torstai 30. huhtikuuta 2020

Arvostelu: Mary ja noidankukka ~ Meari to Majo no Hana (2017)

MARY JA NOIDANKUKKA


Ohjaus: Hiromasa Yonebayashi
Pääosissa: Hana Sugisaki, Ryûnosuke Kamiki, Yûki Amami, Fumiyo Kohinata, Hikari Mitsushima
Genre: anime, fantasia, seikkailu
Kesto: 1h 43min
Ikäraja: 7

Mary ja noidankukka (Meari to Majo no Hana) on vuonna 2017 ilmestynyt Studio Ponocin ensimmäinen elokuva, ja se perustuu Mary Stewartin romaaniin nimeltä The little Broomstick. Ohjaajana toimi Studio Ghiblillä aikaisemmin työskennellyt Hiromasa Yonebayashi. Häneltä löytyy Ghibliltä niin animaattoritaustaa kuin myös kaksi ohjaustyötä, Kätkijät ja Marnie -tyttö ikkunassa.

Heti alkuun haluan jo tokaista, että elokuvasta löytyy aika häiritsevästi viittauksia Kikin lähettipalveluun. Päähenkilömme noita-halukas joutuu toimittamaan lähetyksen ärsyttävälle pojalle. Seikkailun alkaessa mukana matkaa musta kissa, ja tytöllä on ongelmia luutansa hallitsemisen kanssa. Kuulostaako tutulta? Voin kuitenkin helpottuneena todeta, että sentään elokuvan perusrakenne on erilainen.

Päähenkilömme on Mary, joka on lopen kyllästynyt tylsään kesälomaansa sukulaisten hoivissa. Hän on myös hyvin kömpelö eikä onnistu missään. Vähän niin kuin Haru Kissojen valtakunnasta, mutta vähemmän samaistuttavasti. Ja kaiken kukkuraksi naapurustossa pyöriskelee ärsyttävä poika Peter. Pian Mary kuitenkin löytää erikoisen kasvin, joka paljastuu elokuvan nimen mukaisesti noidankukaksi. Mary saa siitä mystisiä kykyjä, hän muun muassa pääsee lentelemään metsästä löytämällä luudallaan. Myöhemmin hän saapuu jonkinlaiseen velhojen oppilaitokseen, ja sitten...kaikki alkaakin vain olemaan sumua, sillä juoni ei todellakaan pysy kasassa.



Voihan nyt, kylläpä Yonebayashilla on onnistuneiden Ghibli-ohjausten jälkeen tämä teos mennyt aikamoisesti pieleen. Hänhän jo todisti vankasti osaamisensa ilman Hayao Miyazakia Marnie -tyttö ikkunassa -elokuvalla. Nyt tulikin sitten raju askel taaksepäin.

Hahmoista voisi vain tiivistetysti todeta, että he ovat melko kiireellä sutaistuja. Minkäänlaisia siteitä ei heidän välille ole luotu, ja silti Mary itkeä pillittää syyllisyyden tunteesta Peterille. Minkäänlaista pohjaa ei kyseisten hahmojen välille ole edes rakennettu, niin tuleehan tuollaiset tunteiden purkaukset aivan puskista. Aluksihan Peter kommentoi hyvin mauttomasti Marylle, että tämä on kuin punahiuksinen apina tai jotain sinnepäin. Koko dialogi on siis melkoisen huonosti ja irrallisesti kirjoitettu. Se ei yhtään auta ymmärtämään tarinan hahmoja, vaan tekee niistäkin yhtä irrallisia. Leffa yrittää kehitellä tietynlaista viha-rakkaussuhdetta Maryn ja Peterin välille, mutta valitettavasti epäonnistuu siinä mennen tullen. Myös sukulaiset, joiden luona Mary viettää aikaa, jäävät hyvin etäisiksi. Mummeli oli ihan herttainen, mutta muiden hahmojen tavoin aivan liian pohjustamaton.

Itse juoni ei oikein aluksikaan onnistunut vetämään puoleensa. Valitettavasti elokuvan tasainen alamäki alkaa jo heti Ponocin logon ilmestyessä ruudulle. Kun juoni olisi edes selkeä, mutta se on vain hyvin huolimattomasti sutaistu, ja suuhun jää auttamatta huono maku. Tunnelmastakaan en oikein saanut mitään irti. Aikaisemmista Yonebayashin teoksista huokuu sitä tiettyä lämminhenkisyyttä, kuten Ghiblin elokuvista yleensäkin, mutta tästä kaikki sympaattisuus on riisuttu irti. Hahmotkin onnistuvat olemaan joko yhdentekeviä tai sitten ärsyttäviä.


Animaatiotyyli on helposti Ghibliin tai johonkin muuhunkin animeen verrattuna enintään kohtuu hyvin onnistunutta. Tyylistä tuli oikeastaan mieleen Netflixin melko uunituore Nino kuni, joka perustuu Studio Ghiblin samannimiseen videopeliin. Molemmissa hahmojen kulmakarvat ovat tavallista paksumpia ja silmät aavistuksen epähuolitellumpia. Kyllähän tämäkin silti ihan tyydytystä silmälle oli. Musiikki oli myös ihan mukiinmenevää, mutta ei mitenkään erityistä tai kovin mieleenpainuvaa.

Valitettavasti Mary ja noidankukka on hyvin epäonnistunut aloitus Ponocilta. Aloitin katsomaan elokuvaa oikeasti avoimin mielin, joten on kurjaa, että tämä päätyi näinkin pahaksi pettymykseksi. Kun seikkailu olisi edes sujuvaa kaikessa keveydessään, mutta ei. Asioista ja tapahtumista hypitään saksilla leikaten ensimmäisestä seuraavaan, eikä pian tarina jaksa enää edes kiinnostaa. Hahmot ja dialogi ovat melkoisen kökösti kirjoitettuja. Etenkin niitä dialogeja kuunnellessa nousee epäilys, että leffa olisi vain kahvikupposen ääressä nopeasti suunniteltu, ja lopputuloksena on sitten melkoinen sekasotku. Miinusta myös tuottaa tekeleelle se, että se yrittää ilmiselvästi liikaa tavoitella Ghibli-elokuvien henkeä imitoimalla niitä. En tiedä, vaatisiko tämä uusintakatselun, mutta nyt ei kyllä jäänyt sitten minkäänlaista houkutusta jälleennäkemiselle. Tuntuu, että olen jo nyt unohtanut puolet elokuvan tapahtumista, ja loput tulen takuulla unohtamaan ihan viikon sisällä.







Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

maanantai 27. huhtikuuta 2020

Arvostelu: Marnie -tyttö ikkunassa ~ Omoide no Mânî (2014)

MARNIE -TYTTÖ IKKUNASSA


Ohjaus: Hiromasa Yonebayashi
Pääosissa: Sara Takatsuki, Kasumi Arimura, Nanako Matsushima
Genre: anime, draama
Kesto: 1h 43min
Ikäraja: 7


Marnie -tyttö ikkunassa (Omoide no Mânî, eng. Marnie of memories) on vuonna 2014 ensi-iltansa saanut Studio Ghiblin elokuva, jonka ohjasi Hiromasa Yonebayashi. Se on toistaiseksi viimeinen Ghiblin elokuva, ja se perustuu Joan G. Robinsonin romaaniin nimeltä When Marnie was there. Yonebayashi oli aikaisemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Kätkijät. Toisen ohjauksensa jälkeen hän jätti Studio Ghiblin taakseen ja perusti Studio Ponocin vuonna 2015. Siellä hän on ohjannut muun muassa elokuvan Mary ja noidankukka.

Tämä oli itse asiassa muistaakseni neljäs elokuva, jonka katsoin aloittaessani Ghibli-maratonin. Silloin en ollut vielä nähnyt mitään maata mullistavia, fantasiaa pursuavia Miyazakin animaatioita. Olin nähnyt vain Laputan, Ponyon (tämän näkemisestä oli tosin hyvin pitkä aika) sekä Sydämen kuiskauksen. Minulle tuli ihan puhtaana yllätyksenä, että tämä kuuluu Ghiblin aliarvostetuimpien elokuvien joukkoon.


Päähenkilönä seurataan kouluikäistä Annaa, joka kärsii ulkopuolisuuden tunteesta sekä astmasta. Hänen sijaisäitinsä on jo pitkään huomannut, että Annalla ei ole kaikki kunnossa. Niinpä hän lähettää tämän sukulaistensa luokse maaseudun rauhaan. Sielläkään Anna ei oikein tule toimeen muiden ikäistensä kanssa. Pian hän kuitenkin huomaa erikoisen, aution kartanon, joka vaikuttaa tuntemattomalla tavalla tutulta. Siellä hän tapaa Marnien, joka haluaa ehdottomasti ystävystyä hänen kanssa. Ainutlaatuisen ystävyyden edetessä kysymyksiä alkaa herätä ilmaan. Kuka Marnie todellisuudessa on?

Hahmot ovat aivan uskomattoman realistisia. Etenkin Anna aivan säikäytti minut ensikatsomisella pelottavan realistisella luonteellaan. Hän on hyvin sisäänpäin kääntynyt, joko introvertti tai sitten jostain muusta syystä ulkopuolelle jäänyt koululainen. Hän on tosiaan adoptoitu, sillä hänen oikeat vanhempansa sekä isoäiti aikoinaan menehtyivät. Siitä syystä hän kokee itsensä jonkin verran hylätyksi. Hän on myös löytänyt sijaisvanhempiensa paperit, joista selviää, että he saavat avustusrahaa. Niinpä Anna epäilee, että hänestä on vain vaivaa.


Muistan vieläkin, kuinka Anna kolahti omalle kohdalleni, kun hän sanoi: "Vihaan itseäni". Olen itse ollut ala- sekä ylä-asteikäisenä hyvin syrjitty koulussa ja jäänyt aina ulkopuolelle, joten kyseinen hahmo on tähän mennessä helpoiten samaistuttava minulle. Se tekeekin tämän elokuvan katsomisesta joka kerta kipeää.

Marnie on aivan kuin Annan vastakohta: hän on hyvin ulospäin kääntynyt, iloinen ja pirteä. Hän päätyykin suureksi tueksi ja lohdutukseksi Annalle. Itse asiassa molemmat avaavat omia ongelmiaan ja surujaan. Marnie ei ole loppujen lopuksi niin onnentyttö kuin voisi luulla. Vaikka hän on rikkaan perheen lapsi, on hän usein erossa vanhemmistaan ja joutuu täten palvelustyttöjen kiusaamaksi ja jopa pelottelemaksi. Elokuvan edetessä hahmot alkavat ikään kuin täydentämään toisiaan. Pääytimenä on tietenkin Annan kehityskaari, kuinka hänestä tulee sosiaalisempi ja iloisempi kohti elokuvan loppua. Erityisesti sen voi huomata siitä, milloin hahmo ensimmäisen kerran aidosti hymyilee.


Sisältää suuria spoilereita! (alkavat ja päättyvät ***-merkkiin)


***


Teemoiksi elokuvassa nousee kauniisti esille muun muassa sukupolvien välinen yhteys. Hyvin mysteeriseksi asiaksi jää, onko Marnie loppujen lopuksi Annan alitajuntaista kuvitelmaa vai kummitus. Vaikka tärkeimpänä asiana pyörii Annan hahmon kehitys ja se, kuinka hän antaa vihdoin ja viimein Marnielle anteeksi, tuntuu Marnien ilmestymisellä olevan toinenkin syy. Marnie vaikuttaisi tuntevan syyllisyyttä siitä, että hän joutui jättämään lapsenlapsensa yksin. Hän oli ehkäpä tavallaan velkaa Annalle sen, että he viettävät aikaa yhdessä, ja että hän saa Annan suhtautumaan itseensä paremmin. Ja lisäksi Marnie sai viimein anteeksi Annalta, mistä voisi päätellä hänen löytäneen lopulta rauhan.


***


Hiromasa Yonebayashi on onnistunut äimistyttävän hyvin tässä toisessa teoksessaan ottaen huomioon, että legendaarisella Miyazakilla ei ole mitään tekemistä tämän elokuvan kanssa. Tarina sekä hahmot ovat selkeästi hiotumpia ja syvällisempiä kuin hänen esikoisohjauksessaan.

Animaatiotyyli ei ehkä ole sitä riman ylittävää, mutta vähintäänkin silti upeasti onnistunutta. Mitään moitittavaa siltä saralta ei löydy. Maisemat sekä varjostukset ovat kauniisti luotuja. 


Musiikki on hyvin henkeäsalpaavan kaunista. Etenkin Annan tunnuslaulu on hyvin koskettava. Loppumusiikin Fine on the outside on tehnyt sekä itse esittää amerikkalainen laulaja Priscilla Ahn. Se on myös koskettava, ja siinä on hyvin kauniit sanat.

