perjantai 25. joulukuuta 2020

Top 10 lapsuuteni ohjelmaa

Tekipäs nyt mieli hypätä lapsuuteen ja mietiskellä, mitä ohjelmia sitä tulikaan silloin katseltua. Hyvin vahvoja nostalgia tunteita aiheuttavat ohjelmat ja niiden introt ovat kyllä jotain aivan ihanaa. Mitkä Top 10 lastenohjelmaa ovat minulle ne tärkeimmät?

Kunniamaininnat: Vili Vilperi, Ankronikka, Alfred J.Kwak, Willy Fog, Kim Possible (En muista näiden olleen minulla yhtä kovassa suosiossa kuin listalle päässeet, mutta niitäkin on tullut jonkin verran katseltua läpi.)

10. PEPPI PITKÄTOSSU


"Pannaan taas tuulemaan, hauskaa taas puuhataan, pannaan taas tuulemaan tuulemaan taaaaaas!" 

Peppi Pitkätossusta on tehty sekä ihmisnäyteltyä että animaatio-filmatisointia, mitkä kummatkin ovat minulle tuttuja lapsuudestani. Pidin kuitenkin ehdottomasti tästä animaatioversiosta enemmän. Siinä riitti kaikenlaisia hauskoja tapahtumia, ja Peppi itse oli niin hassu hahmo. 

9. KATTO KASSINEN


Katto Kassinen on Peppi Pitkätossun tavoin erittäin hauska lastenohjelma. Itse Katto Kassinen on samaan aikaan sekä hauska että rasittava hahmo. Hän aina huijasi Pikkuveljeä ties monetko kerrat oman ahneutensa piikkiin. Monesti näin vanhempana olen miettinyt, että olikos tuo propellilla lentelevä poika vain Pikkuveljen mielikuvitusta vai ihan oikea henkilö? 

8. PEUKALOISEN RETKET


"Retkelle taas Peukaloinen, reippaasti käy huolta ei näy, ilmojen halki hän liitää, kiitää vain seikkailemaan."

Peukaloisen retket on poikkeuksellisen opettavainen sarja rasittavasta pojasta nimeltä Nils. Kyseinen vekkuli on vilkas maalla elelevä poju, joka kiusailee eläimiä ja on tottelematon vanhempiaan kohtaan. Muututtuaan Kotihaltiattaren toimesta peukaloisen kokoiseksi, alkaakin seikkailu hanhien kanssa ja kenties sitä henkisesti opitaan paremmaksi ihmiseksi.

7. VALTTERI JA TAIKAKYNÄ


Olen melkoisen varma, että tämä on monille hyvin tuntematon tapaus. Tai ainakaan en ole koskaan kuullut, että kukaan muu tätä tietäisi kuin minä... Ei varmaan olisi niin hyvässä muistissa, ellei olisi VHS:lle muiden lastenohjelmien tapaan nauhoitettu. Valtteri ja taikakynän intro on aivan ihanan nostalginen. Ohjelmassa taisin pitää eniten sen mielikuvituksellisesta otteesta, ja olen aina itsekin pitänyt piirtämisestä kuten nimikkohahmokin.

6. INKUN PÄIVÄKIRJA


Inkun päiväkirja on varmasti myös hieman tuntemattomampi tapaus. Tämä ohjelma ei edes tainnut tulla TV:stä enää minun aikanani, sillä sen jaksoja oli isosiskollani VHS:lle nauhoitettuna. Mutta voi, kuinkas hyvä ohjelma tämä olikaan! Olen yhä sitä mieltä, että yllättävän hyvin keksityt hahmot ja juoni. Onhan tässä aika tyypillinen näkemys koulusta, esim. tietynlainen hierarkia. Tämä taisi olla aikanaan enemmän teineille kuin pikkulapsille suunnattu animaatio. 

5. MUUMILAAKSON TARINOITA


"Kun Muumipeikko, Pikku Myy, ja Muumipappa esiintyy. Silloin laulut kutsukoon, tuijottelutuokioon. Käy Muumilaaksoon..."

Muumilaakson tarinat on varmasti se ohjelma listallani, joka on aivan kaikille tuttu ja ehkä jopa rakaskin. Se olikin mielestäni kaikista hankalin sijoittaa. Muumeja on nimittäin tullut aina katsottua, yhä aikuisenakin. Onhan se nyt niin hyvä ohjelma, ja tietyt jutut naurattavat jopa enemmän vanhempana. 

4. H.C. ANDERSENIN SATUJA


Voi, kuinka nostalgiantäyteinen tämän ohjelman intro onkaan. Lapsena pidin erittäin paljon H.C. Andersenin saduista. En ainoastaan tästä ohjelmasta, vaan myös ihan niistä kirjallisista saduista. Muistan vieläkin, että sain joululahjaksi H.C. Andersenin satukirjan, ja yhä se on minulla tallessa. Suosikkisatujani TV-ohjelmasta taisivat olla Lumikuningatar ja Villijoutsenet. En tiedä, pitäisinkö niistä enää näin vanhempana, mutta koska nostalgia-arvo on suuri, niin tämä ansaitsee korkean sijoituksensa.

3. PIKKU POSTELJOONI


Pikku Posteljooni oli ehdottomia suosikkejani. Se on täynnä kaikenlaista hauskaa, ällyytyksiä, Oulun murretta ja vaikka mitä. Se on Inkun päiväkirjan tapaan sellainen ohjelma, joka ei tullut TV:stä enää minun aikanani, vaan jaksot olivat isosiskollani VHS:lle nauhoitettuna. Ohjelmassa ei oleskella ainoastaan postitoimistossa, vaan mukaan mahtui esim. hämähäkkianimaatiopätkiä, lauluvideoita ja kaikenlaista kivaa. Oma suosikki(laulu)kohtaukseni taisi olla Vanha holvikirkko, jonka esitti Antti Pääkkönen.

