tiistai 30. kesäkuuta 2020

Arvostelu: The Girl who leapt through time ~ Toki o kakeru shôjo (2006)

THE GIRL WHO LEAPT THROUGH TIME


Ohjaus: Mamoru Hosoda
Pääosissa: Riisa Naka, Takuya Ishida, Mitsutaka Itakura, Ayami Kakiuchi, Mitsuki Tanimura
Genre: anime, scifi, komedia, romanttinen
Kesto: 1h 38min

The Girl who leapt through time (Toki o kakeru shôjo) on vuonna 2006 ilmestynyt Mamoru Hosodan ohjaama anime-elokuva. Hänen muita tunnettuja teoksiaan ovat Wolf children, Summer wars, The boy and the beast sekä Mirai, joista viimeisin on hänen tuorein teos. Mirai olikin viime kesänä täällä Suomessa elokuvateattereissa. Olen nähnyt jo tässä vuoden sisällä kaikki Hosodan elokuvat, lukuunottamatta hyvin huonona pidettyä Digimon elokuvaa. Sitä tuskin tulen koskaan katsomaankaan, sillä sen saama negatiivinen palaute ei yhtään herätä kiinnostusta nähdä se.

Päähenkilönä toimii tyttö nimeltä Makoto, jonka ystävyyssuhteita pääsemme seuraamaan koulussa. Hän viihtyy parhaiten kahden parhaimman ystävänsä, Chiakin ja Kosuken kanssa, ja yhdessä he usein viettävätkin aikaa pelaten baseballia. Eräänä päivänä löytää Makoto koulusta erikoisen esineen, joka rikkoutuu hänen kyynärpäätään vasten. Sitten tapahtuukin jotain ihmeellistä, mistä katsojillakaan ei ole mitään hajua. Lähtiessään koulusta pyörällä Makoto huomaa, että hänen pyöränsä jarrut eivät toimi. Jyrkkä alamäki etenee siis vauhdikkaasti ja junaradan esteet sulkeutuvat. Juuri kun Makoto luulee kuolleensa pyöräonnettomuuteen, palaakin hän ajassa taaksepäin. 


Olin aluksi aivan varma, että kyseessä olisi oikein maatamullistava scifiteos, jossa matkataan joko kauas menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Kyseessä onkin aivan tavallinen kasvutarinan tyyppinen elokuva, jonka kultaisimmat hetket koetaan arjessa. Makoton uusi kyky kulkeutua ajassa taaksepäin on enemmänkin sellaista minuuttien takaisin varastamista. Hän käyttää aluksi kyseistä kykyä hyvin itsekkäisiin tekosiin, eikä huomaa lainkaan, että siinä samalla joku muu aina kärsii sivussa. Siitä erityisesti huomauttaa hänen tätinsä, joka on myös tietoinen aikamatkailuista ja omaa kokemusta siitä.

Makoto on mielestäni mahtavasti luotu kömpelöhkö päähenkilö, jonka matkaan lähtee heti alussa oikein mielellään mukaan. Vaikka hän on aluksi melko itsekäs teoissaan, on tärkeintä se, että hän oppii virheistään ja loppujen lopuksi siivoaa likaiset jälkensä muiden eduksi. Hänen ystävänsä Chiaki alkaa tunnustella hänelle ihastustaan, johon Makoto taas ei suhtaudu ilolla. Hän mieluummin vain pakenee paikalta ja palaa ajassa taaksepäin estääkseen nuo rakkaudentunnustukset. Viimeistään siinä katsoja saakin naureskella kovasti. Kolmas trioporukasta on Kosuke, joka on hyvin mukava ja reilu tyyppi myös. Elokuva saa katsojan välittömästi kiintymään tuohon kolmikkoon, eikä heidän haluaisi missään kohtaa eroavan toisistaan.


Elokuvan musiikki ja tunnelma huokuvat sellaista mukavaa rauhallisuutta, mihin takuulla uppoaa mukaan. Draamaa ja ihmissuhdekiemuroita tietenkin myös riittää, ja ne ovat oikein hyvin onnistuneita ja mielenkiintoisia. Animaatiotyyli on Hosodalla hyvin erilaista verrattuna muuhun animeen. Itse en kyseistä tyyliä sanoisi parhaimmaksi, vaikka se oikein silmää onnistuu kyllä miellyttämään. Hahmojen design ei kuitenkaan kolahda silmääni niin kovasti kuin vaikkapa Makoto Shinkain tai Ghiblin elokuvissa. Erityisesti heidän kasvot ovat ehkäpä turhan yksinkertaisen näköiset. Mistä nyt en voi lainkaan moittia, on maisemien animointi, mikä on yksityiskohtaisesti ja todennäköisesti toteutettuna aina iso ilo silmälle. Vaikka tuo animaatiotyyli vähän väliä näyttäisi kaipaavan pientä hiomista, ei se varsinaisesti häiritse eikä todellakaan vaikuta katselukokemukseen negatiivisesti. Tässä tapauksessa elokuvan sisältö kuitenkin on sen verran herkkua, että pienet hiomispuutteet ulkokuoressa pystyy antamaan anteeksi.

Juoni on loppupeleissä melko tavanomainen, mutta silti niin erilainen. Vaikka olen useita koulutyylisiä animeita nähnyt, on tämä ihan oma uniikki juttunsa niiden joukossa. Tämä nimittäin yhä kesti minulla sen kolmannenkin vilkuilun, vaikka muistin tasan tarkkaan, mitä missäkin kohtaa tulee tapahtumaan. Tämä on vain yksinkertaisesti todellinen animeklassikko, johon ei kyllästy. Se on oikein hauska tietyissä hetkissään, kun seurailemme Makoton aikahyppäyksiä. Silti tämä herättää hauskuudestaan huolimatta surunkin tunteita, enkä ihmettelisi, jos joku itkisikin tämän aikana. Meinasin itsekin tirauttaa pari kyyneltä lopussa.


The Girl who leapt through time on loistava elokuva, jonka ainakin itse helposti leimaan vahvaksi klassikoksi. Valitettavasti sen scifimäinen loppuratkaisu estää minua antamasta sille täysiä pisteitä. Elokuva todella imaisee minut mukaansa, miksi sille haluaisin ne täydet tähdet lyödä pöytään. Toisaalta loppukohtauksen dialogi jättää kyllä yllättävän paljon tulkinnanvaraa, minkä takia loppuratkaisun voisi kokea todella positiiviseksi kaikessa avoimuudessaan. Muuten tämä on kyllä mielestäni samaan aikaan hyvin koskettava ja hauska elokuva, jonka pariin tulen kyllä useasti halajamaan takaisin. Uskallan kyllä väittää kyseessä olevan oma suosikkini Mamoru Hosodalta. En voi muuta kuin suositella tätä kaikille kiinnostuneille, sillä kyseessä on yksiä parhaimpia näkemiäni anime-elokuvia. 




Elokuvan tiedot: www.imdb.com


maanantai 29. kesäkuuta 2020

Top 10 mieshahmot (Studio Ghibli)

Tein kuukausi sitten top-listan Ghiblin naishahmoista, niin nyt voisi mietiskellä, mitkäs sitten ovat ne parhaimmat mieshahmot. Koska kovin montaa miespäähahmoa ei Ghiblillä ole, sallin myös sivuroolit. (Niin monissa elokuvissa on nimittäin nainen pääosassa.)

Teksti sisältää juonipaljastuksia.

10. PAZU
Laputa -linna taivaalla

Eräänä iltana ihan tavallinen orpo poika Pazu pelastaa taivaalta alas leijailevan tytön nimeltä Sheeta. Hän on innoissaan, kun ainutlaatuinen ja jännittävä seikkailu alkaa. Olen aina mietiskellyt, että kuka loppupeleissä onkaan pääroolissa tässä elokuvassa. Ovatko sekä Pazu että Sheeta päähahmoja, vai jompikumpi heistä? Mielestäni Pazu tuntuu välillä selviävän tietyistä koettelemuksista liiankin helposti leffan edetessä, mutta on hänessä jotain ihanan sympaattista, miksi hän tälle listalle pääsee. Hän on hyvin avulias, uhkarohkea ja seikkailunjanoinen poika. Hän seuraa uskollisena isänsä jalanjälkiä löytääkseen kauan etsityn Laputan.


