keskiviikko 29. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Poika ja peto ~ Bakemono no Ko (2015)

POIKA JA PETO


Ohjaus: Mamoru Hosoda
Pääosissa: Kôji Yakusho, Aoi Miyazaki, Shôta Sometani, Suzu Hirose, Kazuhiro Yamaji
Genre: anime, seikkailu, toiminta
Kesto: 1h 59min


Poika ja peto (Bakemono no Ko) on vuonna 2015 ilmestynyt Mamoru Hosodan ohjaama elokuva. Muistan vieläkin, että viivyttelin elokuvan katsastamista pidemmänkin tovin, sillä sen nimi ja mainosjuliste eivät vakuuttaneet minua. Mutta voi, kuinka tämä minut sitten yllättikään!

Ihmispoika Ren on juuri menettänyt äitinsä eikä isän olinpaikastakaan ole tietoa. Niinpä hän pakenee kotoaan kera vihan ja hylkäämisen tunteen. Kadulla hän tapaa erikoisen hirviön, jota hän sitten seuraa sitäkin erikoisempaan rinnakkaismaailmaan. Aluksi Ren on kauhuissaan, että mihin ihmeeseen hän on joutunut. Paikka kuhisee karvaisia, torahampaisia ja kärsäisiä kookkaita otuksia. Pian hän kohtaa jo aikaisemmin näkemänsä pedon, Kumatetsun, jonka olisi tarkoitus koulia pojasta taistelija. Kumatetsu nimittäin pyrkii olemaan rinnakkaismaailman seuraava hallitsija, mutta tarvitsee kyseisen paikan saavuttaakseen oppipojan itselleen.


Ren on hyvin sisukas poika, joka osaa pitää puolensa ja pistää tarpeen vaatiessa hanttiin muiden käskytellessä häntä. Kumatetsu taasen on hyvin jääräpäinen erakko, jolla henkistä kasvun varaa tosiaan on. Peto-oppipoika suhteen alkaessa kumpikin osapuoli hyötyy mainiosti. Tärkein seikka on tietenkin Renin kasvaminen pojasta aikuiseksi.

Muilla hahmoilla on tärkeä rooli kasvutarinan tukemisessa. Ihmismaailmassa vieraillessaan tapaa Ren Kaede-tytön, joka opettaa häntä lukemaan ja toimii muutenkin henkisenä tukena. Rinnakkaismaailmassa taas mukana kulkevat Kumatetsun kaverit Tatara ja Hyakushubo. Sitten on vielä tietenkin Iozen, joka Kumatetsun tavoin kamppailee hallitsijan paikasta.

Elokuvassa ei loppujen lopuksi ole vain yhtä ainoaa juonta. Se on aluksi pitkälti kasvutarina, mutta viimeisessä kolmanneksessa mukaan hyppää myös rajua toimintaa muodossa "finaalitaistelu". Siinä Poika ja pedon tasapaino hieman horjuu. Jotkut taas ovat ilmeisesti kokeneet toisen kolmanneksen tavallaan turhaksi, kun taas itse nautin tarinasta aivan täysin siemauksin kunnes viimeinen kolmannes alkaa. Finaalikamppailu ei sinänsä leffan tasoa kamalasti laske, mutta itse pahis jää harmillisen pohjustamattomaksi. Etenkin kun hänen motiivinsa tuntui olevan selkeä, mutta sen perusteella kyseiselle hahmolle olisi pitänyt suoda paremmin kirjoitettu rooli. 

Kyseisistä naarmuistaan huolimatta pidän elokuvasta paljon. Odotukseni olivat hyvin alhaiset ja epäluuloiset, mutta tämä kyllä onnistui vetämään minut mukaansa huoletta. Seikkailussa tärkeintä ei tässä tapauksessa ole jatkuva toiminta vaan pikemminkin oppiminen ja henkisen kasvun käsitteleminen.


Elokuvasta voi selvästi aistia, että se on ottanut jokseenkin vaikutteita Ghiblin tuotannosta. Erityisesti alussa mieleen tulee Henkien kätkemä, sillä tässäkin tarinassa lapsi joutuu jumiin rinnakkaismaailmaan. Poika ja pedon yliluonnollinen maailma on kuitenkin mukavasti aivan erilainen omilla otuksillaan ja säännöillään. Tietenkään se ei nyt osu lähellekään Henkien kätkemän visuaalista mielikuvitusrikkautta, mutta eipä sen tarvitsekaan.

Animaatiotyyliä tuli kyllä silmillä kovasti ihailtua. Ulkokuoressa on selkeästi tapahtunut kehitystä etenkin verrattaessa Hosodan ensimmäiseen elokuvaohjaukseen. Tässä tapauksessa visuaalisuus loistaa kuitenkin enemmän realistisemmalla puolella, kuten Tokion kaduilla kaikkine yksityiskohtineen, eikä niinkään itse rinnakkaismaailmassa. 

Poika ja peto on todella hyvin onnistunut anime-elokuva. Se kärsii pienestä tasapainon horjumisesta välillä, ja viimeinen kolmannes ei täysin tyydytä. Se ei kokonaisuudessaan ole mielestäni yhtä tiivis kuin vaikkapa samaisen ohjaajan The Girl who leapt through time, mutta se onnistuu silti pitämään minut mainiosti otteessaan. Seikkailu ei ole vain ryminöintiä vaan täynnä lämminhenkisyyttä, huumoria ja pidettäviä hahmoja. Tai no, yhdestä hahmosta en oikein vieläkään pidä. Nyt tarkoitan siis Jiromarua, joka on aika ärsyttävä mielestäni... Pientä miinusta tietenkin tuottaa myös pahis, jonka tarinankaari oli mielenkiintoinen mutta ei tarpeeksi käsitelty. Muutoin hahmoporukka on pidettävä ja toimivat hyvin ytimen ympärillä. Elokuva kuuluu helposti sinne todella hyvien animeleffojen joukkoon minulla, ja suosittelen sitä lämpimästi.







Elokuvan tiedot: www.imdb.com


lauantai 25. heinäkuuta 2020

Arvostelu: A Whisker Away ~ Nakitai watashi neko wo kaburu (2020)

A WHISKER AWAY


Ohjaus: Jun'ichi Satô, Tomotaka Shibayama
Pääosissa: Mirai Shida, Natsuki Hanae
Genre: anime, seikkailu, fantasia
Kesto: 1h 44min


A Whisker Away (Nakitai watashi neko wo kaburu, eng. Wanting to cry, I pretend to be a cat) on melko uunituore anime-elokuva, jonka ovat tuottaneet Studio Colorido, Toho Animation ja Twin Engine. Se on julkaistu Netflixissä, josta myös itse tietenkin sen katsoin.

