lauantai 4. heinäkuuta 2020

Arvostelu: The Place promised in our early days ~ Kumo no Mukô, yakusoku no basho (2004)

THE PLACE PROMISED IN OUR EARLY DAYS


Ohjaus: Makoto Shinkai, Yoshio Suzuki
Pääosissa: Hidetaka Yoshioka, Masato Hagiwara, Yuka Nanri
Genre: anime, draama, romanssi, scifi
Kesto: 1h 31min


The Place promised in our early days (Kumo no Mukô, yakusoku no basho) on vuonna 2004 ilmestynyt Makoto Shinkain elokuva. Olen viime aikoina yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja harpata läpi melkeinpä kaikki kyseisen herran teokset. Se on hyvin työlästä ja pitkäpiimäistä, sillä melkeinpä kaikki Your name -elokuvaa edeltävät tekeleet ovat tuntuneet sisällöiltään hieman unohdettavilta. Viimeksi tuli arvosteltua The Garden of words, joka kyllä yllättäen onnistui olemaan vakuuttava. Nyt on sitten vuorossa tämä hieman aikaisempi herran tekele. Elokuvan nimessä oli jotain hyvin houkuttelevaa, joten odotin tietenkin jotain ainutlaatuista kokemusta. Kuinkakohan kävi?

Tarinan keskiössä on jonkin sortin trioporukka: kaksi poikaa (Hiroki ja Takuya) ja yksi tyttö (Sayuri). Aluksi veikkailin jo, että luvassa olisi kolmiodraamaa, mutta ilmeisesti toiseen heistä tyttönen on rakastunut, ja samoin se poika häneen. Nimet menivät minulla sekaisin, joten en osaa sanoa, oliko Sayurin sydämen valittu Hiroki vai Takuya. Luulisin, että jos elokuvassa olisi ollut selkeämmin yksi henkilö keskiössä, eikä koko ajan vaihtuvaa näkökulmaa, muistaisin heidän nimet paremmin. Pelkästään nimet eivät minulla kuitenkaan jääneet unholaan. En edes yhtään osaisi kuvailla hahmojen luonteita. Niin sekava ja poukkoileva tämä kokonaisuus oli. Se yrittää olla liian montaa asiaa yhtä aikaa, miksi se kaikki jää niin heiveröiseksi pintaraapaisuksi: melodramaattinen, scifimäinen, sotaan liittyvä... Nyt jo unohdinkin, että miten ihmeessä se jokin sotakin tuohon tarinaan edes liittyi. Siitä kyllä mainittiin, mutta sitä ei näytetty. Mitä, häh?


Kaikki hahmot ovat hyvin onttoja, ja juonta tällä elokuvalla hädin tuskin edes on. Tarina selvästi yrittää rakentaa jotain omituista ja pohjustamatonta romanssia, joka hukkuu tuon kaiken yritteliään scifimäisyyden ja tyhjänoloisten sivuhahmojen joukkoon. Tämän ilmeisesti kuuluisi herättää tunteita. No, sanotaanko, että tämä sai minulla suurimmaksi osaksi aikaan vain väsymyksen tunteita. Haukottelujen määrä oli melkoisen radikaalia. Enpä ole hetkeen näin tylsää animea nähnyt. Leffan parhaimmaksi puoleksi päätyi animaatiotyyli, ja aika ajoin musiikkikin oli mukiinmenevää. Hahmojen animointi ei tietenkään ole niin hyvin kehittynyttä tässä vielä, jos Shinkain myöhempiin elokuviin vertaa. Maisemat olivat silti sitä tuttua silmäkarkkia ja wallpaperia, mikä onneksi piti minut juuri ja juuri hereillä. 