9. ASBEL
Tuulen laakson Nausicaä

Asbelista on Nausicaälle suuri apu, kun tämä joutuu pakenemaan Pejiten lentoaluksesta. He tapaavat ensimmäisen kerran, kun Nausicaä pelastaa hänet hyönteisten kynsistä. Sen jälkeen he päätyvät Fukain eli Saastemeren alle ihmetellen, miksi he eivät tarvitsekaan happinaamareita suojaksi myrkyiltä. Asbel on hyvin pienessä sivuroolissa, mutta hänellä on yllättävän suuri merkitys Nausicaälle. Hän aluksi omaa virheellistä ajattelutapaa, mutta on valmis kuuntelemaan Nausicaän neuvoja ja ottamaan niistä opiksi. Olen useasti ihmetellyt, miksi niin monet väittävät Asbelia Nausicaän ihastuksen kohteeksi. Itse en kyllä aisti heidän välillään mitään jännitettä, enkä aistinut sitä kertaakaan mangassakaan. Mielestäni he ovat vain ystäviä, jotka auttelevat toinen toisiaan.


8. SHO
Kätkijät

Sholla on suuri merkitys Ariettalle, sillä tämän äidin joutuessa kaapatuksi, on hän heti valmis auttamaan. Sho on hyväntahtoinen poika, joka todella omaa puhtaan sydämen. Hän ei tunne kyynisyyttä tai isottelun halua, vaikka suurikokoisempi onkin kuin pikkuruiset kätkijät. Hän valitettavasti kärsii sydänsairaudesta, jota ei syvennetä sen kummemmin kuin että hahmo mahdollisesti kuolee tai sitten selviää leikkauksella. Kukaanhan katsojista ei loppujen lopuksi tiedä, kuinka Shon todella kävi. Sho on hyvä esimerkki lapsille siitä, kuinka pienempiäkin luonnon kappaleita tulee kunnioittaa ja kohdella hyvin. 


7. ASHITAKA
Prinsessa Mononoke

Ashitaka on aina ollut mielestäni melko syventämättömäksi jäänyt hahmo, mutta se johtuu ilmeisesti siitä, että hänen on tarkoitus toimia katsojan silminä luonnon ja rautakylän välisessä konfliktissa. Loppupeleissä Prinsessa Mononokessa näkökulma vaihtuu aika useaankin otteeseen, miksi myös Ashitakan persoonallisuus jää hieman sivusuuhun. Tärkeintä onkin, että pystymme hänen mukanaan seuraamaan konflikteja mahdollisimman puolueettomasti. Silti pidän Ashitakassa erityisesti siitä, että hän jaksaa pysyä sitkeänä ja rauhallisena erilaisissa tilanteissa. Hän ei myöskään suoranaisesti valitse, onko luonnon vai rautakylän puolella. Tappaminenkaan ei ole hänelle aina se ensimmäinen vaihtoehto, ellei sitten oma tai muiden henget ole akuutisti uhattuina. Hän myös viisaasti lopussa toteaa, että Peurajumalan pää pitää palauttaa ihmiskätten kautta, millä Miyazaki hienosti symboloi ihmisen ja luonnon välistä suhdetta: jos me vahingoitamme luontoa, ei se vahinko korjaannu kuin meidän kautta.


6. SEITA
Tulikärpästen hauta

Seita käy ehdottomasti kaikista vaikeimman tien ja synkimmän kohtalon läpi, joutuen kärsimään toisen maailmansodan ajasta. Kun hänen äitinsä kuolee pommituksissa, joutuu hän kantamaan täyden vastuun pikkusiskostaan Setsukosta. Sitä kaikkea on samalla sekä sydäntälämmittävää että sydäntäsärkevää seurata. Seita on kuitenkin ennen kaikkea vain ihminen, joka tekee myös virheitä. Hän uskoo, että voisi hyvinkin pärjätä Setsukon kanssa kahdestaan ilman kylmää tätiä, mutta köyhyys ja nälänhätä iskevät armotta. Sen seurauksena Seita alkaa muun muassa varastelemaan, ja joutuu sen takia pahimmassa tapauksessa fyysisesti pahoinpidellyksi. Seita onkin varmaan inhimillisin hahmo tällä listalla. Vaikka hahmon tekemiset saattavat tuntua ärsyttäviltä, ovat ne aikuistumattoman lapsen tekosia toivottomassa tilanteessa.


5. PARONI
Sydämen kuiskaus / Kissojen valtakunta

Eipäs jatketakaan ihmisellä, vaan kissanukella. Paroni Humbert von Gikkingen on yksinkertaisesti erittäin hurmaava tapaus. Hän esiintyy kahdessa elokuvassa, Sydämen kuiskauksessa ja Kissojen valtakunnassa, ja pidän hänestä todella paljon kummassakin teoksessa. 

Sydämen kuiskauksessa Paroni toimii enemmänkin symbolina Seijin isoisän rakkauden menetykselle, ja toimii myös inspiraationa Shizukun tekemälle kirjalle. Ilta-auringon hohtaessa, säihkyvät Paroni-nuken silmät kauniisti. Ensimmäisellä tapaamisellaan Shizuku on näkevinään, että Paroni iskisi hänelle silmää. Varmaan tuosta syystä Shizuku ihastuu kyseiseen nukkeen, eikä katsojakaan voi olla ihailematta sitä. Elottomana nukkena Paroni tässä elokuvassa pysyy, vaikka lenteleekin taivaalla Shizukun mielikuvituskohtauksessa.

Kissojen valtakunnassa Paronilla on oikeasti jo suurempi rooli, sillä siinä hän herää eloon. Päähenkilö Haru löytää tiensä Kissa-asiaintoimistoon, ja auringon laskettua herää ikkunaruudun takana oleva kissanukke henkiin. Haru reagoi ensitapaamiseen melko mykistyneenä, onhan tuo herrasmies oikeinkin ihana ja hurmaava tapaus. Hän auttaa Harua tämän ongelmien ratkaisemisessa ja on yllättävän taitava muun muassa tanssimisessa ja taistelemisessa.


4. HAKU
Henkien kätkemä

Haku on loppujen lopuksi melko pienessä roolissa Henkien kätkemässä, sillä hänen taustaa ja loppuratkaisua ei avata katsojalle kokonaan. Hänessä on silti jotain hyvin mystistä, mikä kiehtoo minua. Ja tietenkin, myös hän on todellinen hurmuri.

Haku paljastuu elokuvan aikana joen jumalaksi nimeltä Kohaku. Yubaba on siis varastanut hänenkin oikean nimensä, mutta onneksi Chihiro alkaa pikkuhiljaa muistamaan hänet. He nimittäin tapasivat jo silloin, kun pikkutyttönä Chihiro oli pudonnut Kohaku-jokeen, ja Haku pelasti hänet hukkumiselta. Kohtaus, jossa tuo kaikki selviää, on kyllä jotain niin kaunista.

Haku on siis alunperin joen jumala, ja hänen todellinen ulkomuotonsa on lohikäärme. Jostain syystä hän silti esiintyy myös ihmisenä, mille en ole oikein löytänyt kunnon selitystä. Sen lisäksi, että Haku on hyvin mystinen ja mielenkiintoinen hahmo, pidän hänen luonteestaan todella paljon. Hän on heti alussa valmis auttamaan Chihiroa, vaikka onkin altis paljastumiselle Yubaban alaisena. Haku on siis hyvin rohkea, aidosti välittävä ja aivan ihana hahmo. Hänellä on tärkeä rooli Chihiron tukena, kun he käväisevät katsomassa sioiksi muuttuneita vanhempia. Chihiro nimittäin purskahtaa itkuun sen jälkeen, kun viimein joku tarjoaa sitä aitoa tukea. Kaiken kaikkiaan pidän Hakusta todella paljon sekä siitä, että hän ja Chihiro vuoron perään ovat valmiita auttamaan toisiaan vaaratilanteissa. 


