Arvostelu: Pikku Kananen ~ Chicken Little (2005)

 PIKKU KANANEN

Ohjaus: Mark Dindal

Pääosissa: Zach Braff, Garry Marshall, Don Knotts, Patrick Stewart, Amy Sedaris, Steve Zahn, Joan Cusack, Wallace Shawn, Harry Shearer

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 21min

Pikku Kananen on yksi disneyn 2000-luvun leffoista, joka on ollut minulla aina vaan näkemättä. Leffalla ei kovin hyvä maine disney-fanien keskuudessa ole, ja jotkut pitävät sitä jopa studion huonoimpana tekeleenä. Ei siis ihme, että itseäni ei tämä kanaleffa ole liiemmin jaksanut kiinnostaa. Kuitenkin, kun kerta tavoitteenani on katsastella kaikki disney-klassikot läpi, niin sai Pikku Kananen vihdoin ja viimein päätyä katsottavaksi...

Tuskin on mikään yllätys, että Pikku Kanasen päähenkilönä on itse Pikku Kananen. Hän on koulussaan tai kaupungissaan ylipäätään aika kiusattu tapaus. Tarina alkaa siitä, että Pikku Kananen varoittaa kaupunkinsa Tammelan kansalaisia taivaan putoamisesta. Kuitenkin kun paniikin vallassa asukkaat tutkivat tilannetta, ajattelevat he Pikku Kanasen valehdelleen, ja että hänen päähänsä olisi taivaan palan sijasta pudonnut oikeasti vain tammenterho. Kaikkea muutakin häslinkiä Kananen saa aikaan, mikä vain lisää kaupungin vihaa häntä kohtaan. Hänen isänsäkään ei oikein ole hänen puolellaan, vaan yrittää saada pojan unohtamaan järjettömyydet. 

Päähenkilönä Pikku Kananen on ihan pidettävä tapaus, ja katsojana toivoo, että hänelle kävisi hyvin ja että hän onnistuisi tavoitteissaan. Hänen isänsä kautta tarina pyrkii käsittelemään jonkinasteista isä-poika-suhdetta, mutta se ei lopulta oikein aikaansaa sillä mitään vaikutusta. Aluksi kyseinen aihe vaikuttaa potentiaaliselta, mutta sen lopputulos on jokseenkin laimea. Isä tai Pikku Kananen ei myöskään tunnu käyvän kummoisempaa hahmokehitystä läpi, mikä toisi lihaa isä-poika-suhteen ympärille. Muita keskeisiä hahmoja ovat vielä Pikku Kanasen ystävät Sini Sorsa ja Possu Ponneton. He eivät erityisemmin jää mieleen, sillä he eivät oikein tee mitään erityistä leffassa. Sini Sorsa toimii jonkinlaisena ihastuksen kohteena Pikku Kanaselle, kun taas Possu Ponneton on lähes koko ajan melkoinen toilailija.

Tarinan lähtöasetelma vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, mutta paketti ei oikein missään vaiheessa imaise kunnolla mukaansa vaan jää oudolla tavalla etäiseksi. Leffa menee välillä myös liian koheltamisen puolelle, mikä ei toisaalta onneksi päässyt minua sen hirveämmin ärsyttämään. Sen sijaan juoni ja hahmot jäivät ikävän ohuiksi ja latteiksi, ja etenkin lopputulos on varsin mitäänsanomaton. Leffan katsottuani ei edes tuntunut, että olisin katsonut kokonaista elokuvaa, puhumattakaan siitä ettei tämä ole lähelläkään sanaa laadukas disney-klassikko. Elokuva pyrkii olemaan hyvin huumoripainotteinen, mutta itse en muista edes nauraneeni sen aikana kuin ehkä kerran, mikä kertoo paljon huumorin kehnosta tasosta. Pikkulapsille moinen sähellyshuumori saattaa toimia, mutta aikuisena tämän parissa saa viettää aikansa aikalailla sama ilme naamallaan. Mitenkään viihdyttävä ei leffa siis lopulta ole, ja se muuttuukin aika tylsäksi viimeistään puolessa välissä.

Musikaali ei elokuva varsinaisesti ole, vaan sisältää taustamusiikkia, jonka mukana hahmot kuitenkin välillä laulavat. Kyseinen tyyli ei oikein omaan makuuni toiminut, ja musiikit olisikin tehnyt mieli sammuttaa aina kun ne alkoivat soida.

