maanantai 31. elokuuta 2020

Arvostelu: Pocahontas (1995)

 POCAHONTAS


Ohjaus: Mike Gabriel, Eric Goldberg
Pääosissa: Joe Baker, Christian Bale, Irene Bedard, Billy Connolly, James Apaumut Fall, Mel Gibson, Linda Hunt, John Kassir, Judy Kuhn, Danny Mann, Russell Means, David Ogden Stiers
Genre: animaatio, seikkailu, draama
Kesto: 1h 21min


Pocahontas on vuonna 1995 ilmestynyt Disneyn 33. klassikkoelokuva. Olen huomannut, että sitä pidetään hyvin usein yhtenä renesanssiajan heikoimpana filminä. Useasti sitä lynkanneet eivät pidä siitä, koska se poikkeaa niin paljon tarinan historiallisesta alkuperästä. Muistan lapsena katsoneeni elokuvaa ja pitäneeni siitä, mutta eipä minulla ollut hajuakaan mikä on sen opetus. Näin aikuisena se yllättäen puhutteleekin minua aivan uudella tavalla.

Tarina kertoo nimensä mukaisesti intiaanineidosta nimeltä Pocahontas. Hän on päällikön tytär, ja täten hänellä on myös velvollisuus naida isänsä valitsema sulhasehdokas. Sulhasehdokkaana on hyvin urhea ja komea soturi Kocoum, jolta hymyä soisi näkevän enemmän. Pocahontasia ei kyseinen mies kuitenkaan kiinnosta. Sen sijaan uskoo neito oman polkunsa johtavan jonnekin muualle. Eräänä päivänä heidän maahansa saapuu muukalaisia: vaaleaihoisia ihmisiä, joita johtaa kuvernööri Ratcliffe. Ahne kuvernööri on saapunut uusille maille löytääkseen kasapäin kultaa. Siispä hänen miehensä ryhtyvät töihin lapioiden kera, ja sillä välin kapteeni John Smith varmistaa, että "villeistä" ei ole harmia heille.


Elokuva on hyvin kypsä, mitä myöskin sen päähenkilö on. Pocahontas on nimittäin hyvin aikuismainen henkilö, vaikka hauskutteleekin välillä. Kun hän tapaa paikkoja tutkiskelevan John Smithin, kehittyy heidän välilleen tietynlainen yhteys. He rakastuvatkin toisiinsa ensisilmäyksellä, ja heidän välinen suhde on melko suuri osa tarinaa.

Tarina ei kuitenkaan ole vain täynnä romantiikkaa, vaan se käsittelee vakavia aiheita: ennakkoluuloja, sotaa sekä luonnon arvostamista. John Smith nimittää melkeinpä heti Pocahontasin väkeä villeiksi tuosta noin vain heitä tuntematta. Sen lisäksi John porukoineen aikoo tuhota luontoa ahneuden tähden. Pocahontas opettaakin miestä arvostamaan luontoa ja olemaan tuomitsematta toisia ulkonäön perusteella. Itse en ainakaan voi olla arvostamatta suuresti kyseisiä teemoja, joita käsitellään vieläpä lasten animaatioelokuvassa. Sota tulee yhdeksi keskeiseksi aiheeksi taas vaaleaihoisten ja intiaanien välisen konfliktin kautta: puhumattakaan toisilleen, ryhtyvät he päättömästi taistelemaan toisiaan vastaan. Tuollaisessa tilanteessa Pocahontas taas kehottaa muita puhumaan ja kuuntelemaan. 


Pocahontasilla on siis katsojilleen tarjolla oikein esimerkillinen moraali. Hän on hyvin rauhallinen ja etsii vielä omaa polkuaan - kuitenkin hyvin päättäväisin mielin. Mitä vielä lisäksi kyseisessä hahmossa arvostan, on hänen tekemä ratkaisunsa elokuvan lopussa. Se taas osoittaa hahmon olevan epäitsekäs ja heimostaan välittävä prinsessa.

Pocahontasin eläinystävinä ovat Meeko-pesukarhu sekä Flit-kolibri, jotka toimivat pitkälti lasten viihdyttäjinä elokuvassa. Tuolta kantilta he ovat melko turhia, mutta itse en voi ainakaan olla nauramatta Meekolle, joka vähän väliä kiusaa Ratcliffen koiraa Perchyä. Pocahontasilla on kylästään ystävänä myös Nakoma, jonka kanssa hän välillä viettää aikaa. Sitten on tietenkin vielä Kaarnamuori, joka on leffassa eräänlaisessa isoäidin roolissa. Hän on siis puu, jolla on kasvot ja joka puhuu. Hänellä on tärkeä rooli Pocahontasin tukemisessa. John Smith on hyvin ennakkoluuloinen mies, joka on muiden vaaleaihoisten kanssa kotoisin Englannista.  Hän saakin Pocahontasilta kunnon valaistuksen liittyen luontoon sekä kahden erilaisen ihmisen väliseen kohtaamiseen. Smith toimii hahmona hyvin, mutta hänessä saisi olla enemmän särmää, sillä tällaisenaan hahmo jää hieman tylsänpuoleiseksi. Kuvernööri Ratcliffe on elokuvan pahis, ja hieman ontuva sellainen omaan makuuni. Hän onkin kenties elokuvan heikointa antia. En tiedä johtuisiko se siitä, että hän etsiskelee uudesta maasta vain kultaa heitellen lapioita miestensä kouriin. Ehkä hänen motiiviaan olisi voitu muovata jotenkin ytimekkäämmäksi. Ratcliffe onnistuu silti heittämään kapuloita rattaisiin etenkin mitä Thomasiin tulee. Thomas onkin sivuhahmoista se mieleenpainuvin, sillä hän käy jonkin verran hahmokehitystä läpi. 


Musiikit ovat teemojen lisäksi elokuvan parasta antia. Elokuva alkaa laululla Virginia company, jonka aikana englantilaiset valmistautuvat lähtöään varten. Sen jälkeen kuullaan Steady as the beating drum, jonka aikana saan aina ihanat kylmikset. Pocahontasin aloitus onkin ehdottomasti yksiä parhaimpia disneyltä. Se on jotenkin hivenen eeppisen tuntuinen. Just around the riverbend on erittäin kaunis laulu, jonka aikana Pocahontas pohdiskelee omia valintojaan ja tulevaisuuttaan. Kaarnamuori esittää laulun Listen with your heart, millä hän kehottaa intiaanineitosta kuuntelemaan sydämellään. Mine mine mine on elokuvan pahislaulu, ja valitettavasti en itse siitä juuri hirveästi välitä. Se on ihan kiva, mutta ei lukeudu minulla sinne parhaimpien pahislaulujen joukkoon. Colors of the wind on kaiketi elokuvan tunnetuin laulu, ja onhan se nyt hyvin kaunis. Sen aikana Pocahontas opettaa sekä katsojia että John Smithiä arvostamaan ja kunnioittamaan luontoa. Savages -laulu soi sodan syttyessä intiaanien ja englantilaisten välille. Moni voisi sen aikana pitää leffaa liian synkkänä lapsikatsojille, mutta itse asiassa jostain syystä pidin kyseisestä laulusta lapsena kovasti. Nyt tietenkin sen voi todeta olevan melko synkkä ja karukin laulu. 