Päähenkilönä seurataan tyttöä nimeltä Miyo, joka tekee heti alussa katsojalle selväksi, kuinka palavasti ihastunut hän on poikaan nimeltä Hinode. Miyo on hyvin energinen ja suorasanainen, eikä vaikuta lainkaan häpeävän tilanteissa, joissa jo ehkä pitäisi sillä tavalla reagoida. Hinode on etenkin aluksi melko välinpitämätön Miyota kohtaan, mutta tyttönen ei anna sen lannistaa. Hän menee jopa niin pitkälle, että löytäessään fantastisen kyvyn muuttua kissaksi naamarin avulla, lähestyy hän sitä kautta kohti Hinodea. Hinode nimittäin vaikuttaa pitävän hänen kissamuodostaan kovastikin, paitsi että hän ei tietenkään tiedä kissan olevan oikeasti Miyo.


Miyo on päähenkilönä hyvin hauska ja hieman sellainen, josta ei tiedä, ottaako hänet tosissaan vai ei. Hänen hyperaktiivisuus ja noloilut menevät nimittäin niin pitkälle, että välillä hänen toivoisi hieman rauhoittuvan. Välillä nähdään toki synkempiäkin vivahteita, joita hän käy läpi, mutta ne eivät oikein sovi yhteen hänen ylipirteyden kanssa. Siinä hieman katsojana ei siis pysty ottamaan päähenkilöä tarpeeksi tosissaan. Miyo on kuitenkin kaikinpuolin ihan okei hahmo, jonka salaperäinen lähestyminen Hinodea kohtaan voi aikaansaada katsojassa hieman ristiriitaisia tunteita. Hinode on tietenkin melkein päinvastainen tapaus hiljaisuudellaan. Hänellä on omat henkiset pulmansa, joita hän käy läpi. Kissana Miyo tietenkin tukee häntä parhaansa mukaan. 

Muut hahmot ovat sellaisia ihan mukiinmeneviä, eivät siis mitään hirvittävän muistettavia tapauksia. Yhdeksi keskeiseksi hahmoksi nousee tietenkin "naamarimyyjä", joka on tavallaan tämän elokuvan pahis. Mielestäni kyseinen hahmo jäi melko hölmöksi. Hänen motiivejaan ei tuotu tarpeeksi hyvin esille, ja se finaalikamppailu hänen ja päähahmojen välillä oli tietenkin ennalta-aavistettavissa. Tuntuu, että tähän elokuvaan ei olisi välttämättä pahista edes ollenkaan tarvittu, miksi se tuntuikin hieman väkisin väännetyltä jutulta.

Tärkeiksi aiheiksi elokuvassa nousevat itsensä hyväksyminen ja rakkaus. Elokuvan tunnelma vaihtelee välillä pomppivasti hassusta ja ei niin vakavasti otettavasta yhtäkkiä sydäntäsärkevään ja surulliseen. Olihan tässä yllättävän surullisiakin hetkiä koettavissa, joissa sai hieman tunteilla. Itseäni jäi harmittamaan, että Miyon läheiset jäivät melko etäisiksi hahmoiksi. Eritoten olisin halunnut ymmärtää Miyota hahmona vielä paremmin. Hänen menneisyyttä avattiin hitusen, mutta ei tarpeeksi. Siellä vaikutti olevan raskaitakin asioita koskien muun muassa hänen suhdetta äitiinsä, mitä olisin mielelläni halunnut nähdä käsiteltävän vielä lisää.


Fantasiaa elokuvassa tietenkin on, sillä päähenkilöhän muuttuu aina välillä kissaksi. Sainkin tästä melkoisen vahvoja viboja Ghiblin Kissojen valtakuntaan. Tuntuisi, että tämä teos on ottanut hieman vaikutteita siitä. Fantasiamaailma jää tässä elokuvassa mielestäni kuitenkin harmilliseksi pintaraapaisuksi. Se käsitellään jotenkin hieman ohimenevästi. Voi olla, että siksi se ei minua edes liiemmin houkutellut, ja halusin loppupuolella leffan vain palaavan jo tavalliseen maailmaan. 

Visuaalisuus on tietenkin todella kaunista, joskin hahmojen animoinnilta olisin toivonut hieman enemmän. Musiikista ei tule oikein mieleen mitään erityistä mainittavaa. Se ei siis mitenkään ihmeempää ollut, mutta ei muistaakseni huonoakaan.

A Whisker Away on omaan makuuni ihan mukiinmenevä anime-elokuva. Se tuntuu sellaiselta "ihan kivalta". Sen hahmot toimivat ihan hyvin, vaikka ne olisivat voineet hieman syvennetympiäkin olla. Tunnelma tuntuu välillä kummallisesti poukkouilevalta: se vaihtuu yhtäkkiä ei niin vakavasta surulliseen. Juoni on melko yksinkertainen ja helposti ennalta-aavistettavissa. Kyllä se silti jaksoi mielenkiinnon ihan kivasti pitää yllä, joskin leffan pituus tuntui välillä. Joko sisältö olisi voinut olla sujuvammaksi tehty tai sitten kestoa olisi voitu lyhentää. 









Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com


perjantai 24. heinäkuuta 2020

Arvostelu: A Silent Voice ~ Koe no Katachi (2016)

A SILENT VOICE


Ohjaus: Naoko Yamada
Pääosissa: Miyu Irino, Saori Hayami, Aoi Yûki, Kenshô Ono, Yûki Kaneko, Yui Ishikawa, Megumi Han
Genre: anime, draama
Kesto: 2h 10min


A Silent Voice (Koe no Katachi) on vuonna 2016 ilmestynyt anime-elokuva, jonka on ohjannut Naoko Yamada ja tuottanut Kyoto Animation. Se perustuu samannimiseen mangaan, jonka on kirjoittanut Yoshitoki Ôima.

Elokuvassa seurataan poikaa nimeltä Shoya, joka alkaa innostua kiusaamaan samalle luokalle tullutta tyttöä nimeltä Shoko. Shoya on jo alun alkaenkin melko vilkkaan oloinen poika, ja hän saa tietenkin uudesta tulokkaasta vettä myllyynsä kun selviää, että tämä on kuuro. Hän pilailee useat kerrat tämän kustannuksella, ja muut luokkalaiset joko nauravat mukana tai vaikenevat asiasta. Pian äärimmäinen kynnys kiusaamisessa saavutetaan, ja Shoko vaihtaa koulua. Koulun opettajien selvitellessä todellista kiusaajaa, kääntävät kaikki luokkalaiset selkänsä Shoyalle: hän on se joka aloitti kaiken, joten hän saa myös tuta tuntea kiusaamisensa seuraukset. Vaikka asetelma ei ole yksipiippuinen ja muidenkin pitäisi myöntää se oma osallistumisensa kiusaamiseen, väännetään Shoyasta mustavalkoisesti paha poika. Niin sitten käy, että kiusaajasta tuleekin kiusattu.