Animaatiotyyli ei ole kestänyt aikaa sitten ollenkaan. Kyseessä on toki yksiä disneyn ensimmäisiä 3D-animoituja leffoja, mutta jopa esim. aikaisemmin ilmestynyt Pixarin Toy Story näyttää miljoona kertaa kauniimmalta kuin tämä. Ainoastaan muovisuus ei latista tunnelmaa, vaan hahmojen ulkonäöt ovat suorastaan rumia. Ei voi kuin ihmetellä, että kuinka tuollaiseen lopputulokseen animaattorit ovat päätyneet. Vaikka myöhemmin ilmestynyt Riemukas Robinsonin perhe oli myös muovinen ulkoasultaan, oli siinä sentään panostettu hahmojen ulkonäköön paremmin. 

Pikku Kananen on kokonaisuudessaan varsin tyhjänpäiväinen elokuva, joka ei oikein herätä tunteita suuntaan tai toiseen eikä tee mitään vaikutusta tarinansa puolesta. Juonen lähtöasetelma on ihan lupaavan oloinen, mutta homma muuttuu aika päämäärättömäksi sen jälkeen. Muutenkin juoni jää lopulta hyvin ohueksi ja latteaksi. Hahmotkaan eivät tee kummoisempaa vaikutusta, vaan jäävät juonen tavoin varsin mitäänsanomattomiksi ja ohkaisiksi. Leffa yrittää olla hauska, mutta sen kehnonpuoleinen huumori tehoaa mitä luultavimmin vain lapsiin jos edes niihinkään. Mitenkään erityisen viihdyttäväkään ei siis Pikku Kananen ole, minkä vuoksi se tuntuu enimmäkseen tylsältä. Animaatiotyyli taitaa olla tähän mennessä kamalinta, mitä olen disneyltä nähnyt. Etenkin hahmojen design on suorastaan kuvottavan näköistä. Ei Pikku Kananen huonoin näkemäni disney-klassikko ole (sitä titteliä kantaa yhä umpitylsä Dinosaurus), mutta kehnoimpien joukkoon se kyllä kuuluu.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com

Arvostelu: Herkules ~ Hercules (1997)

 HERKULES

Ohjaus: Ron Clements, John Musker

Pääosissa: Tate Donovan, Josh Keaton, Roger Bart, Danny DeVito, James Woods, Susan Egan, Bobcat Goldthwait, Matt Frewer, Rip Torn

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 33min

Jälleen voisi palata disneyn renesanssiajan leffojen pariin, ja tällä kertaa vuorossa on Herkules. Kyseessä onkin yksi lapsuuteni suosikeista, etenkin pikkuveljeni kanssa tätä tuli useasti tölläiltyä läpi...

Tarina sijoittuu Antiikin Kreikkaan, jossa Olympos vuorella asustavat jumalat. Heistä Zeus on ylijumala, ja eräänä päivänä hän juhlii vaimonsa ja kutsuvieraiden kera poikansa Herkuleksen syntymää. Juhliin saapuu käväisemään myös ei-kutsuttu vieras Hades, joka toimii Manalan valtiaana. Hadeksella on suunnitteilla vallata Olympos vuori 18 vuoden päästä, jolloin planeetat asettuvat paikoilleen. Silloin hän nimittäin pystyisi vapauttamaan jättiläistitaanit nykyisestä vankilasta. Kohtalottarien paljastaessa hänelle tulevaisuutta kuitenkin selviää, että Herkuleksesta tulisi kova vastus Hadekselle. Niinpä Hades komentaa kätyrinsä Piinan ja Paniikin kidnappaamaan poikavauvan ja juottamaan tälle myrkkyä. Omaksi onnekseen Herkules ei kuitenkaan kuole, mutta menetti silti jumaluuden. 

Maassa Herkules kasvaa ihmispariskunnan adoptoimana, mutta hän alkaa pian huomata, että ei oikein sopeudu tavallisten ihmisten joukkoon. Herkuleksen omatessa vahvat fyysiset voimat, on niistä usein harmia muille asukkaille. Saadessaan tietää oikeista vanhemmistaan Herkules jättää ottovanhemmilleen hyvästit ja lähtee etsimään neuvoa Zeuksen temppelistä. Jotta hänestä tulisi vielä joskus oikea jumala, hänen pitäisi todistaa olevansa oikea sankari.

