perjantai 30. huhtikuuta 2021

Arvostelu: Autot, Autot 2 ja Autot 3

Taas iski jonkin sortin laiskuus, kun en jaksa tehdä yksittäisiä arvosteluja. Toisaalta syynä on myöskin se, että kaksi näistä elokuvista olivat yksinkertaisesti niin mielenkiinnottomia, että en niistä paljoa tekstiä saisi aikaan. Arvostelussa olisi siis Pixarin Autot, Autot 2 ja Autot 3. Vaikka Top 10 Pixarin elokuvat listassa annoin sellaista vaikutelmaa, etten katsoisi ei-nähtyjä Pixareita (Autot trilogia, Doria etsimässä, Monsterit yliopisto) läpi, niin nyt tuli asiaan muutos. Olen saanut kunnon asenteen ja innon tehdä Pixar-maratonia. Edelliset kuukaudet ja oikeastaan melkeinpä kokonaiset kaksi vuotta olen enemmänkin keskittynyt läpikäymään disney-klassikkoja, ja siinä hommassa olenkin jo reippaasti edennyt. (Disney-klassikoista minulla onkin enää katsomatta Fantasia 2000, Kolme Caballeroa, Melody time ja Aivan villit, joista viimeisimmän näkemistä en todellakaan odota innolla...) Mutta sitten itse asiaan...

AUTOT (2006)

Tarinan keskiössä seurataan kilpa-auto Salama McQueenia, joka joutuu Kaliforniaan matkatessaan eksyksiin kuljetusrekkansa Maken kyydistä. Tarinan pointtina on Salaman kasvaminen egoilijasta paremmaksi persoonaksi. 

Olen muistaakseni nähnyt Autot-elokuvan ehkä kerran lapsena, mutta en siitä silloin innostunut yhtä paljoa kuin pikkuveljeni. Sen sijaan muistan pitäneeni kovasti Autot-PS-pelistä, joka olikin paljon kovempi tapaus. Nyt aikuisen silmin tämä leffa oli kuitenkin yllättävän kelpo. Aluksi kilpa-autojen egoilu ja esittely sun muu oli aika luotaantyöntävää, mutta Syylari Cityssä homman rauhoittuessa huomasin seuraavani elokuvaa aidosti kiinnostuneena. Mitään isoja tunteita ei leffa minussa kuitenkaan lopulta herättänyt, eikä sen huumori ja juoni ole samaa laadullista tasoa kuin monissa muissa Pixarin leffoissa. Aivot narikkaan filminä Autot kuitenkin toimii hyvin, kunhan sen maailman epäloogisuuksia ei pysähtele miettimään. Hieman turhan pitkitetty leffa mielestäni oli, eli kesto olisi voinut kyllä olla vähän lyhyempi. Pikkupojille tämä on varmaan aikalailla must-see, ja heillehän tämä on ensisijaisesti suunnattukin.


AUTOT 2&3 (2011, 2017)


Siinä missä ensimmäinen leffa yllätti minut positiivisesti, niin jatko-osat olivat aivan tajuttoman mielenkiinnottomia. Kaksi uutta inhokki-Pixar-elokuvaani nämä ehdottomasti ovat, niin tuskallista niiden katsominen oli. Huonompi oli ehdottomasti kuitenkin Autot 2, joka ei ollut mitään muuta kuin sekoilua ilman ihmeempää juonta. Kolmososassa taas...hehheh, en edes muista mikä sen juoni oli. Niin latteita näiden kahden leffan tarinat ja hahmot olivat, että niiden katsomisen olisi aivan hyvin voinut jättää väliin. Toisaalta into katsoa kaikki Pixarit läpi on sen verran kova, että pakkohan se on... Mutta joo, eipä minulla ole oikeasti paljoa mitään sanottavaa näistä. Kumpikaan ei viihdyttänyt minua millään lailla, en tiedä oliko esim. huumori liian lapsellista vai missä mättäsi näin pahasti. Todellista rimanalitusta kyllä Pixarilta. Varmaankin pikkupojille (ja toki joillekin muillekin) saattavat toimia, mutta valitettavasti minulle kumpikaan filmi ei toiminut yhtään. Uudelleen niitä ei onneksi ole pakko katsoa, huh...


Ps. Toivon hartaasti, että Doria etsimässä ja Monsterit yliopisto olisivat parempia jatko-osia kuin nämä Autot 2&3. Aion niiden yhteydessä katsoa ykkösosatkin kertauksen vuoksi läpi, ja saatan tehdä tupla-arvostelut kummastakin ykkös- ja kakkososasta. Tavoitteena olisi sitten jossain vaiheessa rankata kaikki Pixar-elokuvat järjestykseen...


Kuvat: www.wikipedia.com


torstai 29. huhtikuuta 2021

Arvostelu: Lilo ja Stitch ~ Lilo and Stitch (2002)

 LILO JA STITCH


Ohjaus: Dean DeBlois, Chris Sanders
Pääosissa: Daveigh Chase, Chris Sanders, Tia Carrere, David Ogden Stiers, Kevin McDonald, Ving Rhames, Zoe Caldwell, Jason Scott Lee
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1h 25min


Lilo ja Stitch ei ole lainkaan lapsuudestani tuttu elokuva, mutta muistelisin kyllä nähneeni siitä joskus mainoksia. Katsoin elokuvan ensimmäisen kerran vasta muutama vuosi sitten, ja sitä on sittemmin ainakin pariin otteeseen tullut vilkuiltua läpi. 

Elokuva alkaa siitä, kun avaruudesta karannut koe-eläin 626 karkaa ja löytää tiensä maapallolle. Häntä jahtaamaan lähtevät 626:n luonut Jumba sekä maapallon asiantuntija Pleakly. 626 päätyy sattumusten seurauksena koiratarhaan.

Tarinan varsinainen päähenkilö on kuitenkin pieni tyttö Lilo, jolla on perheenä ainoastaan isosisko Nani. Pian he saavat kuitenkin yhden perheenjäsenen lisää, kun Lilo valitsee itselleen koiratarhasta lemmikiksi 626:n ja nimeää tämän Stitchiksi.

Merkittävin ero moniin muihin disney-klassikoihin Lilo ja Stitchissä on sen realistinen kuvaus perheestä iloineen ja suruineen, vaikka avaruusolentoja mukana onkin. Päähenkilö Lilo on erinomaisesti kirjoitettu lapsi, sillä hänen käyttäytyminen mukailee niin realistisesti sitä, miltä oikeassakin elämässä "rikkinäisessä" perheessä eläminen voi tuntua ja kuinka sillä on vaikutusta häneen. Nani taas on huolehtivainen isosisko, jonka suhde Liloon on myöskin luotu hyvin todenmukaisesti ylä- ja alamäkineen mutta silti lämminhenkisesti. Erityisesti sydän meinaa sulaa aina, kun puheeksi tulee ohana, mikä tarkoittaa perhettä. 