Elokuvan asetelma onkin hyvin kiehtova kaikessa erikoisuudessaan. Kerrankin päähenkilönä ei seurata kiusattua, vaan kiusaajaa. Onkin uskomatonta, kuinka itse kiusaajaa kohtaan alkaa elokuvan edetessä tuntemaan sympatiaa. Shoya on lapsena helposti yksipuolisesti vihattava hahmo, mutta kun tämän näkee saavan kaiken syyn niskoillensa, alkaa katsojana vähitellen olemaan hänen puolellaan ja haluavan muidenkin luokkalaisten myöntävän erheensä. Shoya onkin vanhempana aivan erilainen kuin lapsena: sosiaalisesti eristäytynyt ja yksinäinen. Mistä erityisesti pidän, on että hänen eristäytyminen muista ihmisistä näytetään hienolla tavalla: kaikilla ohikulkijoilla, jotka Shoya on sulkenut pois elämästään, on ruksit naaman edessä. Sillä korostetaan uskottavasti, kuinka täynnä syyllisyyttä ja syrjäänvetäytyneisyyttä hahmo on. 

Shoko on alusta loppuun asti kuitenkin se hahmo, joka kerää eniten sympatiaa puolelleen. Hän ei tosiaankaan ansaitsisi sitä kaikkea kurjuutta, mitä moni hahmo hänelle elokuvan aikana aiheuttaa. Hän vaikuttaa niin hyväntahtoiselta, mutta ei kuitenkaan naiivilla tavalla. Shoko on hämmästyttävän aidosti luotu persoona, joka yksinkertaisesti haluaa uskoa, että jokaisessa on jotain hyvää. Kaikki se kiusaaminen, niin henkinen kuin fyysinenkin, on välillä niin kamalaa katseltavaa, että siinä saa ihan itkuaan pidätellä. Vaikka Shoko onkin enemmän sivuroolissa, pääsee katsoja kurkistelemaan hänenkin sisimpäänsä ja huomaamaan, että hymyilevä tyttönen saattaa kantaa mukanaan hyvinkin rikkinäistä itsetuntoa.


Muut hahmot tuovat omat näkemyksensä asetelmaan. Joku on sivustakatsoja, hiljaisella tavalla kiusaamiseen osallistuva tai sitten jotain muuta. Sivuhahmoja on loppujen lopuksi niin paljon, että aivan jokaiseen elokuva ei ehdi keskittyä kunnolla. Onneksi heissä oli kuitenkin paljon sellaista, mitä jäi kyllä mielenpäälle kutkuttamaan. Luokkalaisista mieleeni jäivät erityisesti Ueno sekä Kawai. Ueno on varmaankin se hahmo, jota helpoiten vihaa. Yllätyksekseni ymmärsin kyseistä hahmoa kuitenkin melko hyvin. Hänhän itsekin toteaa, että sanoo asiat vain suoraan niin kuin ajattelee. Katsojana tietenkin toivoisi, että hahmo kuitenkin ajattelisi ensin ennen kuin puhuu tai tekee ja menisi välillä itseensä. Vaikka nyt en tietenkään hänen tekojaan puolustele, niin hänen motiivinsa tuntuivat silti olevan yllättävänkin selitettävissä. Minun ajoittain punaiseksi vaatteekseni päätyi Uenon sijaan Kawai. Näin hänessä paljon sellaista, mihin olen usein kouluissa törmännyt: joku luo itsestään puhtaan kuvan ja teeskentelee olevansa muuta kuin on.

Elokuva onnistuu laittamaan katsojansa siis todella pohtimaan luokkadynamiikkaan sekä ylipäätään kiusaamiseen liittyviä asioita. Omat kokemukset ja muistot kouluajoilta varmasti heräävät henkiin: millaisessa asemassa olet ollut, ja mitä tunteita olet kenties pidätellyt sisälläsi. Sen lisäksi A Silent Voice käsittelee muun muassa anteeksiantamista ja itsensä hyväksymistä. Katsoja pysyy emotionaalisella tasolla mukana alusta loppuun asti haluten ymmärtää hahmojen sisimmät ja motiivit.


Elokuvan musiikin kanssa on sanoinkuvaamattoman kaunista työtä tehty. Jos tarkasti kuuntelee voi huomata, että pianonsoitot on ilmeisesti äänitetty kirjaimellisesti pianon sisältä: musiikki kuulostaa tavallaan epätäydelliseltä ja pedaalin vaikutus on melko voimakas. Sillä selvästi yritetään heijastaa elokuvan  sanomaa: kuuntele muiden sisäistä ääntä. Usein on todettukin, että Shoko on se joka ei kyennyt kuulemaan, ja Shoya on se joka ei kuunnellut. Musiikki on kaiken kaikkiaan todella kauniissa tasapainossa jokaisen kohtauksen ja hahmojen mielentilojen kanssa. Erityisesti mainitsemisen arvoinen musiikkiosuus on Lit, joka kuullaan vasta ihan lopussa. Siinä tapahtui ainakin itselläni melkoinen tunteiden purkaus. Muutenkin elokuvan lopetus oli mielestäni juuri täydellisesti toteutettu ja jätti hyvin tyytyväisen olon.

Animaatiotyyli vaati itseltäni aluksi hieman totuttelua, mutta se onnistuu omalla tavallaan olemaan todella kaunista katseltavaa. Etenkin ihailen aina animeissa, kuinka maisemiin ja yksityiskohtiin jaksetaan panostaa. Hahmojen kasvot ja hiukset ovat kullakin omanlaiset, luoden kustakin erilaisen näköisen. 


Kaiken kaikkiaan A Silent Voice on todella emotionaalisesti latautunut kokonaisuus, joka kantaa sisällään hyvin tärkeitä aiheita. Koulukiusaamisesta on aina useita tarinoita kehitelty, mutta tämä teos tekee miellyttävän poikkeuksen. Sen päähenkilönä seurataankin kiusaajaa ja seurauksia, joita hän joutuu kokemaan sen takia. Tärkeänä osapuolena nähdään silti myös itse kiusattu ja kuinkä hän ei ole kaikkea sitä, miltä ulkoapäin näyttää. Katsoja saa avartaa mieltään näiden kahden keskiössä olevan henkilön lisäksi vielä sivuhahmoihin, joilla on kullakin omanlaisensa uskottava asema siinä kaikessa. Jos jotain olisin kaivannut elokuvalta lisää, on joidenkin sivuhahmojen syventäminen. Tässä tapauksessa elokuva on vahvasti koulukiusaamisdraama, miksi tietenkin hahmokehitys tuntuu tärkeältä. Sivuhahmoja on niin paljon, että aivan jokaiseen heistä elokuva ei kahden tunnin kestostaan huolimatta ehdi syventyä tarpeeksi. Onneksi yllättävän paljon katsoja heihin kuitenkin ehtii paneutua. Etenkin toisella katselukerralla sivuhahmoihin uppoutuminen tapahtui minulla jo huomattavasti paremmin. 

A Silent Voice on hyvin koskettava ja välillä raskaaltakin tuntuva elokuva, joka pistää katsojan tosissaan pohdiskelemaan aiheitaan. Se on yksiä tunteita herättävimpiä ja kauneimpia näkemiäni anime-elokuvia.