3. SEIJI
Sydämen kuiskaus

Seiji on päähenkilö Shizukun tapaama uusi tuttavuus ja erittäin viehättävä sellainen. Aluksi hän enemmänkin kiusoittelee Shizukulle, mutta pian tuo lievä vihoittelu muuttuu ensirakkaudeksi. Seiji on hyvin määrätietoinen, koska hänellä on jo tulevaisuuden suunnitelmat pussissa, ainoastaan niiden toteuttaminen on se, mihin koko homma saattaa tyssätä. Hänen vanhempansa eivät oikein tue viulunveistäjä-uravalintaa, mutta onneksi isoisä on hänen puolellaan. Seiji nimittäin ei menisi lukioon ollenkaan, jos pääsee Italian Cremonaan opiskelemaan. Seiji on oikein hienosti luotu hahmo kuten Shizukukin, johon tulevaisuuttaan pohdiskeleva katsoja voi niin helposti samaistua. Eräänä mielenkiintoisena seikkana muuten se, että Miyazaki on itse todennut elokuvan ytimestä näin: "Mielestäni hyvä koulu ei ole mitenkään ainoa ratkaisu elämään. On myös hyvä jos oppii käsityötaidon, oppii valmistamaan jotain. Nykyajan tapa mitata ihmisten arvoa heidän käymiensä koulujen kautta on väärin."


2. HAURU
Liikkuva linna

Ulkonäkönsä perusteella Hauru on minulle se ehdoton ykkönen! Hän on tähän asti kyllä kaikista hurmaavin tapaus, mitä animaatioista voikaan löytyä. Pelkästään ulkonäkö ei tietenkään ratkaise, vaan pidän Haurun persoonallisuudesta ja sen muutoksesta todella paljon. Aluksi kyseinen velho on pinnallinen, lapsellinen ja antaa jonkinmoisia viboja siitä, että hän olisi naistenmies. Tosiasiassa Hauru on kuitenkin pelkuri, joka vain piilottelee itseään  kaiken tuon ulkokuoren alla. Sophien päättäväisyys ja sisukkuus tekee kuitenkin häneen suuren vaikutuksen. Loppua kohti hän alkaakin ottamaan enemmän vastuuta asioistaan. Yhtenä syynä on tietenkin myös erityinen side, joka Sophien ja Haurun välille muodostuu. He alkavat ikään kuin täydentämään toisiaan ja putsaamaan toistensa pinnallisuutta pois. Haurua nimittäin vaivaa ulkonäkökeskeisyys sillä tavalla, että täytyy pysyä tarpeeksi ehosteisena. Kun hiusten väri menee pilalle, siitä vedetään kunnon itkupotkuraivarit ja hieman masennutaan. Kyseinen kohtaus on kyllä todella hauska, mutta samaan aikaan niin valaiseva: sellaisia monet meistä nimittäin oikeastikin ovat. Hauru on mielestäni kaiken kaikkiaan todella mahtavasti luotu mieshahmo, joka taatusti jää mieleen hienolla kehityskaarellaan ja hupaisilla kohtauksillaan.


1. PORCO / MARCO PAGOT
Porco Rosso
"Mieluummin sika kuin fasistisika."

Porcon ja Haurun välillä oli aikamoinen kiista ykkössijasta, mutta koska Porco sentään on elokuvansa päähenkilö, niin eiköhän hän tämän tittelin ansaitse. Ulkonäkö ei tässä tapauksessa välttämättä houkuttele, sillä miekkosen kasvot ovatkin aika kärsäkkäät. Porco, oikealta nimeltään Marco Pagot, on ilmeisesti itse kironnut itsensä siaksi. Silti hän toteaa, että ei tiedä, miksi hänestä tuli sika. Miksi nyt sitten hänestä paljon pidän, on hänen mielenkiintoinen sekä koskettava henkilötausta. Lisäksi pidän Porcon luonteesta: pessimistinen, sarkastinen, mutta pohjimmiltaan hyvä ihminen, jolla se suuri sydän on aluksi vain vähän piilossa.

Tässä tapauksessa seuraamme henkilöä, jonka voisi ilman tuota kirousta ajatella ihan todelliseksi ihmiseksi. Marco on ensimmäisestä maailmansodasta selvinnyt lentokapteeni, joka kuitenkin menetti osan miehistöstään. Hän tuntee yhä syyllisyyttä siitä, että ei voinut pelastaa heitä kaikkia. Sota on melkeinpä aina hyvin keskeisenä aiheena Miyazakin elokuvissa, ja tässä tapauksessa hän heijastaa siitä omia tuntemuksiaan päähenkilön kautta: Marco on liki menettänyt toiveensa ihmiskunnasta, sillä sota on jotain niin hyvin päätöntä ja maksaa vain ihmishenkiä. Sodassa nimittäin loppujen lopuksi kukaan ei voita, jäljelle jää vain iso kasa hävijöitä. 

Marcon ilmeisin rakkauden kohde on hyvin kaunis Gina, joka on hänen lapsuudenystävänsä. Porco ei kuitenkaan ymmärrä heidän välistä syvyyttään ennen kuin vasta lopussa, kun Curtis kertoo Ginan rakastavan häntä. Ensimmäisellä katselukerralla pidin jonkinasteisena rakkausvaihtoehtona myös Fioa, sillä heidänkin välillä on pienehköä jännitettä. Fion rooli ei kuitenkaan ole rakastuttaa, vaan saada sika lämpenemään ihmiskunnalle. 

Mikä nyt sitten tätä hahmoa syventää vielä entisestään, on eräs erittäin koskettava kohtaus. Siinä hän kertoo sotakokemuksestaan, jolloin hän luuli kuolevansa. Hän tavallaan käväisi elämän ja kuoleman rajalla, nähden kuinka menehtyneet vesitasolentäjät kerääntyivät taivaalle yhtenäiseksi verhoksi. Toinen kohtaus, joka taas syventää hänen ja Ginan välistä sidettä, on se, jossa Gina muistelee yhteistä hetkeään Marcon kanssa lapsuudestaan. Voi, mitä tunteita nuo kaksi kohtausta minussa saavatkaan aikaan.

Kaiken kaikkiaan pidän Porcosta erittäin paljon, ja hän on parhaimman mieshahmon tittelin ansainnut. Hän on erittäin hauska, vaikka ei suoranaisesti vitsejä lauo, ja on paras mieshahmo, sillä hänestä löytyy niin paljon syvyyttä!

(Tulipas pitkä essee Porcon hahmosta, heheh. :D Mutta ainakin se kertoo paljon siitä, että kyseisen mieshahmon kirjoittamisessa on Miyazaki erinomaisesti onnistunut!)

Kuka on sinun suosikkimieshahmosi?


lauantai 27. kesäkuuta 2020

Arvostelu: Pennitön ja suruton ~ Fun and Fancy Free (1947)

PENNITÖN JA SURUTON 


Ohjaus: Jack Kinney, Hamilton Luske, William Morgan, Bill Roberts
Pääosissa: Edgar Bergen, Dinah Shore, Luana Patten, Cliff Edwards, Billy Gilbert, Clarence Nash
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1h 13min
Ikäraja: S


Pennitön ja suruton (Fun and Fancy Free) on vuonna 1947 ilmestynyt Disneyn 9. klassikkoelokuva. Se koostuu kahdesta tarinasta: Bongosta ja Mikki ja pavunvarresta. Elokuvan alussa esittäytyy Pinocchiosta tuttu Samu Sirkka, joka johdattaa katsojan kummankin sadun luokse.


Bongo

Bongo kertoo sirkusesiintyjä-karhusta, joka alkaa kuitenkin tuntemaan kaipuuta luonnonhelmoihin. Niinpä hän pakenee sirkuspoppoon junasta onnellisena, mutta ei sitten yhtään ymmärrä luonnon käyttäytymissääntöjä. Pian hän rakastuu söpöön tyttökarhuun, joka läpsäyttelee häntä. Sydän särkyneenä ei Bongoressu ymmärrä, mitä tyttö todella sillä tarkoitti. Lisäksi nähdään jonkinmoista urostaistelua siitä, että kuka voittaa tyttökarhun itselleen.

Luulin ensin, että Bongo olisi se huonompi tarina, mutta toisin kävi. Minusta tuo karhusatu oli oikeinkin söpö, vaikka ehkä hieman omalla tavallaan outokin. Siinä oli silti hauska laulu siitä, mitä karhujen läpsäyttelyt tosiasiassa tarkoittavat. En panisi pahaksi, jos sen joskus vielä uudelleen katsoisi, mutta en nyt sitä liiemmin kehuisikaan. Kyseessä on ihan katsottava animaatiopätkä. Se ei jää siis erityisemmin mieleen, mutta onnistuu olemaan tarpeeksi hurmaava olematta huono.