Hahmojen dialogit tuntuivat välillä katkeilevilta, kuten muissakin vanhemmissa Shinkain teoksissa. Olihan niissä sitä tiettyä poeettisuutta ja nättiyttä. Tässä tuntuu selvästi olevan samanlaista suureellisen loppukliimaksin rakentamisainesta, kuin mitä kahdessa viimeisimmässä leffassakin (Your name, Weathering with you) on. Tässä ei silti juuri ihmeempää kliimaksia koeta. Olin vain helpottunut, että leffa vihdoin ja viimein loppui. Kesto ei edes ole pitkä, sehän on vain puolitoista tuntia, ja silti tämä sai minut näin uneliaaksi.


The Place promised in our early days jatkaa samaa pettymysten rataa, mitä olen tässä jo hyvän tovin vanhempien Shinkain elokuvien kanssa kokenut. Tämä saattaa silti hyvinkin olla kyseisen herran teoksista huonoin. Se on aivan tajuttoman vaikeaselkoinen, täyteen ahdettu ja tylsä. Sillä ei tunnu olevan minkään sortin pääfokusta, tai sitten sillä on, mutta se hukkuu tuon kaiken melskeen sekaan. Yksikään hahmo ei ole kiinnostava tai muistettava. Parasta tässä elokuvassa on sen mainosjuliste sekä animaatiotyyli. Muu onkin sitten pintaraapaisuksi jäävää epäselvyyttä. Elokuva ei missään vaiheessa lähde käyntiin eikä nappaa katsojaa mukaansa. Vilkuilin viiden minuutin välein jäljellä olevaa kestoa, sillä aika kului tämän leffan ääressä hyvin matelevasti eteenpäin.











Elokuvan tiedot: www.imdb.com

torstai 2. heinäkuuta 2020

Arvostelu: The Garden of words ~ Koto no ha no niwa (2013)

THE GARDEN OF WORDS


Ohjaus: Makoto Shinkai
Pääosissa: Miyu Irino, Kana Hanazawa
Genre: anime, draama, romanssi
Kesto: 46 min


The Garden of words (Koto no ha no niwa) on vuonna 2013 ilmestynyt Makoto Shinkain ohjaama anime-elokuva. Kyseinen herra on saanut mainetta erityisesti hänen kahdesta viimeisimmästä teoksestaan, Your name ja Weathering with you, jotka ovat jo ripsakasti keränneet faneja ja suosiota ympärilleen. Oma henkilökohtainen Shinkaisuosikkini on tietenkin Your name, mikä voi toki johtua siitä, että se on ensimmäinen näkemäni teos häneltä. Koska olen kirjaimellisesti myynyt sydämeni kyseiselle elokuvalle, tuntuu auttamatta siltä, että mikään muu Shinkain teos ei yllä samalle tasolle. Mutta mitenköhän kävi The Garden of wordsin kanssa?

Tarinan keskiössä seurataan 15-vuotiasta poikaa (Takao) sekä 27-vuotiasta naista (Yukino), jotka eräänä sateisena päivänä sattuvat samanaikaisesti puiston katoksen alle oleskelemaan. Takao on yhä opiskelija, joka kuitenkin haaveilee kenkäsuunnittelijan urasta, kun taas Yukino on samassa koulussa työskentelevä opettaja. Toinen lintsaa koulusta ja toinen töistä. Yukinon tilanne on tietenkin vielä kinkkisempi, sillä hänen nähdään napostelevan suklaata sekä juovan olutta keskellä päivää. Molempien elämäntilanteessa on omat naarmunsa, minkä vuoksi he ovat jotakuinkin samalla aaltopituudella ja vaikuttavat aina hiljaisesti kaipaavan toistensa luokse.


Tämä Shinkain teos on enemmänkin lähellä lyhytelokuvaa jo ihan kestonsakin puolesta. Sitä se myös sisällöltään juurikin on: tarina luottaa hiljaisuuteen ja vähäeleisyyteen, mikä sitten ihan katsojasta riippuen on joko hyvä tai huono asia. Suurin osa dialogeista on jommankumman hahmon ajatuksia, hyvin vähän kuulemme heidän yhteisiä keskusteluja. Ydin keskittyy siihen tuttuun hiljaiseen kaipaukseen, mitä yleensä kyseisen herran töissä painotetaankin. Tässä tapauksessa sade tuo kaksi ihmistä jatkuvasti yhteen, kun taas auringonpaiste erottaa heidät toisistaan. 