Elokuvan tiedot: www.imdb.com


maanantai 20. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Frozen II (2019)

FROZEN II


Ohjaus: Chris Buck, Jennifer Lee
Pääosissa: Kristen Bell, Idina Menzel, Josh Gad, Jonathan Groff
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1h 43min


Frozen II
on vuonna 2019 ilmestynyt jatko-osa elokuvalle Frozen. En alun alkaen ollut mitenkään erityisen innostunut tästä jatko-osasta, ja katsoinkin sen vasta ihan hiljattain. Odotuksia ei minulla tätä kohtaan juuri ollut. Se jakaa mielipiteitä melko vahvasti, kuten esimerkiksi jatko-osa Räyhä-Ralf valloittaa internetin, jolle itse en valitettavasti syttynyt. Mietiskelin tietenkin, että onkohan hyvälle Frozenille kenties onnistuttu tekemään hyvä jatko-osa.

Elokuva jatkaa siitä, mihin edellisessä osassa jäätiin. Tarina avataan kuitenkin takaumalla, jossa siskokset Elsa ja Anna ovat vielä lapsia ja vanhemmat kertovat heille tarinoita. Takauman jälkeen palataan sitten nykyhetkeen, jossa Elsa on Arendellin kuningatar ja hitusen yhä sisäänpäin kääntynyt. Anna sitä vastoin haluaa, että heidän välillä ei olisi etäisyyttä eikä salaisuuksia. Pian Elsa kuulee toistuvasti ääniä, joita hän sitten lähtee selvittelemään kera tutun hahmoporukan (Anna, Kristoff, Sven ja Olaf).

Tarinassa mietiskellään yhä sitä, onko Elsan seuraan lähteminen liian vaarallista Annalle. Anna on tässä osassa selvästi vieläkin määrätietoisempi kuin edellisessä: hän lähtee mukaan, vastustaa sisko sitä tai ei.


Muut hahmot kuin Anna ja Elsa tuntuvat hämmentävän turhilta. Kristoff alusta loppuun asti vain yrittää kosiskella Annaa, ja hänen esittämä laulunsa Lost in the woods on hyvin tylsä, kuten myös hänelle kirjoitettu rooli. Olaf oli edellisessä osassa minulle yllättävän sympaattiselta tuntuva sidekick, joka päästeli suustansa ihan viisaitakin oivalluksia. Tässä osassa hän on enimmäkseen ärsyttävä, ja hänen roolinsa on vain selvästi naurattaa lapsikatsojia. Sitten oli vielä ne jotkut uudet tyypit, jotka lumotussa metsässä tavattiin. En edes muista heistä enää mitään.

Nyt siihen, mitä tosissani ihmettelin katsottuani tämän. Mikä se juoni tai pääfokus oikein oli, vai oliko elokuvalla edes sitä? Suureellista kliimaksia odotellessani huomasin, että lopputekstit alkoivatkin jo rullata. Tarina tuntui koostuvan vain muutamista hienohkoista kohtauksista, joilla ei loppujen lopuksi ollut mitään ihmeempää merkitystä kuin näyttää hyviltä. Elokuva ei kuitenkaan ollut täysin tylsä, vaan siinä pikemminkin oli paljon ilmaa ja tyhjäkäyntiä: se esitteli hienoja ideoitaan, joita se ei sitten kuitenkaan juuri käyttänyt. Suurimmalti osalti kerronta vain lässähteli paikoillaan. Leffa yrittää kyllä tietyissä kohdin vedota katsojan tunteisiin, mutta kun filmillä ei oikein ole pokkaa kyseisiin käänteisiin, jää tunnepuoli laimeaksi.


Jos jossain elokuva kiinnitti huomioni, on sen animaatiotyyli, joka on kehittynyt aivan huippuunsa. Etenkin tietyt yksityiskohdat esim. hahmojen vaatetuksissa ovat todellista silmäkarkkia, ja myös maisemat ovat kaunista katseltavaa.

Sitten ne musikaalinumerot... Ne ovat aivan äärimmäisen unohdettavia. Ensimmäisessä elokuvassa Annan innokas lauleskelu tempaisi minut heti mukaansa ja sai mielen iloiseksi. Jatko-osa sen sijaan käyttää laulujansa jonkinlaisena täytteenä tyhjäkäynnissään. Edellinen osa oli niin nokkela musikaalinumeroillaan, että ne todella edistivät juonta ja imaisivat katsojan mukaansa. Jatko-osa taasen pysähtyy melkeinpä aina paikoilleen, kun musikalisoidaan. Laulut ovat kuin taukoja jo ennestään sisällöltään tyhjähkössä tarinassa. Ainoa mainitsemisen arvoinen laulu on Into the unknown, joka sentään jäi päähän soimaan toisin kuin muut laulut.


Kaiken kaikkiaan Frozen II on melkoisen hämmentävä jatko-osa. En vieläkään oikein tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Se ei tuntunut yhtä tylsältä kuin esimerkiksi jatko-osa Räyhä-Ralf valloittaa internetin, mikä johtuu pitkälti siitä, että tässä elokuvassa sentään oli hienot kohtaukset pitämässä mielenkiinto juuri ja juuri yllä. Se ei kuitenkaan tempaissut minua mukaansa, eikä missään vaiheessa jännittänyt tai koskettanut minua. Lapsille Frozen II kuitenkin varmasti toimii mainiosti, onhan se heille ensisijaisesti suunnattukin. Itselleni se jätti harmillisen tyhjän olon.





Ps. Olenko ainoa jota häiritsi se seikka, että Olaf ei enää tarvinnut lumisadepilveä yläpuolelleen jotta ei sulaisi?





Elokuvan tiedot: www.imdb.com


torstai 16. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Frozen ~ Huurteinen seikkailu (2013)

FROZEN


Ohjaus: Chris Buck, Jennifer Lee
Pääosissa: Kristen Bell, Idina Menzel, Jonathan Groff, Josh Gad, Santino Fontana
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1h 42min


Frozen on vuonna 2013 ilmestynyt Disneyn 53. klassikkoelokuva, joka tunnetaan luultavasti parhaiten siitä, kuinka suureen suosioon tai tulkinnanvaraisesti ylihypetykseen se päätyi. Katsoin elokuvan ensimmäisen kerran ollessani teini-ikäinen, jolloin elokuva myös ilmestyi. Olin aluksi hyvin skeptinen sitä kohtaan, mutta se lopulta yllätti minut todella positiivisesti. Pikkuhiljaa muusta ei puhuttukaan kuin Frozenista, ja kun itsellä muutama siskontyttö sattuu olemaan, tuli leffasta paikoin jopa punainen vaate minulle. Siitä tuli melkoisen kulutettu juttu, ja tuntui jopa suorastaan hölmöltä väittää pitävänsä siitä. Nyt päätin kuitenkin katsoa Frozenin pitkästä aikaa arvostelua varten. Toimiko se minulla enää ollenkaan?

Arvostelu sisältää spoilereita.