Seuraavat kaksi painivatkin jo hieman eri liigassa...

2. NALLE PUHIN UUDET SEIKKAILUT


"Mentävä on, mennä mun täytyy ystävääni katsomaan. On pyöreä pörröinen, siksi kai ihailen. Nalle, Nalle Puh! Nalle!"

Nalle Puh on aivan ihana! Tämän intron kuuleminen saa oloni haikeaksi ja meinaahan siinä ihan mennä roska silmään. Kyllähän tähän liittyy niin paljon muistoja... Nalle Puh on kyllä sellainen, että ei sitä oikein voisi vieläkään vastustaa, on se niin hauska ja sympaattinen ohjelma. Erityisesti pidän siitä, että jokainen hahmo on omanlaisensa ja suurella lämmöllä ja sydämellä luotu. 

1. WINX CLUB


"Voittamaton sinäkin oot, jos tahdot niin! Winx! Unelmoida jos sä voit, se sulle voimaa tuo. Kaikki vastukset näin voimme voittaa. Winx! Kun hymyillään se näin, maailman valaisee. Ja unelmistas vain saat voimaa!"

Myös tämän ohjelman intro saa oloni aivan tavattoman haikeaksi! On se nostalgia niin ihmeellinen asia. Winx Club oli ehdoton suosikkiohjelmani lapsena. Miksi siitä niin paljon pidin, on hahmojen ja juonien toteutukset sekä mukava maagisuus. Oma suosikkihahmoni oli Musa, mikä käy järkeen koska olen aina itsekin pitänyt paljon musiikista. Minulle tutuimpia ovat ihan ne kaksi ensimmäistä kautta. Kolmas kausi alkoi joskus, kun intoni alkoi lopahtaa tähän ohjelmaan.

Bonus: 
  • Wallace&Gromit lyhärit. Tämä ei ole lastenohjelma, joten en voinut laittaa sitä listalle. Mutta Wallace&Gromit lyhytelokuvat ovat kyllä jotain aivan parasta! Sen lisäksi että ne tuntuvat nostalgisilta, jaksavat ne yhä viihdyttää erinomaisesti. Erityisesti Väärät housut on ehdottomasti katsomisen arvoinen pätkä!
  • Nikke Knatterton. Päätin olla laittamatta tätä listalle, koska jotenkin tuntuu että se on aikanaan ollut enemmänkin aikuisille suunnattu piirretty, vaikka sitä lapsena on kyllä tullut jo katseltua. Ja onhan se nyt oikein viihdyttävä ja hauska ohjelma kera juttujen (ja vieläpä melko härskien sellaisten...), jotka näin aikuisena ymmärtää.


Kuvat: sfkids.com, fi.flixable.com, reddit.com, rosetheater.org, astoldbyginger.fandom.com, cmore.fi, youtube.com, yle.fi, wikipedia.com, pinterest.com

lauantai 19. joulukuuta 2020

Arvostelu: Akira (1988)

 AKIRA


Ohjaus: Katsuhiro Ôtomo
Pääosissa: Mitsuo Iwata, Nozomu Sasaki, Mami Koyama, Tesshô Genda, Hiroshi Ôtake, Kôichi Kitamura, Michihiro Ikemizu, Yuriko Fuchizaki
Genre: anime, toiminta, scifi
Kesto: 2h 4min


Akira on vuonna 1988 ilmestynyt anime-elokuva, joka pohjautuu Katsuhiro Ôtomon samannimiseen mangaan. Katsoin elokuvan mahdollisimman avoimin mielin n. kuukausi sitten, eikä se oikein uponnut minuun. Nyt päätin kuitenkin antaa sille uuden mahdollisuuden toivoen, että pääsisin siinä paremmin jyvälle.

Atomipommi on räjäyttänyt Tokion kolmannen maailmansodan aikana 31. heinäkuuta 1988. 31 vuotta myöhemmin Neo-Tokiossa moottoripyöräjengiläinen Kaneda saa pian selville, että hänen ystävästään Tetsuosta on tullut verenhimoinen murhaaja, joka omaa telekineettisiä kykyjä. Sen seurauksena hän liittyy hallitusta vastustaviin terroristeihin, jotka etsivät mystistä Akiraa, jonka telekineettiset kyvyt ovat suuremmat kuin Tetsuolla. Myös Tetsuo, joka haluaa suurilla voimillaan saada vihdoin kunnioitusta, alkaa jäljittää Akiraa, jottei kukaan voisi pysäyttää häntä.


Elokuva alkaa kuin hyppäämällä keskelle jo alkaneita tapahtumia, joten varmasti katsojasta riippuu, millä fiiliksillä on mukana. Välillä tuntui, että olen perillä siitä, mitä on meneillään, kun taas välillä ei. Joudun jo heti alkuun toteamaan, että Akirasta huomaa, että se perustuu tarinaa paljon syvemmälle ja pidemmälle vievään mangaan. Uskoisin, että jos minulla olisi manga ennestään luettuna, olisin enemmän tietoinen elokuvan tapahtumista. 