Sitten siihen, mikä minua sapettaa aivan kovasti. Elokuvaan suunniteltiin alunperin laulua If I never knew you, mutta se leikattiinkiin siitä pois. Kuunneltuani kyseistä laulua monet kerrat siihen rakastuen, en voi olla olematta vihainen elokuvantekijöille, että he leikkasivat sen leffasta pois. Kyseessä on nimittäin erittäin kaunis ja koskettava laulu!

Elokuvan musiikit saavat minussa aikaan vahvoja tunteita, erityisesti se alkutunnari Steady as the beating drum. Todellisiin tunteen purkauksiin päästään kuitenkin vasta loppuratkaisussa, joka ei vieläkään epäonnistu saamaan minua herkistymään. Se on hyvin katkeransuloinen ja tehty erittäin voimakkaaksi musiikin avulla. Voin helpostikin todeta Pocahontasin lopetuksen olevan kaikista kaunein Disneyn elokuvien joukosta. 


Animaatiotyyliltään elokuva on helposti klassikoiden joukosta niitä kauneimpia. Erityisesti metsäiset taustat joissa on violetin sävyä mukana, ovat todellista silmänruokaa.

Pocahontas on mielestäni erittäin kaunis ja koskettava disney elokuva. Se on toki hieman vakavahenkisempi animaatio, mutta eipä sen teemoja ajatellen siihen mikään liika hassuttelu sopisikaan. Ja onhan leffalla oikeasti hauskat hetkensä, jotka ainakin minua jaksavat yhä naurattaa. Elokuvalla on yllättävänkin kypsä päähenkilö, joka tuo kaunista moraalia ja sanomaa esille. Itselläni meni lapsena kyseiset seikat ohi, mutta nykyään en voi muuta kuin arvostaa elokuvaa siltä kantilta. Pahis on kuitenkin omaan makuuni aika iso heikkous leffassa, koska hänen persoonallisuus ja motiivi jäävät aika laimeiksi. Lisäksi John Smithin ja Pocahontasin suhde tuntuu jonkin verran kiirehdityltä. Leffasta leikattu If I never knew you -laulu olisikin hienosti tuonut syvyyttä näiden kahden hahmon välille.

Elokuvalle on tehty myöhemmin jatko-osa Pocahontas II: Matka uuteen maailmaan. Olen nähnyt sen joskus lapsena ja muistan, että se oli kyllä hyvin huono ja pisti vain vihaksi (erityisesti lopetus pilasi ihan täysin ensimmäisen leffan idean, vaikka historiallisesti todenmukaisempi onkin).








Elokuvan tiedot: www.imdb.com


keskiviikko 26. elokuuta 2020

Arvostelu: Kaksin karkuteillä ~ Tangled (2010)

KAKSIN KARKUTEILLÄ


Ohjaus: Nathan Greno, Byron Howard
Pääosissa: Mandy Moore, Zachary Levi, Donna Murphy
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1h 40min


Nyt olen jotenkin saanut pitkästä aikaa kunnon disney-maratonibuumin päälle, ja blogiini saattaa lähitulevaisuudessa ilmestyä monenkin disney-klassikon arvostelu. Postaustahtini saattaa jonkin ajan päästä hieman hidastua opiskelujen alkamisen vuoksi, mutta kirjoittelen uusia arvosteluja sitten aina kun ehdin. 

Kaksin karkuteillä (Tangled) on vuonna 2010 ilmestynyt disneyn 50. klassikkoelokuva. Se on poikkeuksellisesti yksi niistä disneyn tietokoneanimoiduista leffoista, jonka olen nähnyt jo suurin piirtein sen ilmestymisvuotenaan. Muistan, että se tuli suoraan televisiosta, ja sitä katsoessa sai kyllä nauraa kovasti ääneen. 

Olipa kerran vanha nainen nimeltä Gothel, joka löysi eräänä päivänä taikakukan. Taikakukkaa hyödyksi käyttävän Gothelin tarvitsee vain laulaa sille laulu, niin hän  nuorenee. Myöhemmin taikakukka kuitenkin poimitaan läheisen valtakunnan kuningatarta varten, sillä tämä on sairastunut ja odottaa lasta. Siitä Gothel ei tietenkään pidä ja päättää hommata nuorentavan kasvinsa takaisin. Se ei kuitenkaan onnistu aivan mutkitta. Kasvia kun ei periaatteessa enää ole, vaan se on käytetty sairaaseen kuningattareen. Sen sijaan kukan taikavoimat ovatkin siirtyneet kuningattaren vastasyntyneelle lapselle, Tähkäpäälle, mikä ilmenee tämän kultaisina hiuksina. Niinpä Gothel kidnappaa ja piilottaa lapsen torniin kasvattaen hänet omanaan, jotta voi hyödyntää tyttösen taikahiuksia itsekkäisiin tarkoituksiinsa. Vuosia kuluu, ja pian Tähkäpää onkin jo nuori nainen ja halukas itsenäistymään. Gothel on kuitenkin opettanut hänet pelkäämään ulkomaailmaa eikä ole sallinut tornista poistumista kertaakaan. Onneksi eräänä päivänä torniin eksyy varas nimeltä Flynn Rider, jonka kanssa Tähkäpää voisi yhdessä karata pois "äidin" helmoista.


Tarina on siis hyvin perinteinen prinsessaseikkailu, mutta ei missään määrin tylsä tai kulunut sellainen. Tavanomaisen juonen vastapainona toimii oikein mainiosti onnistunut huumori sekä seikkailuntuntu. Lisäksi Tähkäpää on hahmona halukas irrottautumaan kahleistaan äitiä sekä yksitoikkoista tornia kohtaan. Aluksi hän on toki aivan kriisissä, että voiko hän vain sillä tavalla häippäistä menemään, mutta vähitellen hän ryhdistäytyy matkaa varten. Perimmäisin syy Tähkäpään innolle lähteä tornista on seuraavanlainen: aina syntymäpäivänään hän näkee taivaalla hehkuvat valot, jotka ovat kuningaskunnan kadonneelle prinsessalle lähetettyjä lyhtyjä. Hän itse ei tietenkään tiedä olevansa se kadonnut prinsessa. 

Flynn Rider on mukava sekoitus humoristista dialogia sekä tietynlaista karismaattisuutta. Hän on ahne rosvo, joka päätyi torniin paetessaan vartijoita. Flynn nimittäin varasti valtakunnan linnasta kruunun parin toverinsa kanssa. 