2.5/5



Mikki ja pavunvarsi

Olin aluksi aivan varma, että pitäisin tästä sadusta enemmän. Mutta voi ei, kuinka tässä elokuvassa tämä tarina olikaan pilattu sillä live action-yhdistelmällä. Mikki ja pavunvarsi on itse asiassa yksiä suosikkisatuja lapsuudestani, sillä omistimme kyseisen disney-lastenkirjan. Joudun nyt kuitenkin toteamaan, että ennemmin olisin lukenut kyseistä kirjaa kuin katsonut tätä elokuvana.

Mikki ja pavunvarsi näet koostuu sekä itse sadusta että live action-osuudesta. Siinä ihmisnäytellyssä osuudessa on jonkun tytön syntymäpäiväjuhlat, jossa vieraina nähdään kuitenkin isän lisäksi ainoastaan kaksi ärsyttävää nukkea. Kyllä, nuo nuket ovat hyvin ärsyttäviä. Etenkin Charlie, jolla on koko ajan jotain sanomista joka lauseen väliin isän kertoessa satua. Kyseinen nukke yrittää olla hauska, mutta on oikeasti täynnä irrallisia ja mauttomia vitsejä, jotka saavat olon vain hyvin kiusaantuneeksi. Itse asiassa pidän muutenkin melko kiusallisena sitä asiaa, että tytön juhlavieraina on vain kaksi outoa nukkea. 

Itse satu on ihan mukiinmenevä, jonka päähahmoina ovat Mikki, Aku ja Hessu. He elelevät Onnenlaaksossa, joka on kuitenkin kaukana onnesta, kun kaunis Kultaharppu varastetaan. Niinpä koko Onnenlaakso on täynnä köyhyyttä ja nälänhätää. Eräänä päivänä Mikki vaihtaa heidän lehmänsä taikapapuihin, ja pian heillä onkin mahdollisuus pelastaa Kultaharppu kidnappaajaltaan. 

Kidnappaajana toimiva jättiläinen on hauskan ja pelottavan jännä sekoitus, Aku se ja sama hauska, Mikki se järkevin ja Hessu se höpsöin. Tämä satu itsessään on ihan katsottava ja samanarvoinen kuin Bongo, mutta tuo kaamea live action-osuus syö siitä valitettavasti puolitähteä pois. Eli tuskin halajan tätä toista satua katsoa uudelleen.

2/5


Kaiken kaikkiaan Pennitön ja suruton on ihan katsottava vaikkakin hyvin unohdettava disneyn klassikkoelokuva. Olen vasta alkutekijöissä näiden sota-ajan leffojen kanssa, mutta tähän asti paras näkemäni niistä on ehdottomasti Herra Rupikonna ja Iisooppi Kurkinen. Pennitön ja suruton oli minulle melkoinen pettymys sen jälkeen. Etenkin Mikki ja pavunvarsi oli minulle inhottava pettymys, sillä se pilattiin sillä live action-osuudella. Täysin huono tekele ei ole kyseessä, ja sille kannattaa tietty antaa mahdollisuus. 




Elokuvan tiedot: www.imdb.com

tiistai 23. kesäkuuta 2020

Arvostelu: 365 päivää (365 Dni)

365 PÄIVÄÄ


Ohjaus: Barbara Bialowas, Tomasz Mandes 
Pääosissa: Michele Morrone, Anna Maria Sieklucka
Genre: draama, romanssi, erotiikka
Kesto: 1h 54min
Ikäraja: 16


365 päivää (365 Dni) on paljon kohua herättänyt uutuuselokuva, joka perustuu samannimiseen Blanka Lipinskan trilogiaan. Se on yllättäen ollut kovastikin Netflixin katsotuin elokuva, mutta vähässä määrin uskoin, että se olisi kuitenkaan kovin laadukas. Sen IMDb-arvosana on nimittäin harvinaisen huono: 3.5, ja sen prosenttiarvo Rotten Tomatoesilla on naurettavat 0%. Tiesin siis jo ennen kuin lähdin tätä katsomaan, että saatan pahastikin järkyttyä, jos aivan äärimmäistä roskaa katsoo. Ja niinhän siinä sitten kävi. 

Tarinan keskiössä on siis mies ja nainen, jotka ovat jossain samankaltaisessa asemassa kuin Twilightin Edward ja Bella. Jotakin yhtymiä Fifty shadesiinkin ilmeisesti on, mutta en oikein muista kyseisestä leffasta paljoa, koska se oli niin tylsä. Siispä Twilight on minulle se, joka helpommin tästä mieleen tulee. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan vain stalkata, vaan todellakin kidnapataan nainen, ja yritetään saada hänet rakastumaan itseensä 365:ssä päivässä. Siitä taas alkoi jo vahvat vibat tukholma syndroomaan ja jossakin määrin Kaunottareen ja hirviöön: "En ole se hirviö, jona minut näet". Tai jotain sinnepäin miespäähenkilö totesi.


Joskos nyt aloittaisi siitä, kuinka uskomattoman epäuskottavasti tämä näyttelijäkaarti hommansa hoitaa. Päänaishahmo-Lauraa esittävä Anna Maria Sieklucka on niin huono näyttelijä, että en voinut ottaa häntä missään vaiheessa tosissani. Hän toki olevinaan jotenkuten hangoittelee vastaan mainiten, että ei ole esine. Silti hänen käyttäytyminen ja tyhjät reaktiot todistavat jotain aivan muuta. Hän ei edes vaikuta lainkaan ahdistuneelta tilanteissa, joissa kuka tahansa normaali ihminen olisi panikoitunut: kohtaus, jossa hän on siepattuna; kohtaus, jossa kidnappaaja aikoo raiskata hänet. Itse hahmokin on aivan yhtä kamala. Hän vaikuttaa vain täysin pinnalliselta, jolla ei ole minkäänlaista itsekunnioitusta tai maalaisjärkeä. Jopa jo elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana hän töllistelee kiinnostuneena kidnappaajan alastonta vartaloa sekä kalua. Leffa siis yrittää saada katsojan ihannoimaan hottista sieppaajaa, jonka vartalo on lihaksikas, iho täynnä tatuointeja, mitään ei puutu. Itseäni asetelma onnistuu kuitenkin vain ällöttämään. Oli sitten ulkoapäin mitä tahansa, niin sieppaaja on sisältä ainakin tässä tapauksessa vain täynnä roskaa. Siinä elokuvan moraali onkin juuri päinvastainen kuin Kaunottaressa ja hirviössä. Tämä leffa nimenomaan opettaa, että jos sinut siepataan ja sieppaajasi on hottis, ei sinulla ole mitään hätää.

Päämieshenkilö-Massimoa näyttelevä Michele Morrone on jokseenkin ihan uskottava, mutta silti melko naurettava. Hänen tarkoituksena on ilmiselvästi vain saada teinitytöt kiihottumaan upealla vartalollaan. Jo elokuvan alussa lievästi pohjustettu motiivi kidnappaamiseen on mielestäni hyvin ontto. Se onnistuu vain tekemään Massimosta hahmona vieläkin tyhjäpäisemmän oloisen, kuin mitä tämä muutenkin jo on. Nauroin aina, kun Massimo sanoi vakiodialoginsa "Are you lost baby girl?". Minusta muutenkin koko dialogi ja hahmojen reaktiot ovat niin korneja, että voisiko tämä enää pahemmaksi mennä. 


Lauran ja Massimon tukholma syndrooman kaltainen romanttinen suhde on hyvin epäuskottava ja vailla kunnon pohjaa. Laura rakastuu siis kyseiseen mieheen, kun tämä pelastaa hänet hukkumiselta. Okei. Sitten harrastellaan seksiä kera taustalla pauhaavan musiikin vuorotellen veneen huoneessa ja kannella niin kauan aikaa, että siinä alkaa katsojana jo hieman haukottelemaan. Luulin oikeasti, että edes niihin seksiosuuksiin olisi panostettu. Todellisuudessa ne ovat hyvin pehmoja. Fifty shadesista sentään mieleeni jäi jotenkuten se, että pornous oli melko synkästi toteutettua. Tässä tekeleessä pornokohtaukset ovat kuitenkin hyvin tylsiä. Olen nähnyt parempaa ja uskottavampaa seksiä jopa joissakin draamaelokuvissa, herran jestas.