Stitch on enimmäkseen aika ilkikurisen oloinen avaruusolio, sillä hän olisi valmis tuhoamaan lähes kaiken ympäriltään. Merkittävin asia, mikä tuo Stitchin käyttäytymiseen muutoksen, on hänen löytämänsä kirja Ruma ankanpoikanen, jonka tarinaan Stitch näyttää suloisesti pystyvän samaistumaan. Stitchiä jahtaavat Jumba ja Pleakly tuovat muutamia hauskoja tilanteita esille hölmöyksillään, vaikka heitä voisikin aluksi pitää pahoina tyyppeinä. Muita keskeisiä hahmoja ovat vielä sosiaalityöntekijä Kobra sekä Naniin ihastunut David.

Tarinaltaan Lilo ja Stitch osaa olla jopa yllättävän syvällinen, koska sen teemana pyörivät ystävyys ja perhe, jotka on esitetty hyvin todenmukaisella tavalla. Elokuvan esittämiin tilanteisiin ja hahmoihin voi siis katsojana jopa pystyä samaistumaan. Kaksi ensimmäistä kolmannesta ovat mielestäni ehdottomasti erinomaista luokkaa, mutta sen jälkeen leffan taso hieman harmillisesti laskee. Lopussa turhan pitkäksi venytetty avaruuskohellus nimittäin ei oikein tunnu sopivan kokonaisuuteen, ja sen aikana ehtii hieman kyllästyä. Onneksi itse lopetus on kuitenkin oivasti toteutettu, ja elokuvasta jää kyllä enimmäkseen oikein hyvä fiilis.


Animaatiotyyliltään elokuva poikkeaa mukavasti muista klassikoista erityisesti mitä hahmodesigniin tulee. Monissa disney-elokuvissa on tottunut, että naiset esitetään välillä jopa langanlaihoina, mutta Lilo ja Stitchissä hahmot ovat huomattavasti normaalivartaloisempia ja siten todenmukaisempia. Värimaailma on ihanan rikas ja välittää Havaijilaista tunnelmaa onnistuneesti katsojalle. Myös soundtrack on erittäin hyvin onnistunut, vaikka musikaali elokuva ei olekaan. Etenkin aloituslaulu He Mele No Lilo sekä surfauslaulu Hawaiian Roller Coaster Ride jäivät minulla mieleen.

Lilo ja Stitch on erittäin hyvä disney-klassikko, joka tarjoaa monenlaisia tunteita katsojalle laidasta laitaan koettavaksi. Tarjolla on myös jopa yllättävää syvyyttä perhe- ja ystävyysteeman ansiosta, joihin voi samaistua. Hahmot, etenkin Lilo, ovat hyvin realistisesti kirjoitettuja, ja aluksi hieman riiviömäisen Stitchin hahmokehitystä on suloista seurata. Lopun avaruuskohelluksen olisi voinut aivan hyvin poistaa tai ainakin tehdä lyhyemmäksi, sillä se valitettavasti hieman laskee elokuvan muuten erinomaista tasoa. Hyvän ja koskettavan fiiliksen Lilo ja Stitch onnistuu siitä huolimatta jättämään, ja tulen katsomaan sen mielelläni vielä useastikin uudelleen.





Elokuvan tiedot: www.imdb.com
Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com


lauantai 24. huhtikuuta 2021

Arvostelu: Aarreplaneetta ~ Treasure Planet (2002)

 AARREPLANEETTA


Ohjaus: Ron Clements, John Musker
Pääosissa: Roscoe Lee Browne, Corey Burton, Dane A. Davis, Joseph Gordon-Levitt, Tony Jay, Austin Majors, Patrick McGoohan, Michael McShane, Laurie Metcalf, Brian Murray, David Hyde Pierce, Martin Short, Emma Thompson, Michael Wincott
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1h 35min


Katsoin Aarreplaneetan ensimmäisen kerran viime kesänä, ja tuolloin se tuntui melko sekavalta. Nyt päätin antaa sille avoimin mielin uuden mahdollisuuden toivoen, että se avautuisi minulle paremmin...

Päähenkilönä toimii teini-ikäinen Jim Hawkins, joka on lapsesta asti haaveillut kapteeni Filtin aarteesta, josta hän on lukenut tarinoita. Hänen äitinsä mukaan ne ovat kuitenkin vain satua, mutta pian selviää että kyseinen taru on ihan totta. Pian alkaakin avaruusseikkailu, kun Jim saa käsiinsä aarteen etsimiseen tarvittavan kartan, ja hän lähtee kapteeni Amelian johdolla matkaan.

Jim on hyvin inhimillisenä esitetty nuori mies, johon voi katsojana jopa pystyä samaistumaan. Hän vaikuttaa aluksi tahallaan vaikeuksiin hakeutuvalta teiniltä, mutta avaruusmatkan edetessä hahmoa syvennetään hienosti. Jimillä ei ole kovin eheä perhe, vaikka hänellä rakastava äiti onkin. Hänen isänsä on lähtenyt ajat sitten lätkimään, joten Jim onkin tavallaan kasvanut ilman kunnollista isää. Parhaiten Jimin hahmo syvenee tämän tutustuessa kyborgi John Silveriin, joka opettaa tälle monia asioita lentävällä laivalla. Myöskin yhdessä vaiheessa kuultava laulu I'm still here tuo tunnetta Jimin hahmoon, ja se onkin ainoa laulu joka leffassa kuullaan. I'm still here onnistui nyt toisella katselukerralla yllättämään minut väkevyydellään ja sai minut jopa ihan liikuttumaan, mikä tuo minun silmissäni automaattisesti lisäpisteitä elokuvalle!


John Silver on helposti elokuvan mielenkiintoisin hahmo, sillä hän ei olekaan mikään perus mustavalkoisen paha disney-pahis. Aarreplaneetta tuo ehdottomasti tällä yllättävän moniulotteisella hahmolla piristävää vaihtelua verrattuna muihin disney-klassikoihin. Hänen ja Jimin välisen ystävyyden kehittymistä onkin mielenkiintoista seurata, ja vaikka hahmot tuntuvat kiintyvän toisiinsa, ei kaikki suju ihan mutkitta ja helposti. 

Harmillisesti muut hahmot kuin Jim ja Silver jäävät aika etäisiksi. Kapteeni Amelia ja tähän ihastuva tohtori Doppler jäivät minulla Jimin äidin ohella helpoiten mieleen kiinnostavuutensa vuoksi, miksi onkin harmi että kyseiset hahmot eivät saaneet enemmän ruutuaikaa. Itse Aarreplaneetassa tavataan myös robotti B.E.N., joka on ilmiselvästi lapsikatsojille tarkoitettu huumorihahmo, sillä ainakin minun makuuni hän tuntui enimmäkseen ärsyttävältä. Jimin ns. sidekickinä toimii Morfi, joka on jokin avaruustahman kokkare (?). 