Päähahmot Anna ja Elsa alkavat etääntyä toisistaan Elsan taikavoimien takia. Eipäs vaan... He alkavat etääntyä, koska heidän vanhemmat eristävät heidät toisistaan. Tuolta kantilta vanhempia voisikin pitää elokuvan todellisina pahiksina, mitä nämä ehkä hieman ovatkin. Siinä jo oikeastaan tavoitetaankin jotain uudehkoa, jos elokuvaa vertaa muihin disney-klassikoihin: hyväntahtoisuudestaan huolimatta vanhemmat vain pahentavat tyttärensä tilannetta. Kun olet erilainen, sinut eristetään sosiaalisesti muista ihmisistä, jotta erilaisuutesi sitä myöden kasvaisi sinusta pois. Nyt uudelleenkatsastuksessa jopa ymmärsin, kuinka hieno ja yllättävänkin syvällinen tuo aihe on käsiteltäväksi. Aikuinen Elsa nimittäin on niin sisäänpäin kääntynyt ja ahdistunut kuin voi ollakaan. Sitten kun kruunajaisissa Elsan salaisuus paljastuu, pakenee hän paikalta ja koetaan se dramaattinen ja vapauttava lauluhetki. Pidin joskus aluksi Elsan taikavoimia turhina, mutta nehän juurikin hienosti toimivat symbolina hänen erilaisuudelleen.


Anna on ilmeisesti elokuvan päähenkilö, sillä häntä nähdään enemmän. Hän on melkeinpä päinvastainen siskoonsa verrattuna: erittäin sosiaalinen, energiaa ja intoa sekä rakkautta täynnä. Moni voisi pitää Annaa ärsyttävänä kaikessa ylienergisyydessään ja sinisilmäisyydessään. Mutta oikeasti, minä ainakin pystyn heijastamaan edes hitusen teini-ikäistä itseäni häneen. Mielestäni on aivan normaalia, että nuorempana ja eritoten tässä tapauksessa kauan aikaa muista ihmisistä eristyksissä olleena on hieman sinisilmäinen ja kenties liiankin hyväuskoinen. Annahan kuitenkin kehittyy elokuvan aikana ja oppii virheajatuksistaan. 

Mielestäni tarina tavoittaa kauniisti Annan ja Elsan vastakohtaisuuden hyödyntämisen: toinen tarvitsee rakkautta ja toinen antaa sitä. Erityisesti pidin loppupuolella tarinan nokkelasta ideasta: rakkaus sulattaa jään. 

Itse Elsa jätetään mielestäni harmillisesti hieman varjoon. Taikavoimien toimiminen symbolina toimii mainiosti, mutta hahmo jää epäreilusti ilman syvennystä luonteensa puolesta. Jopa Anna saa enemmän ruutuaikaa kuin hän. Emme juurikaan nimittäin näe Elsaa jäälinnan taikomisen jälkeen, mikä on hieman ikävähköä.

Muita hahmoja sitten ovat muun muassa prinssi-Hans, lumiukko-Olaf, Kristoff, poro-Sven sekä kivipeikot. Hans on mielestäni ihan mukiin menevä pahis, joskin aavistuksen verran liian seinän takaa tuleva sellainen. Olen vain melkoisen varma, että elokuvantekijät eivät hänestä tainneet alunperin pahista edes suunnitella. Nimittäin jo elokuvan alkupuoliskolla ihan yksin ollessaankin Hans haikailee tuijottelevasti Annan perään. Kyllä silti Hans on ihan toimiva hahmo, ja onneksi hänen motiivejaan kuitenkin tuotiin esille. Hän ei kuitenkaan lukeudu lähellekään disneyn parhaimpia pahiksia. Olaf taas varmasti joitakin katsojia ärsyttää, mutta minulle kyseinen sidekick toimii mainiosti. Hän on mielestäni ihanan höpsö hahmo, jolla hauskoja lausahduksia riittää. Kristoff on piristävän erilainen mieshahmo Disneyltä, ja pidänkin hänestä kovasti! Vaikka hän aluksi vaikuttaisi hieman kylmältä, paljastuu pian että kyseessä on hyvinkin lämmin, muista huolehtiva ja huumorintajuinen tyyppi. Kristoffin poro Sven on ihan huvittava hahmo, vaikkakaan ei kovin muistettava. Ja sitten on ne kivipeikot...tuskin olen ainoa, joka heidän olemassaoloaan kyseenalaistaa. Mutta nyt uudelleenkatsottuna huomasin, että en enää pitänytkään heitä niin ärsyttävinä kuin aikaisemmin. Heidän esittämä laulu sen sijaan ei vieläkään mielestäni istu elokuvan tunnelmaan kunnolla. Se tuntuu jotenkin irralliselta ja noh, tietenkin ärsyttävähköltä. Kivipeikot saivat minulta siis yllättävän neutraalin vastaanoton: en varsinaisesti pidä heistä, mutta en myöskään vedä raivareita, että he tarinassa pariin otteeseen esiintyvät.


Elokuva käsittelee erilaisuuden tunteen lisäksi sisarrakkautta sekä ensirakastumista. Sisarrakkaus on mielestäni hyvin onnistunut ja oikein hieno ajatus disneyltä. Pidän siitä, kuinka avoimesti Anna on valmis puolustamaan ja auttamaan siskoaan, vaikka Elsa ei sen suhteen aluksi kovin kauniisti käyttäydy. Ensirakastumisella Frozen taas haluaa parodioida vanhoja klassikkoja: et voi mennä naimisiin miehen kanssa, jonka olet juuri tavannut.

Musikaalina Frozen toimii mainiosti. Jokainen laulu edistää juonta mukavasti, paitsi tietenkin se peikkojen Fixer upper, joka on vain turha. Minulla Frozen, kuten monet muutkin uudemmat klassikot, toimii kaikista parhaiten alkuperäisillä äänillä. En voi jotenkin sietää sitä suomidubbia. Kaikki vitsit ja lauluosuudet ovat siinä kehnompia, eikä ääninäyttelijöissäkään juuri kehumista ole. Mutta onneksi voi valita, millä kielellä elokuvan katsoo - paitsi jos sen katsoo lasten kanssa... Oma suosikkilauluni Frozenista on aina ollut Love is an open door. Se voi kuulostaa melkoisen hauskalta, sillä eiväthän Anna ja Hans edes päädy yhteen. Silti vain pidän tuosta laulusta kovasti. Let it go taas on dramaattinen ja todellinen tunteita purkava laulu, jota kaikki rakastavat. Pidän myös todella paljon alussa kuultavasta laulusta Frozen heart. Do you want to build a snowman on samaan aikaan sekä iloinen että surullinen laulu. For the first time in forever taas on intoa ja uutta toivoa huokuva kappale.