Kaiken kaikkiaan 365 päivää on aivan järkyttävän surkea elokuva. Se saattaa hyvinkin olla tällä hetkellä huonoin elokuva, mitä olen ikinä nähnyt. Yksikään näyttelijä ei ota jo valmiiksi onttoja hahmojaan tosissaan, miksi koko tarinaa jo siltä kantilta ei voi missään kohtaa uskoa. Itse tarinakin on silti aivan kammottavan surkea. Se on hyvin kliseinen, ennalta-arvattava ja epäuskottava.  Välillä jopa keittelin sellaista ajatusta mielessäni, että Laura vain teeskentelisi rakastunutta ja seksihaluista ansaitakseen Massimon luottamuksen, minkä seurauksena hän voisi paeta. Mutta ei. Laura on hyvin sinisilmäinen, pinnallinen ja yksi huonoiten kirjoitetuista naishahmoista, mitä olen kuuna päivänä elokuvissa nähnyt. Joudun silti myöntämään, että elokuva oli niin huono, että se sai minut kyllä useaan otteeseen nauramaan. Pään pudistelua ja silmien pyörittelyä tapahtui silti enemmän, joten en voi antaa edes niistä ironisista nauruista tälle plussaa. Muutenkin elokuvan moraali on aivan ällöttävä. Jos ei mitään muuta hyvää, niin ainakin osaa takuulla arvostaa monia muita elokuvia enemmän tämän katsomisen jälkeen.

Edit: Moni voisi ajatella tällaisten tekeleiden toimivan fantasiana, miksi koko elokuvaa voisi siltä kantilta olla ottamatta vakavasti. Olen kuitenkin sitä mieltä, että edes fantasiana 365 päivää ei toimi. Sen verran silmille syöpää aiheuttavaa sen huono käsikirjoitus, näytteleminen sekä dialogi on. Hyvä kun edes hädin tuskin pystyin sen katsomaan loppuun asti. Niin kivuliasta katsottavaa se kaikessa surkeudessaan ja naurettavuudessaan on.


 




Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Arvostelu: Lupin III - Cagliostron linna ~ Rupan Sansei: Kariosutoro no Shiro (1979)

LUPIN III

- CAGLIOSTRON LINNA

Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Yasuo Yamada, Eiko Masuyama, Kiyoshi Kobayashi, Makio Inoue, Gorô Naya, Sumi Shimamoto, Tarô Ishida
Genre: anime, seikkailu, komedia
Kesto: 1h 40min


Lupin III - Cagliostron linna (Rupan Sansei: Kariosutoro no Shiro) on legendaarisen Hayao Miyazakin debyyttifilmi eli ensimmäinen pitkä animaatioelokuva. Se on siis ilmestynyt ennen kuin Studio Ghibliä oli edes vielä perustettu, vuonna 1979. Olen katsonutkin tämän leffan jo melko useaan otteeseen, siitä iso kiitos Netflixille. Kyseessä onkin aivan erilainen Miyazakin veistos, sillä se perustuu samannimiseen Monkey Punchin sarjakuvamangaan. Miyazakille tyypillisesti on hän tietenkin tehnyt elokuvasta aivan omannäköisensä tietyillä muutoksilla. Tämä Miyazakin debyyttiteos onkin aivan jotain hulvatonta ja pakkokatsottava kaikille kyseisen herran faneille tai animaation ystäville ylipäätään.

Päähenkilö Lupin sekä hänen apurinsa Jigen ryöstävät kasinosta sievoisen summan rahaa, kunnes selviääkin, että kyseessä on feikkisetelit. Lupin osaa jo heti aavistaa, missä tuota valheellista rahaa painetaan, ja niin he suuntavat kohti Cagliostron linnaa. Matkalla ehtii silti jo kaikkea tapahtua: sattumalta ohi kiitelee autolla karannut morsian, jota epäilyttävät tyypit jahtaavat. Lupin tietenkin innostuu asettumaan pelastajan rooliin, ja pian selviääkin, että kyseessä oli Cagliostron linnan prinsessa Clarisse. Clarisse yritti paeta Kreiviä, joka haluaa pakottaa hänet kanssaan naimisiin tietenkin vain ahneuden tähden. Niinpä Cagliostron linnan salaisuuden selvittämisen lisäksi Lupin ottaa haaviinsa pelastaa tukalassa tilanteessa oleva prinsessa. 


Tämä elokuva on aivan tajuttoman hauska ja mahtava! On melko koomista, että tuli Miyazakin esikoisteos nähtyä vasta viimeisenä. Elokuvaa ei oikein edes voi hirveästi hänen muihin teoksiin verrata. Lähimmät vertauskuvat voisivat olla Porco Rosso sekä Laputa -linna taivaalla. Tässä elokuvassa on nimittäin samanlaista "fysiikan lakien rikkomista", mitä hivenen Porco Rossossa nähdään. Se ilmenee muun muassa suurina ja mahdottomina hyppyinä rakennusten katoilta toiselle. Pidin kyseisiä hyppyjä aluksi melko outoina, mutta kun tämän leffan omaksui sarjakuvaan perustuvana teoksena, ei se jotenkin enää häiritse. Myös huumori on melko samankaltaista sekä slapstickimäistä. Laputaan löytyy yhtäläisyyttä taas huikeasta seikkailuntunnusta, mitä tässä elokuvassa on. Silti Cagliostron linna on aivan erilainen elokuva niihin kahteen verrattuna. Tässä ei nimittäin niinkään ole mitään hirvittävän syvällistä puolta. Sitä ei toisaalta välttämättä tässä tarvitakaan, sillä kyseessä on enemmänkin komediantäyteinen seikkailu, jota katsoessa kuuluu nauraa hekotella sekä yksinkertaisesti nauttia kaikesta menosta.

Lupin on päähenkilönä mielestäni todella mahtavasti toteutettu. Hänestä oppii heti elokuvan alussa pitämään, sillä hän on todella hauska sekä sarkastinen, mutta ennen kaikkea yllättävän älykäs. Hänen monet koomiset lausahdukset eivät sitten vieläkään petä, vaan saavat minut nauramaan suu ammollaan.  Onhan hän myös toki naistenmies sekä "hivenen" voro. Silti Lupin omaa hyvää sydäntäkin, sillä aarrejahdin lisäksi hän haluaa pelastaa neidon pulasta. 

Vaikka tarina voisi aluksi vaikuttaa hyvin perinteiseltä, on se jotain paljon enemmän. Mitenkään ennalta-arvattava tämä ei siis ole. Muistelen ensimmäistä katselukertaani, kuinka kaikenlaisia yllättäviä tilanteita riitti. Huumorintajuisuuden lisäksi jonkinasteista synkkyyttäkin on mukana, sisältäen taistelu- ja ampumakohtauksia. Mitenkään ultraväkivaltainen ei tämä silti ole, kuten ei myöskään ohjaajan seuraava teos Tuulen laakson Nausicaä. Huoletta voisin suositella tätä kouluikäisille, jotka eivät toiminnantäyteisiä elokuvia kammoksu.


Elokuvasta voi huomata muutamia Miyazakille jo tuttuja elementtejä, esimerkiksi vahvat naishahmot, jota tässä tapauksessa Fujiko parhaiten edustaa olemalla ensin hiljainen palvelijatar, mutta jotain aivan muuta pinnan alta. Muita hahmotuttavuuksia ovat muun muassa Kreivi sekä etsivä Zenigata. Kreivi on hyvin julma ja sydämetön tyyppi, joka on saman asian perässä kuin Lupin. Zenigata taas on oikein hauska heppu, vaikkakin hyvin tiukkapipoinen sellainen. Lupin vedättää häntä ja monia muita nenästä niin monet kerrat, että en yhtään ihmettele, jos siinä jo kovastikin ärsyyntyy. Katsojana tietenkin vain nautin noiden vedätysten seuraamisesta. Zenigata tietenkin on aina ollut Lupinin perässä, eikä tunnu luovuttavan kunnes saa hänet kiinni. Silti nuo kaksi joutuvat tekemään väliaikaisen rauhansopimuksen tehdessään yhteistyötä, jotta he selviäisivät ehjin nahoin Kreivin johtamasta Cagliostron linnasta. Sitä kaikkea onkin hauskaa seurata.