Kuten alussa mainitsin, Aarreplaneetta tuntui ensimmäisellä katselukerralla aika sekavalta elokuvalta. Luulen sen johtuvan siitä, että odotin juonen puolesta enemmän seikkailumaista meininkiä, mutta nyt toisella katselukerralla huomasin, että elokuva onkin enemmän kasvutarina. Itse aarrejahti ei ole pääpointtina, vaan Jimin hahmon käsittely ja syventäminen sekä hänen suhteensa John Silveriin. Hieman samoja ongelmia silti tuntui yhä uusintakatselullakin olevan läsnä, ja niistä isoin on mielestäni elokuvan rytmitys ja jo aikaisemmin mainitsemani sivuhahmojen etäiseksi jääminen. Hieman sujuvampaa ja tiiviimpää kerrontaa leffa jää siis mielestäni kaipaamaan, ja joitakin hahmoja olisi voitu syventää vähän enemmän. 


Animaatiotyyliltään elokuva on oikein tyylikäs, sillä se yhdistelee hienosti sekä 2- että 3D-animaatiota. Ulkoasultaan kyseessä on siis oikein taattua disney-laatua, vaikka aluksi piirroshahmojen seasta erottuva 3D-animaatio pistää jonkin verran silmään. 

Aarreplaneetta on muutamista rytmitysongelmistaan ja hieman etäisiksi jäävistä sivuhahmoistaan huolimatta todella toimiva disney-klassikko. Kyseessä ei ole mikään perinteinen toiminnallinen seikkailu, vaan elokuva asettaakin keskiöönsä tiukasti päähenkilö Jimin kasvutarinan. Sen kautta filmi tarjoaa jopa yllättävänkin liikuttavia hetkiä, ja ainakin itselläni oli mennä tippa linssiin I'm still here-laulun sekä lopetuksen aikana. Jimiin ystävystyvä John Silver tukee leffan teemaa mainiosti, ja muutenkin Silver on pitkästä aikaa piristävän erilainen ja moniulotteinen hahmo verrattuna disneyn perinteisempiin hyviksiin ja pahiksiin. Huumoria olisi ehkä voinut olla enemmän upotettuna tarinaan, mutta muutoin tunnepuolella Aarreplaneetta toimii hyvin. Suosittelenkin ehdottomasti antamaan Aarreplaneetalle mahdollisuuden, sillä kyseessä on yksi eniten varjoon jääneistä disney-klassikoista.




Elokuvan tiedot: www.imdb.com
Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com


sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Arvostelu: Miekka kivessä, Nalle Puh, Basil Hiiri - Mestarietsivä ja Bolt

Nyt päätin tehdä vähän poikkeuksellisemman arvostelupostauksen. Sen sijaan että tekisin vähän syvääluotavamman arvostelun vain yhdestä leffasta, otankin käsittelyyn neljä teosta. Viime aikoina on tullut taas vähän "sivistettyä" itseäni katsomalla disney-klassikkoja jotka ovat olleet näkemättä: Miekka kivessä, Nalle Puh, Bolt ja Basil Hiiri - Mestarietsivä. Tosin Basil Hiiren katsoin nyt toista kertaa. 


MIEKKA KIVESSÄ, 1963

Miekka kivessä on varmaankin yksiä tyhjänpäiväisimpiä disney-klassikkoja, mitä olen nähnyt. Lähtöasetelma saattaa kuulostaa ihan mielenkiintoiselta: Merlin-velho alkaa kouluttamaan Arttu-poikaa muuttamalla itseään ja tätä eri eläimiksi. Tarina kuitenkin puuttuu lähes kokonaan, ja leffa oikeastaan alkaa vasta viimeisillä minuuteilla kun se jo loppuu! Vaikka kestoa oli vain reilu tunti, niin kelloa tuli kyllä välillä vilkuiltua. Onhan tässä klassikossa ihan hauskoja hetkiä (esim. Merlinin ja Matami Mimmin taistelu), mutta kun tapahtumat eivät oikein johda mihinkään, on hahmoista ja koko leffasta vaikea välittää. Miekka kivessä on kyllä Pikku Kanasen, Dinosauruksen ja muutaman sota-ajan leffan ohella huonoimpia näkemiäni disney-klassikkoja.



NALLE PUH, 1977

Yleisesti ottaen pidän Nalle Puhista, tai no, ainakin Nasun suuri elokuva ja Nalle Puhin uudet seikkailut ovat tärkeitä suosikkeja lapsuudestani. Disney-klassikoista olen nyt nähnyt molemmat Puhit: vuoden 1977 ja 2011 elokuvan. Ja molemmat olivat aika unohdettavia, mutta vielä enemmän tämä vanhempi klassikko. Ehkäpä lopulta itse kaipaan eheämpää kokonaisuutta ja selkeämpää juonta, sillä nyt tuli kyllä vain tylsistyttyä Puhin seikkailujen ääressä. Muutama hauska hetki siellä täällä ja ihan söpö, mutta en katsoisi uudelleen. Uskon, että jos olisin nähnyt tämän lapsena, pitäisin siitä enemmän.



BASIL HIIRI - MESTARIETSIVÄ, 1986

Basil Hiiren tarina sijoittuu Lontooseen, jossa Olivia-tytön isä Leikinheimo kidnapataan. Olivia saa tohtori Dawsonilta apua ja yhdessä he kääntyvät mestarietsivä Basil Hiiren puoleen. Siitä alkaakin jännittävä seikkailu!

Basil Hiiri tuntui jopa paranevan nyt toisella katselukerralla. Siihen saattoi vaikuttaa sekin, että ekalla katselukerralla katsoin suomidubeilla mikä oli aika kehnoa, mutta nyt katsoin originaalidubeilla ja se kuulosti paljon paremmalta. Basil Hiiren tarina on todella tiivis ja jännittävä ja pitääkin juuri siksi otteessan erittäin hyvin! Ainoastaan jotain ihan pientä "disneymäisyyttä" tuntuu jäävän puuttumaan, tai sitten asiaan voi vaikuttaa se etten ole nähnyt tätä lapsena. Hahmot ovat oikein hyviä, etenkin itse nokkela Basil ja tarinan pahis Ratigan, joka on yllättävän synkkä. Lopputaistelu kellotornissa oli myös hyvin jännittävä! (Siinä oli hauskaa huomata, että disney on ottanut vaikutteita Hayao Miyazakin Cagliostron linna-elokuvasta.) Vaikka elokuva ei rakkaimpiin disney-klassikoihin minulla lukeudu, on se erittäin viihdyttävä ja toimiva.



BOLT, 2008

Bolt kertoo nimensä mukaisesti Bolt-koirasta, joka on televisiosarjan supertähti. Bolt ei tiedä supersankaripuuhiensa olevan fiktiota vaan luulee televisiosarjaa todeksi, ja niin hänelle tuleekin järkytyksenä se fakta, että hän on vain tavallinen koira. 