Elokuvassa nimittäin tuntuu olevan enemmän sivujuonia, ympärillä tapahtuvia asioita ja yksityiskohtia kuin mitä se ehtii kahden tunnin aikana käsittelemään. Hahmot jäävät hyvin etäisiksi, sillä näkökulma hyppelehtii heidän välillä aika paljon. Lisäksi leffassa ei oikein tunnu olevan selkeää päähahmoa, joka olisi varmaankin hieman helpottanut tarinan seuraamista.

Akira käsittelee vallanhimoa ja kuinka se väärissä käsissä voi johtaa katastrofaalisiin seurauksiin. Teema on hyvin mielenkiintoinen ja ajankohtainenkin, mutta se ei oikein onnistunut puhuttelemaan minua emotionaalisella tasolla. Elokuva on hyvin toimintapainotteinen ja väkivaltainen, sillä paikkoja räjähtelee vähän väliä maan tasalle ja ammuskelua riittää. Ne onnistuvat kyllä olemaan komeaa katsottavaa, mutta eivät loppujen lopuksi aikaansaa minussa sen suurempaa vaikutusta. Vielä kun tuo toimintapainotus lisääntyy toisessa puoliskossa, niin alkaa tarina tuntumaan aika puuduttavalta. Uskon suurimpana syynä siihen olevan liian suuri hahmogalleria. Vaikka leffa kestääkin kaksi tuntia, se ei oikein ehdi sen aikana syventää hahmoja juurikaan eikä käsitellä kunnolla heidän välisiä suhteita. Kun hahmoista ei katsojana välitä, niin ei mikään ihme että toimintakohtaukset ovat tylsää seurattavaa. Leffan rytmityskään ei ole mistään parhaimmasta päästä, mikä tekee siitä erittäin epätasaisen.


Visuaalisesti elokuva on tietenkin miellyttävää katsottavaa ja kestänyt aikaa hyvin. Kauniimpiakin kuvastoja animen saralla on jo myöhemmin nähty, mutta ikäisekseen Akira on yhä näyttävä elokuva.

Akira on yllättävän keskinkertaiselta tuntuva elokuva kun ottaa huomioon sen vastaanottaman ylistyksen. Leffa on ahdettu täyteen ideoita, sivujuonia ja yksityiskohtia, jotka jäävät harmillisiksi pintaraapaisuiksi. Olen aivan varma, että mangaa on leikelty rajusti elokuvasovitusta varten. Näin tällaisenaan tarina nimittäin tuntuu vain sekavalta ja ajoittain jopa puuduttavaltakin toimintakohtausten sarjalta ilman kunnon juonta. Hahmoja on aivan liian paljon, joten heihin ei ehdi syventyä kunnolla, ja heidän väliset suhteet jäävät aika epäselviksi. Lopulta Akira siis jää minulle etäiseksi elokuvaksi ja jättää minut tunnetasolla hyvin kylmäksi. Se on ehkä historiallisesti animen saralla tärkeä elokuva, mutta ei loppujen lopuksi tehnyt minuun toivomaani vaikutusta. En saanut siitä mitään irti lukuunottamatta sen visuaalista antia.





Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com
Kuvat: www.wikipedia.com, www.imdb.com, www.dazeddigital.com


sunnuntai 13. joulukuuta 2020

Arvostelu: Tokyo Godfathers ~ Tôkyô goddofâzâzu (2003)

 TOKYO GODFATHERS


Ohjaus: Satoshi Kon
Pääosissa: Tôru Emori, Aya Okamoto, Yoshiaki Umegaki
Genre: anime, draama, komedia
Kesto: 1h 33min


Tokyo Godfathers (Tôkyô goddofâzâzu) on vuonna 2003 ilmestynyt Satoshi Konin ohjaama elokuva. Hän on yleensä keskittynyt elokuvissaan käsittelemään ihmismieltä surrealismin avulla, mutta tämä teos tekee selkeästi poikkeuksen olemalla varsin maanläheinen ja kevythenkinen jouluelokuva. 

Eräänä jouluaattona kolme koditonta ihmistä, Gin, Hana ja Miyuki, löytävät hylätyn vauvan roskaläjien seasta. He ottavat vauvan hoiviinsa ja päättävät etsiä tämän vanhemmat.

Tarinan keskiössä seuraillaan siis trioporukkaa ja vieläpä erittäin sympaattista sellaista. Gin on keski-ikäinen juopottelemiseen tyytynyt pummi, jolla hermot tuppaavat vähän väliä olemaan kireällä. Hana on transnainen ja entinen drag-kuningatar, joka on luonteeltaan huvittavan ailahtelevainen. Välillä hän on aivan innoissaan asioista leveä hymy kasvoilla, kun taas välillä hän saattaa herkkänä pillahtaa itkuun. Hänestä muodostuikin välittömästi suosikkihahmoni elokuvasta! Miyuki on teini-ikäinen tyttö, joka on ilmeisesti karannut vanhempiensa luota. Hän tarjoaa myös monia huvittavia tilanteita. Kolmikon välille on luotu mahtavat siteet, joiden ansiosta heistä todella välittää alusta loppuun asti. 


Kun Gin, Hana ja Miyuki sattumoisin löytävät itkevän vauvan, haluaa Hana äidillisenä ehdottomasti huolehtia tästä. Hän nimeääkin vauvan Kiyokoksi. Vihjeenä lapsen äidistä kolmikolla ei ole kuin läheltä löytynyt laukku sisältöineen. 