Animaatiotyyli on uskomattoman kaunista ja laadukasta kun ottaa huomioon, kuinka vanha elokuva kyseessä on. Huomasin elokuvan olevan jopa aavistuksen väririkkaampi kuin myöhemmin ilmestynyt Tuulen laakson Nausicaä. Animointia käytetään niin moniin tarkoituksiin kekseliäin tavoin hyödyksi: esimerkiksi linnan ansat, jotka saattavat ensin näyttää tavallisilta lattioilta. Itse Cagliostron linna on hyvin erikoinen, johon saattaa yksi käytävä ilmestyä lisää yksinkertaisesti nappeja painamalla. Musiikki on todella kauniisti onnistunutta ja mieleenpainuvaa. Etenkin alkutekstien aikana kuultava soundtrack hivelee korvaa niin miellyttävällä tavalla.


Tällä elokuvalla on ollut yllättävän suuri vaikutus muun muassa animaatiostudio Disneylle, sillä se sai inspiraatiota tässä esiintyvästä kellotornikohtauksesta. Sen voikin huomata elokuvasta Mestarietsivä Basil hiiri, jossa tapahtuu vihoviimeinen taistelu Big Benissä ratasten seassa. Toinen disney-klassikko, joka otti tästä vaikutteita on Atlantis. Spoilereita: Sen lopussa tapahtuu samantyyppinen "veden alta paljastuu hukkunut kaupunki" -kohtaus kuin tässä. Kyseisen seikan on myöntänyt disneyn apulaisohjaaja Gary Trousdale.

Kaiken kaikkiaan Lupin III - Cagliostron linna on todellinen merkkiteos animen tai animaation saralla ylipäätänsä. Se on aivan tajuttoman upeasti onnistunut ja eheä juoneltaan, animaatiotyyliltään sekä hahmoiltaan ottaen vieläpä huomioon teoksen iän. Se kestää yllättävän monia katselukertoja, ja onnistuu naurattamaan aina uudestaan ja uudestaan. Jos yksinkertaisesti haluaa mielenpiristystä ja naureskella vatsa kippuralla, on tämä oiva leffavalinta. Lupin on todella hauska ja varmaankin paras Miyazakin luoma miespäähenkilö (Porcon ohella) kaikessa sarkastisuudessaan ja veikeydessään. Elokuvassa riittää niin koomisia lausahduksia kuin myös jännittäviä tilanteita, eikä mielenkiinto minnekään muualle harhaile. Silti hengittävyyttä ja sydäntä ei ole unohdettu, kuten ei myöhemmissäkään Miyazakin teoksissa. Vaikka aivan Miyazakin täysosumien joukkoon en Cagliostron linnaa raaskisi laskea, tulee se visusti niiden perässä.






Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

torstai 18. kesäkuuta 2020

Arvostelu: Urhea ~ Brave (2012)

URHEA


Ohjaus: Mark Andrews, Brenda Chapman, Steve Purcell
Pääosissa: Kelly Macdonald, Billy Connolly, Emma Thompson, Julie Walters
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1h 33min
Ikäraja: 7


Urhea (Brave) on Pixarin 13. klassikkoelokuva. Sitä on usein parjattu yhdeksi studion huonoimmaksi tekeleeksi, joten odotukseni olivat hyvin alhaiset. Huono palaute on osittain syy siihen, miksi en ole tätä jo aikaisemmin vaivautunut katsastamaan. Sama juttu Kunnon dinosauruksen kanssa, mutta enköhän senkin vielä joskus katso. Nyt tuli kuitenkin Urhea vihdoin ja viimein katsottua. Oliko se nyt sitten niin huono kuin mitä on annettu ymmärtää?

Arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

Tarina sijoittuu muinaiseen Skotlantiin, minkä huomaa maisemista, puvustustyyleistä sekä musiikista. Päähenkilönä seurataan Meridaa, joka kiukuttelee äidilleen siitä, että ei haluaisi olla mikään hienosteleva ja kosijoita vastaanottava prinsessa. Sen sijaan haluaa Merida ammuskella nuolia ja elää vähän villimmin ja vapaammin. Sellainen ei tietenkään käy päinsä hienostoleidille, ja sen kuningatar Elinor tekee selväksi. Hän luetteleekin ison liudan sääntöjä käyttäytymisestä sekä pukeutumisesta. Kamalan ruman riidan synnyttyä äidin ja tyttären välille, tekee Merida jotain hyvin typerää. Hän käväisee metsässä noidan luona saadakseen langetettua äitinsä ylle loitsun, joka muuttaisi tämän toisenlaiseksi. 


Urhean aloitus on mielestäni hyvin kehno. Olin jo aivan varma, että parempaa ei ole tulossa, ja että tämä nyt vain sitten pitää väkisin katsoa loppuun asti. Alun liimapintaisuus johtuu siitä, että siinä esitetään hyvin, hyvin yksioikoisesti toteutettuja hahmoja sekä sekoilun kaltaista huumoria. Leffan parhaimmat hahmot ovatkin ehdottomasti itse Merida sekä kuningatar Elinor, joskin Meridan kiukuttelu ja epäloogiset päätökset laskevat hieman pitämistäni hänestä. Sivuhahmot ovat kuitenkin valitettavan yksiulotteisia ja tuottavat turhalla ruutuajallaan vain mauttomia irtovitsejä.

Missä elokuva sai kuitenkin huomioni kiinnitettyä, on kuinka se käsittelee äiti-tytär-suhdetta yllättävän hyvin. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tapahtui se juonenkäänne, ja niin viihdyttävyystaso nousikin huimasti. Oli hulvatonta seurata kuningatar Elinorin muuttumista karhuksi sekä totuttelemista elämään toisella tavalla. Elinor käy vieläpä mielenkiintoisemman hahmokehityksen läpi kuin Merida, miksi hän onkin mielestäni elokuvan paras hahmo. Hän on tottunut siveelliseen elämään ja sääntöihin, mutta karhuna hän oppii tuntemaan sekä kohtelemaan tytärtään paremmin. Kyseinen äiti-tytär-suhde on ehdottomasti elokuvan parasta antia kaikella lämminhenkisyydellään ja hyvin onnistuneella huumorillaan. Siinä selvästi tavoitettiin jotain uutta, kun leffaa vertaa muihin disneyn tai pixarin elokuviin. 

Ainoa seikka, mikä juonenkäänteessä minua häiritsee, on sen toteutus. Merida näet kirjaimellisesti pyytää noidalta loitsua, joka muuttaisi hänen äitinsä. Hän ei kohdennetusti kerro, mikä äidissä pitäisi muuttua. Se on mielestäni hyvin typerää. Ei siis mikään ihme, että noita antaa ties minkä muuntoloitsun ajattelemattomalle tyttöselle. Kyseinen seikka saa Meridan vaikuttamaan hieman vähä-älyiseltä...


Elokuvan animaatiotyyli on todellista herkkua. Erityisesti ne kaikki maisemat skottimaisessa miljöössä ovat aivan upeaa katseltavaa. Sain elokuvasta hyvin vahvoja viboja Outlander-sarjaan, jossa esiintyvät myös nuo kivet, jotka yllä olevasta kuvasta näkyvätkin. Niillä oli siinä sarjassa myös jonkinlainen henkimaailmaan tai noituuteen liittyvä ominaisuus, kuten ilmeisesti tässä elokuvassakin. Hahmo design on etenkin Meridan kohdalla hyvin onnistunutta. Meridan hiukset ovat todella kauniisti animoidut, reflektoiden hänen luonnettaan: kiharat ja takkuiset, joita tuskin saa millään harjalla suoriksi. Tuli myös kiinnitettyä huomiota, että tämän elokuvan 3D animaatiotyyli ei anna minkäänlaista jättisilmä-efektiä. Meridalla onkin hyvin normaalin kokoiset silmät, jos vaikkapa johonkin disneyn Elsaan tai Tähkäpäähän sun muihin vertaa.

Itse kuningas on hyvin isokokoinen "perus mies", joka välittää vain hauskanpidosta sekä petojen saalistamisesta. Valitettavasti Meridan isä on melkolailla yhtä yksioikoinen kuin muut mieshahmot, ja täten jää helposti kuningatar Elinorin varjoon. Elinor taas on hyvin vahvaluontoinen hallitsija ja selvästi kypsempi kuin oma miehensä. Muita hahmoja ovat muun muassa loitsun tarjoava noita, Meridan pikkuveljet sekä palvelija Maudie. 