Bolt oli mielestäni ihan viihdyttävä leffa, mutta jää kyllä aikalailla kertakatselukamaksi. Siinä haiskahti itse asiassa lievä Toy Storyn kopiointi: Boltin identiteettikriisi nimittäin muistuttaa häiritsevästi Buzz Lightyearin tilannetta. Tässä se on vain toteutettu hitusen laimeammin. Toki Bolt on ihan symppis hahmo, huumoria on mukana ja muutama hetki on vähän koskettavakin, mutta mitään isoja tunteita ei elokuva lopulta minussa herättänyt. Sivuhahmoista Missu oli suosikkini, hamsteri taas oli super ärsyttävä.



Kuvat: www.wikipedia.com, www.imdb.com


torstai 15. huhtikuuta 2021

Top 10 Disneyn renesanssiajan elokuvat

Disneyn renesanssiajan elokuvat ovat varmastikin hyvin monelle (kuten itsellenikin) niitä kaikista rakkaimpia klassikoita lapsuudesta. Niiden järjestykseen laittaminen tuntuukin kaikista kivuliaimmalta verrattuna disneyn muihin aikakauden leffoihin, sillä poikkeuksellisesti pidän näistä kaikista paljon (paitsi ihan viimeisestä eli nro 10:stä).

Tuntuu, että olen päässäni laittanut fiilisten perusteella aina eri aikoina eri järjestykseen nämä renesanssiajan filmit, enkä siksi ihmettelisi, jos listani järjestys tulisi joskus vielä muuttumaan. Top 3-4 tuntuu kuitenkin muodostuneen minulla aika vahvaksi. Aikaisemmin nostalgia on päässyt vaikuttamaan mielipiteeseeni näistä leffoista enemmän, mutta jotenkin ajan myötä se nostalgiavaikutus on pikkuhiljaa hiipunut ja nykyinen järjestys mukaileekin ihan tämän hetkistä mielipidettäni niistä. 

Eipä sitten muuta kuin että aloitetaan...


10. BERNARD JA BIANCA AUSTRALIASSA


Bernard ja Bianca Australiassa on jatko-osa elokuvalle Pelastuspartio Bernard ja Bianca. Tämä on ainoa renesanssiajan leffa, jota en ole nähnyt lapsena, ja ehkä siksi se ei uponnut minuun sitten yhtään. Sen hahmot jäävät hyvin latteiksi, huumori on mukahauskaa ja pahis on aivan käsittämättömän naurettava ja typerä (ja juoni on aika epäuskottava). Voin siis ainakin omasta puolestani sanoa että ensimmäinen leffa on paljon parempi. Onneksi sentään animaatiotyyli on ihan hienoa.

9. POCAHONTAS


Pocahontas on oikein kaunis elokuva, jonka katkeransuloinen lopetus saa aina tipan linssiin! Siinä on omaan makuuni kuitenkin muutamia vikoja, kuten laimea pahis, ja joitakin sivuhahmoja (kuten John Smithiä) olisi voitu syventää hieman enemmän. Lapsena elokuva ei muistaakseni ollut kovin tärkeä minulle, mutta aikuisena uudelleenkatsottuna pidin siitä kovasti.

8. PIENI MERENNEITO


Ihan joskus pikkutyttönä Pieni merenneito oli suurimpia disney-suosikkejani Peter Panin ohella. Ja edelleen kyseessä on erittäin hyvä klassikko, jonka ääreen on ilo palata! Tunnepuolella elokuva jää aika kevyeksi, vaikka esim. Arielin nyyhkytys häälaivan lähtiessä pois saa minulla kyllä vahvasti tipan linssiin. Leffan pahis ja pahislaulu kuuluvat kyllä ehdottomiin suosikkeihini disneyltä!  Ja kenen mielestä nyt ei olisi valloittavaa seurata mykkä Arielin tutustumista ihmismaailmaan?

7. HERKULES


Herkules on todella hyvä leffa, jossa pidän eniten sen komediasta. Erityisesti Hades-pahiksen hetket sekä Megaran sarkastisuus uppoavat minuun aina. Lisäksi leffasta löytyy sopivasti jännitystä ja draamaa Herkuleksen hahmokehityksen ja Megaran taustatarinan ansiosta. Ihan niitä koskettavimpia tai syvällisempiä tämä elokuva ei disneyltä ole, mutta oikein viihdyttävä paketti kuitenkin. 

6. LEIJONAKUNINGAS


Moni disney-fani varmastikin järkyttyy, kun Leijonakuningas on sijalla 6 eikä 1. Leijonakuningas ei valitettavasti ollut disneysuosikkejani lapsena, joten nostalgia-arvo ei pääse vaikuttamaan mielipiteeseeni leffasta. Aikuisena olen kuitenkin oppinut pitämään elokuvasta todella paljon, vaikka se ei ihan se suosikkini olekaan. Parasta elokuvassa on ehdottomasti sen tarjoama kasvutarina ja tunteiden skaala, ja siinä on mielestäni kaikista surullisin disney-kuolema. Heikoimmaksi lenkiksi olen aina kokenut elokuvan toisen puoliskon, joka ei ole yhtä vahva kuin alkupuolisko. Musikaalinumerotkaan eivät kuulu aivan sinne suosikkieni joukkoon Circle of lifea lukuunottamatta, mutta muuten Leijonakuningas on tietty upea elokuva.

5. MULAN


Mulan oli yksi suosikeistani jo lapsena, eikä leffan vaikutusteho ole myöhemminkään minnekään kadonnut, vaan se jaksaa yhä vedota minuun. Mulan itse on yksiä parhaimpia hahmoja joita disney on luonut, ja hänen kasvutarinansa on toteutettu hienosti ja koskettavasti. Ja kuka nyt ei fanittaisi leffan musikaalinumeroita? Erityisesti I'll make a man out of you on yksiä parhaimpia disney-lauluja. Lisäksi sidekickinä toimiva Mushu on legendaarinen, ja muutenkin leffan huumori on ihan parasta.

4. ALADDIN


Aladdin on aivan loistava elokuva, ja se taisi olla kouluikäisenä jopa ihan se suosikki-disney-elokuvani. Ja yhä kyseessä on todellinen klassikko, joka edustaa minulle disneyn parhaimmistoa! Erityisesti päähahmot ja ikimuistoinen komediahahmo Henki loistavat leffassa, ja seikkailua, huumoria ja romantiikkaa on sekoitettu yhteen juuri sopivasti.

3. TARZAN


Tarzan ei itse asiassa lapsena kuulunut aivan ehdottomiin disneysuosikkieni joukkoon. Luulen sen johtuvan siitä, että omistimme sen vain VHS:llä, joten sen katseleminen jäi huomattavasti vähemmälle kuin monien muiden klassikoiden. Kun viimein hommasin sen DVD:lle, yllätyin suuresti kuinka hyvä leffa Tarzan onkaan, ja se nousi välittömästi suosikkieni joukkoon! Hahmot, etenkin itse viidakkomies Tarzan, ovat loistavia ja samaistuttavia, Phil Collinsin musiikki on huippua ja leffa myöskin herättää minussa monia tunteita. Lisäksi olen katsonut elokuvan tässä muutaman vuoden sisällä yllättävän useaan otteeseen.