Muita merkittäviä hahmoja ovat tietenkin leffan pahis Gothel, Tähkäpään sidekick Pascal sekä vartijoiden hevonen Maximus. Gothel on hyvin itsekeskeinen ihminen, jolla ei lämmintä sydäntä juuri ole. Hän on olevinansa suojelevainen äitihahmo, mutta pohjimmiltaan julma ja kylmä tyyppi. Pascal on omaan makuuni yksiä unohdettavimpia sidekickejä disneyltä. Hänellä on toki omat hauskat reaktionsa eri tilanteissa ja kameleonttina hän vaihtaa mukavasti välillä väriään, mutta muutoin hahmo ei ole kovin muistettava. Maximus taas on minulle se hahmo tässä leffassa, joka helposti varastaa show'n mennen tullen. Hän on erittäin hauska ja yllättävän viisas ottaen huomioon, että hän on hevonen. Hänen ja Flynnin välillä on hauskasti sähäkkää, mikä ei kuitenkaan alennu missään vaiheessa kohelluksen tasolle.


Musikaali Kaksin karkuteillä muidenkin disneyn prinsessaleffojen tapaan tietenkin on. Aluksi musikaalinumerot eivät meinanneet millään jäädä päähäni soimaan, mutta kuunneltuani niitä leffan katsomisen lisäksi vapaa-ajalla, on tullut helposti hyräiltyä I've got a dream-laulua. Muita lauluja ovat mm. Tähkäpään alussa esittämä When will my life begin, Gothelin pahislaulu Mother knows best ja romanttinen laulu I see the light. When will my life begin toimii reippaana aloituksena Tähkäpään ensiesittelylle tornissaan. Mother knows best on ihan hyvin onnistunut, mutta ei osu lähellekään disneyn parhaimpia pahislauluja. I see the light on hyvin kaunis laulu ja se sopii juuri täydellisesti sille luotuun romanttiseen kohtaukseen.

Kaksin karkuteillä on erittäin loistava leffa! Siinä on mukavasti komediaa ja seikkailuntuntua hyvillä päähahmoilla sekä mahtavalla hevos-sidekickillä höystettynä. Tähkäpää on pohjimmiltaan perinteinen, mutta ei silti täysin passiivinen prinsessa. Hänen ja Flynnin välille on onnistuttu luomaan mukavasti kemiaa. Musikaalinumerot eivät ole hirveän muistettavia tapauksia, mutta I've got a dream jää kyllä yllättävän helposti päähän soimaan. Kyseessä on helposti disneyn prinsessaleffojen joukosta sitä parempaa päätä edustava leffa, joka kannattaa kyllä katsoa edes Maximuksen ja Flynnin vuoksi, sillä kyseiset hahmot ovat yksiä hauskimpia ja muistettavimpia disneyltä!










Elokuvan tiedot: www.imdb.com

 

sunnuntai 23. elokuuta 2020

Arvostelu: Kaunotar ja Hirviö ~ Beauty and the Beast (1991)

 KAUNOTAR JA HIRVIÖ


Ohjaus: Gary Trousdale, Krik Wise
Pääosissa: Robby Benson, Jesse Corti, Rex Everhart, Angela Lansbury, Paige O'Hara, Jerry Orbach, Bradley Pierce, David Ogden Stiers, Richard White
Genre: animaatio, fantasia, romanssi
Kesto: 1h 24min


Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast) on vuonna 1991 ilmestynyt disneyn 30. klassikkoelokuva. Se saa nyt suuren kunnian minulta siinä mielessä, että se on ensimmäinen arvostelemani disneyn renesanssiajan klassikko. Kaunotar ja Hirviö on tuttu jo lapsuudestani, mutta muistan etten pienenä oikein siitä välittänyt. Sen sijaan teini-iän paikkeilla sekä nyt aikuisena olen oppinut pitämään siitä todella paljon. Sen voikin helposti todeta olevan sellainen disney elokuva, josta todennäköisesti pitää aikuisena enemmän kuin lapsena.

Olipa kerran itsekäs ja epäystävällinen prinssi, joka asusteli omassa linnassaan palvelijoiden kanssa. Eräänä iltana ovelle koputteli vanha muori anoen yösijaa, minkä vastapalvelukseksi prinssi saisi kauniin ruusun lahjaksi. Prinssi kuitenkin torjui muorin pyynnön inhoten tämän rumuutta. Siihen taas eukko totesi, että kauneus voi olla sisäistä kauneutta. Prinssi torjui pyynnön kylmästi uudelleen, minkä jälkeen eukko muuttui kauniiksi haltiattareksi. Rangaistukseksi kylmäsydämisyydestään sekä kyvyttömyydestään rakastaa haltiatar muutti prinssin pelottavaksi hirviöksi sekä linnan palvelijat huonekaluiksi. Haltiatar antoi prinssille taikapeilin sekä ruusun. Taikapeili toimisi prinssin näköreittinä ulkomaailmaan ja ruusu taas aikapommina loitsun mahdolliseen purkautumiseen. Kun prinssi täyttää 21 vuotta, alkaisi ruusu kukkia. Jos prinssi oppisi rakastamaan ja saisi vastarakkautta, taika raukeaisi. Jos ruusu kuitenkin ehtii kuihtua ennen kyseistä ehtoa, prinssi jää ikuisesti hirviöksi.


Eräässä pikkukylässä asustelee nuori neito nimeltä Belle, joka ei oikein sovi muiden kyläläisten joukkoon. Sen huomaakin jo Bellen introlaulusta. Belle on nimittäin innokas lukemaan ja on hieman omaan maailmaansa uppoutunut kuljeksija. Muiden asukkaiden hyljeksien häntä, sen sijaan komea ja roteva mies Gaston on ihastunut häneen. Hyväsydäminen tai lempeä ei kyseinen mies ole, vaan itsekeskeinen ja leuhka, ja hän ei missään vaiheessa viitsisi ottaa selvää muiden tunteista. Hänelle tärkeintä on omien etujensa ja halujensa saavuttaminen. Bellen isä Maurice on kuitenkin onneksi lempeä keksijä, joka ei vähättele tytärtään. Maurice on hieman sellainen hauskaksi tehty isähahmo, kuten myös Aladdinin sulttaani. Osaa silti Maurice olla rohkea ja päättäväinenkin tarpeen tullen.

Kun Maurice matkaa kohti messuja uuden keksintönsä sekä hevosen Philipin kanssa, eksyvätkin he oikealta polulta. Pelottava metsä säikäyttää Philipin niin pahasti, että tämä karkaa takaisin kotiin ilman Mauricea. Maurice-parka jää ypöyksin susien jahtaamaksi, mutta löytää onneksi karun linnan, jonne hän menee pyytämään yösijaa. Taianomaiset huonekalut toivottavat hänet tervetulleeksi, mutta pian linnan isäntä, Hirviö, saapuukin paikalle ja vangitsee hänet. Kotiin palannut Philip varoittaa Belleä pulassa olevasta isästä, ja niin neito lähtee etsimään häntä. Linnassa Belle päättää jäädä isänsä sijasta vangiksi, mikä tietenkin tarjoaa Hirviölle mahdollisuuden purkaa taika.