Juoni on muista Konin elokuvista poiketen hyvinkin maanläheinen ja selkeästi esillä, mutta se etenee hauskojen ja jännien sattumusten seurauksena eteenpäin. Surrealismista ei siis ole tietoakaan, kuten alussa jo mainitsinkin. Leffan tunnelma on erittäin mukaansaimaiseva kaikessa lämminhenkisyydessään, ja muutenkin sympaattinen pääkolmikko nappaa katsojan heti mukaansa. Mukana on alusta loppuun asti erittäin paljon huumoria, ja elokuvaa voisikin jopa ihan kutsua draamakomediaksi. Sen verran monet naurut tämä nimittäin tarjoaa. Hauskuutensa lisäksi elokuvalla on myös paljon sydäntä. Erityisesti se tulee esille siinä, kuinka Hana niin päättäväisesti huolehtii muista. Keskeisimmäksi aiheeksi nousee selkeästi perheen merkitys, mikä myös omalta osaltaan tuo elokuvaan lisää lämminhenkisyyttä ja sydäntä ytimen ympärille. 

Mukaan mahtuu myös jonkin verran jännitystä ja jopa jonkinasteista väkivaltaa, kun vauvan äidin etsinnän edetessä eteen ilmaantuu muutamia vaikeuksia. Synkistelyn puolelle leffa ei kuitenkaan aivan täysin mene, vaan se pitää vireen lähes koko keston ajan suhteellisen kevythenkisenä.


Animaatiotyyli on tuttua realistista Konia, niinkuin siltä voi odottaakin. Visuaalisesti leffa on tietenkin kaunista katseltavaa, ja maisemat on kuvattu hyvin realistisella tavalla. Musiikki ei tällä kertaa ollut kovin mieleenpainuvaa, minkä toisaalta ymmärtää, kun laulut ovat lähinnä jouluisia. Muissa Konin elokuvissa (Perfect Blue, Paprika, Millennium Actress) olen kuitenkin ehkä jotenkin tottunut, että musiikki on aivan huippua.

Tokyo Godfathers on jälleen taattua Satoshi Kon laatua, ja elokuva sopiikin erinomaisesti katsottavaksi näin joulua odotellessa. Juoni on yhtä sattumusten sarjaa tarjoten jännitystä, lämminhenkisyyttä ja hyvin paljon huumoria ilmaan. Toisaalta viimeisessä kolmanneksessa alkoi tuntumaan, että vauhtia olisi saanut hieman hidastaa, vaikka leffa toki hengähtää kyllä välillä. Muutama seikka juonen osuudesta jäi kuitenkin hieman epäselväksi loppuosuuden monimutkaisuuden vuoksi. Päähahmot ovat erittäin pidettäviä ja sympaattisia tapauksia, mutta erityisesti Hana kyllä varasti show'n! Hahmo menee tunteiluissaan välillä niin överin puolelle, että katsojana ei voi kuin pitää hänestä. Muutenkin kolmikon touhuja on erittäin nautinnollista seurata. Vaikka kyseessä onkin enemmän jouluaiheinen elokuva, uskoisin tämän olevan mieluista katseltavaa milloin vain vuodenajasta riippumatta. 





Elokuvan tiedot: www.imdb.com
Kuvat: www.wikipedia.com, www.gkids.com, www.myreviewer.com


keskiviikko 9. joulukuuta 2020

Arvostelu: Tuhkimo III - Taikansa kutakin ~ Cinderella III: A Twist in Time (2007)

 TUHKIMO III

TAIKANSA KUTAKIN

Ohjaus: Frank Nissen
Pääosissa: Jennifer Hale, Christopher Daniel Barnes, Susanne Blakeslee, Tress MacNeille, Russi Taylor, Andre Stojka, Holland Taylor, Rob Paulsen, Corey Burton
Genre: animaatio, fantasia
Kesto: 1h 14min


Tuhkimolle on tehty kaksi jatko-osaa, joista molemmat olen nähnyt jo lapsena. Toinen osa ei tuntunut enää kovin kummoiselta aikuisena, mutta kolmososa onnistui jopa hieman positiivisesti yllättämään. 

Tuhkimo ja prinssi elelevät onnellisesti yhdessä, kunnes eräänä päivänä Tuhkimon ilkeä äitipuoli sekä sisarpuolet saavat haltuunsa Haltiatarkummin taikasauvan. Kierolla mielellään keksii äitipuoli taikasauvalle oivaa käyttöä: hän palaa ajassa taaksepäin, jotta voi romuttaa Tuhkimon haaveet prinssistä. Suurherttuan tullessa sovittamaan lasikenkää sisarpuolille, sopii se taian ansiosta Anastasian jalkaan. Niinpä Anastasia menisikin prinssin kanssa naimisiin Tuhkimon sijasta. 

Ensimmäisessä elokuvassa juonen sujuvuutta haittasi nimikkohahmon vähäinen ruutuaika sekä prinssin onttous. Hiiret Huli ja Vili sekä kissa Lucifer olivat aika suuressa roolissa, tuoden monia hassuja kohtauksia esiin etenkin lapsikatsojille. Tämä toinen jatko-osa tuntuukin hieman paikkailevan ensimmäisen osan puutoksia: prinssillä on kuin onkin luonnetta ja vieläpä mielenkiintoista sellaista, ja Tuhkimokin todistaa olevansa muutakin kuin vain neito avuttomassa pulassa. Prinssi ei ole millään tavoin tylsä kaikessa kohteliaisuudessaan, vaan näyttää katsojalle hieman hauskemmankin puolensa. Tuhkimo taas päättää ottaa kohtalon omiin käsiinsä, kun hänelle selviää äitipuolen katala kostosuunnitelma.