Herkules on siitä yllättävänkin hyvin luotu hahmo, että häntä ei ole tehty mitenkään täydelliseksi, vaikka hänestä sankari on tarkoitus tullakin. Hän käy selvästi hahmokehitystä läpi, ja hänestä löytyy niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin. Herkules saattaa vaikuttaa melkein koko elokuvan ajan isosta lihaksistostaan huolimatta aika epävarmalta ja kömpelöltä. Suurin muutos hahmossa tapahtuukin vasta ihan lopputaistelussa ja siinä, kun hän tekee sen todellisen sankariteon. 

Sankariksi Herkulesta kouluttaa huvittava ja hieman naistenmieheltäkin vaikuttava Philoctetes/"Phil", joka on puoliksi ihminen ja puoliksi pukki. Sivuhahmoista suosikki on ehdottomasti Megara/"Meg", johon Herkules ihastuu heti ensisilmäykseltä. Meg on mielestäni piristävän erilainen naishahmo disneyltä, ollessaan sarkastinen ja omatessaan aika ikäviä muistoja liittyen rakkauteen. Kyseinen asia onnistuu tekemään hahmosta hyvinkin samaistuttavan. Hades taas on ehdottomasti eräitä parhaimpia disney-pahiksia, ollessaan niin huvittava ja synkkä samanaikaisesti. Hänen kätyreinään toimivat Piina ja Paniikki onnistuvat ajoittain huvittamaan, vaikka välillä kyseiset hahmot saattavat käväistä hieman ärsyttävyyden rajoilla. Ja ei pidä tietenkään unohtaa Herkuleksen sidekickinä toimivaa Pegasos-lentohevosta, joka taas on oikein mainio hahmo.

Herkules on aika vahvasti supersankarielokuva. Toiminta- ja taistelukohtauksia leffassa siis riittää, ja ne onnistuvatkin olemaan oikein komeita ja mukaansatempaavia. Tarinassa on mukavasti jännitystä, mutta tarvittaessa se osaa myös pysähtyä ja hengittää. Erityisesti pidän siitä, kuinka leffasta löytyy sopivasti draamaa Herkuleksen hahmokehityksen ja Megaran taustatarinan ansiosta. Lisäksi leffa on myös hyvin komediapainotteinen, eli useasti saa kyllä nauraa. 

Musikaali Herkules tietenkin on, ja laulut ovat Gospel-tyyppisiä. Suurimman osan musikaalinumeroista esittää Muusat: The Gospel truth, Zero to hero ja A Star is born. Ne ovat oikein hyviä ja rytmikkäitä. Alkupuoliskolla Herkules esittää laulun Go the distance, josta pidän kovasti sen melankolisuuden ja samaistuttavuuden vuoksi. Kouluttaessaan Herkuleksesta sankaria Phil esittää laulun One last hope. Ja sitten on vielä Megin esittämä I won't say I'm in love, joka on ehdoton suosikkini näistä lauluista! Etenkin Laura Voutilaisen tulkitsemana kyseinen laulu on mahtava.

Elokuvan animaatiotyyli on hyvin erilaista verrattuna moniin muihin disney-klassikohin. Eron selvästi huomaa etenkin hahmojen designista. Kaikkiin tyyli ei välttämättä uppoa, mutta omasta mielestäni se sopii tähän leffaan oikein hyvin.

Kokonaisuudessaan Herkules oikein hyvä disney leffa, josta komeita ja viihdyttäviä toimintakohtauksia ei puutu. Lisäksi mukana on toimivaa draamaa ja tietysti huumoria erityisesti Hadeksen ansiosta, ja kyseinen pahis on todellakin yksiä disneyn parhaimpia. Leffassa on myös muutamia piilovitsejä, joita oli erittäin huvittavaa huomata, sillä lapsena tuollaiset ovat menneet ihan ohi.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com

Top 10 Parhaimmat anime-elokuvat

Nyt kun katselukokemus animeleffojen puolelta on omalla kohdallani kasvanut paljon, niin mielessäni kävi, että voisi tehdä top-listaa parhaimmista anime-elokuvista. Lista perustuu tietty omaan mielipiteeseeni, ja kerrohan toki kommenttikentässä, mitkä ovat omia suosikkianime-elokuviasi!