Kokonaisuudessaan Marnie -tyttö ikkunassa on erinomainen Ghibli-klassikko, joka tarjoaa hyvin syvällisesti toteutetun kasvutarinan koskien itsetunnon kasvattamista sekä anteeksiantoa. Sivuhahmot tuovat oivasti maustetta ja huumoria mukaan, minkä ansiosta tarina ei ylly liian traagisentuntuiseksi. Elokuva on ehdottomasti omia suosikkejani Ghibliltä ja samalla myös koskettavimpia näkemiäni animaatioita ikinä. Olenkin katsonut leffan hyvin useaan otteeseen eikä kyllästymistä tunnu tulevan vastaan, joten eiköhän se täydet pisteet ansaitse!




Ps. Kirja, johon elokuva pohjautuu, vaikutti myös ihan kivalta. Itse kuitenkin lopulta hieman petyin siihen enkä edes lukenut sitä aivan loppuun asti, eli leffa on mielestäni paljon parempi. Eroja näiden kahden välillä oli jonkin verran, esim. Annan täti (se jonka luokse Anna menee maaseudulle) vaikutti kirjassa jotenkin kylmemmältä ja ei yhtä pidettävältä, kun taas leffassa hahmo on hyvin lämminhenkinen ja jopa huumorintajuinen. Kirjassa oli toki myös koskettavuutta, mutta lopulta elokuvassa on mielestäni huomattavasti suurempi tunteiden skaala.






Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com


lauantai 25. huhtikuuta 2020

Arvostelu: Kukkulan tyttö, sataman poika ~ Kokuriko-zaka Kara (2011)

KUKKULAN TYTTÖ, SATAMAN POIKA


Ohjaus: Gorô Miyazaki
Pääosissa: Masami Nagasawa, Jun'ichi Okada, Keiko Takeshita, Yuriko Ishida, Rumi Hiiragi, Jun Fubuki
Genre: anime, draama
Kesto: 1h31min
Ikäraja: 7

Kukkulan tyttö, sataman poika (Kokuriko-zaka Kara) on vuonna 2011 ilmestynyt Studio Ghiblin elokuva. Se perustuu Tetsuo Sayaman ja Chizuru Takahashin samannimiseen mangaan. Elokuvan ohjasi Gorô Miyazaki, ja käsikirjoituksen teki hänen isänsä Hayao Miyazaki. 


Päähenkilönä seurataan arkisten askareiden parissa ahertelevaa Umi-tyttöä. Koulussa alkaa tapahtua, kun rakastettu vanha kerhotalo uhataan purkaa. Kerhotalon purkamista vastustavat etenkin pojat, joiden joukosta merkittäväksi hahmoksi nousee Shun. Umin ja Shunin välille kehkeytyy orastavia tunteita, jotka esitellään hyvin vähäeleisesti. Umi keksii, että kerhotalo voisi välttyä julmalta kohtaloltaan, jos siellä viitsisi hieman siistiä paikkoja. Nuoret käyvät töihin isolla innolla ja pitävät visusti kiinni vanhan arvostamisesta ja vastustavat uuden luomista tilalle, kunnioittaen edellisten sukupolvien muistoja.


Hahmot ovat selkeästi paremmin rakennettuja kokonaisuuteen, jos elokuvaa vertaa Gorôn esikoisohjaukseen, Maameren tarinoihin. Umi itse vaikuttaa hyvin tunnolliselta ja ahkeralta, ja hän kokee yhä surua merelle menehtyneestä isästään. Umi tapaa nostaakin joka päivä liput salkoon isänsä muiston kunniaksi. Shun taas kapinoi vahvasti kerhotalon purkua vastaan ja tuo muutenkin elokuvassa vahvasti esille sellaisen teeman, että kaikkea vanhaa ei pitäisi aina tuhota ja korvata uudella. Muut hahmot jäävät hieman enemmän sivuun, koska keskiöön nousevat selkeästi sekä Umi että Shun. Hahmot huokuvat todellista nuoruuden lämpöä ja viattomuutta, ja katsojana huomaa aidosti välittävän heistä.

Juonen kulussa keskitytään lähinnä kerhotalon purkamisen estämiseen ja sen aikaansaamaan nuorten kapinaan. Välillä juoni sivuaa kuitenkin myös Umin ja Shunin välisiä ihastumisen tunteita, mikä sekin onnistuu aidosti kiinnostamaan katsojaa. Vaikka kyseessä onkin lopulta melko tavanomainen kouludraamaromanssi, niin upea tunnelma on se mikä tekee Kukkulan tyttö, sataman pojasta aivan erinomaisen hyvän mielen elokuvan. Tunnelma on täynnä nostalgiaa ja sydäntä, että siihen katsojana todella uppoutuu mukaan. Mukana on myös mukavasti osuvaa huumoria sekä pientä koskettavuutta.


Animaatiotyyli ei ole ihan sitä pilviä hipovan kaunista, mutta sopivan värikästä ja tyylikästä slice of life tyyppiseen elokuvaan. Kun kyseessä on hyvin arkinen ja fantasiaelementtejä karttava tarina, saattaa animaation tavoin toteutettuna elokuva herättää hieman kysymyksiä ilmaan. Luulisin kuitenkin, että hahmojen vähäpuheisuus ei toimisi näytellyssä versiossa yhtä hyvin. Dialogit on jätetty vähemmälle huomiolle, ja ennemminkin visuaalisuus näyttää hahmojen tunteet reaktioiden kautta. Soundtrack taas on ehdottomasti se parhaiten onnistunut osuus elokuvasta, ja se sopii täydellisesti yhteen tunnelman kanssa vahvistaen sitä. Etenkin loppulaulu Sayonara no Natsu on sanoinkuvaamattoman kaunis sekä aavistuksen melankolinen sävellys, joka on eittämättä noussut suosikkilaulujeni joukkoon, kun Ghiblistä puhutaan. 

Kukkulan tyttö, sataman poika on erinomainen elokuva, ja ehdottomasti paljon onnistuneempi teos kuin Gorôn debyytti Maameren tarinat. Elokuva ei sinänsä tuo genreensä mitään uutta, mutta sen upea tunnelma tekee siitä mukavan hyvän mielen elokuvan, jota seuraa kiinnostuneena alusta loppuun asti. Hahmoista myöskin huomaa aidosti välittävän, sillä tarina tarjoaa mukavasti sekä huumoria että sydäntä. Mahtava soundtrack tuo myös omissa silmissäni plussaa elokuvalle!