Leffan huumori on välillä kummallista sekoilua täynnä irtovitsejä, mikä saa tunnelman ja juonen tuntumaan harmillisen sotkuiselta. Tietynlaista tasapainoisuutta elokuva kaipaisikin ja paljon. Tällaisenaan lopputuloksena on melkoinen sekasotku, sillä välillä esiintyvän kehnon huumorin ja kohelluksen lisäksi mukana on juoniaukkoja, minkä seurauksena draama kärsii aika pahasti. Lisäksi loppua kohden elokuva kiihdyttää vauhtiansa aivan liikaa, miksi leffasta jää aika kiireellä sutaistu tunne.


Urhea ei ole läheskään parasta Pixaria, ja uudelleenkatsomisenkin jälkeen elokuva pysyttelee juuri ja juuri plussan puolella. Pidän siitä, kuinka leffa pyrkii käsittelemään äiti-tytär-suhdetta, ja myös animaatiotyyli on todellista karkkia silmille etenkin taustojensa puolesta. Tasapainoisempaa tunnelmaa ja eheämpää juonta elokuva kuitenkin kaipaisi ja paljon, sillä tällaisenaan kyseessä on melkoinen sotku, joka kuitenkin jostain syystä onnistuu jättämään ihan positiviisen maun suuhun. Draama ja komedia ovat harmillisen huonohkossa tasapainossa, miksi hahmokehitykset eivät aivan saa tarvitsemaansa syvyyttä, mikä tukisi äiti-tytär-suhdeteemaa vielä paremmin. Miinusta tuottaa myös ärsyttävät irtovitsit ja liika kohellus, jotka eivät ainakaan minua saa innostuneeksi.








Elokuvan tiedot: www.imdb.com

sunnuntai 14. kesäkuuta 2020

Tulikärpästen hauta: tietoa, pohdintaa ja synkkää teoriaa

Tämän kuvankin voi tulkita kahdella tavalla. Ylhäällä lentelee sotakone, josta luultavasti nuo tulikärpäsiä muistuttavat valopallot ovat peräisin. Eli vaikka aluksi ne näyttäisivät iloa tuovilta tulikärpäsiltä, ovat ne tosiasiassa pommeja.


Huom! Teksti sisältää juonipaljastuksia.


Tietoa 

Tulikärpästen hauta
on Isao Takahatan ohjaama elokuva vuodelta 1988. Se perustuu Akiyuki Nosakan osittain omaelämäkerralliseen romaaniin. 
Akiyuki Nosaka (1930-2015) kirjoitti romaanin vuonna 1967. Se kattaa hänen kokemuksiaan Japanissa toisen maailmansodan pommitusten ajalta. Hänen nuorempi siskonsa kuoli aliravitsemuksen vuoksi, ja myös hänen kasvatti-isänsä kuoli sodassa. Hän on jälkeenpäin mm. kertonut, että ei lisännyt romaaniinsa sitä, että hän oli tarkoituksellisesti ollut antamatta ruokaa siskollensa ja näin saanut enemmän syötävää itsellensä. Hän myönsi kuitenkin tunteneensa katumusta siitä sekä hänen menehtymisestä. Romaani onkin tietynlainen anteeksipyyntö hänen siskolleen.

Vaikka usein elokuvaa pidetään hyvin sodanvastaisena teoksena, on Isao Takahata sanonut näin: "Elokuva ei ole lainkaan sodanvastainen anime, eikä siinä ole todellakaan sellaista viestiä." Sen sijaan Takahatan tarkoituksena oli ilmaista kuvaus veljestä ja siskosta elämässä epäonnista elämää yhteiskunnan hylkääminä.

Tulikärpästen haudasta on tehty myös kaksi live action-versiota, ensimmäinen vuonna 2005 ja toinen vuonna 2008. 


Pohdintaa

Olen useasti ihmetellyt, että miksi päähenkilö Seita ei enää yrittänyt selviytyä elokuvan lopussa, vaan näyttää tekevän itselleen hitaan kuoleman. Olen lukenut ja myös hieman itsekin tullut siihen tulokseen, että Seitan kuolema on tavallaan anteeksipyyntö menehtyneelle Setsukolle.

Mielestäni ja useasti todettuakin on, että ylpeys on yhtenä keskeisenä aiheena elokuvassa. Esimerkiksi Seita olisi voinut hyvinkin niellä ylpeytensä ja palata tätinsä luokse selviytymisen takaamiseksi. Täti on toki epäreilu ja melkoisen julmakin, mutta tuollaisessa avuttomassa tilanteessa asiat olisi pitänyt vain hyväksyä sellaisina kuin ne ovat. Sen sijaan Seita elää Setsukon kanssa hieman illuusion tapaisessa omassa maailmassaan, että he selviäisivät huoletta. Toisaalta Seitan käyttäytymisen on pohdittu toimivan vertauskuvana japanilaisten itsekkyydestä ja ylpeydestä sodan loppupuolella.

Olen myös usein mietiskellyt, että mikä rooli tulikärpäsillä todella tässä elokuvassa on. Tulikärpäsestä tulee kuulemma symboli, joka edustaa sekä tuhoa tuovia pommeja että lasten toivoa ja periksiantamattomuutta.


Teoriaa

Studio Ghiblin elokuvista on saatu monenlaisia synkkiä teorioita kehiteltyä, ja niin Tulikärpästen haudastakin on sellainen keksitty. Teorian mukaan Seita on jumissa kiirastulessa, ja joutuu kokemaan siskonsa kuolemaan johtavat tapahtumat yhä uudestaan ja uudestaan rangaistukseksi. Niin kuin Tulikärpästen hauta ei olisi jo ennestään surullinen elokuva, mutta että tuollainen teoriakin vielä.


Edit 13.4.2021: 
Youtubesta löytyy myös haastatteluvideo, jossa Isao Takahata puhuu Tulikärpästen haudasta. Erityisesti kohta, jossa Takahata keskustelee Seitasta, oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen.


Lähteet: https://en.wikipedia.org/wiki/Grave_of_the_Fireflies, https://thespookyredhead.com/2017/11/06/11-studio-ghibli-fan-theories-to-mess-with-your-head/, https://the-take.com/read/does-seita-in-agrave-of-the-firefliesa-make-the-right-decisions, https://the-take.com/read/how-does-agrave-of-the-firefliesa-critique-the-concept-of-nationalism

maanantai 8. kesäkuuta 2020

Arvostelu: Peter Pan (1953)

PETER PAN


Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson
Pääosissa: Bobby Driscoll, Kathryn Beaumont, Hans Conried, Bill Thompson, Heather Angel, Paul Collins, Tommy Luske, Candy Candido, Tom Conway
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1h 17min
Ikäraja: S

"Tuo tähti ihmeellinen kimmeltää ikkunaan
Se joka unet, haaveetkin toteutumaan saa
Tuo tähti ihmeellinen kaupungin valaisee
Ja vaikka minne kuljenkin, se matkaa ohjailee..."

Peter Pan on vuonna 1953 ilmestynyt Disneyn 14. klassikkoelokuva. Tämä on varmaankin se kaikista kallisarvoisin elokuva-aarre lapsuudestani. Tätä tuli kyllä katsottua useaan otteeseen, niin että VHS-kasetti kului puhki jo varmaan ennen kouluikääni. Muistan vieläkin, kun piti yhdessä pikkuveljen kanssa valita aina joku elokuva katsottavaksi, niin tietenkin ehdotin lähestulkoon aina tätä! Peter Pan saattaa hahmona olla hyvinkin sellainen tapaus, johon olin vissiin jopa hieman pihkassa. Joka ilta odottelin, että tuo lentämiseen kykenevä ikilapsi tulisi hakemaan minut Mikä-Mikä Maahan, voi niitä aikoja!

Peter Pan on tarina Mikä-Mikä Maassa asustelevasta pojasta, joka ei haluaisi ikinä kasvaa aikuiseksi. On myöhäinen ilta Lontoossa, ja Kultasten perhe on pikkuhiljaa laittamassa lapsiaan nukkumaan. Ennen sitä tapahtuu kuitenkin kaikenlaista sähellystä ja isän hermostumista, ja pian sitten uhataan esikoisen Leenan lapsuuden loppumisella ja omaan huoneeseen muuttamisella. Kun viimein lapset on saatu peteihin, lähtevät vanhemmat viettämään aikaansa ulos. Heti sen jälkeen astuukin kuvioihin itse Peter Pan sekä hänen ystävänsä Helinäkeiju, jotka etsivät Peterin kadonnutta varjoa Kultasten asunnosta. Varjon löydyttyä ei tämä ole totellakseen sitten lainkaan, ja siinä kaikessa kompuroinnissa herää Leena meteliin. Leena on aina uskonut Peter Paniin ja kertonut tästä satuja, joten on kyseinen tapahtuma tietenkin hänelle aivan unelmien toteutuminen. Pian kaikki lapset, Leena, Jukka ja Mikko, lähtevät Peter Panin kanssa käväisemään Mikä-Mikä Maassa hivenen sellainen toivo rinnassa, että saisi olla lapsi vielä kauemman ajan.