2. NOTRE DAMEN KELLONSOITTAJA


Notre Damen kellonsoittaja on niin hieno, koskettava ja eeppinen! Mikä leffasta niin hyvän tekee, on että sen päähenkilö on helposti yksiä samaistuttavimpia disneyltä, ja karmean realistinen pahis, joka taitaa myöskin olla suosikkini disney-pahiksista. Ja ihan oikeasti, en voi kuin ihailla sitä, kuinka realistisesti disney tässä tiettyjä asioita käsittelee, esim. Quasimodon sydämen särkyminen kun hän ei saa rakastamaansa naista itselleen. Monissa muissa klassikoissa taas pyritään aina siihen täydellisen onnelliseen loppuun, kun taas tämä tekee mukavan poikkeuksen tuomalla vähän realismia peliin. (Plus elokuvan soundtrack on ihan paras!) Ainoa asia mistä en leffassa pidä, on sen balanssi draaman ja komedian välillä, joka hieman välillä häilyy (etenkin gargoilit ovat välillä aika ärsyttäviä hahmoja).

1. KAUNOTAR JA HIRVIÖ


Kaunotar ja hirviö on minulle se ehdoton number one renesanssiajan leffoista ja disneyltä ylipäätään. Elokuva on niin loppuun asti hiottu, taiteellinen, kaunis ja koskettava. Musikaalinumerot ovat upeita ja kaikki hahmot loistavia. Lisäksi tämä on yksiä harvoja disney leffoja, jossa sidekickit eivät ärsytä minua ollenkaan. Ja elokuvan tanssikohtaus on hyvin ikimuistoinen ja saa kyllä tipan linssiin. Plussaa elokuva saa myös siitä, että sen päähahmot käyvät läpi hahmokehitystä, mikä tuo heidän väliseen suhteeseen syvyyttä. Niin kaunis elokuva...


Mihin järjestykseen te laittaisitte renesanssiajan filmit?



Edit: 17.2.2024
 

Kuvat: www.animationscreencaps.com

sunnuntai 11. huhtikuuta 2021

Arvostelu: Aladdin (1992)

 ALADDIN


Ohjaus: Ron Clements, John Musker
Pääosissa: Scott Weinger, Robin Williams, Linda Larkin, Jonathan Freeman, Frank Welker, Gilbert Gottfried, Douglas Seale
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1h 30min


Aladdin on vuonna 1992 ilmestynyt Disneyn 31. klassikkoelokuva. Olen hyvin varma, että se oli kouluikäisenä ihan se suosikkielokuvani Disneyltä. Pidin elokuvan seikkailullisesta ja komediallisesta otteesta, ja Jasmine oli lempiprinsessani. 

Elokuva sijoittuu Agrabaan, jossa suurvisiiri Jafar havittelee itsellensä ihmeiden onkalossa olevaa taikalamppua. Eräänä päivänä hän käskyttää apulaistaan hakemaan lampun, mutta ihmeiden onkalo ei hyväksy tätä sisäänsä todeten näin: "etsi hiomaton timantti".  Toisin sanoen sisäänkulkijan sisin täytyy olla puhdas, mitä Jafarin apulainen rikollisena ei tietenkään ollut. Pian Jafarille selviää, että hiomaton timantti olisi katurotta Aladdin

Aladdin on aivan tavallinen kaduilla elelevä köyhä mies, jolla on kaverinaan Abu-apina. Yhdessä he varastelevat ruoaksi muun muassa hedelmiä kojuilta. Eräänä päivänä Aladdin näkee erittäin kauniin naisen nimeltä Jasmine, joka joutuu vaikeuksiin antaessaan kojulta omenan nälkäiselle pikkupojalle maksamatta siitä. Aladdin saapuu paikalle virittelemään jekkua, minkä avulla hän saisi pelastettua neidon pulasta. Hyvin se ei tietenkään suju, vaan he saavat vartijat peräänsä. He ehtivät kuitenkin pakoon Aladdinin asuinsijaan, jossa he hieman tutustuvat toisiinsa. Pian kuitenkin vartijat löytävät Aladdinin pesäpaikan, ja hänet vangitaan. Siinä samalla Jasmine yrittää vedota vartijoihin kertomalla olevansa sulttaanin tytär. Siitä huolimatta katurotta päätyy telkien taakse. Tuon kaiken takana on tietenkin loppujen lopuksi Jafar.


Aladdin tuntuu näin aikuisena jokseenkin ristiriitaiselta hahmolta. Hänen nähdään kyllä olevan kiltti ja nöyrä köyhillä kaduilla, minkä ansiosta häntä sympatisoi, mutta jotenkin hänessä ei voi sivuuttaa sitä että hän teeskentelee lähes koko keston ajan prinssiä Jasminelle. Tavallaan Aladdinilla on siihen toki aika hyvät tarkoitusperät, mutta toisaalta se on pidemmän päälle ajateltuna hyvin itsekästä. Hahmo on kyllä silti helposti pidettävä, mutta katsojana myös vahvasti toivoo että hän olisi rehellisempi ihastuksen kohteelleen. Toisaalta pidän Aladdinissa kyllä siitä, että hän myöhemmin ymmärtää virheensä ja hieman kehittyy hahmona. Aladdinin sidekickinä toimii Abu-apina, joka on aika ahne mutta myös huvittava tapaus.

Jasmine on mielestäni oikein hyvin toteutettu prinsessa. Hän uskaltaa sanoa mielipiteensä isänsä sääntöjä vastaan eikä suostu kenenkään sulhasehdokkaan vaimoksi tuosta noin vain. Jasminella on ollut yllättävänkin suuri merkitys minulle, olihan hän idolihahmoni lapsena. Jopa niin kovasti taisin hahmoa ihailla, että siksi suosikkivärikseni tuli turkoosi (Jasminen puku on turkoosin värinen). Muutenkin olen aina pitänyt Jasminen puvustusta kaikista kauneimpana disney-prinsessojen joukosta. Lapsena pidin myös eniten prinsessoista, joilla on mustat hiukset, niin varmaan sekin on osasyynä siihen, että fanitin Jasminea. Ja olen kyllä yhä sitä mieltä, että hän on disney-prinsessoista kaikista kauneimmin suunniteltu!