Sayonara no Natsu (Summer of Farewells) sanat suomeksi:

Laiva katoaa mereen kimaltelevaan
Sen sumutorven hyvästit kuulla saan
Jos laskeudun kukkulalta polkua pitkin
Tunnenko tuulessa kesän väritkin?
Rakkauteni on melodia hento
Sitä laulan korkealta ja matalalta
Rakkauteni on lokin lento
Se lentää korkealla ja matalalla
Jos kutsun sua aikaan iltaruskon
Rakkaani näen, niin uskon
Polulta oksat heiluvat mukana tuulen
Niiden hyvästiksi vilkuttavan luulen
Vanha kappeli, tuuliviiri
Kesän väreissä hehkuu elon piiri
Eilinen rakkaus on kyyneleitä vain
Ne kuivuvat hiljalleen poskiltain
Huominen rakkaus kertosäkeenä toistuu
Sen sanat tuskin mielestäni poistuu
Jos sut auringonlaskun aikaan nään
Saanko syliisi painaa pään?






Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com


lauantai 18. huhtikuuta 2020

Arvostelu: Maameren tarinat ~ Gedo Senki (2006)

MAAMEREN TARINAT


Ohjaus: Gorô Miyazaki
Pääosissa: Jun'ichi Okada, Aoi Teshima, Bunta Sugawara, Yûko Tanaka, Teruyuki Kagawa, Jun Fubuki
Genre: anime, fantasia, seikkailu
Kesto: 1h 55min
Ikäraja: 12


Maameren tarinat (Gedo Senki, suom. Gedin sotakronikat) on vuonna 2006 ilmestynyt Studio Ghiblin elokuva. Ohjaajana toimi ensimmäistä kertaa Hayao Miyazakin poika, Gorô Miyazaki. Elokuva perustuu löyhästi Ursula K. Le Guinin samannimiseen kirjasarjaan. 

Hayao Miyazaki oli aikoinaan yrittänyt taivutella Ursula K. Le Guinilta lupia elokuvan tekemiseen, mutta tämä ei ollut suostunut siihen. Vasta nähtyään Oscarin voittaneen Henkien kätkemän Le Guin vakuuttui Miyazakin ohjaustaidoista, ja niin hän hyväksyi kirjasarjansa adaptoimisen elokuvaksi vuonna 2003. Tuohon aikaan Miyazakilla oli kuitenkin menossa projekti Liikkuvan linnan kanssa, joten Ghiblin päätuottaja Toshio Suzuki päätti antaa Miyazaki-juniorille mahdollisuuden esikoisohjaukseen. Sekä Hayao että Le Guin eivät olleet tyytyväisiä kyseiseen päätökseen ajatellen, että Gorôlla ei olisi tarpeeksi kokemusta ja osaamista siihen. Myöhemmin Hayao kuitenkin hyväksyi poikansa ohjaustyön. Elokuvan saama vastaanotto ei ollut kovin hääviä. Sitä pidetään hyvin usein Studio Ghiblin huonoimpana elokuvana, ja se on myös ainoa, joka on saanut Rotten Tomatoes-sivustolla tomatometerillä vain 43% (audience score 46%). Siitä huolimatta se on jakanut aika vahvasti mielipiteitä: jotkut todella pitivät elokuvasta, toiset taas sitten eivät lainkaan. Le Guin vastasi itse Gorôlle aluksi näin: "Se ei ole minun kirjani. Se on sinun elokuvasi. Se on hyvä elokuva". Myöhemmin Le Guin kuitenkin ilmaisi olleensa pettynyt elokuvaan. Hän ei muun muassa pitänyt siitä, että Gorô oli ottanut vain palasia sieltä täältä ulos kontekstista sekä korvannut tarinan aivan toisenlaisella juonella. 

En ole itse lukenut Le Guinin kirjasarjaa ollenkaan, joten vältyn sen ja elokuvan vertailulta toisiinsa.


Elokuva sijoittuu nimensä mukaisesti Maamereen, jossa tasapainoa yrittää järkyttää kammottava velho nimeltä Cob. Tasapainon horjuminen näkyy satojen kuivumisena, karjan kuolemana sekä ihmismielten alakuloisuutena. Myös prinssi Arren potee vaikeuksia omien henkisten ongelmiensa kanssa. Elokuva alkaakin siitä, että prinssi tappaa isänsä veitsellä. Sen jälkeen Arren pakenee linnastaan ja tapaa myöhemmin arkkivelhon nimeltä Varpushaukka. Tämä ottaa masennusta potevan prinssin mukaansa matkalleen, ja niin tarina sitten etenee kohti tasapainon löytämistä takaisin Maamereen sekä vihollisen kohtaamiseen.

Elokuvan aloitus on hyvin vahva, ja se onnistuu tempaisemaan katsojan taatusti mukaansa. Alku jättää heti prinssin motiivin isona kysymyksenä ilmaan, ja siihen saatu ontuva vastaus ei oikein toimi. Arren siis potee masennusta kuoleman pelon takia, ja siksi hän ilmeisesti murhasi isänsä...? Varpushaukka huomaa, että nuorukaisella ei ole kaikki kotona. Yhdessä he kävelevät erään kaupungin läpi, jossa tapahtuu kaikenlaista synkkää. Suoraan näytetään julmaa ihmiskauppaa kahleet kaulojen ympärillä. Myös huumeita kaupitellaan kujilla, ja alakuloinen Arren meinaa sellaisia itsekin popsia. Onneksi Varpushaukka kuitenkin huolehtii hänestä, ja myöhemmin he saapuvat majataloon, jossa asustaa noita nimeltä Tenar sekä tyttö nimeltä Therru. Tenar ottaa vieraat avosylin kylään, mutta Therru aluksi kiukuttelee Arrennille. Myöhemmin sopu katon alla kuitenkin löytyy, ja melko julmiakin asioita Therrun menneisyydestä selviää.


Toisessa kolmanneksessa kerronnan ajoittainen laahaus alkaa hieman tuntua. Itseäni ei yleensä hidastempoisuus haittaa, kunhan tunnetta on mukana. Usein tunnetta ja sympaattisuutta Ghiblin elokuvissa onkin, mutta tästä ne selvästi puuttuvat. Hahmotkin ovat aikalailla sellaisia, että heihin ei juurikaan kiinny. Aivan yltäsyvällistä ei kaiken tietysti aina tarvitse olla, mutta aavistuksen irrallisuutta tässä väkisinkin aistii. Myös hahmojen motiivit ovat välillä epäselviä, kuten jo aikaisemmin mainitsinkin. 