Kaiken kaikkiaan kovan suosion itselleen haukannut Frozen yllättäen onnistui olemaan yhä toimiva ja hyvä disney-klassikko. Se oikeastaan jopa toimi minulla nyt paremmin kuin joskus viimeksi sen katsoessani. Se voi johtua siitä, että sen hypen on jotenkin oppinut nielemään ja suhtautuu tähän taas avoimin mielin. Mielestäni ei kannattaisi mitään elokuvaa koskaan vihatakaan. Siinä loppujen lopuksi vain enemmänkin itse menettää jotain. Pidinhän minä nimittäin tästä jo sen ilmestymisvuotenaan. Kolhuton ei Frozen silti ole: peikkolaulu ei oikein sovi elokuvan tunnelmaan, ja Elsan hahmoa olisi voitu syventää hieman enemmän. Siitä huolimatta elokuva käsittelee hienoja ja tärkeitä aiheita, kuten erilaisuuden hyväksymistä ja sen käsittelemistä sekä sisaruussuhdetta. Pidän myös siitä, kuinka elokuvassa on sekoitus synkkyyttä ja iloa. Ja kyllähän Frozen mielestäni upea elokuva on.










Elokuvan tiedot: www.imdb.com


sunnuntai 12. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Viidakkokirja ~ The Jungle Book (1967)

VIIDAKKOKIRJA


Ohjaus: Wolfgang Reitherman, James Algar, Jack Kinney
Pääosissa: Phil Harris, Sebastian Cabot, Bruce Reitherman, George Sanders, Sterling Holloway, Louis Prima
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1h 18min


Viidakkokirja (The Jungle Book) on vuonna 1967 ilmestynyt Disneyn 19. klassikkoelokuva. Se kuuluu niihin disneyleffojen joukkoon, jotka olen nähnyt vasta aikuisena. Mitään nostalgiaväreitä ei siis tämä teos minussa saa aikaan. Muistan kyllä lapsena nähneeni lukuisia mainoksia Viidakkokirjasta, ja niiden perusteella se vaikutti hauskalta, mitä se sitten oikeastikin on.

Tarina alkaa siitä, kun pantteri Bagheera löytää eräänä päivänä joesta korin, jossa makailee poikavauva. Ihmiskylä on liian kaukana, joten Bagheera vie pojan susilauman kasvattamaksi, jossa hänet ristitään Mowgliksi. Vuodet vierivät, ja pian susilauma joutuu hylkäämään adoptoimansa pojan, sillä tiikeri Shere Khan on kuulemma palannut. Hän ei lainkaan hyväksy ihmisiä viidakkoon, sillä hän pelkää heidän käyttävän tulta. Niin Bagheera sitten palaa kuvioihin ja lähtee viemään vastahakoista Mowglia ihmiskylään.


Viidakkokirjan juoni on hyvin yksinkertainen. Ehkäpä aikuiseen makuun jopa liiankin simppeli. Alusta loppuun asti katsoja lähinnä vain odottelee Mowglin paluuta ihmiskylään. Joudun myöntämään, että tietyissä paikoin tunnen oloni jopa tylsistyneeksi. Onneksi persoonalliset hahmot, ajoittain hyvin onnistunut huumori sekä musikaalisuus pelastavat paljon. Alussa susilauman nopea esittäytyminen ei oikein tyydytä, vaan heidän ja Mowglin välistä yhteiseloa olisi mielellään halunnut saada seurata kunnolla. Bagheera on läsnä ihan loppuun asti, ja hän on kenties aikuismaisin hahmo koko elokuvassa. Hän nimittäin pitää huolta Mowglista ja pysyy tiukkiksena, vaikka myös välillä kyllästyy pojan kiukutteluihin. 

Bagheeran ja susilauman lisäksi muita hahmotuttavuuksia ovat Baloo-karhu, Kaa-käärme, King Louie-apina, korppikotkat, norsut sekä Shere Khan. Baloo on syömiseen ja laiskottelemiseen tyytynyt karhu, joka esittää hauskan laulun Karhun elämää. Kaa on itse asiassa yksi elokuvan pahiksista, sillä tämä yrittää ainakin kahteen otteeseen kuristaa Mowglin välipalakseen. Hän käyttää saalistamiseen hypnoosia ja esittää laulun Luota vain. King Louie on ehdoton suosikkihahmoni, sillä hän on niin karismaattinen ja hauska. Hän esittää myöskin suosikkilauluni tästä elokuvasta, nimittäin I wanna be like you (mikäköhän tämän nimi on suomeksi?). Se on niin jazzaava ja rytmikäs, ja sen aikana tapahtuvaa pienehköä kohellusta saa ihan nauramalla seurata. Shere Khan jää mielestäni liian heiveröiseksi pintaraapaisuksi. Hahmosta olisi ollut potentiaalia parempaankin. Vasta ihan lopussa hän pääsee jalustalle, ja sekin on ohi melko nopeasti. Korppikotkat taas ovat varmaankin kaikista turhimpia ja unohdettavimpia hahmoja. Heistä en vain oikein välitä. Olihan niillä hauska juttu siitä "Mitä tehtäis?", joka ei oikein johda mihinkään. Heidän esittämä laulu Sellaista on ystävyys on kuitenkin mielestäni melkoisen unohdettava ja tylsä. Norsut taas esittävät oikein hauskan laulun Kenraali Hathin marssi. Heitä johtaa oikein järjestelmällinen joskin hieman ylimielinen Hathi, joka pitää komentoa tiukasti yllä.


Elokuvan tunnelma on hyvin kevyt ja iloinen. Jos Shere Khan olisi saanut enemmän ruutuaikaa, vallitsisi leffassa kenties edes paikoin synkkä tunnelma. Pidänkin enemmän eräästä toisesta viidakkoon sijoittuvasta elokuvasta, nimittäin Tarzanista. Siinä on sekä iloa, koskettavuutta että synkkyytä. Viidakkokirja taas on lähinnä vain hassutteluelokuva, joka ei minua juuri jännitä tai kosketa. Se pidemmän päälle vain naurattaa minua ja tuntuu tietyissä kohdin jopa tylsähköltä. Se voi johtua myös siitä, että Mowgli ei päähenkilönä ole kovin kummoinen. Koko elokuvan ajan hän vain lähinnä pistää hanttiin ihmiskylään paluuta vastaan, koska haluaisi mieluummin elellä viidakossa.

Kaiken kaikkiaan Viidakkokirja on hyvin kevyttä ja yksinkertaista viihdykettä, ja se toimii varmasti koko perheen animaationa mainiosti. Aikuiseen makuun se ei välttämättä onnistu kovasti iskemään, mutta ainakin itse nautin persoonallisista hahmoista, huumorista sekä useista lauluista. Elokuvan varsinainen pahis Shere Khan on melkoisen pintaraapaisuksi jäävä tapaus, miksi helpoiten shown varastaakin King Louie. Hän on ehdoton suosikkihahmoni elokuvasta, sillä hän on niin hauska ja karismaattinen. Esittäähän hän leffan parhaimman laulun I wanna be like you, joka kannattaa kyllä katsastaa edes youtubesta. Se on erittäin hauska ja kenties oma lempikohtaukseni koko elokuvasta. Viidakkokirja on omaan makuuni kelpo disneytä. Ei parasta, mutta ei huonointakaan. 