Jasminen sidekickinä nähdään Rajah-tiikeri, joka ärjyy emäntänsä kosiskelijoille. Jasminen isä sulttaani on taas aika hupsu tapaus. Vaikka hän asettaakin tiettyjä sääntöjä tyttärelleen, on hän silti myös välittäväinen tätä kohtaan. Sulttaania vaivaa kuitenkin hieman hyväuskoisuus, sillä hän tuntuu luottavan liiankin helposti Jafarin puheisiin. (Näin hieman keskeisestä aiheesta sivuten, olen huomannut, että hauskoja ja hupsuja disney-isähahmoja yhdistää yksi seikka: he ovat aika pienikokoisia. Jos heitä vertaa vaikkapa radikaalisti Arielin tai Pocahontasin suurikokoisempiin isähahmoihin, eron huomaa: he ovat paljon ankarampia tyttärilleen.)

Muita hahmoja ovat sitten tietenkin vielä HenkiTaikamattoJafar sekä Jago. Henki on tietenkin se todellinen "highlight" koko leffasta. Hän on erittäin hauska hahmo, johon helposti kiintyy. Erityisesti Vesa-Matti Loirin tulkitsemana Henki on aivan loistava. Hauskuudestaan huolimatta on Hengellä suruja ja haaveitakin. Hän on nimittäin lampun vanki ja toivoo, että voisi vielä jonain päivänä olla vapaa. Taikamatto taas on mielestäni erittäin sympaattinen ja ihana. Vaikka hän onkin vain matto eikä puhu leffan aikana ollenkaan, on häneenkin saatu mukavasti persoonaa. Jafar on erittäin ilkeä ja ahne pahis, joka  teeskentelee Sulttaanille ja Jasminelle hyvää. Hän tuntuu havittelevan taikalamppua vaikkapa hautaansa asti. Hänen kätyrinsä Jago-papukaija taas on sellaisen ilkeän ja hauskan mukava sekoitus. 


Musikaalina elokuva toimii mainiosti. Yksikään laulu ei ole turhan tai tylsän tuntuinen. Alussa kuullaan mahtava Arabian yöt, jonka aikana näemme hienon maiseman sulttaanikunnasta. Askelta edellä -laulu taas esittelee meille tarinan sankarin, Aladdinin, ja kuinka hän selviää köyhillä kaduilla ruokaa varastellen. Ei kaveria parempaa toimii hyvänä ensiesittelynä Hengelle. Prinssi Ali kuullaan siinä, kun Aladdin saapuu "prinssinä" sulttaanikuntaan pyytämään Jasminen kättä. Elokuvan romanttisena lauluna kuullaan Se on kuin yö, joka on kyllä todella kaunis ja kuuluu ehdottomasti disneyn parhaimpien laulujen joukkoon. Sen aikana Aladdin ja Jasmine lentävät taikamatolla. 

Aladdin on erinomainen elokuva, joka onnistuu yhä ilman nostalgialasejakin viihdyttämään, jännittämään ja naurattamaan erittäin paljon. Musiikit ovat todella hyviä, erityisesti Arabian yöt ja Se on kuin yö ovat sellaisia, joista saa mukavasti kylmiä väreitäkin. Hahmotkin ovat oikein loistavia tapauksia, erityisesti Henki on kyllä yksiä ikimuistoisimpia hahmoja disneyltä, ja pahiksena toimiva Jafarkin on hyvin mieleenpainuva kaikessa synkkyydessään ja ilkeydessään. Jokin pieni piste iin päältä tunnepuolella jää kuitenkin puuttumaan, ja siksi en tälle ihan täysiä tähtiä lyö pöytään. Todellinen klassikko silti on kyseessä, ja se edustaa ehdottomasti disneyn parhaimmistoa!





Elokuvan tiedot: www.imdb.com
Kuvat: www.imdb.com


torstai 8. huhtikuuta 2021

Studio Ghibli elokuvien koskettavimmat hetket Top 20

Taas olisi hauskaa palailla Ghiblileffojen ääreen top-listan muodossa. En olekaan vielä lainkaan koonnut elokuvien surullisimpia tai koskettavimpia hetkiä, joten tällä kertaa voisi uppoutua niihin. Varoituksena tietenkin, että spoilereita luvassa! Ilman juonipaljastuksiahan ei tällainen lista mitenkään onnistuisi. Ja jos satut olemaan oikein herkällä päällä lukiessasi tätä, kannattaa varata nenäliina käsien ulottuville...

Nämä koskettavat hetket eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä, vaan elokuvien kronologisessa järjestyksessä. Lasken mukaan sellaiset hetket, jotka ovat koskettaneet minua jotenkin syvällä sisimmässäni, vaikka eivät välttämättä olisikaan aina saaneet minua kyynelehtimään.
 

1. OHMUT PELASTAVAT NAUSICAÄN


Vaikka Tuulen laakson Nausicaän lopetus on tavallaan hitusen antiklimaattinen, niin siinä on myös jotain kaunista ja koskettavaa! Sen aikana Ohmut nostavat uhrautuneen Nausicaän ylös ja taustalla soi Requiem. Vaikka jättiläisötökät vaikuttavatkin ulkoapäin uhkaavilta, huomaa katsoja heidän olevan varsin sympaattisia otuksia. Ja tietenkin kohtauksesta niin kauniin ja koskettavan tekee se, että sekä aluksi vaarassa ollut pikkuötökkä ja Nausicaä sekä Tuulen laakso ovat nyt turvassa.


2. LAPUTAN YKSINÄINEN ROBOTTI


Laputa -linna taivaalla on Ghiblin puhtain seikkailuelokuva, eikä siitä sen vuoksi aluksi tohdi koskettavia hetkiä löytää. Mutta erityisesti yksi kohtaus on kuitenkin mieleeni jäänyt, nimittäin kun päähahmot saapuvat leijuvaan saareen Laputaan, tapaavat he siellä aivan mahdottoman sympaattisen mutta surullisen yksinäisen robotin. Aluksi he säikähtävät häntä, mutta huomaavat pian robotin auttavan saarella mm. lintuja ja pitävän huolta kaikesta. Ja kun loppukohtauksessa saari leijailee kauas pois, on surullista ajatella, että sinne se robotti jää yksin!


3. SETSUKO ITKEE ÄITINSÄ KIMONON PERÄÄN


Sitten vuorossa Ghiblin surullisin elokuva: Tulikärpästen hauta. Siitä voisi koota vaikka millä mitalla koskettavia kohtauksia, mutta jotta lista ei paisuisi aivan liian pitkäksi, mainitsen leffasta kaksi kohtausta, jotka ovat iskeneet minun tunnehermooni eniten. Niistä toinen on se, jossa Seita antaa heidän äitinsä kimonon myytäväksi saadakseen ruokaa. Kun täti on viemässä kimonoa pois, yrittää Setsuko kyyneleet silmissä estää häntä. Sen jälkeen nähdään tilannetta taaksepäin katsovan Seitan naamalla katumuksen ilme. Kyseinen kohtaus on jotenkin hyvin syvältä riipaiseva, ja sen aikana minun on hankala välttyä kyyneliltä.