Äitipuoli jää aikalailla puhtaasti pahaksi hahmoksi kuten aikaisemminkin, mutta toimii silti pahiksena hyvin. Hän antaakin auktoriteettimaisen kuvan itsestään jälleen, mikä tuo hieman jännitystä peliin. Drizella sen sijaan jää aika yksitoikkoiseksi kiukuttelijaksi, eikä hän edes jää erityisemmin mieleen. Anastasia on heistä kolmesta tällä kertaa mielenkiintoisin, sillä hänestä paljastuu kateuden lisäksi paljon hyviäkin puolia. Lucifer on myös jälleen kuvioissa, ja katti on se ja sama ilkimys. Messissä kulkevat myös kuningas ja suurherttua, jotka olivatkin ensimmäisen osan parasta antia. Kuningas on Anastasian tavoin iso positiivinen yllätys katsojalle, sillä hahmo on vieläkin mainiompi kuin aikaisemmin. Hän saa nimittäin syvyyttä alleen ja on alusta loppuun asti erittäin pidettävä hahmo kaikessa lämminhenkisyydessään.

Leffassa on jännityksen lisäksi paljon huumoria, joka toimii välillä mainiosti, kun taas välillä se menee hieman kohelluksen puolelle. Etenkin hiirten sekä Anastasian ja Drizellan väliset temppuilut eivät saa aikuiskatsojaa kovin innostuneeksi, mutta sen sijaan muu huumori, erityisesti prinssin aikaansaama sellainen, on erittäin hyvin onnistunutta.

Jos jokin suuri heikkous elokuvalla on, se on musikaalinumerot. Ne eivät nimittäin ole juurikaan kummoisia, eivätkä ne todellakaan jää päähän soimaan. Selvästikin huomaa, että laulut on se asia, johon elokuvantekijät eivät ole kunnolla panostaneet. Musikaalinumeroita ovat Perfectly Perfect, More Than A Dream ja At the Ball


Animaatiotyyli on yllättävänkin laadukasta, vaikka hahmojen ulkoasuissa on selkeästi pientä eroa verrattuna ykkösosaan. Visuaalisesti leffa on kuitenkin miellyttävää vaikkei toki mitenkään huikaisevaa katsottavaa. 

Tuhkimo III on mainio elokuva ja yllättävänkin laadukas jatko-osa Disneyltä. Se ei haise täysin rahalle, vaan sen juoneen ja hahmoihin on oikeasti panostettu. Jatko-osana leffa toimiikin juuri erittäin hyvin: se syventää ensimmäisen osan hahmoja tuoden heihin uusia puolia. Erityisesti itse Tuhkimo, Anastasia, prinssi sekä kuningas jäävät mieleen, sillä heihin on saatu enemmän särmää. Prinssi onnistuu todellakin yllättämään ja tuo muutamia hauskoja tilanteita esille. Äitipuoli tuo jälleen jännitystä tunnelmaan kierolla mielellään, minkä seurauksena Haltiatarkummi saa luvan jäädä sivuun. Huumorissa olisi tietyissä kohdin paikattavaa, mutta useimmiten huumori toimii kuitenkin erittäin hyvin. Ainoa iso miinus on musikaalinumerot, jotka ovat aika laimeita ja unohdettavia. Se tuntuukin olevan ainoa osuus leffassa, johon ei ole juurikaan panostettu. Siksi tämä kolmososa ei aivan ole parempi kuin edeltäjänsä, vaikka hahmoiltaan ja juoneltaan se sitä melkein onkin. Muuten kyseessä on yksi Disneyn onnistuneimmista jatko-osista.





Elokuvan tiedot: www.imdb.com
Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com


maanantai 7. joulukuuta 2020

Arvostelu: Tyttö, joka huusi sutta ~ Ulven kommer (2020)

TYTTÖ, JOKA HUUSI SUTTA


Pääosissa: Bjarne Henriksen, Flora Ofelia Hofman Lindahl, Christine Albeck Borge, Peter Plaugborg, 
Genre: draama, mysteeri
Jaksojen lkm: 8
Jakson kesto: n. 59min


Yle Areenaan on hiljattain saapunut uusi tanskalainen tv-sarja. Alkuun en tiennyt siitä mitään, mutta vanhempieni innostuessa siitä he suosittelivat sitä myös minulle. Sarja nappasi kuin nappasikin minut heti ensimmäisen jakson alkuminuuteilta lähtien mukaansa, ja tuntui suorastaan tuskalliselta että ei ehtinyt ahmia kaikkia jaksoja yhden päivän sisään...

14-vuotias tyttö Holly on kirjoittanut koulussa aineen, joka antaa hälyttäviä vihjailuja hänen perheen sisäisistä tapahtumista. Holly syyttää aineessaan isäpuoltansa väkivaltaisuudesta, ja huolestunut opettaja ottaa yhteyttä sosiaalityöntekijä Lars Madseniin. Lars saapuu koululle keskustelemaan tytön kanssa, joka väittää että isäpuoli on lyönyt häntä. Lars jututtaa koulussa myös Hollyn pikkuveljeä Theoa, jolla vieläpä sattumoisin on käsi kipsissä. Sosiaalityöntekijä pistää heti tuulemaan ja saakin lapset jo vuorokauden sisällä sijoitettua sijaiskotiin. Vanhemmat ovat tietenkin aivan järkyttyneitä asiasta, ja niin edessä onkin kiivas selvittely siitä, mikä on totta ja mikä ei. Onko Holly vain vaikeassa iässä oleva teinityttö, vai onko hänen ainekirjoituksessaan kenties jotain perää?