Bellen ja Hirviön välillä on aluksi vain epämiellyttäviä sävyjä. Hirviö kun on hyvin lyhytpinnainen ja hieman muita kuuntelematon tapaus, ja Belle taas juuri vangiksi joutunut surumielinen neito. Belle ei kuitenkaan ole millään tavoin konservatiivinen "neito pulassa", vaan osaa olla määrätietoinen. Hän ei todellakaan ole muiden pompoteltavissa. Sen lisäksi on hän hyvin utelias, jopa niin utelias, että uskaltautuu käväisemään länsisiivessä Hirviön kiellosta huolimatta. Seurauksena on sitten agressiivisuutta ja Bellen pakeneminen linnasta. Sudet ovat metsässä nälissään neidon ja hevosen kimpussa, mutta onneksi Hirviö tulee paikalle pelotellen sudet pois. Hirviö saa kuitenkin vakavan haavan käteensä ja menettää tajuntansa. Belle aikoo sen jälkeen livistää pois paikalta, mutta tuntee auttamisen halua Hirviötä kohtaan. Sitten kaksikko alkaakin pikkuhiljaa lämmetä toisilleen.


Muita hahmoja ovat muun muassa Gastonin kätyri Töppö, Lumière, Könni, Rouva Pannu sekä Kippo. Töppö on kyllä yksiä höpsöimpiä (hyvällä tavalla) kätyreitä, koska hän on vain niin puhdas naurunaihe koko leffan ajan. Hahmolla on silti suuri merkitys Gastonin pahislaulussa. Lumière on hyvin kohtelias ja herrasmiesmäinen kyntelikkö, jolla on hieman sutinaa erään pölyhuiskan kanssa. Könni taas on kuin Lumièren vastakohta: sääntöjen puolella oleva tiukkis, jonka pitäisi vähän relata. Hänen ja Lumièren välinen ystävyys onkin hauskasti toteutettu. Rouva Pannun voi helposti todeta olevan kaikista äitimäisin hahmo elokuvasta. Hän on heti alussa ystävällinen Bellelle, ja yrittää kannustaa Hirviötäkin käyttäytymään paremmin. Kippo on hyvin suloinen muki, ja hän on rouva Pannun poika. Hänellä on yllättävän suuri merkitys juonelle elokuvan loppupuolella.

Kuten jo alussa mainitsinkin, elokuva on minulle poikkeuksellisesti sellainen, josta olen oppinut pitämään enemmän vasta vanhempana. Hirviön ja Bellen välinen suhde vaatiikin varmasti hieman ymmärrystä, sillä se ei ole tavanomaisimmasta päästä. Hahmot kun eivät aluksi oikein pidä toisistaan, vaan kumpikin oppii rakastamaan toinen toistaan juonen edetessä. 

Kaunotar ja Hirviö on tietenkin musikaali. Pidän kaikista lauluista, paitsi siitä uudesta Taas kun oon ihminen, jonka skippaan joka katselukerralla. Se on kuitenkin kai ihan okei kokea kyseinen rallatus turhaksi, koska alunperinhan se oli leikattu leffasta, mutta myöhemmin taas lisätty siihen. Muut laulut ovat kuitenkin oikein hyviä. Jo lasikuvausintron aikana kuultava musiikki saa ihoni kananlihalle. Belle on todella kauniisti onnistunut avauslaulu, jonka aikana pääsemme heti näkemään hyvin elokuvan lähtöasetelman. Vieraamme tuo hyvin esille linnan hahmojen ystävällisyyden ja ruoanlaittotaidot, hahah. Sen aikana olen tosin aina hieman ihmetellyt, että söikö Belle edes ollenkaan. Gaston on hyvin hauska laulu. Se ei poikkeuksellisesti olekaan kovin synkkä kuten monet muut pahislaulut. Se kuitenkin tuo hyvin esille Gastonin itserakasta luonnetta. Mä aavistan on jo yksiä suosikkilaulujani disneyltä. Se on aivan tavattoman kaunis ja herkkäpiirteinen. Sen aikana Bellen ja Hirviön välisen kemian voi vain aistia niin ihanasti. Tyttö sekä hän on tietenkin se tunnetuin laulu koko elokuvasta. Ja voin helposti todeta kyseessä olevan parhaimpia romanttisia lauluja, mitä disneyltä voikaan löytyä. Muutenkin kyseinen tanssikohtaus on jotain niin sielua hivelevän kaunista. Jotain jo kertoo se, että tämän aikuisen silmät vuotivat kyseisen kohtauksen aikana. Myöhemmin kuullaan vielä laulu Hyökätään, joka tuo mukavasti uhkaa ja jännitystä tarinaan.


Kaunottaressa ja Hirviössä on ehdottomasti kaikista maagisin ja sielukkain tunnelma disney-klassikkojen joukosta. Varmaankin siksi se avasi kyynelkanavani. Tanssikohtaus on vain jotain niin sanoinkuvaamattoman upeaa musiikkeineen, että ei siinä voi olla herkistelemättä sen kauneudelle. Transformaatiokohtaus on myös yhä upean ja koskettavan tuntuinen, ja elokuvan lopetus on hyvin kaunis. 

Animaatiotyyliltään elokuva on tietenkin sitä tuttua renesanssiajan kauneutta. Pidän leffan värikkäästä tyylistä. Erityisesti lasikuvausintro on kaunis ulkoasultaan ja huokuu kutkuttavasti pientä mystisyyttä. 

Kaunotar ja Hirviö on erittäin upea disney-klassikko. Se on hyvin maaginen ja ajaton elokuva, johon tulen tuskin koskaan kyllästymään. Sen kauneus on jotain sellaista, että se etenee ihan sieluun asti, miksi se myöskin herättää minussa tunteita. Belle on mielestäni helposti parhaimpia naishahmoja disneyltä, sillä hänessä on omaa tahtoa ja hyväsydämisyyttä. Hirviökin on oikein mahtava hahmo, sillä hänen luonteen muutosta seurailee joka kerta ilolla. Mitä myös arvostan elokuvassa, on sen opetus koskien sisäistä kauneutta. Minulle Kaunotar ja Hirviö on siis ehdottomasti mestariteos!

Mainitsemisen arvoinen on tietenkin vielä lopputekstien laulu Beauty and the Beast, jonka esittää erittäin kauniin lauluäänen omaava Céline Dion. Sekään ei koskaan epäonnistu herättämään minussa tunteita.