Heikoimmaksi lenkiksi näen kuitenkin sen viimeisimmän kolmanneksen, jossa käydään melko länsimaalaisella tekniikalla "vihoviimeinen taistelu" eli toisin sanoen hyvä voittaa pahan ja sillä sipuli. Se voisi jotenkuten toimiakin, mutta lopussa on silti aikamoista sekavuutta. Tuntuukin, että muu osuus elokuvassa kulkee hitaasti, mutta ihan viimeiseen kohtaukseen on tungettu aivan hirvittävä määrä asioita, jotka eivät ole selitettävissä. Aivan kuin elokuvantekijät olisivat unohtaneet kyseiset elementit suunnitteluvaiheessa ja sitten vain ahtaneet ne sinne loppukohtaukseen.


Mikä kuitenkin itseeni vetoaa tässä elokuvassa, on sen käsittelemä teema. Aiheena on siis kuoleman pelko ja sen käsittely, mikä voi helposti liikaa ajateltuna saada oikeastikin mielen näkemään mustaa tyhjyyttä. Mielestäni paras dialogi, joka tuota aihetta kauniisti kuvaakin, on tämä: "Kukaan ei elä ikuisesti. Vain meillä on tieto kuolevaisuudesta. Se on kallisarvoinen lahja. Se saa meidät elämään täyttä elämää. Elämämme on meidän, ei taivaiden sanelema." Elokuvan teema sekä kaupungin epäilyttävät kujat tuovat tunnelmaan synkkyyttä, mistä myös itse pidän. 

Animaatiotyyli ei ehkä yllä aivan samalla tasolle kuin vaikkapa isä-Miyazakin elokuvat, mutta on se silti kauniisti onnistunutta. Värit taisivat näyttää omaan silmääni jotenkin yksinkertaisemmilta kuin yleensä. En sitten tiedä, luulenko vain...? Musiikista ei oikein muuta erityistä mainittavaa ole kuin Therrun esittämä laulu Therru's song. Hahmo alkaa lauleskelemaan ehkä hieman yllättäen, mutta onhan tuo laulu kaunis. Etenkin sen pianoversiota kuuntelee oikein mielellään.


Maameren tarinat -elokuvaan on yritetty ahtaa hieman liikaa ainesta, mikä johtaa lopulta siihen, että kokonaisuus ei pysy kovin hyvin kasassa. Leffassa on selvästi potentiaalia etenkin sen käsittelemän teeman osalta, johon pystyy edes jotenkuten pinnallisella tasolla samaistumaan. Hahmot ovat kuitenkin melkoisia tyhjäpäitä joihin katsojalla ei muodostu tunnesidettä, ja erityisesti Arrenin murhamotiivi on aika kömpelösti toteutettu. Leffa käy viimeisessä kolmanneksessa valitettavaa alamäkeä, ja siinä tapahtuvat yllätykset tulevat hieman liiankin puskista. Erityisesti mahalaskun vetää liian mustavalkoiseksi ja yksiulotteisen pahaksi väännetty pahis. Ghibli ei yleensä sorru perinteiseen länsimaalaisissa animaatioissa käytettyyn hyvä-vastaan-paha-kaavaan, vaan tekee antagonisteistaan moniulotteisempia ja monimutkaisempia.










Lähteet: www.imdb.com, www.wikipedia.com

maanantai 13. huhtikuuta 2020

Arvostelu: Perfect blue ~ Pâfekuto Burû (1997)

PERFECT BLUE


Ohjaus: Satoshi Kon
Pääosissa: Junko Iwao, Rica matsumoto, Shiho Niiyama, Masaaki Okura, Shinpachi Tsuji ja Emiko Furukawa
Genre: anime, psykologinen, trilleri, kauhu
Kesto: 1h 21min
Ikäraja: 16


Perfect Blue (Pâfekuto Burû) on vuonna 1997 ilmestynyt elokuva, jonka on ohjannut Satoshi Kon. Kyseinen herra on aikamoinen poikkeus anime-alalla. Hänen elokuvansa eivät ole mitään koko perheen animaatioita, vaan puhtaasti aikuiselle väestölle suunnattuja. 

Perfect Blue ei ole ainoastaan todellinen merkkipaalu animen saralla, vaan sillä on ollut yllättävän suuri vaikutus myös Hollywoodin tuotantoon. Elokuvantekijä Darren Aronofsky on itse myöntänyt, että hänen elokuvansa Black Swanin (2010) sekä Konin Perfect Bluen välillä on samankaltaisuuksia. Tiedon etsiminen siitä on melko hankalaa, mutta esimerkiksi Youtubesta ja googlettelemalla jotain tietoa asiasta löytyy (linkit alhaalla). Tarkemmin sanottuna Aronofsky ei "varastanut" Konin animesta kohtauksia, koska hän osti Perfect Bluen filmatisointioikeudet (tehdäkseen remake-kohtauksen elokuvaansa Unelmien sielunmessu). On siis selvää, että Black Swan on ottanut paljon vaikutteita Konin animesta. Se ei ehkä ole aivan kohtaus-kohtaukselta-kopio, mutta yhtäläisyyksiä on runsaasti. 

Mutta sitten itse arvosteluun...


Päähenkilönä seurataan Mima Kirigoea, joka päättää jättää nykyisen pop-idoli uransa "Cham!"-yhtyeessä taakseen. Hän alkaa luomaan itsellensä näyttelijän uraa, mutta tietyt fanit eivät ole hänen uravaihdokseensa tyytyväisiä. Pian Mima löytää epäilyksiä herättävän faninettisivun, jota ylläpitää joku hänen omalla nimellään. Eräs stalkkerikin vähän väliä nähdään tuijottelevan hänen peräänsä. Mima itsekin alkaa pikkuhiljaa epäröimään uutta alaansa, jossa tämä tekee omalle identiteetilleen rajuja muutoksia. Hänen agenttinsa Rumi-Chan suhtautuu myös hieman vastahakoisesti kyseisiin muutoksiin, ja hän on huolissaan Mimasta. Pian kaikki show meneekin vähitellen sekavaksi ja ahdistavaksi, eikä Mima enää tiedä, mikä on totta ja mikä ei.


Hahmot avautuivat ehdottomasti paremmin uusintakatselulla, kun tiesi jo, mitä on tulossa. Näin heidän päänsä sisälle pääsi edes jonkin verran paremmin. Mima itse alkaa selvästi olemaan huolissaan omasta identiteetistään kyseenalaistaen, onko hän enää todellinen oma itsensä. Muita hahmoja en viitsi ruveta availemaan, sillä siitä seuraisi vain spoilereiden vyöry. Elokuva on ehdottomasti niitä, jossa kaikkea ei kerrota katsojalle suoraan, ja siksi myös hahmot pitäisi tulkita melko analysoivasti. Hahmoista selkeästi eniten keskitytään päähenkilöön, mutta sivuhahmoilla on juonen ja illuusioiden kannalta oma merkityksensä. 