4. SETSUKON KUOLEMA


Ja surullisuus synkistyy huippuunsa, kun edetään Tulikärpästen haudan kliimaksiin. Setsukon kuolema onkin varmaan koko leffan hetkistä sydäntä riipaisevin. Itse kuolema ei oikeastaan ole minulle se surullisin kohtaus tässä filmissä, vaan sen jälkeen nähtävä pätkä, jossa Setsuko puuhailee omiaan odotellessaan veljensä paluuta ja taustalla soi Home Sweet Home. Se jos jokin saa silmäni kostumaan kun edes kuuntelen kyseistä laulua. Kohtauksesta sydäntäsärkevän, herkän ja toisaalta kauniin tekee nimenomaan se, kuinka yksinäinen Setsuko oli Seitan ollessa poissa, mutta kuinka positiivisena hän silti jaksoi pysyä. 


5. SATSUKI PYYTÄÄ APUA TOTOROLTA


Naapurini Totorossa on yksi kohtaus, jossa minulla on kerran mennyt hieman tippa linssiin. Kun Satsuki suri äitinsä mahdollista kuolemaa, niin Mei karkasi sillä välin kera maissin tavoitteena mennä äidin luo sairaalaan. Kaikkien etsiessä pikkutyttöä ilman tulosta, alkaa Satsuki tuntea olonsa epätoivoiseksi. Viimein hän päättää mennä pyytämään apua Totorolta ja kyynelehtii sen aikana. Siinä kohtaa hahmon suru ja epätoivo tuntuvat niin jotenkin aidoilta, ja sydän sulaa kun iso sympaattinen pörröotus vääntää suuren hymyn naamalleen ja kutsuu ystävänsä Kissabussin apuun. Suloista ja koskettavaa samaan aikaan!


6. KIKIN LOPPUUNPALAMINEN


Kikin lähettipalvelu on vahvasti tarina itsenäistymisestä ja oppimisesta työhön. Leffan ensimmäinen puolisko raikaa silkkaa iloa ja pirteyttä, mutta Kikin kokiessa itsensä erilaiseksi muihin verrattuna, alkaa hän kyseenalaistamaan itseään. Samoihin aikoihin hän myöskin toteaa, että lentäminen oli hauskaa ja helppoa kunnes siitä tuli työtä. Kikin loppuunpalaminen ja ulkopuolisuuden tunne ovat niin samaistuttavia tilanteita, että hänen surunsa pystyy tuntemaan ja katsojana häntä sympatisoi vahvasti.


7. TAEKON PERHE EI PIDÄ HÄNTÄ "NORMAALINA"


Eilisen kuiskauksessa varmaankin sydäntäsärkevimpiä muistokohtauksia ovat ne, joissa Taeko ei osaa matematiikkaa ja hänen siskonsa ja äitinsä eivät ole tyytyväisiä tämän arvosanoihin. Kun Taekon sisko Yaeko ihmettelee äidille tämän huonoa matematiikan arvosanaa ja sanoo että se ei ole normaalia, toteaa heidän äiti että "Taeko ei ole normaali". Kyseinen kohtaus riipaisee sydämestä inhottavasti ja saa minut samaan aikaan näkemään punaista. Taekon perhe kohteli häntä välillä todella kurjalla tavalla, eivätkä he kannustaneet häntä tarpeeksi. Taekollahan olikin mahdollisuus kukoistaa improvisoinnin puolella, mutta siihen suuntaan ei hänen perheensä sallinut hänen kulkea.


8. EILISEN KUISKAUKSEN LOPETUS


Aah, Eilisen kuiskauksen lopetus on ehdottomasti eräitä kauneimpia ja koskettavimpia ikinä! Sitä ennen junassa nähdään, että perhonen lentää ikkunasta sisään ja ulos, mikä viittaa vahvasti leffan aikaisempiin monologeihin. Loppukohtauksen aikana nähdäänkin, kuinka Taeko päättää tehdä viimein sitä mitä oikeasti haluaa, ja sillä tavoin "toukasta kuoriutuu perhonen". On koskettavaa nähdä, kuinka nuorempi Taeko jää luokkatovereiden kanssa seisomaan tielle aikuisversion lähtiessä Toshion kanssa autolla pois. Leffan lopetus tuntuukin olevan tietynlainen hyvästi omalle lapsuudelle ja liikkumisesta eteenpäin.


9. PORCON SOTAMUISTOKOHTAUS/LENTOKONEIDEN VERHO


Vaikka Porco Rosso onkin varmaan Miyazakin hauskin elokuva, on siinä vahvasti melankolista tunnelmointiakin mukana. Mielestäni leffan draama ja komedia ovatkin täydellisessä balanssissa, minkä vuoksi kumpikaan puoli ei kärsi. Kun Porco kertoo Fiolle tarinan sotakokemuksestaan, käy ilmi että hän melkein kuoli ja käväisi kuoleman rajoilla. Hän näki lentokoneiden verhon, johon kokoontuivat kaikki kuolleet vesitasolentäjät. Kohtaus on todella koskettava, haikea ja kaunis. (Mielenkiintoisena yksityiskohtana seuraava, oletteko huomanneet: Kohtauksessa nähdään yksi ainoa elossa oleva vesitasolentäjä eli Marco/Porco, ja hän on myös ainoa, jonka lentokoneen propelli yhä pyörii. Muut eli kuolleet lentäjät liittyvät osaksi verhoa, ja heidän koneidensa propellit ovat lakanneet pyörimästä. Uskomaton yksityiskohta, joka kuvaa sitä, että Porco oli yhä elossa!)


10. SHIZUKU PURSKAHTAA ITKUUN


Sydämen kuiskauksen koskettavin kohtaus on ehdottomasti siinä, kun Shizuku vie kirjoittamansa kirjan luettavaksi Seijin isoisälle. Pelätessään epäonnistumista tarinan suhteen, purskahtaa Shizuku itkuun. Se kaikki paine purkautuu siinä hänellä ulos, ja hahmon stressi oman tien löytämisestä tuntuu hyvin samaistuttavalta. Kohtaus onnistuu siis todella koskettamaan paljon juurikin sen realistisuuden ja samaistuttavuuden ansiosta. Onneksi Seijin isoisä tukee Shizukua ja kertoo hänelle viisaasti "hiomattomasta timantista".


11. PRINSESSA MONONOKEN LOPETUS


Prinsessa Mononoken loppukliimaksi on erittäin jännittävä, mutta suuriin tunteisiin päästään vasta sen jälkeen, kun San ja Ashitaka ovat palauttaneet Peurajumalan pään. Tavallaan tuntuu haikealta, että Peurajumalaa ei periaatteessa enää ole, ja että ne suloiset Kodamatkin ovat ilmeisesti mennyttä. Myöskin epätasapainoon jää luonnon ja ihmisen välinen suhde, mikä toisaalta vain kuvaileekin hyvin oikeaa maailmaa. Kaikista koskettavimmaksi hetkeksi koen aivan viimeisen kohtauksen, jonka aikana nähdään yhden kodaman heilauttavan päätään äänekkäästi. Siitä jää jotenkin haikea olo.