Hahmot jättävät omaan makuuni paljon syventämisen varaa, sillä heihin käytetty aika on tosiaan vain se 46 minuuttia. Pelkästään pintaraapaisuiksi he eivät kuitenkaan onneksi jää. Yllättävän paljon Shinkai tässä teoksessa tosiaan ehtii sisältöä luoda, vaikka elokuvan loputtua minulle jää auttamatta tunne, että olisin halunnut nähdä jotain vielä enemmän. Loppukohtaus on silti tyydyttävä: se on hyvin voimakas, ja siinä on vaikeaa tunteilta välttyä.

Animaatiotyyli on soundtrackin ohella elokuvan parhaimpia puolia. Se on todellista wallpaperia joka sekunti. Musiikki pysyy hyvin tasapainossa tunnelman kanssa, erityisesti voimakkaan loppukliimaksin soundtrack on uskomattoman kaunis.


The Garden of words on niin lyhyt elokuva, että en siitä pysty kovin pitkää arvostelua raapustelemaan. Se on juoneltaan hyvin yksinkertainen, mutta pitää sisällään hienovaraisesti luotuja tunteita kaikessa vähäeleisyydessään. Tarinan yksinkertaisuuden pystyy jotakuinkin kääntämään elokuvan vahvuudeksi, mutta jotain syvennystä jäin hahmoihin kaipaamaan. Tuntuu, että katsottuani elokuvan (jo kolmannen kerran), en edes osaisi heidän luonteitaan kunnolla kuvata. Katsojan on kuitenkin helppo investoitua heihin tunnelman kautta. Hieman ristiriitaisia tunteita saattaa aiheuttaa heidän välinen ikäero, enkä itsekään täysin tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Toisaalta ikä on tietenkin vain numeroita, eikä tässä tapauksessa mistään suuresta rakkaustarinasta olekaan kyse.

Loppujen lopuksi The Garden of words jätti minulle suhteellisen tyydyttyneen olon. Se kikkailee hienosti tunteiden kanssa erityisesti upealla loppukohtauksellaan. Elokuva tuntuu omaan makuuni kuitenkin panostavan enemmän upeaan animaatiojälkeen ja musiikkiin kuin hahmoihin ja juoneen. Jotain enemmän olisin tosiaan niistä kahdesta päähahmosta halunnut vielä saada irti. Elokuvalle kannattaa kuitenkin antaa mahdollisuus, jos Shinkain elokuvat yhtään kiinnostavat.









Elokuvan tiedot: www.imdb.com


tiistai 30. kesäkuuta 2020

Arvostelu: The Girl who leapt through time ~ Toki o kakeru shôjo (2006)

THE GIRL WHO LEAPT THROUGH TIME


Ohjaus: Mamoru Hosoda
Pääosissa: Riisa Naka, Takuya Ishida, Mitsutaka Itakura, Ayami Kakiuchi, Mitsuki Tanimura
Genre: anime, scifi, komedia, romanttinen
Kesto: 1h 38min

The Girl who leapt through time (Toki o kakeru shôjo) on vuonna 2006 ilmestynyt Mamoru Hosodan ohjaama anime-elokuva. Hänen muita tunnettuja teoksiaan ovat Wolf children, Summer wars, The boy and the beast sekä Mirai, joista viimeisin on hänen tuorein teos. Mirai olikin viime kesänä täällä Suomessa elokuvateattereissa. Olen nähnyt jo tässä vuoden sisällä kaikki Hosodan elokuvat, lukuunottamatta hyvin huonona pidettyä Digimon elokuvaa. Sitä tuskin tulen koskaan katsomaankaan, sillä sen saama negatiivinen palaute ei yhtään herätä kiinnostusta nähdä se.