Elokuvan tiedot: www.imdb.com


torstai 20. elokuuta 2020

Arvostelu: Zootropolis ~ Eläinten kaupunki (2016)

ZOOTROPOLIS

ELÄINTEN KAUPUNKI

Ohjaus: Byron Howard, Rich Moore, Jared Bush
Pääosissa: Ginnifer Goodwin, Jason Bateman, Idris Elba, Jenny Slate, Nate Torrence, Bonnie Hunt, Don Lake
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1h 48min


Zootropolis -Eläinten kaupunki (Zootopia) on vuonna 2016 ilmestynyt Disneyn 55. klassikkoelokuva. Itse en jostain syystä nähnyt elokuvaa sen ilmestymisvuotenaan, vaan katsoin sen ensimmäisen kerran vasta ihan muutama kuukausi sitten. Olen kyllä ollut joidenkin disney ja pixar elokuvien kanssa hieman jäljessä, heh heh...

Tarinan keskiössä seurataan Judy-pupua, joka on jo lapsesta asti haaveillut poliisin urasta. Maaseudulla, josta hän on kotoisin, ei kuitenkaan uskota hänen kykenevän siihen. Aikuisena Judy kuitenkin suuntaa nokkansa kohti Zootropolista: kaupunkia, jossa kaikenlaiset eläimet elävät sovussa ja tasa-arvossa. Tai niin ainakin hän uskoo. Aloitettuaan poliisin hommat järkätään hänelle kuitenkin vain parkkipirkon hommia eikä suinkaan etsintätöitä. Judy on nimittäin pupuna pienikokoinen, eivätkä suurikokoisemmat eläimet usko hänen kykyihinsä vähätellen häntä. Sama vähättely siis jatkuu kuin lapsenakin, mikä on hieman surullista seurattavaa. Judyn sisällä on kuitenkin vahva yritteliäisyyden halu, eikä hän ole helposti luovuttavaa tyyppiä. Myöhemmin mahdollisuus ryhtyä kunnon töihin avautuu hänelle, ja työkumppanikseen Judy värvää viekkaan oloisen ketun nimeltä Nick, jonka hän oli jo aikaisemmin tavannut.


Elokuva kertoo siis ainoastaan nisäkkäistä ja heidän kaupungistaan Zootropoliksesta. Ihmisiä ei tarinaan kuulu lainkaan. Nisäkkäät ovat kuitenkin tietyllä tapaa hyvin ihmismäisiä. Erityisesti päähahmot Judy sekä Nick ovat suorastaan uskomattoman hyvin luotuja hahmoja, sillä katsoja pystyy helposti samaistumaan heihin. Hahmoissa on nimittäin yllättävän paljon syvyyttä, mihin en ole kovin usein disney elokuvissa törmännyt. Judy on hyvin sisukas ja periksiantamaton nainen, jolla riittää alamäkiä matkansa varrella. Suuren unelman tavoittaminen ei ole helppoa, ja läpi käytävä matka vaatii hahmokehitystä, mikä onkin mainiosti toteutettu. Nick taas esitetään hyvin rentona sekä ovelana kettuna, joka kantaa kuitenkin sisällään melko suuriakin menneisyyden haavereita. Hän pyrkii olemaan näyttämättä tunteitaan, eli on melko päinvastainen tapaus verrattuna avoimesti tunteelliseen Judyyn. Erityisesti pidän heidän välisen ystävyyden kehittymisestä, mikä on todella kauniisti ja uskottavasti toteutettu.

Tarina on täynnä etsintä-jännitystä, itsetunnon käsittelyä sekä taistelua ennakkoluuloja ja stereotypioita vastaan. Ennakkoluulot on mielestäni onnistuttu muodostamaan elokuvassa todella nokkelasti: esimerkiksi kettujen oletetaan olevan ainoastaan ovelia valehtelijoita ja pupujen söpöjä tyhmyreitä. Pedot ja saaliseläimet pyrkivät elämään kaupungissa tasa-arvoisesti, mutta aina se ei tunnu sujuvan mutkitta. Etenkin kun epäilyttäviä petojen käyttäytymishäiriöitä alkaa ilmetä, on nisäkkäiden yhteishenki horjua. 

Elokuva on yllättävän montaa asiaa yhtä aikaa: humoristinen, synkkä, jännittävä ja jopa koskettava. Olen yleensä kokenut disney elokuvat sellaisiksi, että ne eivät juuri tunteisiini kunnolla mene (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta)Zootropolis oli kuitenkin yllättävän aidosti koskettava tapaus. Erityisesti kohtaus, jossa käydään Nickin takauma läpi, tuntui sydämessäni jotenkin kovasti. Toinen todella koskettava kohtaus on mielestäni se, jossa Nick ja Judy selvittelevät välejään. Yllätyin tosiaan myös siitä, kuinka synkkä ja jännittäväkin tarina on. Se tekee elokuvasta kokonaisuudessaan hyvin monipuolisen pakkauksen: saa jännittää, nauraa ja tunteilla. Erityisesti hulvaton kohtaus on se, jossa pääkaksikko asioi laiskiasten toimistossa. Lisäksi elokuva on helposti yksiä kypsimpiä disneyltä, sillä sen teemat puhuttelevat mitä luultavimmin hieman vanhempia katsojia.


Elokuvan heikoimmaksi lenkiksi koen twist-pahiksen (kyllä, jälleen yhdessä uudemmassa disney leffassa on twist-pahis), joka kyllä sinällään tuli yllätyksenä minulle, mutta jäi hieman ontuvaksi. Muutenkin pidin elokuvasta omassa asetelmassaan ennakkoluuloineen ja hahmokehityksineen niin paljon, että en edes olisi kaivannut tähän mitään pahista. Koko pahis on siis mielestäni jopa aika turha, ja disney olisikin jo vihdoin ja viimein saanut tehdä rohkean teon: heittää yksitoikkoiset pahikset kylmästi alamäkeen.

Visuaaliselta puoleltaan Zootropolis on aivan upea. Maisemat yksityiskohtineen ruokkivat silmiäni mukavasti. Musikaali ei elokuva ole, vaan sisältää taustamusiikkia välillä. Pidänkin kovasti alussa kuultavasta laulusta Try everything, jonka esittää Shakira. 

Kehua haluan vielä antaa Judyn ääninäyttelijästä, Ginnifer Goodwinista, joka suorittaa roolinsa aivan mahtavasti. Olen muutenkin aina pitänyt kyseistä näyttelijää lahjakkaana, ja hän todellakin sopii tunteellisen pupun rooliin mainiosti. 

Zootropolis on todella upeasti onnistunut elokuva. Se on erittäin älykäs ja syvällinen leffa, miksi sitä ei edes oikein uskoisi disneyn teokseksi. Se on myös yksi niistä harvoista disney elokuvista, joka on puhutellut minua näin aidosti. Päähahmot Judy ja Nick ovat helposti parhaimmiten ja laadukkaimmin luotuja persoonia, mitä kyseiseltä studiolta voikaan löytyä. Heihin on helppo samaistua, sillä he ovat hyvin ihmismäisiä, ja muutenkin heidän alamäkensä koskettavat aidosti. Heikoimman lenkin vetää pahis, johon liittyvä twisti jäi omaan makuuni hieman ontuvaksi. Muuten kyseessä on erittäin laadukas animaatio, jota ei voi kuin suositella kaikille. Toivottavasti disney tekee tulevaisuudessakin yhtä hyviä elokuvia.