Illuusiot ovatkin se suurin aivoja raksuttava osuus tässä. Aluksi sitä luulee olevansa niin hollilla tarinasta, mutta viimeistään puolen välin jälkeen homma käy aikamoista pakan sekoitusta. Erityisesti siinä elokuva menee erikoiseksi, että todellisuus ja harha sekoittuvat Miman näytellessä elokuvaa varten. Siinä saa katsojana pohdiskella päänsä puhki, kuinka asiat todellisuudessa ovat. Onko kaikki vain harhaa, vai onko Mima tai kenties joku muu psykologisesti sairas? Siinä Perfect Blue onnistuukin niin hämmästyttävän hyvin ja nokkelasti. Se on hyvin syvällinen ja monikerroksinen sekoitus identiteetin löytämistä ja psykologista illuusiota, miksi se ei ole vain perinteinen trilleri/kauhu-elokuva. 


Elokuvan animaatiotyyli on Satoshi Konilla hyvin omalaatuista, eikä siitä ole mitään moitittavaa. Animointia hyödynnettin juuri hyvin kikkailemaan värien vaihtelujen kanssa sekä tekemällä tietyistä hahmoista jopa kuvottavuuteen asti creepyn näköisiä. Olen huomannut, että Konin animeissa hahmojen huuliin sekä silmäripsiin on oikeasti panostettu, mitä en ole kovin usein japanilaisissa animaatioissa nähnyt. Se tekeekin Konin elokuvien hahmoista hyvin realistisen näköisiä. Värien vaihtelu oli myös hyvin mielenkiintoinen seikka. Punainen vaikuttaisi jotenkin kuvastavan pelkoa tai ahdistuneisuutta, kun taas sitten sininen kenties turvaa ja täydellisyyttä (kuten elokuvan nimikin oivallisesti toteaa). Elokuvan musiikki on myös hyvin loppuun asti hiottua. Se luo etenkin niissä tietyissä kohtauksissa juuri sen ahdistavan ja karmivan tunnelman, että aivan kylmät väreet hiipi selkää pitkin. Etenkin Virtual Mima tulee varmasti olemaan minulle, kuten myös monille, se ääniraita, joka pahimmassa tapauksessa jää päähän kaikumaan. 

Järkyttävä, tunteisiin vetoava, animaatiota parhaimmillaan ja täynnä monia merkityksellisiä yksityiskohtia - Perfect Blue on sanoinkuvaamattoman hieno ja nerokas mestariteos. Jokaisella katselukerralla se onnistuu yhä menemään voimakkaasti ihon alle, ja katsojana löytää aina jotain uutta, mitä ei edellisellä kerralla huomannut tai pitänyt kovin merkityksellisenä. Tunnelma on suorastaan ahdistavan vangitseva ja kaikki hahmot ovat kompleksisia. Kaikki ei ole välttämättä sitä, miltä päällisin puolin näyttää. Ratkaisu piilee syvällä monen kerroksen alla. Satoshi Kon on hyvinkin saattanut luoda kaikista vaikuttavimman emotionaalisen tripin, jonka katsoja pääsee tässä päähenkilön psyyken puolella kokemaan.









Elokuvan tiedot: www.wikipedia.com, www.imdb.com
Yhtäläisyystiedot Perfect bluen ja Black Swanin välillä: https://www.flixist.com/monday-movie-trivia-aronofsky-bought-perfect-blue-rights/, https://www.imdb.com/title/tt0156887/trivia?ref_=tt_trv_trv

sunnuntai 12. huhtikuuta 2020

Arvostelu: Dinosaurus ~ Dinosaur (2000)

DINOSAURUS


Ohjaus: Ralph Zondag, Eric Leighton
Pääosissa: D.B. Sweeney, Hayden Panettiere, Max Casella ja Julianna Marguelis
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1h 22min
Ikäraja: 7


Dinosaurus (Dinosaur) on vuonna 2000 ilmestynyt Disneyn animaatioelokuva. Se on Disneyn virallisessa kaanonissa 39. klassikkoelokuva. Suomessa taas sitä ei lueta klassikkoelokuvien joukkoon lainkaan. 

Olen nähnyt Dinosauruksen jo lapsena, sillä omistimme kyseisen DVD:n. Minkäänlaista muistikuvaa tämä teos ei ole päähäni jättänyt, eikä tämä ole koskaan tainnut houkutella uudelleenkatsomista millään tasolla. Tämä on tainnutkin kuulua omalla kohdallani siihen animaatioelokuvien kastiin, joiden katseleminen ei meinaa millään lähteä käyntiin. Saman asian huomasin myös nyt. Jotenkin ei olisi edes jaksanut vaivautua katsomaan tätä, mutta koska arvostelua tästä olen jo tovin suunnitellut, niin tässä sitä ollaan. 

Juoni lyhyesti (DVD:n takakansi):
"Tarina alkaa, kun pieni dinosaurus, joka ei ole vielä ehtinyt edes kuoriutua munasta, joutuu pois perheensä parista. Dinosaurus Aladar varttuu paratiisisaarella lemurien joukossa, parhaina ystävinään hyväsydäminen Suri ja hassutteleva Zini. Rauhaisa elämä saa järisyttävän käänteen, kun meteoriittisade pyyhkäisee saaren yli ja kaikki sen asukkaat joutuvat veden varaan. Viime hetkellä mantereelle pelastautunut Aladar kumppaneineen kohtaa ryhmän dinosauruksia, jotka ovat matkalla kohti turvallisempia asuinmaita. Edessä on vaivalloinen matka halki erämaan ilman vettä ja ruokaa vihollisten väijyessä takana. Erilaisissa oloissa kasvanut Aladar yrittää opettaa ryhmälle, että joskus sopeutuminen on ainoa tapa selvitä."


Juonesta voisi jo heti aloittaakin sanomalla, että se on täysin yhtä tyhjän kanssa. Vaikka juuri katsoin elokuvan, minkäänlaista kunnon kokonaisuutta en juonesta saanut rakennettua. Siksipä kirjoitinkin sen mieluumin suoraan DVD:n takakannesta. On melko omituista, että tarina oli näinkin pitkäveteinen ja mitäänsanomaton. En ainakaan juuri nyt saa päähäni toista Disneyn animaatioelokuvaa, joka olisi näin surkea veto. Jokin samantyyppinen ulkoasultaan Aivan villit on lukemani mukaan myös ollut puhdas huti, mutta sitä minun ei ole tullut nähtyä. Dinosaurus vaikuttaisi ottavan hieman mausteita Maa aikojen alussa -elokuvasta. Disney halusi siis ilmeisesti hieman imitoida toista dinoleffaa (joka on luultavasti aika helposti parempi verrattuna tähän kökköön elokuvaan).