Päähenkilönä toimii tyttö nimeltä Makoto, jonka ystävyyssuhteita pääsemme seuraamaan koulussa. Hän viihtyy parhaiten kahden parhaimman ystävänsä, Chiakin ja Kosuken kanssa, ja yhdessä he usein viettävätkin aikaa pelaten baseballia. Eräänä päivänä löytää Makoto koulusta erikoisen esineen, joka rikkoutuu hänen kyynärpäätään vasten. Sitten tapahtuukin jotain ihmeellistä, mistä katsojillakaan ei ole mitään hajua. Lähtiessään koulusta pyörällä Makoto huomaa, että hänen pyöränsä jarrut eivät toimi. Jyrkkä alamäki etenee siis vauhdikkaasti ja junaradan esteet sulkeutuvat. Juuri kun Makoto luulee kuolleensa pyöräonnettomuuteen, palaakin hän ajassa taaksepäin. 


Olin aluksi aivan varma, että kyseessä olisi oikein maatamullistava scifiteos, jossa matkataan joko kauas menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Kyseessä onkin aivan tavallinen kasvutarinan tyyppinen elokuva, jonka kultaisimmat hetket koetaan arjessa. Makoton uusi kyky kulkeutua ajassa taaksepäin on enemmänkin sellaista minuuttien takaisin varastamista. Hän käyttää aluksi kyseistä kykyä hyvin itsekkäisiin tekosiin, eikä huomaa lainkaan, että siinä samalla joku muu aina kärsii sivussa. Siitä erityisesti huomauttaa hänen tätinsä, joka on myös tietoinen aikamatkailuista ja omaa kokemusta siitä.

Makoto on mielestäni mahtavasti luotu kömpelöhkö päähenkilö, jonka matkaan lähtee heti alussa oikein mielellään mukaan. Vaikka hän on aluksi melko itsekäs teoissaan, on tärkeintä se, että hän oppii virheistään ja loppujen lopuksi siivoaa likaiset jälkensä muiden eduksi. Hänen ystävänsä Chiaki alkaa tunnustella hänelle ihastustaan, johon Makoto taas ei suhtaudu ilolla. Hän mieluummin vain pakenee paikalta ja palaa ajassa taaksepäin estääkseen nuo rakkaudentunnustukset. Viimeistään siinä katsoja saakin naureskella kovasti. Kolmas trioporukasta on Kosuke, joka on hyvin mukava ja reilu tyyppi myös. Elokuva saa katsojan välittömästi kiintymään tuohon kolmikkoon, eikä heidän haluaisi missään kohtaa eroavan toisistaan.


Elokuvan musiikki ja tunnelma huokuvat sellaista mukavaa rauhallisuutta, mihin takuulla uppoaa mukaan. Draamaa ja ihmissuhdekiemuroita tietenkin myös riittää, ja ne ovat oikein hyvin onnistuneita ja mielenkiintoisia. Animaatiotyyli on Hosodalla hyvin erilaista verrattuna muuhun animeen. Itse en kyseistä tyyliä sanoisi parhaimmaksi, vaikka se oikein silmää onnistuu kyllä miellyttämään. Hahmojen design ei kuitenkaan kolahda silmääni niin kovasti kuin vaikkapa Makoto Shinkain tai Ghiblin elokuvissa. Erityisesti heidän kasvot ovat ehkäpä turhan yksinkertaisen näköiset. Mistä nyt en voi lainkaan moittia, on maisemien animointi, mikä on yksityiskohtaisesti ja todennäköisesti toteutettuna aina iso ilo silmälle. Vaikka tuo animaatiotyyli vähän väliä näyttäisi kaipaavan pientä hiomista, ei se varsinaisesti häiritse eikä todellakaan vaikuta katselukokemukseen negatiivisesti. Tässä tapauksessa elokuvan sisältö kuitenkin on sen verran herkkua, että pienet hiomispuutteet ulkokuoressa pystyy antamaan anteeksi.