Kuten alussa jo mainitsinkin, sarja nappasi minut välittömästi ensiminuuteilta mukaansa. Asetelma on hyvin kutkuttava ja jännittävä, painavimpana syynä se, että kaikkea ei heti paljasteta katsojalle. Jakso jaksolta pääsemme aina kerroksen verran lähemmäs totuutta vielä sitä tietämättä. Sarjan tunnelma on hyvin mukaansaimaiseva kaikessa mysteeriydessään. Vielä sen kaiken kruunaa se, että tapahtumat tuntuvat luonnollisen uskottavilta ja draama on väkevästi ilmaistua. Jos kyseessä olisi Hollywoodin tuottama sarja, pauhaisi taustalla takuuvarmasti yliampuva musiikki, ja draamakin saattaisi olla vaarasssa joutua liioitelluksi. Pohjoismaissa onneksi käytetään muita, uskottavampia kikkoja filmatisoinneissa. 

Hahmoista on onnistuttu tekemään sopivalla tavalla mysteerisiä siten, että emme tiedä heistä vielä kaikkea. Siitä huolimatta he tuntuvat hyvin helposti lähestyttäviltä, ja tunnetasot välittyvät heidän kautta erittäin voimakkaasti katsojalle. Huomasin useassa kohtauksessa, erityisesti viimeisessä jaksossa, että sydämeni pomppasi taukoamatta rinnassa. Vaikka kyseessä ei ole varsinaisesti mikään trilleri vaan pikemminkin draama epätasapainoisesta perheestä, sai se minut useaan otteeseen hyvin jännittyneeksi. 


Aina tällaisissa filmatisoinneissa, joissa ydin paljastuu vasta lopussa on pelkona se, että lopetus ei olisi tyydyttävä. Tyttö, joka huusi sutta onnistui silti hoitamaan senkin asian erinomaisella tavalla. Ketään ei loppujen lopuksi mustamaalattu täysin, sillä sarja varmisti vielä viimeisillä minuuteillaankin, että katsoja tuntee sympatiaa jokaista hahmoa kohtaan. Sen käsittelemät aiheet antavatkin jonkin verran pohdiskeltavaa katsojalle.

Tyttö, joka huusi sutta on kaikin puolin suorastaan täydellinen draamasarja. Se nappaa katsojan mukaansa heti ensimmäisellä jaksollaan, eikä sen katselemista malttaisi millään jättää kesken. Mitä emotionaaliseen tasoon ja tapahtumiin tulee, ei sarja todellakaan päästä katsojaansa kovin helpolla. Draama tuntuu luonnollisen uskottavalta mutta silti voimakkaalta, vaikka mitään taustamusiikkia ei mukana olisikaan. Tunnelma on hyvin intensiivinen ja mukaansaimaiseva. Myös sarjan kesto oli juuri sopiva kaikessa tiiviydessään, eikä se jättänyt toivomisen varaa minkään suhteen. Minulta Tyttö, joka huusi sutta saa täydet pisteet, ja se on helposti yksiä vaikuttavimpia näkemiäni sarjoja ikinä!





Sarjan tiedot: www.imdb.com
Kuvat: www.imdb.com, www.episodi.fi, www.nabolandskanalene.no


sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Arvostelu: Mulan (2020)

 MULAN


Ohjaus: Niki Caro
Pääosissa: Yifei Liu, Donnie Yen, Li Gong, Jet Li, Jason Scott Lee, Yoson An, Tzi Ma, Rosalind Chao, Pei-Pei Cheng, Xana Tang, Ron Yuan, Jun Yu, Chen Tang, Doua Moua, Jimmy Wong
Genre: seikkailu, toiminta, draama
Kesto: 1h 55min


Nyt kun Mulanin live action-sovitus on vihdoin ja viimein saapunut Disney+ palveluun on aika ottaa selvää, onko se minkäänmoinen. 

Päähenkilönä seurataan tietenkin itse Hua Mulania. Vanhemmat yrittävät koulia hänestä Kiinan perinteiden mukaan hienoa neitoa, jonka velvollisuutena olisi suostua naimakauppoihin. Mulan on kuitenkin jo lapsesta asti erilainen kuin muut kaltaisensa: hän tykkää käyttäytyä hieman villimmin ja omaakin erikoisia chi-taitoja. Liitonsolmijalla menee kaikki tietysti pieleen kuten animaatiossakin. Pian isän täytyisi lähteä sotaan Rouran sotilaiden uhmatessa Kiinaa, mutta Mulan lähteekin salaa hänen puolesta. 

Tarina alkaa hyvin vakuuttavasti esitellen lähtöasetelman katsojalle selkeästi. Ikävä kyllä joudun jo heti alkuun kuitenkin toteamaan, että kaikki hahmot jäävät hyvin ontoiksi. Jopa itse päähenkilö eli Mulan tuntuu oudon etäiseltä, sillä hänestä ei tunnu saavan oikein mitään irti. Ensimmäisen puoliskon ajan hahmo on vielä ihan toimiva, mutta sen jälkeen ote hänestä lipsuu aivan kokonaan. Animaatioversion ystävät saattavat hieman pettyä, että Mushua, sirkkaa ja Li Shangia ei ole mukana hahmokaartissa. Itseäni kyseinen seikka ei onneksi kuitenkaan päässyt haittaamaan. Lohikäärme oli yksi keskeisimmistä symboleista alkuperäisessä versiossa, kun taas tässä se on ilmeisesti korvattu feeniksillä. 