Haluan nyt kyllä jo heti alkuun tokaista, kuinka virkistävää ja nostalgista on nähdä pitkästä aikaa kunnon alkutekstit ja -musiikki disney elokuvassa! Voi että, eihän tässä pieneltä herkistelyltä tosiaankaan tullut vältyttyä. 

Elokuvan nimikkohahmo on tietenkin näin aikuisena helposti erilainen kuin lapsen silmin. Lapsena kyseistä hahmoa tuli ihailtua kovasti, isoimpana syynä lentokyky. Muistankin useasti toivoneeni, että osaisin myös lentää kuten Peter Pan! Nyt joudun kuitenkin myöntämään, että jonkinasteisen lapsellisuuden lisäksi on Peter jopa hieman välinpitämätön ja ymmärtämätön. Etenkin ärsyttävänä koen yhä kohtauksen, jossa merenneidot aikovat hukuttaa Leenan, ja Peter vain naureskelee vieressä väittäen sitä leikiksi. Toisaalta kun kyseessä on tietynlainen aikuistumisteema, voisi sen kääntää niin päin, että Peterin kuuluu ollakin Leenaa kohtaan luotaantyöntävä, jotta tämä olisi vihdoin halukas aikuistumaan. Peterin ystävä Helinäkeiju taas on hyvin häijy tapaus, mitä ei lapsena järin huomannutkaan.  Etenkin kun hänellä menee mustasukkaisuus erittäin yliampuvaksi touhuksi. 

Leena Kultanen on hyvin hyväsydäminen, ystävällinen ja ilmiselvästi monien muiden elokuvan tyttöjen tapaan ihastunut Peteriin. Hän on aluksi innostunut seikkailusta, mutta tarinan edetessä hän kyllästyy jatkuvaan mässäilyyn ja haluaa jo palata kotiin. Tuonkin seikan näin yllättäen aikuisena näkee uudenlaisessa valossa: Leena vihdoin ymmärtää, millaista iainen lapsuus olisi. On siis aika kasvaa aikuiseksi. Vaikka Leena vaikuttaa hieman tylsänpuoleiselta sen vuoksi, kuuluu se oikeastaan asiaan. Tylsiähän aikuiset ovat.

Leenalla on kaksi veljeä, Jukka ja Mikko, jotka ovat hyvin innokkaita uudesta seikkailusta. Jukka on melko nörtin oloinen ja ilmiselvästi faktoista kiinnostunut rillipää, ja Mikko taas on hyvin pienikokoinen ja suloinen poika, joka aina kanniskelee mukanaan pehmoleluaan. Perheeseen kuuluu myös koira nimeltä Nana, joka jää kuitenkin valitettavasti seikkailusta paitsi. 

Mikä-Mikä Maassa tutuiksi tulevat erityisesti Kapteeni Koukku, Simo sekä muut merirosvot. Kapteeni Koukkuhan on siis tietenkin elokuvan pahis, ja erittäin hauska sellainen! Jo lapsena tuli naurettua hänelle vedet silmillä, eikä tuo hassuttelu nytkään pettänyt. Koukku on aika lyhytpinnainen tapaus, joka ammuskelee helposti yhden miehistäänkin veteen. Hänen riesana pyöriskelee Tik Tak-krokotiili, joka on jo aiemmin nielaissut herätyskellonkin. Kyseinen otus pitää Koukkua varsin herkullisena namupalana, ja Koukku pelkää tätä kuollakseen. Simo taas on hieman jälkeenjäänyt kätyri, jota ei edes lapsena osannut millään tasolla pitää pahiksena. Moni voisi pitää Simoa liiankin typeränä, mutta minusta hahmo on vain loistava! Hänen tekemisiään on hauskaa seurata. 


Muita hahmoja ovat muun muassa kadonneet pojat, merenneidot sekä hyvin stereotyyppisinä esitetyt intiaanit. Intiaaneista keskeisimmiksi hahmoiksi nousevat vihainen Päällikkö ja hänen tyttärensä Tiikerililja. Lienee turhaa edes mainita, että myös Tiikerililja on ihastunut Peteriin. Toisin kuin Leena, hän itse asiassa pääsee antamaan pusun Peterille! Jostain syystä en tuota huomannut  muksuna lainkaan. Intiaanit ovat tietenkin saaneet jo aikoja sitten kohua siitä, kuinka stereotyyppisesti heidät on esitetty. Toisaalta kun miettii aikaa milloin elokuva on ilmestynyt, niin on ihan ymmärrettävää että sen ajan ennakkoluuloja yms klassikoista löytyy. Hieman samansuuntaisia syytöksiä on saanut myös esim. Dumbo variksistaan sekä Aristokatit ja Kaunotar ja Kulkuri siamilaisista kissoistaan.

Mikä-Mikä Maa on kiehtovasti luotu. Lapsena tuli aina tähysteltyä taivaalta tähteä, jossa tuo ihmeellinen satumaa sijaitsisi. Nyt tässä hieman syventyen asiaan alan pikkuhiljaa ymmärtää, mikä tässä elokuvassa niin mainiota on, että se aina lapsena upposi minuun. Keskeisenä teemanahan on nimenomaan lapsuus ja sen lyhytaikaisuus, ja Peter Pan esittää sellaista ideaalista kuvausta, että ei tarvitsisi koskaan kasvaa. Nyt yhä aikuisena tämä upposi minuun, tietenkin painavimpana syynä varmaan nostalgia. On tämän elokuvan teema silti sellainen, että nyt aikuisena alkaa jopa hieman kaipaamaan omaa lapsuuttaan. Lempikohtaukseni tästä elokuvasta on yhä se, jossa lapset lähtevät lentoon omasta kodistaan. Se johtuu varmaan siitä, että kyseinen kohtaus esitettiin usein Samu Sirkan Joulutervehdyksessä


Musiikki on hyvin onnistunutta ja etenkin Seuraa johtajaamme jää helposti päähän soimaan. Alkutekstien laulu Tuo tähti ihmeellinen ei koskaan petä, vaan saan siitä voimakkaat kylmikset ja pahimmillaan hieman herkistyn myös. Suosikiksi pitäisi varmaan näin äkkiseltään valita Kauas pois, on se niin ihanan nostalginen. Sitten on vielä keskeisimpinä lauluina intiaanien esittämä Miks hän on punainen ja Leenan esittämä Äitini mun. Intiaanien laulu tekee tavallaan pilaa heidän stereotyypittelystä, ja on mielestäni oikein hauska sellainen.

Peter Pan on oikein hyvin onnistunut seikkailuelokuva, jonka parissa viihtyy varmasti niin lapset kuin myös aikuiset. Mukaan on mahdutettu paljon huumoria ja jonkin verran jännitystäkin. Nimikkohahmo ei näin aikuisena keräile paljoa sympatioita puolelleen tylyhköllä käyttäytymisellään, mutta nostalgia antaa paljon anteeksi. Peter Pan onkin disney-klassikoiden joukosta minulle se nostalgisin, koska sitä tuli paljon pikkulapsena katsottua ja hehkutettua. Ja onhan tässä leffassa yksi disneyn parhaimmista pahiksista, jonka aikaansaama huumori jaksaa yhä naurattaa! Vuonna 2003 ilmestynyt live action -elokuva ei myöskään ole hullumpi, uskoisin sen parissa viihtyvän ainakin niiden jotka ovat lapsena tätä disneyn versiota paljon katselleet. Peter Panille on tehty myös jatko-osa Peter Pan ja paluu Mikä-Mikä-Maahan, joka on muistaakseni ihan kelvollinen vaikka ei todellakaan yllä samalle tasolle kuin tämä ensimmäinen leffa.




Pienenä shippasin aina Leenaa ja Peteriä. Harmi, ettei heistä tullut paria. :D





Elokuvan tiedot: www.imdb.com