12. CHIHIRO JA HAKU PUTOAVAT TAIVAALTA


Voi että, jos jokin Ghibli-kohtaus on eeppinen ja hyvin ennennäkemättömän kaunis, niin se on kyllä tämä! Harvoin animaatioissa tulee vastaan yhtä koskettavaa, ennalta-arvaamatonta ja kaunista juonenkäännettä. Kun Chihiro viimein muistaa Hakun ja paljastaa tämän oikean nimensä olevan Kohaku, putoavat he taivaalta kyyneleet silmissä. Niin koskettavaa, että silmä ihan kostuu! Ja vielä ihanammin tuota seikkaa korostaa Zenibalta aikaisemmin kuultu lause: "Once you've met someone, you never really forget them".


13. HAKU HYVÄSTELEE CHIHIRON


Henkien kätkemän lopetus on mielestäni erittäin melankolinen, mutta samalla myös varmaankin paras lopetus mitä animaatioista tiedän. Se ei lopu 100%:n onnellisesti, mutta ei myöskään 100%:n surullisesti. Onnellinen lopetus on siinä mielessä, että Chihiro pelasti vanhempansa ja pääsee takaisin ihmisten maailmaan, mutta surullinen taas siinä mielessä, että hän joutuu hyvästelemään Hakun. Kun olin katsonut elokuvan toisen kerran, imaisi sen maailma ja tapahtumat minut niin mukaansa, että koin lopetuksen erittäin koskettavaksi. Uskon sen olevan syynä siihen, että silloin ihan itkin katsottuani leffan!


14. LIIKKUVAN LINNAN LOPETUS


Tämä on sinänsä mukava poikkeus listalla, koska vihdoinkin kyseessä on täysin onnellinen lopetus, mutta silti koskettava sellainen. Hauru on saanut sydämensä takaisin, ja hän ja Sophie päättävät elää elämäänsä yhdessä liikkuvassa linnassa, joka on nyt lentävä linna. Niin ihanan romanttista ja tunnetäyteistä! Lisäksi on koko perhe silti yhä koossa: Calcifer, Turhatar, Markure ja Heen. Ainoastaan Naurispää puuttuu.


15. KÄTKIJÖIDEN LOPETUS

 
Kätkijät-elokuvan lopetus on katkeransuloinen mutta kaunis. Arietta perheineen joutuu muuttamaan uuteen paikkaan Harun saadessa tietää heidän olemassaolostaan. Pelkät hyvästit eivät aiheuta koskettavuuden tunnetta, vaan myös epäselvyys Shon kohtalosta liittyen sydänsairauteen. Vaikka katkeransuloinen lopetus on, jättää se samalla myös jotenkin rauhallisen ja leppoisan tunteen sisälle.


16. TUULI NOUSEE-ELOKUVAN LOPETUS


Tuuli nousee jatkaa katkeransuloisten lopetusten linjaa. Elokuva on vahvasti tarina unelmien saavuttamisesta ja menetyksistä. Jiron tavoite suunnitella ja rakennella lentohärveleitä kulkee iloisempaan suuntaan, kun taas hänen vaimonsa Naokon kunto siinä rinnalla heikkenee tuberkuloosin vuoksi. Lopulta koittaa se hetki, kun Naoko menehtyy, ja hänen hyvästinsä Jirolle on toteutettu hyvin koskettavasti: "Darling, you must live". Kyllähän se saa väkisinkin tipan linssiin ja tuntuu haikealta. Lisäksi lopussa kuullaan erittäin kaunis laulu Hikoukigumo, mikä vahvistaa koskettavuutta entisestään.


17. KAGUYA JA SUTEMARU LENTÄVÄT


Prinsessa Kaguyan tarun lentokohtaus on upea ja koskettava. Se on täynnä iloa ja haikeutta, sillä Kaguya ja Sutemaru toivovat voivansa olla vihdoin yhdessä. Kohtaus alkaa onnellisesti ja on täynnä toivoa, mutta muuttuu lopussa surulliseksi. Kohtauksen aikana saa siis liikuttua sekä ilosta että surusta!


18. PRINSESSA KAGUYAN TARUN LOPETUS


Prinsessa Kaguyan tarun lopetus on myös hyvin katkeransuloinen ja täten surullinen. Kaguya on alun perin kotoisin Kuusta, ja sinne hän myös joutuu lopussa palaamaan. Hän ehtii hädin tuskin kunnolla hyvästellä vanhempansa, kun hänen ylleen laitetaan viitta, jonka myötä hän unohtaa kokemuksensa Maassa. Kun Kaguya viimeisen kerran katsoo taaksepäin Maata kohti, hänen viittansa väri muuttuu harmaasta värikkääksi, millä näytetään että siinä kohtaa hän muisti vanhempansa. Ja kun lopputekstit alkavat ja taustalla soi Inochi no kioku, täyttyvät silmäni viimeistään siinä kohtaa kyynelistä.


19. MARNIE HYVÄSTELEE ANNAN


Marnie -tyttö ikkunassa-elokuvan kohokohta on ehdottomasti siinä, kun Anna juoksee siilosta surullisena ja katkeroituneena siitä, että Marnie jätti hänet yksin. Surullisin kohtaus on kuitenkin se, jossa Marnie hyvästelee Annan ja pyytää anteeksi että joutui jättämään lapsenlapsensa yksin. Niin koskettavaa, että itkulta on mahdotonta välttyä!


20. MARNIEN MENNEISYYS


Vaikka leffan surullisimmasta kohtauksesta päästiin jo ohi, on Marnien menneisyyden kuvaus myös hyvin koskettavaa ja saa silmäni kyyneliin.  Surullinen tapahtumakierre on suvussa jatkunut aina Annaan asti, joten onneksi Anna katkaisi sen antamalla anteeksi Marnielle. Marnie meni onnellisesti naimisiin Katsuhikon kanssa ja he saivat yhden lapsen Emilyn. Miehen kuoltua päätyi Marnie suremaan asiaa niin paljon, että Emily jouduttiin lähettämään sisäoppilaitokseen ja Marnie meni parantolaan. Katkeroituneena hylkäämisen tunteesta katkaisi Emily siteensä äitiin ja päätyi yhteen erään miehen kanssa, ja he saivat yhdessä lapsen, Annan. He kuitenkin traagisesti menehtyivät auto-onnettomuudessa, joten Marnie kasvatti Annan omanaan kunnes myös menehtyi kokemansa surun vuoksi.


Ja varmasti vaikka mitä muita koskettavia hetkiä Ghiblin elokuvista löytyy, mutta nuo tulivat minulla ensimmäisenä mieleen. Kertokaahan toki kommenttikentässä, mitkä hetket ovat koskettaneet teitä eniten.


Kuvat: www.medium.com, www.theface.com, www.filmicmag.com,  www.pinterest.com, www.animationscreencaps.com