Muita keskeisiä hahmoja ovat  Rouran sotilaiden johtaja Böri Khan sekä Xianniang. Böri Khan on harmillisen tylsä pahishahmo, sillä hän ei onnistu tuomaan minkäänlaista jännitystä tai uhkaa tunnelmaan. Hänestä on päähahmon tavoin ihan turha yrittää saada mitään irti. Xianniang on uusi lisäys hahmogalleriaan. Hän on jonkinlainen muodonmuuttaja-noita. Hän omaa siis fantasiamaisia kykyjä ja vaihtaa muotoaan ihmisen ja linnun välillä. Xianniang on aluksi mielenkiintoinen hahmo, mutta muuttuu loppua kohti erittäin hölmöksi. Hänelle kirjoitettu rooli on nimittäin hyvin laiskasti toteutettu, ja se sai minut tuntemaan ihan myötähäpeää.

Muutenkin leffan toinen puolisko on yhtä alamäkeä, antikliimaksia ja loistaa laiskuudellaan. Ensimmäinen puolisko vaikuttaa vielä potentiaaliselta, mutta sen jälkeen homma vain menee hyvin vaisuksi pettymysten sarjaksi. Kun yhdestäkään hahmosta ei alkujaan välitä, eikä tarinaankaan ole panostettu, tuntuu kaikki vain kumman tyhjältä ja ontolta. En varsinaisesti tuntenut ärsytystä tai muuta vastaavaa leffan aikana, vaan jotain vielä pahempaa - en nimittäin tuntenut yhtään mitään. Leffassa on toki toimintakohtauksia, mutta ne ovat vain hyvin tylsää ryminöintiä ja mätkintää ilman jännitystä tai tunnetta. 


Mukana on onneksi ensimmäisen puoliskon aikana muutama hauska hetki Yaon ja Lingin ansiosta, joissa saa nauraa. Kyseiset hahmot ovatkin tuttuja jo piirretystä, ja he tarjoavat myös siinä mukavasti huumoria.

Kokonaisuudessaan Mulan on harmillisen ontto ja vaisu elokuva. Se tuntuu hyvin laiskasti tehdyltä uusintaversiolta, aivan kuin elokuvantekijät eivät vain olisi jaksaneet panostaa siihen kunnolla. Sitä jaksoi kyllä katsella ensimmäisen puoliskon ajan, mutta sen jälkeen etäisyys niin hahmoihin kuin itse tarinaan vain kasvoi kasvamistaan. Toimintakohtaukset ovat yhtä ryminöintiä ja niiden jännitys ja uhkaavuus loistavat poissaolollaan. Juoni muuttuu lopussa hyvin antiklimaattiseksi etenkin pahiksen osalta. Loppupuoliskoon mahtuu myös muutama myötähäpeällinen hetki, erityisesti se kuinka Xianniangin hahmo toteutettiin. Itse Mulan taas jää hyvin mitäänsanomattomaksi hahmoksi, josta ei oikein saa missään vaiheessa mitään irti. Eniten jäi kuitenkin ehkäpä ihmetyttämään se, kuinka kylmäksi tämä emotionaalisella tasolla minut jätti. Tässä kohtaa ei voi muuta kuin huokaista, että kuinka alas Disney on vajonnut...

Edit: Loppuun on vielä lisättävä se, että leffa ei oikein tuntunut tietävän haluaako se olla kypsempi vai lapsellisempi versio animaatiosta. Vaikka animaatioversiossa on Mushu tuomassa huumoria jonkin verran, on se kokonaisuutena huomattavasti kypsempi ja vakavampi (ja herran jestas jopa realistisempi) tähän uutukaiseen verrattuna. Olin alkuun "okei"-asenteella sen suhteen, että Mulanilla on yliluonnollisia voimia, mutta ne tekivät tietyistä kohtauksista vain hyvin lapsellisia sekä itse nimikkohahmosta tylsän kaikessa täydellisyydessään. On siis hyvin epäselvää, että mikä edes on tämän tekeleen kohdeyleisö, ja mitä se haluaa olla... Mutta selvää on, että animaatioversio hakkaa tämän 100-0. En oikein osaa suositella tätä kenellekään.





Elokuvan tiedot: www.imdb.com
Kuvat: www.wikipedia.com, www.empireonline.com, www.deadline.com


tiistai 1. joulukuuta 2020

Arvostelu: Egyptin prinssi ~ The Prince of Egypt (1998)

 EGYPTIN PRINSSI


Ohjaus: Brenda Chapman, Steve Hickner, Simon Wells
Pääosissa: Val Kilmer, Ralph Fiennes, Michelle Pfeiffer, Sandra Bullock, Jeff Goldblum, Danny Glover, Patrick Stewart, Helen Mirren
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1h 39min


Egyptin prinssi on vuonna 1998 ilmestynyt DreamWorksin tuottama elokuva, jonka juoni pohjautuu Raamatun tarinaan Exoduksesta. En nähnyt elokuvaa koskaan lapsena, mikä onkin harmi. Sen sijaan muistan katselleeni erästä toista DreamWorksin raamatullista teosta, Joosef - unten kuningasta.

Tarina sijoittuu muinaiseen Egyptiin. Faarao on antanut sotilailleen käskyn tappaa kaikki heprealaiset poikavauvat. Eräs naisorja Jokebed päättää pelastaa oman poikansa murhalta asettamalla tämän koriin ja laskemalla jokeen. Vauva kuljeksii virran mukana temppeliin, josta hänet ottaa hoiviinsa kuningatar Tuya. Kuningatar nimeää pojan Moosekseksi, ja tämä kasvaa hänen ja faaraon ottolapsena kera oikean poikansa Ramseksen.