Elokuvan tiedot: www.imdb.com


sunnuntai 16. elokuuta 2020

Arvostelu: Oliver ja kumppanit ~ Oliver and Company (1988)

OLIVER JA KUMPPANIT


Ohjaus: George Scribner
Pääosissa: Joey Lawrence, Billy Joel, Cheech Marin, Richard Mulligan
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1h 14min


Oliver ja kumppanit (Oliver and Company) on vuonna 1988 ilmestynyt disneyn klassikkoelokuva. Se kuuluu lapsuuteeni, sillä meillä oli se VHS-kasetille nauhotettuna. Muistelen kyllä katselleeni tätä jonkin verran, joskaan en hirveän useaan otteeseen. Viimeksi olen katsonut sen joskus kouluikäisenä. On melkoisen harvinaista disney-klassikolle, että viime katsastuksesta on yli kymmenen vuotta! Ainakin sen verran tai kenties jopa enemmän, oho. Oliver ja kumppanit on vain minulle se disneyleffa, jonka olemassaolon helposti unohtaa. Mitäköhän mieltä olen tästä elokuvasta nyt aikuisena kymmenen vuoden jälkeen?

Päähenkilö Oliver on orpo kissanpentu, joka nähdään elokuvan alussa kadulla myynnissä monien muiden kaltaistensa kanssa. Oliverin käy kuitenkin niin traagisesti, että hän ainokaisena jää ilman omistajaa kadulle elelemään. Onneksi hän eräänä päivänä tapaa koiran nimeltä Filuri, joka ottaa hänet jengiinsä mukaan. Jengi ei ole pelkästään vain lauma koiria, vaan mukaan mahtuu myös yksi ihminen, Pultsi. Koko hahmojoukkue elelee hyvin köyhissä oloissa, ja Pultsikin on voroluonteinen tyyppi, joka on aikamoisissa veloissa. Hän on sievoisen summan velkaa leffan pahiksena toimivalle Jyskylle. Tämän apulaisina nähdään kaksi pelottavaa koiraa, jotka Jysky sormia napsauttamalla komentaa muiden kimppuun. Pultsi saa Jyskyltä kuitenkin pienen armahduksen, että velka tulisi maksaa kolmen päivän kuluttua. 


Mielestäni tässä elokuvassa hahmot vaihtelevat sympaattisista aina sinne unohdettaviin ja ärsyttäviin asti. Etenkin Titoon olisi mielestäni voitu panostaa enemmän, sillä kyseinen chihuahua on lähinnä hyperaktiivinen ja ärsyttävä. Pidän kuitenkin itse Oliverista sekä hänen uudesta tuttavuudestaan Filurista. Oliver kerää heti alussa sympatiat puolelleen. Muistelen jo pienenä surevani alkukohtausta, jossa hänet hylätään kadulle. Filuri voi aluksi olla hieman vaikeasti pidettävä hahmo, mutta hänelle jotenkin lämpenee tarinan edetessä. Muut koirajengistä ovat sellaisia "perus kiva" -tyylisiä hahmoja, eli eivät kovin muistettavia. Jengin omistaja Pultsi on hieman niin ja näin. Hänen motiivinsa eivät ole katsojan näkökulmasta kovin helposti miellyttäviä, miksi hänestä on vaikea pitää. Loppua kohden hän nimittäin tekee melkoisen kamalan teon, mutta onneksi sentään ymmärtää myöhemmin virheensä. Sen sijaan myöhemmin kuvioihin astuva Jenny saa minulta kyllä isot plussat! Hänen ja Oliverin suhteessa on jotain aitoa ja hellyyttävää. Jenny on hyvin kiltti ja viaton lapsi, joka joutuu elokuvan lopussa kokemaan kyllä melkoisen hirvittäviä asioita. Jennyn taloudessa asustaa kissa nimeltä Rusetti, josta en taas pidä ollenkaan. Onhan hänessäkin välillä ne omat puolensa, mutta olen pienestä asti pitänyt kyseistä nirppanokkaa lähinnä ärsyttävänä. Elokuvan pahis Jysky on lapsena ollut mielestäni hyvin synkkä tapaus. Joudun nyt kuitenkin myöntämään, että kyseessä ei ole mikään hirvittävän muistettava pahis.

Elokuvassa vallitsee etenkin näin pitkästä aikaa katsottuna mielestäni yllättävän kevyt tunnelma. Jostain syystä mieleni perukoille oli jäänyt pitkälti se kaikki suru ja synkkyys. Ehkäpä sitten ne pelottavimmat ja surullisimmat hetket oli helpoiten jääneet minulla mieleen. Elokuva on noista synkistä hetkistään huolimatta ihan iloinenkin. Etenkin Oliverin ja Jennyn yhteiset hetket ovat lämminhenkisiä. 


Nyt tietenkin tuli kiinnitettyä huomiota, että tämän elokuvan animaatiotyyli ei oikein nykypäivänä näytä kovin hyvältä. Sehän on suorastaan halvahkoa. Siitä tulee jopa mieleen, kuin katsoisi jotain todella vanhaa lastenohjelmaa. Disney ei siis luultavimmin ole tätä teosta kovin isolla budjetilla tehnyt. Jopa ihan ensimmäisessä klassikkoelokuvassa eli Lumikissa piirtojälki on sata kertaa kauniimpaa. Oliver ja kumppanit saattaa hyvinkin olla disneyn piirretyistä heikoin animaatiotyyliltään.

Oliver ja kumppanit on mielestäni hyvistä ja sympaattisista puolistaan huolimatta hyvin heikko disney-klassikko. Se on jo lapsena hyvistä katselukokemuksista huolimatta ollut minulle se disney elokuva, joka helposti unohtuu. Oliverin ja Jennyn väliset hetket ovat lämminhenkisiä, pahis yllättävän synkkä ja Filurikin ihan jees hahmo. Muut hahmot ovat joko epämiellyttäviä tai unohdettavia. Kyllähän elokuvan ainakin kertaalleen positiivisin mielin katsoo, mutta uusintakatseluarvoa ei sillä liiemmin ole. Se ei myöskään erityisemmin minua kosketa, naurata tai edes viihdytä kunnolla. Leffan tapahtumat tuntuvat vain jotenkin irrallisilta ja unohdettavilta. Elokuvan musiikki on ihan mukiinmenevää, mutta ei nyt erityisemmin mieleenpainuvaa. Huonoimmaksi puoleksi päätyy animaatiotyyli, joka on hyvin heikkoa verrattuna disneyn muihin piirrettyihin klassikoihin. 