Olen jättänyt Studio Ghiblin elokuvat tarkoituksella pois listalta, koska muuten listani olisi täynnä niitä, ja haluan tässä listassa tuoda esiin muita anime-elokuvia. Jos Ghiblien listaus kiinnostaa, pääset Ghiblien top-listaukseen tästä.

Jos jotain kunniamainintoja haluaisin antaa, niin ne varmaankin olisivat ainakin seuraavat leffat: Poika ja Peto ja Wolf Children.

10. SUZUME

(Makoto Shinkai, 2022)

Shinkain viimeisin leffa onnistui yllättämään minut oikein positiivisesti! Leffa tarjoaa juuri sopivasti jännitystä, sympaattisia hahmoja ja huumoria. Ja tietysti animaatiotyyli on myös upeaa. Tällä kertaa Shinkain leffa tuntuu pitkälti kasvutarinalta, minkä vuoksi päähenkilö on myös helposti samaistuttava. Tietysti myös teemat onnistuvat puhuttelemaan.

9. PAPRIKA

(Satoshi Kon, 2006)

Paprika on jännittävä ja surrealistinen elokuva, joka yhdistelee unia ja todellisuutta keskenään. Dr. Atsuko Chiba ja etsivä Konakawa yrittävät saada kiinni DC-minilaitteen varastajan, minkä seurauksena kaikenlaista kaaosta ja kiemuroita riittää. Värikäs animaatiotyyli ja mahtava soundtrack tekevät kiehtovan juonen lisäksi vaikutuksen. 

8. GHOST IN THE SHELL

(Mamoru Oshii, 1995)

Ghost in the Shell sijoittuu vuoteen 2029, jolloin ihmisiä on muokattu kyberneettisillä implanteilla joiden kautta he voivat olla yhteydessä tietoverkkoihin. Ihmisen ja keinotekoisen raja siis nousee selvästikin yhdeksi keskeiseksi teemaksi. Myös jännitystä leffassa riittää, kun päähahmo Motoko Kusanagi sekä muut jahtaavat Nukkemestariksi kutsuttua vaarallista kyberterroristia. Kyseessä on todella sellainen leffa, joka vaatii sataprosenttista keskittymistä, muuten katsojana olet pihalla kuin lumiukko.

7. LUPIN III - CAGLIOSTRON LINNA

(Hayao Miyazaki, 1979)

Miyazakin debyyttifilmi on kyllä jotain aivan hulvatonta katsottavaa! Siitä tulee erittäin hyvälle tuulelle, koska sen aikana saa naureskella niin kovasti, ja tietty kunnon seikkailuleffan tavoin myös jännitystä riittää. Cagliostron linnan päähenkilö Lupin on oikein veikeä ja älykäs tapaus, jonka keksimiä ratkaisuja seikkailun edetessä on herkullista seurata. Muutkin hahmot ovat oikein mainioita tapauksia, ja juoni jaksaa aina tempaista mukaansa.

6. THE GIRL WHO LEAPT THROUGH TIME

(Mamoru Hosoda, 2006)

The Girl Who Leapt Through Time on todellinen hyvän mielen elokuva maittavalla huumorilla ja idealla höystettynä! Päähenkilö Makoto löytää mystisen objektin, jonka avulla hän kykenee hyppäämään ajassa taaksepäin. Mikään mullistava scifi-teos ei ole kyseessä, vaan aikalailla perus kasvutarina, johon nyt on vain lisätty pientä aikamatkustusmaustetta mukaan. Ja tietenkin luvassa on paljon hauskoja tilanteita, mielenkiintoisia juonenkäänteitä ja hieman romantiikkaakin.