Aikuisena Mooses on hyvin ylpeä, vastuuntunnoton ja yllyttää veljeänsä Ramsesta myös pahantekoihin ja laiskotteluun. Ramseksesta olisi jonain päivänä tuleva seuraava faarao, joten hänen ei tietenkään sopisi käyttäytyä kuinka lystää. Heidän isänsä onkin ankara hänelle, nimittäen häntä jopa "heikoksi lenkiksi". Ramses kasvaakin sen vuoksi melkoisen paineen alla toivoen, että hänestä tulisi isänsä veroinen hallitsija, ja että hän saisi tältä enemmän kunnioitusta osakseen. 


Kun Moosekselle selviää oma alkuperä, alkaa hän nähdä orjien kohtelun erilaisin silmin ja lopulta karkaa temppelistä kauas pois. Hän löytää matkansa varrella kaltaisiaan ihmisiä sekä oikeat sisaruksensa. Pian hän saa yhteyden Jumalaan, joka puhuu hänelle neuvoen, että heprealaiset orjat pitäisi saada vapaiksi. Mooses saa valtikkaansa Jumalan voimat, joiden avulla hän toteuttaisi käskyn. Sillä välin Ramseksesta on tullut jo oikea faarao, joka hallitsee koko Egyptiä.

Tarinan mustavalkoisuutta karttava asetelma onkin erittäin mielenkiintoinen: kaksi veljestä päätyy kovaan vastakkainasetteluun sillä tavoin, että kumpikaan heistä ei ole puhtaasti paha tai hyvä. Elokuvaa katsoessa olin ehkä hieman enemmän Mooseksen ja hänen porukkansa puolella, mutta sympatisoin vahvasti myös Ramsesta. Hän on kasvanut isänsä ankaran käsittelyn alla peläten olevansa heikko, jos hän ei onnistu tavoitteissaan. Hän ei myöskään anna tuosta noin vain muiden käskytellä itseään. Mooses taas haluaa vain kansansa vapaaksi kurjasta orjakohtelusta. 

Vaikka elokuvalla onkin vahva Raamattuun perustuva juoni, ei teos ylly missään vaiheessa tuputtamaan uskontoaan katsojalle. Ainakaan itselleni ei tullut mitenkään sellainen olo katsoessani leffaa, pikemminkin seurasin vahvasti perheenjäsenten välisiä kinkkisiä suhteita. Tietysti sitä katsoessa saa hieman yleissivistystä kun oppii Exodukseen liittyvän tarinan. Hahmot ovat monimutkaisia ja jopa ristiriitaisin sävyin värjättyjä, mikä varmistaa sen, että katsoja näkee tapahtumat hyvin monipuolisella tavalla. Tarina pysyy mahtipontisena ja synkkäsävyisenä koko keston ajan, mutta mukaan mahtuu silti sopivasti huumoria ja kevyempiäkin hetkiä. Toisin kuin Disneyn elokuvissa, tässä ei kuitenkaan käytetä mitään väkinäisiä huumorihahmoja, vaan hauskat hetket toteutetaan luonnollisemmin tarinan keskeisimpien hahmojen kautta. Ainoa heikoksi lenkiksi päätyvä asia on elokuvan lopetus, joka jostain syystä ei jätä sataprosenttisen tyytyväistä tunnetta.


Egyptin prinssin musiikkien soidessa taustalla ei meinaa millään uskoa, että kyseessä on tosiaan DreamWorksin elokuva. Ne ovat nimittäin suorastaan mahtavia ja aikaansaavat katsojassa ihan kylmiä väreitä! Musikaalinumeroita ovat Deliver UsRiver LullabyAll I ever wantedThroughout Heaven's EyesPlaying with the Big BoysThe Plagues ja When You Believe. Deliver Us on mahtipontinen aloitus, josta tulee heti tunne että kyseessä on uniikki animaatio. River Lullabyn aikana Mooseksen oikea äiti hylkää tämän jokeen. All I ever wanted on voimakkaasti luotu kohtaus, jonka aikana Mooses tajuaa kuuluvansa temppelin ulkopuolelle. Mieleeni jäi kaikista erityisimmin kuitenkin The Plagues, joka on tajuttoman voimakastunteinen laulu juuri sille luotuun kohtaukseen.

Animaatiotyyli on erittäin tyylikästä ja värikästä ja se sopii tällaiseen elokuvaan juuri täydellisesti. Sitä katsoessa tuleekin helposti olo, että tekisipä tämäkin studio vielä käsinpiirrettyjä animaatioita. 

Egyptin prinssi todella dramaattinen ja upea elokuva! Se esittää raamatullisen tarinansa tyylikkäästi alentumatta missään vaiheessa tuputtamaan uskontoaan katsojan kurkusta alas. Tarina on animaatioelokuvaksi poikkeuksellisen synkkä ja aikuismainen sisältäen monipuolisia ja harmaasävyisiä hahmoja sekä vahvasti mukaansa tempaisevan asetelman. Musiikit ovat suorastaan tajunnanräjäyttäviä, niin täynnä voimakasta tunnetta ne ovat. Elokuvan lopetus ei kuitenkaan jostain syystä jätä täysin tyytyväistä oloa, ja se onkin ainoa miinus. Muuten kyseessä saattaa hyvinkin olla paras sekä eeppisin näkemäni DreamWorksin elokuva.






Elokuvan tiedot: www.imdb.com
Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com