Elokuvan tiedot: www.imdb.com


keskiviikko 12. elokuuta 2020

Arvostelu: Wolf Children ~ Ookami kodomo no Ame to Yuki (2012)

 WOLF CHILDREN


Ohjaus: Mamoru Hosoda
Pääosissa: Aoi Miyazaki, Takao Osawa, Haru Kuroki, Yukito Nishii, Momoka Ôno, Amon Kabe
Genre: anime, draama
Kesto: 1h 57min


Arvostelu sisältää pieniä spoilereita elokuvan alkupuolelta.


Wolf Children (Ookami kodomo no Ame to Yuki) on vuonna 2012 ilmestynyt Mamoru Hosodan ohjaama elokuva. Sitä pidetään useasti hänen parhaimpana teoksena, tai sellaisen käsityksen olen ainakin somen kautta saanut.

Opiskelijatyttö-Hana tutustuu yksinäisen oloiseen mieheen, ja pian heidän suhteensa syventyessä paljastuu, että kyseessä on ihmissusi. Vaikka heti aluksi ajattelisi, että eiköhän kaikki ihminen+yliluonnollinen-rakkaussuhteet ole jo kierrätetty, ei Wolf Children olekaan mikään siirappinen rakkaustarina. Rakkaussuhde on vain hyvin pieni, mutta silti merkityksellinen osa sitä. Miesystävä kun menehtyykin jo leffan alkumetreillä, niin jää Hana yksinhuoltajaksi heidän kahdelle lapselleen, Amelle ja Yukille. Kyseiset lapset eivät kuitenkaan ole aivan tavallisia lapsia, vaan ihmissusilapsia. Siinä sitten hommaa ja ongelmien ratkaisua nuorella naisella riittää. 


Elokuva keskittyy pitkälti aivan tavalliseen arkeen ja äitiyteen, ja se kaikki on niin lämminhenkisesti ja koskettavasti toteutettu. Pieneksi miinukseksi koen alussa sen, että katsojana ei Hanan mieheen ehdi kovin kiintyä. Mutta silti, ihme ja kumma, siinä meni kyllä pieni roska silmään, kun Hana päätti surumielisesti pärjätä kolmistaan lastensa kanssa. Tarina kahlaa realistisella tavalla läpi yksinhuoltajan jaksamista sekä perhe-elämää. Kaikki voi olla välillä sellaistakin sekasortoa, mutta silti niitä sydäntä lämmittäviäkin hetkiä riittää.

Hana on päähenkilönä hyvin helposti pidettävä ja samaistuttava. Hänen jaksamiselleen ei voi muuta kuin nostaa hattua, sillä joissakin tilanteissa luulisi jo hänen reagoivan dramaattisemminkin. Yuki-tyttö on esikoinen ja syntyi lumisena päivänä, mistä tuleekin hänen nimensä (Yuki=Lumi). Hän on pikkulapsena se villimpi ja ekstrovertimpi tapaus. Ame-poika on kuopus ja syntyi sateisena päivänä, mistä taas hänen nimensä on peräisin (Ame=Sade). Hän on pikkulapsena hyvin aran oloinen sekä hieman surumielinen. Pidän siitä, kuinka kumpikin hahmo kehittyy tarinan edetessä hitusen odottamattomiin suuntiin. 

Tarinan edetessä mukaan tuputetaan melko turhia sivuhahmoja, joihin käytetään myös jonkin verran aikaa. Mielestäni nuo hetket tekivät elokuvasta vain turhan pitkän tuntuisen, vaikka ei tarina sentään tylsäksi käynyt. Tiivistetympi se olisi silti voinut olla. Näin tällaisenaankin se silti menee oikein mainiosti.


Elokuvan musiikki on mukavan rauhallista ja se istuu tunnelmaan oikein mainiosti. Animaatiotyyli taas on aivan upeaa. Wolf Children on suorastaan mielettömän hyvännäköinen elokuva. Ehdottomasti näyttävin kaikista Hosodan teoksista. Jos piirroshahmot poistettaisiin näkyvistä, luulisi taustojen olevan aitoja kuvia luonnosta. Niin todellisilta ja upeilta kaikki puut, vesiputoukset sun muut näyttivät.

Wolf Children on hyvin lämminhenkinen ja koskettava hyvänmielen elokuva, jonka aikana saa tuntea olonsa rentoutuneeksi. Pääkolmikkoon taatusti kiintyy, ja heistä välittää alusta loppuun asti. Hana on helposti yksiä sisukkaimpia naishahmoja, mitä animesta voikaan löytyä. Jos omaa kokemusta perhe-arjesta, voi häneen hyvin helposti samaistua. Elokuvan lopetus olisi mielestäni voinut olla parempikin, mutta kyllä se sellaisenaankin meni mitä se oli. Elokuva ei ole aivan se oma suosikkini Hosodalta, vaikka oli melko lähellä sen paikan viedä koskettavuutensa puolesta. Tarina olisi omaan makuuni kaivannut tiivistämistä, sillä sen sisällössä on paikoin pientä tyhjäkäyntiä. 










Elokuvan tiedot: www.imdb.com


lauantai 8. elokuuta 2020

Top 10 sivuhahmot, osa 1 (Studio Ghibli)

Taas voisi jatkaa Ghibli-top-listausten ääressä, ja mikäs sen parempi kuin laajentaa näkemystä päähahmoista sivuhahmoihin. Tässä ensimmäisessä osassa lasken mukaan ainoastaan henget, eläimet yms, jotka eivät ole ihmisiä (velhoja/noitia en kuitenkaan laske mukaan). (Lue Top 10 sivuhahmot, osa 2 tästä)

Huom! Teksti sisältää juonipaljastuksia.


10. MUSTAPALLEROT
   Henkien kätkemä / Naapurini Totoro

Mustapallerot esiintyvät itse asiassa kahdessa elokuvassa: Naapurini Totorossa ja Henkien kätkemässä. Kyseiset otukset ovat noesta muodostuneita henkiä, jotka omaavat selkeästi suuremman roolin Henkien kätkemässä. Siinä he työskentelevät kylpylän pannuhuoneessa Kamajin apulaisina. Mustapallerot ovat ulkoasultaan hyvin söpöjä ja näyttävät siltä, kuin niistä sojottaisi karvoja. He eivät juuri kommunikoi kuin innostumalla ja päästelemällä epämääräisiä ääniä. Mielestäni on huvittavaa, kuinka he yrittävät päästä töistänsä eroon Chihiron astuessa kuvioihin. 


9. KODAMAT
Prinsessa Mononoke

Kodamat ovat hyvin söpöjä metsänhenkiä. Pidän paljon heidän toteutuksestaan. Kukin on yllättävän ainutlaatuisen näköinen, silmät sekä suut aikalailla pyöreitä ja heiltä erottuu selkeästi pää sekä raajat. Ja mikä tärkeintä, heidän päänsä kalisevat niin suloisesti! Kodamat kertovat ilmeisesti metsän hyvinvoinnista. Jos niitä esiintyy, niin silloin metsä voi siis hyvin. Ne asustavat suuressa puussa, jossa ne alkavat aivan tosissaan kalisuttamaan päitään, kun Peurajumala lähestyy.