Kaikki tuntui jotenkin hyvin irralliselta, myös hahmot. Puhumattakaan heidän nimistä, joista ainoastaan Aladar jäi mieleeni. Aladar oli kai ihan okei heppu, muut sitten olivat vähän niin ja näin. Hahmojen dialogit olivat juonen tavoin jotenkin yhtä tyhjän kanssa. Heidän välillä ei tuntunut olevan minkäänlaisia tunnesiteitä aistittavissa, eikä heistä vain jaksa edes välittää. Apinat olivat kai hyväntahtoisia kasvattaessaan orvoksi jääneen Aladarin, mutta mitään tunteita tämä teos ei tosiaan minussa herättänyt, ellei sitten turhautuneisuutta lasketa. Olihan tässä jokunen vitsi mukana, mutta nekin olivat valitettavan korneja ja saivat minut vain irvistämään.


Elokuva taitaa olla Disneyn ensimmäisiä tietokoneanimaation saralla. Sen voi helposti huomatakin. Taustat olivat jokseenkin ihan uskottavan näköisiä, mutta itse dinosaurukset näyttivät sellaisiltakin muovailuvahan töherryksiltä tuon kaiken keskellä, että aivan pahaa teki. Dinosaurusten silmätkin oli luotu jotenkin naurettavan näköisiksi, ettei niitä oikein voinut siksikään ottaa tosissaan. Animaatiotyyli on siis helposti heppoisinta, mitä Disneyltä olen nähnyt. Kuten jo helposti voi arvatakin, tämä ei ole musikaali, vaan sisältää taustamusiikkia aina välillä. Mitään erityistä mainittavaa ei siitä taida olla. Ei siis mitenkään huonoa musiikkia tämä sisällä, mutta ei mieleenpainuvaakaan.

Dinosaurus kuuluu helposti Disneyn hutitekoihin. Kyllähän tällekin elokuvalle varmasti omat faninsa löytyvät, mutta minuun tämä ei valitettavasti tehnyt sitten minkäänlaista vaikutusta. Vaikka olen nähnyt elokuvan jo lapsena, niin on se jo silloin kaukana suosikeistani ollut. Jotenkin jäi sellainen tuntuma, että tästä olisi voinut kenties nauttia enemmän ilman niitä dialogeja. Eli tämä olisikin ollut sellainen puhdas "avara luonto" -tulkinta. Tosin animaatiotyylissä olisi silti huimasti parantamisen varaa. Kyseessä saattaa hyvinkin olla kaikista tylsin animaatio, mitä olen ikinä nähnyt. Siksi en myöskään sille kovin hyviä pisteitä pysty antamaan, sen verran piinallista katseltavaa tämä on.






Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

lauantai 11. huhtikuuta 2020

Arvostelu: Prinsessa Kaguyan taru ~ Kaguya-hime no Monogatari (2013)

PRINSESSA KAGUYAN TARU


Ohjaus: Isao Takahata
Pääosissa: Aki Asakura, Kengo Kôra, Takeo Chii ja Nobuko Miyamoto
Genre: anime, draama, fantasia
Kesto: 2h 17min
Ikäraja: 7


Prinsessa Kaguyan taru (Kaguya-hime no Monogatari) on Studio Ghiblin tuottama anime-elokuva, joka sai ensi-iltansa vuonna 2013. Elokuva on Isao Takahatan (1935-2018) ohjaama, ja se jäi hänen joutsenlauluksi. Tämä elokuva tekeekin hyvin suuren poikkeuksen animaatiotyylillään, sillä se onkin vesivärimaalauksen tavoin toteutettu. Elokuva perustuu japanilaiseen kansansatuun nimeltä Bambunleikkaajan tarina. Teoksen tuottamiseen kului yhteensä kahdeksan vuotta, mikä onkin aika uskomatonta. Siitä välittyy automaattisestikin tunne, että Takahatalla oli kyseiseen projektiin palava halu.

Katsoin Prinsessa Kaguyan tarun ensimmäisen kerran vajaa vuosi sitten. Aiemmin en ollut Isao Takahatalta nähnyt kuin traagisen Tulikärpästen haudan sekä hassun ja oudon Pom Pokon. Tämä elokuva kuului ehdottomasti siihen kastiin, jota kohtaan minulla oli skeptisimmät ja alhaisimmat odotukset. Päässäni pyöri muun muassa ajatus, että voisiko vesivärimaalauksella tehty animaatio olla mieleeni. Mielessä kävi myös, että tämä saattaisi olla jotenkin liian taiteelliseksi muovattu. Ennakkoluulojeni vuoksi en tätä halunnut itselleni hankkia, joten lainasin sen kirjastosta. Mutta...heti tämän nähtyäni päätin, että hankin sen ehdottomasti kasvavaan Ghibli-kokoelmaani.


Eräänä päivänä kylän bambunleikkaaja nimeltä Miyatsuko löytää erikoisen verson, jonka sisältä paljastuu peukaloisen kokoinen prinsessa. Miyatsuko uskoo, että taivas on siunannut häntä ja vaimoaan, ja niin he adoptoivat ja kasvattavat pienen tytön omana lapsenaan. Prinsessa ei ole kuten muut lapset; hän kasvaa huimaa vauhtia, aivan kuin bambunvesa. Prinsessa on elämän intoa ja energiaa pursuava lapsi, joka ystävystyy muiden kyläläisten kanssa. Erityisimmäksi ystäväksi hän saa pojan nimeltä Sutemaru, ja heidän välillä tuntuukin olevan eräänlainen nuppu, joka odottaa puhkeamistaan täyteen kukkaan. Pian Miyatsuko kuitenkin löytää metsästä kultaa ja kasan täyteliäitä kankaita. Hän on vakuuttunut, että tyttö kuuluu kasvattaa yleellisemmissä olosuhteissa, jotta tämä olisi tarpeeksi onnellinen. Siitä alkaakin välillä niin naurua kuin myös surua tarjoava etappi. Isä sokaistuu hyväntahtoisuudestaan huolimatta materialismin ja hienouden palvomiseen, eikä viitsi edes vaivautua ottamaan selvää tyttärensä tunteista. Äiti sitä vastoin on hyvin sydäntälämmittävä hahmo, joka myös hieman kyseenalaistaa miehensä vaatimuksia.