5. MILLENNIUM ACTRESS

(Satoshi Kon, 2001)

Millennium Actress on Satsohi Konin leffoista varmaankin kaikista sekavin, mutta samalla se on myöskin hyvin tunteellinen. Erityisesti lopetus yllätti minut aivan puun takaa ja kolahti kyllä lujaa. Tarinassa riittää jännitystä ja avointa mysteeriyttä, ja siinä taitaa olla myös paljon viittauksia tunnettuihin elokuviin, jotka ovat saattaneet hyvinkin mennä minulta ainakin toistaiseksi ohi. Paljon asioita jää katsojan tulkinnanvaraan, ja kuten Konin toisessa mestarillisessa elokuvassa Perfect Bluessa, Millennium Actressissa päähenkilö sekä tunnelma ovat ydin eikä niinkään juonen yksiselitteinen ratkaiseminen.

4. A SILENT VOICE

(Naoko Yamada, 2016)

A Silent Voice on kyllä ehdottomasti eräitä koskettavimpia elokuvia, mitä tiedän. Se on tarina kiusaamisesta, kiusatuksi tulemisesta ja itsetunnon käsittelemisestä. Luvassa on suuri tunteiden vuoristorata, jota kaunis ja loppuun asti hiottu pianomusiikki erinomaisesti tukee. Hahmot ovat erittäin hyvin luotuja ja samaistuttavia tapauksia, joskin sivuhahmoissa on pieniä puutoksia. A Silent Voice on yksi niistä elokuvista, joka ei aivan vakuuttanut minua ensimmäisellä katselukerralla, mutta uudelleenkatsottuna se iski minuun lujaa.

3. I WANT TO EAT YOUR PANCREAS

(Shin'ichirô Ushijima, 2018)

Ei, tämä elokuva ei kerro kannibalismista, vaikka nimi kieltämättä hieman epäilyttävältä kuulostaakin. Katsomalla teoksen selviää, mistä tuo nimi tulee. Kyseessä on näkökulmasta riippuen varsin tavanomainen kouludraama-anime, mutta mikä tekee tästä minulle niin erityisen, on sen käsittelemät teemat. Tarinahan keskittyy tutkailemaan mm. yksinäisyyttä, yhteyttä muihin ihmisiin sekä elämän merkitystä. Elokuvassa on toki joitakin vikoja, suurimpana niistä varmaankin aika yksipuoliset sivuhahmot. Siitäkin huolimatta I want to eat your pancreas on hyvin koskettava ja ajatuksia herättävä leffa, jonka teemoihin ja päähenkilöön voi katsojana pystyä jopa samaistumaan. 

2. PERFECT BLUE

(Satoshi Kon, 1997)

Perfect Blue on kyllä eräitä parhaimpia psykologisia elokuvia, mitä olen nähnyt! Tässä filmissä Konille tyypillinen surrealismi ja ihmismielen käsittely ovatkin aivan huipussaan. Tarina ei ole todellakaan suoraviivainen, vaan pikemminkin sekava. Yksiselitteistä ratkaisua ei juoneen mielestäni edes ole, hyvin paljon täytyy katsojan vain itse tähän uppoutua ja bongata yksityiskohtia sun muuta. Tarinassa on päähenkilön psyyken käsittelemisen lisäksi trilleripuoli, mikä tuokin jännitystä vielä enemmän mukaan. Mielenkiintoisena seikkana täytyy kyllä vielä mainita värien vaihtelu, joiden kanssa Kon tässä jännästi kikkailee (esim. tietyissä kohtauksissa punainen/sininen on vallitseva väri).

1. YOUR NAME.

(Makoto Shinkai, 2016)

Your Name. tulee tuskin minään yllätyksenä, onhan kyseessä hyvin suuren suosion saavuttanut anime-elokuva vuodelta 2016, joka ei ole Ghiblin käsialaa! Ja suosionsa teos on mielestäni täysin ansainnutkin, sillä sen tarina on hyvin moniulotteinen ja omaperäinen.

Your Name. on itse asiassa Ghiblien lisäksi ihan ensimmäisiä näkemiäni anime-elokuvia, enkä vielä silloin edes tiedostanut tämän nauttivan hyvin suurta suosiota. Ilman mitään ennakko-odotuksia leffa siis todellakin teki minuun suuren vaikutuksen nerokkaalla tarinankerronnallaan. Pidän erittäin paljon siitä, että elokuva alkaa varsin kevyesti sisältäen komediallisia hetkiä, mutta myöhemmin se sukeltelee dramaattisempiin ja syvällisempiin asioihin, minkä ansiosta tarina jopa koskettaa.

Edit: 14.1.24

Kuvat: www.pinterest.com