8. MUTA
Kissojen valtakunta

Muta on ehdottomasti hauskin hahmo Kissojen valtakunnasta. Hän on hyvin sarkastinen tapaus mustalla huumorillaan. Aluksi hän vähättelee Harua eikä olisi lainkaan valmis auttamaan tätä. Pian kuitenkin Mutan piilossa oleva sydän lämpenee, ja yhteistyö alkaa sujua lähes mutkitta.


7. PEURAJUMALA
   Prinsessa Mononoke

Peurajumala on hyvin merkittävä hahmo Prinsessa Mononokessa, sillä hän vastaa niin kuolemasta kuin myös elämästä. Öisin hänestä tulee vaelteleva Deidarabotchi, jonka ulkoasu on sinisen läpikuultava. Päivisin hän taas on peura, vaikkakin hyvin erikoisen näköinen sellainen. Myönnän, että pidin aluksi Peurajumalan ulkoasua jopa aavistuksen hassuna. Hänen kasvonsa ovat vain niin pysäyttävät. Niitä ei voi olla tuijottelematta aivan ihmeissään. Se onkin kuitenkin se ilmiselvä tarkoitus. Jokainen, joka Peurajumalan elokuvassa kohtaa, ei voi kääntää hänestä katsettaan.


6. NAURISPÄÄ
   Liikkuva linna

Naurispää on niin symppis! Ulkoapäin hän vaikuttaa varsin tavalliselta linnunpelättimeltä, jonka päänä on nauris. Hän auttaa Sophieta Hukkamaalla löytämään tien liikkuvaan linnaan ja on myöhemminkin avuksi esimerkiksi kotiaskareissa. Ja mikä tärkeintä, on Naurispää loppujen lopuksi se, joka pelastaa heidät kaikki elokuvan lopussa. 


5. JIJI
   Kikin lähettipalvelu

Jiji on ehdottomasti yksiä hauskimpia hahmoja Ghibliltä. Hän ei suoranaisesti lauo vitsejä, vaan on vain hyvin sarkastinen sekä aavistuksen pessimistinen tapaus. Hän on myös hyvin tärkeä ystävä Kikille. Mielestäni on niin surullista, että leffan loppupuolella Jiji ei enää puhu! En tiedä, johtuisiko se siitä, että Kikin aikuistuminen tapahtuu.


4. KISSABUSSI
   Naapurini Totoro

Kissabussi on niin kiehtova ja erikoinen hahmo! Kuinka tällaistakin on keksitty, hahah. Kissabussihan on siis tietenkin puoliksi kissa ja puoliksi bussi. Hänellä on yllättävän monta raajaa, ja ihmiset aistivat hänet tuulenpuuskana. 

Kissabussilla on yllättävän mielenkiintoinen tausta. Hahmo juontaa juurensa japanilaiseen uskomukseen, jonka mukaan kissa saisi tarpeeksi vanhaksi eläessään taikavoimia ja muuttuisi velhokissaksi. Kissabussi siis periaatteessa oli tällainen kissa, joka näki kerran linja-auton ja halusi itsekin olla sellainen. 

Kissabussi on siis ilmiselvästi joko metsänhenki tai lasten mielikuvitusta, kuten Totorokin. Itse olen alusta asti veikannut jälkimmäistä vaihtoehtoa. Synkkään teoriaan taas en juurikaan usko. Sen mukaan Kissabussi olisi jonkinlainen portti tuonpuoleiseen. Naapurini Totoro ei kuitenkaan mielestäni kerro mistään synkkyyksistä, mutta kukin tietysti uskoo mihin haluaa. Sen sijaan uskon elokuvan kuvaavan vahvasti lasten turvan hakua leikin ja mielikuvituksen avulla.


3. CALCIFER
   Liikkuva linna

Calcifer on varmaankin hauskin hahmo Liikkuvasta linnasta. Ja onhan hän jopa demoni! Hän onkin hyvin tärkeässä roolissa kyseisessä elokuvassa. Ensinnäkin hän liikuttaa linnaa, ja toiseksi hänellä on Haurun sydän. Ulkoapäin Calcifer on oikeastaan juuri sen näköinen kuin olettaisikin. Hän näyttää jokseenkin jopa söpöltä noilla pyöreillä silmillään. 

Calcifer on muiden elokuvan hahmojen tapaan sellainen tapaus, johon taatusti kiintyy. Vaikka aluksi kemiat eivät hänen ja uteliaan Sophien välillä kohtaa, tulee heistä kaikista osa perhettä!


2. KASVOTON
   Henkien kätkemä

Kasvoton on mielestäni se erikoisin hahmo Henkien kätkemästä. Hänessä on jotain niin sellaista, mikä pistää pohdiskelemaan. Kuka hän todellisuudessa on? Onko hän alunperin ihminen, joka on joutunut Chihiron tavoin jumiin rinnakkaismaailmaan? Siksikö hän vaikuttaa niin yksinäiseltä? Vaikka aluksi Kasvoton vaikuttaakin uhkaavalta ja pelottavalta, on hänessäkin sitä tietynlaista piirrettä, minkä vuoksi häntä kohtaan tuntee sympatiaa.

Kasvoton on ulkoapäin hyvin erikoinen kummitus. Mielestäni hänen nimensä onkin aika osuva. Vaikka aluksi vaikuttaisi, että hänellä on kasvot, näyttää naama enemmänkin naamarilta. Yksi erikoinen seikka on, että hänen suunsa on todellisuudessa "naamarin" alapuolella, vaikka ensin helposti voisi siitä naamarista erottaa silmien lisäksi suun. Kasvoton on aluksi hyvin hiljainen ja puhuu lähinnä vain ääntelemällä epämääräisesti. Kun hahmo käy huomionhakuiseksi ja alkaa syömään kylpylän työntekijöitä, alkaa hän puhumaan heidän äänillään. Onneksi Chihiro kuitenkin auttaa yksinäistä hirviötä, ja pian tämä saakin melko onnellisen elämän merkityksen itselleen.


1. TOTORO
   Naapurini Totoro

No tottahankai sen täytyi olla itse Studio Ghiblin maskotti! Totoro on varsin hiljainen otus, ellei karjumista ja örisemistä oteta huomioon. Ulkoapäin hän on hauskan ja hyvin erikoisen näköinen otus suippokorvillaan sekä valtavalla hännällään. Mielenkiintoisena seikkana se, että oikeasti Mei lausuu Totoron nimen väärin. Kyseisen hahmon nimi onkin oikeasti Tororu, mikä tarkoittaa peikkoa japaniksi. Totoro on varmaankin paras hahmo edustamaan sympaattisuutta koko Ghiblin hahmokaartista. Onhan tuo otus kaiken suloisuuden ja halattavuuden lisäksi hyvin avulias ja valmis tekemään vastapalveluksia. Voi, kun meillä muillakin olisi naapurina Totoro!




Lähteet: wikipedia.com