Elokuvan tiedot: www.imdb.com


lauantai 11. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Bambi (1942)

BAMBI


Ohjaus: James Algar, Samuel Armstrong
Pääosissa: Hardie Albright, Stan Alexander, Bobette Audrey, Peter Behn, Donnie Dunagan, Tim Davis
Genre: animaatio, perhe
Kesto: 1h 10min


Bambi on vuonna 1942 ilmestynyt Disneyn 5. klassikkoelokuva. Elokuva kuuluu lapsuuteeni, sillä meillä oli se VHS-kasettina. Muistelen katsoneeni sitä melko useaankin otteeseen, ja onhan se yhä kestänyt ajan läpi pysyen klassikkona.

Tarina kertoo pikkuvasasta nimeltä Bambi, joka on metsän Ruhtinaan poika. Siksi häntä kutsutaan myös nimellä nuori prinssi. Hän elelee metsässä äitinsä kanssa, ja hänen ystävinään nähdään hauska kani nimeltä Rumpali sekä haisunäätä nimeltä Kukka

Kyseessä on poikkeuksellisesti disneyltä sellainen teos, jossa ei niinkään panosteta juoneen, vaan keskitytään päähenkilön kasvuun ja ihan yksinkertaisiin asioihin, joita hän opettelee. Sen hienona vastapainona toimii silti tunnelmointi, minkä piirtojälki ja musiikki hyvin toteuttavatkin.


Olen useasti törmännyt siihen, että Bambia pidetään tylsänä elokuvana. Se oli minulle melkoinen yllätys, sillä en ole koskaan pitänyt sitä tylsänä, edes nyt aikuisena. Mielestäni kyseessä on enemmänkin jonkintasoiseen taiteenlajiin nojaava elokuva, sillä itse henkilökohtaisesti pidän Bambia taiteellisena teoksena. Olen nimittäin jo lapsena ihaillut siinä eniten niitä mieleenpainuvia kohtauksia. Siitä päästäänkin siihen, että pidän elokuvassa eniten sen tunnelmasta, joka on ajoittain jopa henkeäsalpaavaa. Tuli taas ihailtua sitä kaunista piirtojälkeä, mitä näissä vanhoissa disney elokuvissa on. Silmäni ihailivat etenkin sitä kaikkea usvaisuutta, mitä metsän ja niityn sekaan on saatu luotua. Musiikki on todellakin yhtä mieleenpainuvaa kuin tuo animaatiojälki, minkä vuoksi tietyissä kohdissa saa mahtavasti kylmiä väreitäkin. Taustamusiikki vaihtelee herkästä sävelmästä aina sinne mahtipontiseen asti. Erityisesti rakastan sitä musiikkia, joka Ruhtinaan esiintymiskohtauksessa soi. Jännittävät kohtaukset taas on tehostettu intensiivisemmällä musiikilla, mikä toimii kuin vaaran varoituksena katsojallekin. Taustamusiikin lisäksi kuullaan muutamia lauluja (joita tosin hahmot eivät itse esitä), mutta ne eivät ole kovin mieleenpainuvia lukuunottamatta sadelaulua.

Pidän myös todella paljon siitä, kuinka elokuva pyrkii olemaan hyvin luonnonmukainen. Esimerkiksi vanhemmuus: naaras hoitaa lapset. Toinen juttu, mikä jää eläväisesti mieleen, on urostaistelu Ronnon ja Bambin välillä. Muistelen pitäneeni lapsena kyseistä kohtausta leffan uhkaavimpana hetkenä. Erityisesti kamalaa siitä teki se, että sekoitin Ronnon ja Bambin keskenään. Siinä ei sitten tiennyt, kumpaa peuraa pitäisi kannustaa. 


Hahmot ovat mukavan persoonallisia. Itse Bambi on aluksi hieman arkajalka ja opettelee elokuvan alussa vasta puhumaan ja kävelemään. Aikuinen Bambi on pitkälti melkoisen neutraali hahmo, mutta se ei nyt varsinaisesti haittaa. Rumpali on suorasanainen ja takajalkaan hakkaava kani, Kukka on suloisen ujo haisunäätä ja Pöllövaari sellainen hieman lemmenlurituksiin kyllästynyt vanhus. Bambin äiti on hellä ja kannustava, jonka kohtalo on tietenkin saanut yleisön nyyhkyttämään aina. Häpeäkseni en muista, että olisin koskaan itkenyt Bambin äidin kuolemalle. Se voi johtua siitä, että sitä kuolemaa ei oikein kunnolla näytetä, ja se jotenkin sivuutetaan melko nopeasti. En tietenkään pidä tuota nopeaa sivuuttamista huonona. Tässä tapauksessa elokuva yrittää olla enemmän luonnonmukainen, miksi on aivan ymmärrettävää, että peura ei jää sen kauemmaksi aikaa äitiään suremaan. Pidin lapsena erikoisena seikkana sitä, että Bambin isä on melkoisen etäinen hahmo. Hänhän ei osallistu lapsensa kasvattamiseen kuin vasta äidin menehdyttyä. Nyt kuitenkin vain pidän tuosta asetelmasta, sillä niinhän se luonnossakin menee.

Varsinaista pahista ei tässä ole, ellei sitten ihmisiä lasketa. Mielestäni on aika mielenkiintoinen seikka, että elokuvantekijät ovat päättäneet jättää ihmiset kokonaan näyttämättä. Toisaalta se tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta, sillä he eivät ollennaisesti tähän tarinaan kuulu. Nyt aikuisena tulikin kiinnitettyä enemmän huomiota kohtaukseen, jossa niityn eläimet piileskelevät metsästäjältä. Siinä eräs linnuista panikoi lähtien visusti lentoon, ja melkeinpä heti kuullaan pamaus. Vielä sitten laukauksen jälkeen nähdään linnunraato putoavan maahan. Tuollaisia seikkoja tuskin nykypäivänä lastenelokuviin uskallettaisiin laittaakaan, mutta jotenkin itse pidän näissä vanhemmissa elokuvissa juuri noista synkemmistä kohtauksista. 


Bambi on mielestäni todella kaunis elokuva. Pidän sen luontokuvaus-tyylisestä otteesta kera kauniin musiikin ja hienon tunnelman. Nyt huomaan aikuisena pitäväni siitä kenties jopa enemmän, sillä arvostan niitä kauniita kohtauksia, joissa hahmot saattavat olla puhumatta montakin minuuttia. Suosikkikohtaukseni on vieläkin se, jossa urosten juoksu niityllä keskeytyy Ruhtinaan saapuessa paikalle. Se on sekä tarinan hahmoille että katsojalle ihanan mykistävää, ja välittää ruudun toisellekin puolelle tietynlaisen kunnioituksen suureellista hahmoa kohtaan. Kokonaisuudessaan pidän elokuvaa hyvin taiteellisena. Hahmot ovat mukavan persoonallisia, ja etenkin nuoreen Bambiin pystyy helposti samaistumaan. Pienoiseksi miinukseksi koen äkkinäisen lopetuksen, sillä muu osuus elokuvassa kulkee hitaasti. Onneksi loppukohtaus kuitenkin tavallaan kompensoi tuon pienen kiirehtimisen, sillä sehän on tavattoman kaunis. Juoni on hyvin yksinkertainen, mutta mielestäni se sopii luonnonläheisten kohtausten kanssa yhteen kuin nakutettu.