Elokuvan alussa pääsointuna vallitsee syntymän ja kevään ilo ja viattomuus, mutta myöhemmin raskaammat sävelet alkavat vähitellen vallata tunnelman. Yhdeksi kantaaottavaksi teemaksi nousee feministisyys, joka liittyy varmasti Japanin (tai minkä tahansa maan) entisaikoihin. Naisia on helppo esineellistää, ja heitä kohtaan on ne tietynlaiset odotukset. Elokuvassa sitä kuvastavat muun muassa kilpakosijat, jotka havittelevat neitokaista edes tätä tuntematta. Pian kartano, jossa prinsessa asustelee, muuttuukin melko brutaalisti vankilaksi, jossa hän ei voi olla enää oma itsensä. Myös toisen kahlitseminen nousee isän kautta esille, kun tämän katse on melko kapeasti vain oman navan alueella.

Sisältää spoilereita! (Alkavat ja päättyvät ***-merkkiin)

***

Takahata nostaa tärkeimmäksi seikaksi syntymän, elämän ja kuoleman. Vaikka aluksi asetelma loppuratkaisuineen saattaa vaikuttaa manipuloivalta ja saarnaavalta, ei se sitä oikeasti ole. Herra pikemminkin vain kyseenalaistaa, mitä kaikkea vaaditaan, jotta elämä olisi onnellista ja elämisen arvoista. Loppujen lopuksi onnellisuus tulee hyvinkin yksinkertaisista asioista, kuten vaikkapa kauniin kirsikkapuun alla temmeltämisestä. Kuoleman hyväksyminen on myös yksi esille nouseva asia. Loppuratkaisu ei niinkään ole minkään sortin rangaistus, vaikka aluksi niin epäilinkin. Kaikkihan me joskus vielä kuolemme. Ensin synnytään, sitten eletään ja viimeiseksi jätetään hyvästit maapallolle. Lopetus jättää pikemminkin sellaisen ajatuksen, että täytyisi osata arvostaa elämässä niitä kauniita ohikiitäviä hetkiä ja yksinkertaisia asioita. Helposti kaikkea tuota pitää vain itsestäänselvyytenä. Takahata nostaa myös kauniisti esille sen tosiasian, että elämään kuuluvat niin ilo, suru kuin myös viha. Jos pidätämme inhimilliset tunteemme, emme ole aitoja. Silloin on mahdotonta elää täyttä elämää.

***


Animaatiotyylinä toimii kauniisti toteutettu vesivärimaalaus, joka on samaan aikaan aavistuksen pelkistettyä sekä täyteliäistä. Erityisesti itse prinsessa Kaguyan ulkoasuun on panostettu tekemällä hänestä muista hahmoista selkeästi erottuva kaunokainen. Ihailin myös suuresti varjostuksia, jotka vangitsevat katseen kauneudellaan. Toki voisi kyseenalaistaa, pitikö elokuva tehdä juuri vesivärimaalauksen tavoin. En kuitenkaan usko, että tämä olisi toiminut tavallisella animaatiotyylillä yhtä hyvin. Vesivärimaalauksen jekku paljastuu etenkin kohtauksessa, jossa Kaguya juoksee vihaisena kartanosta pois. Kohtaus on täynnä voimakkaita tunteita, ja ainakaan itse en selviä siitä ilman kylmiä väreitä. 

Musiikki on kauniissa tasapainossa tunnelman kanssa. Säveltäjänä toimii Joe Hisaishi, jonka ääniraitoja kuullaan erityisesti Miyazakin elokuvissa. Hisaishi kun on kyseessä, ei tietenkään tunteelliselta musiikilta jäädä paitsi. Erityisesti lopputekstien aikana soiva Inochi no kioku saa kyyneleet tulvimaan silmiin, kun kyseistä laulua edes ajattelee. 


Prinsessa Kaguyan taru on kokonaisuudessaan hyvin kaunis, koskettava ja monenlaisia tunteita herättävä taideteos. Vesivärimaalaus näyttää voimakkaissa kohtauksissa tunteet aivan jollain korkeammalla tasolla. Teemat ovat hyvin vahvasti varteenotettavia, joita Takahata tässä käsittelee. Loppuratkaisu sekä Inochi no kioku saivat minut herkistymään uskomattoman paljon. Kyyneleiden tulvalta ei vältytty, ja sydän tuntui särkyvän palasiksi. Voisi siis sanoa Takahatan tehneen sen taas. Hänen aikaisemmista teoksista Tulikärpästen hauta on kokonaisuudessaan jo itkettävä, ja Eilisen kuiskauksen loppuratkaisu on myös koskettava, mutta ei onneksi yhtä traaginen. Ainoaksi heikkoudeksi koen elokuvan keston, josta olisi voinut hieman leikata ylimääräistä pois. Aivan niin tiivis ei siis kokonaisuus mielestäni ollut. Mitenkään pitkästyttäväksi tarina ei silti onneksi missään vaiheessa käynyt. Hidastempoisuus ja rauhallisesti sykkivä tarina saattaa joidenkin katsojien kärsivällisyyttä kuitenkin koetella. Kyseessä onkin hyvin kypsä tarina, kuten teemoistakin voi jo päätellä. Takahatan teokset tuntuvatkin olevan vielä enemmän ensisijaisesti aikuisille suunnattuja verrattuna muihin studion elokuviin.




Inochi no kioku sanat suomeksi:

Kosketuksesi tuottama ilo
Ylsi syvälle, syvälle sisimpääni
ja levisi kaikkialle
Kehoni joka sopukkaan
Vaikka kaukana olenkin
Ja kaikki on mieltä vailla
Ja vaikka koittaa päivä
Elämäni viimeinen
Kaikki tässä hetkessä
Menneisyydestä rakentuu
Tapaamme jälleen, olen siitä varma
Jossakin muistojemme mailla
Minulle antamasi lämpö
Yltää syvälle, syvälle sisimpääni
Se minut saavuttaa, valtaa kokonaan
Kaukaa, menneisyyden takaa
Sydämeni tasainen liekki
Intohimon tuli sisintäni valaisee
Se hiljalleen kipua lievittää
Vaikka surisin sydänjuuriani myöten
Kaikki tässä hetkessä
Valaa toivoa tulevaisuuteen
Muistan sen, olen siitä varma
Jossakin muistojemme mailla
Kaikki tässä hetkessä
Menneisyydestä rakentuu
Tapaamme jälleen, olen siitä varma
Jossakin muistojemme mailla
Kaikki tässä hetkessä
Luo toivoa tulevaisuuteen
Muistan sen, olen siitä varma
Jossakin muistojemme mailla





Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com