 








Elokuvan tiedot: www.imdb.com


keskiviikko 8. heinäkuuta 2020

Arvostelu: Big Hero 6 (2014)

BIG HERO 6


Ohjaus:  Don Hall, Chris Williams
Pääosissa: Scott Adsit, Ryan Potter, Daniel Henney, T.J. Miller, Jamie Chung, Damon Wayans Jr., Genesis Rodriguez, James Cromwell
Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, komedia
Kesto: 1h 42min


Big Hero 6 on vuonna 2014 ilmestynyt Disneyn 54. klassikkoelokuva. 

Elokuva kertoo nörtistä nimeltä Hiro, joka on innokas keksimään kaikenlaista tekniikkaan liittyvää. Hän on muun muassa kehitellyt mikrobotteja, joita hän veljensä Tadashin kannustamana esittelee yliopistolla. Kaksi professoria vaikuttavat heti kiinnostuneilta Hiron keksinnöistä, toinen ahnehtivalla ja toinen Hiroa puolustavalla tavalla. Hiron veli Tadashi on yliopistolla "nörttiklubissa", jossa myös kehitellään kaikenlaisia vempeleitä sun muita. Tadashi on kehitellytkin juuri Hirolle tarkoitetusti robotti-Baymaxin, jonka tehtävänä on auttaa ja hoivata. Heti mikrobottiesittelyn jälkeen sattuukin rakennuksessa syttymään tulipalo, ja Tadashi päättää urheana mennä pelastamaan professori Callaghania sieltä. Niin sitten käy, että sekä Tadashi että Callaghan valitettavasti menehtyvät. Surun keskellä saa Hiro kuitenkin tukea Baymaxilta ja alkaa selvitellä tulipalon syttymisen syytä.

Elokuvan ensimmäiset 40 minuuttia ovat yllättävän viihdyttävää katseltavaa. Sen aikana nimittäin kaikkea tapahtuu hyvin tiiviisti ja mielenkiintoisesti: vahva aloitus robottikaksintaistelussa, Hiron into keksintöjä kohtaan, Hiron ja Tadashin välinen velisuhde sekä suloisen Baymaxin ja Hiron väliset hetket. Jotenkin tuli tunne, että kyseessä olisi jonkinlainen slice of life-veto Disneyltä, jossa päähenkilö käsittelisi suruaan arkisesti. Ainoa, mikä jäi melkoisen häiritsevästi kismittämään, on Hiron täti, joka ei vaikuta kovin kiinnostuneelta huolehtimaan hänestä. Kyseinen hahmo tuntuu alusta loppuun asti hyvin kylmältä ja etäiseltä. Baymax on koko elokuvan parasta antia, mutta oikeastaan vain tuon ensimmäisen 40 minuutin ajan. Siinä nimittäin koetaan ne kaikista aidoimmat ja hauskimmat hetket, joista ihan aikuinenkin saa nauttia.


Voihan nyt kökkö, mihin ihmeeseen tämä tarina haarautuukaan sitten tuon ensimmäisen 40 minuutin jälkeen. Tarina ei enää tunnukaan olevan omaperäinen ja fresh, vaan alkaa lässähdellä niin pahasti, että se ihan oikeasti sai minut hyvin tylsistyneeksi koko loppuajaksi. Se johtuu siitä, että juoni suuntautuu niin helposti ennalta-arvattavaksi ja valitettavasti hyvin kliseiseksi. Ovathan suurin osa Disneyn elokuvista tietty melkeinpä aina ennalta-arvattavia, sillä ensisijainen kohdeyleisö on lapset. Mutta tässä tapauksessa elokuva selvästi alussa vaikuttaa haluavan erottua massasta ja olla omaperäinen. Sitten se kuitenkin alentuu ennalta-arvattavuutensa lisäksi johonkin ihme supersankarikoheltamiseen. Baymax onnistui tietyissä paikoin herättämään huomioni, mutta muuten tämä tarina oli vain jostain syystä koko loppuajan aivan kamalan tylsä. Ja tietenkinhän tässäkin esiintyy twist-pahis kuten monessa muussakin uudemmassa disney elokuvassa, ja leffa ei tosiaankaan yritä panostaa pahiksen ennalta-arvaamattomuuteen. Muutenkin kyseinen pahis on mielestäni hyvin unohdettava ja aika hölmösti toteutettu.

Ainoastaan tarinaan en pettynyt, vaan myös hahmoihin. Tietysti Baymax ja Hiro ovat ihan hyvin onnistuneita, mutta en sitten yhtään pitänyt niistä "nörttiklubin" jäsenistä. He tuntuvat vain niin yksitoikkoisilta ja ärsyttäviltä. En oikein pidä siitä, millaiseen koheltamiseen homma vain alkaa alentua, kun kyseiset hahmot ilmestyvät ruudulle. Jos jotain aidompaa luonnetta olisin heistä saanut irti, olisin kenties lämmennyt heille.

Animaatiotyyli nyt tietenkin on aivan huippua, ja onhan se kirjaimellisesti elokuvan paras puoli. Musikaali ei tämä elokuva poikkeuksellisesti ole, vaan nojaa taustamusiikkiin.


Big Hero 6 on mielestäni hyvin keskinkertainen elokuva. Nautin siitä kyllä yllättävän hyvin ne ensimmäiset 40 minuuttia, mutta sen jälkeen tämä pyöri pitkälti taustameluna, jota ei enää jaksanut keskittyneenä seurata. Leffa alussa tekee selväksi, että kyseessä olisi uudenlainen idea Disneyltä, mutta homma alkaa lässähdellä sen jälkeen ja juoni on tylsä kuin mikä. Se johtunee siitä, että odotin elokuvan suuntaavan uusille tuulille, mutta se heittäytyikin kierrättämään melko kuluneita kliseitä ja alentui typerään koheltamiseen. Loppujen lopuksi tämän leffan tarina jääkin ohueksi kokonaisuudessaan, sillä se ei imaise minua mukaansa eikä edes ole muistettava. Tämä oli kyllä melkoinen pettymys minulle. Paremmin suunniteltuja hahmoja ja laadukkaampaa juonta tämä teos olisi mielestäni ehdottomasti kaivannut ja paljon. Lapsille leffa toimii kuitenkin varmasti hyvin, onhan se ensisijaisesti heille suunnattukin.








Elokuvan tiedot: www.imdb.com