Juoni on loppupeleissä melko tavanomainen, mutta silti niin erilainen. Vaikka olen useita koulutyylisiä animeita nähnyt, on tämä ihan oma uniikki juttunsa niiden joukossa. Tämä nimittäin yhä kesti minulla sen kolmannenkin vilkuilun, vaikka muistin tasan tarkkaan, mitä missäkin kohtaa tulee tapahtumaan. Tämä on vain yksinkertaisesti todellinen animeklassikko, johon ei kyllästy. Se on oikein hauska tietyissä hetkissään, kun seurailemme Makoton aikahyppäyksiä. Silti tämä herättää hauskuudestaan huolimatta surunkin tunteita, enkä ihmettelisi, jos joku itkisikin tämän aikana. Meinasin itsekin tirauttaa pari kyyneltä lopussa.


The Girl who leapt through time on loistava elokuva, jonka ainakin itse helposti leimaan vahvaksi klassikoksi. Valitettavasti sen scifimäinen loppuratkaisu estää minua antamasta sille täysiä pisteitä. Elokuva todella imaisee minut mukaansa täysivaltaisesti, miksi sille haluaisin ne täydet tähdet lyödä pöytään. Toisaalta loppukohtauksen dialogi jättää kyllä yllättävän paljon tulkinnanvaraa, minkä takia loppuratkaisun voisi kokea todella positiiviseksi kaikessa avoimuudessaan. Toisaalta tuntuu, että ymmärrän lopetuksen, mutta toisaalta olisin kaivannut Hosodalta vielä enemmän lihaa sen ytimen ympärille vihjeeksi. Muuten tämä on kyllä mielestäni samaan aikaan hyvin koskettava ja hauska elokuva, jonka pariin tulen kyllä useasti halajamaan takaisin. Se taisi olla ensimmäinen näkemäni Hosodateos, miksi voi olla, että minulla on muodostunut siihen erityinen kiintymys. Pidän toki myös Wolf childrenistä ja The boy and the beast -elokuvasta. Silti The Girl who leapt through time taitaa kuitenkin kolahtaa omalle kohdalleni parhaiten. Uskallan kyllä väittää kyseessä olevan oma suosikkini kyseiseltä herralta. Tämä vain jotenkin onnistuu koskettamaan ja vetämään minua puoleensa niin aidosti. En voi muuta kuin suositella tätä kaikille kiinnostuneille, sillä kyseessä on yksiä parhaimpia näkemiäni anime-elokuvia. 












Elokuvan tiedot: www.imdb.com


Päivitetty 1.7.2020


maanantai 29. kesäkuuta 2020

Top 10 mieshahmot

Tein kuukausi sitten top-listan Ghiblin naishahmoista, niin nyt voisi mietiskellä, mitkäs sitten ovat ne parhaimmat mieshahmot. Koska kovin montaa miespäähahmoa ei Ghiblillä ole, sallin myös sivuroolit. (Niin monissa elokuvissa on nimittäin nainen pääosassa.)

Teksti sisältää juonipaljastuksia.



10. PAZU

Laputa -linna taivaalla

Eräänä iltana ihan tavallinen orpo poika Pazu pelastaa taivaalta alas leijailevan tytön nimeltä Sheeta. Hän on innoissaan, kun ainutlaatuinen ja jännittävä seikkailu alkaa. Olen aina mietiskellyt, että kuka loppupeleissä onkaan pääroolissa tässä elokuvassa. Ovatko sekä Pazu että Sheeta päähahmoja, vai jompikumpi heistä? Mielestäni Pazu tuntuu välillä selviävän tietyistä koettelemuksista liiankin helposti leffan edetessä, mutta on hänessä jotain ihanan sympaattista, miksi hän tälle listalle pääsee. Hän on hyvin avulias, uhkarohkea ja seikkailunjanoinen poika. Hän seuraa uskollisena isänsä jalanjälkiä löytääkseen kauan etsityn Laputan.



9. ASBEL

Tuulen laakson Nausicaä

Asbelista on Nausicaälle suuri apu, kun tämä joutuu pakenemaan Pejiten lentoaluksesta. He tapaavat ensimmäisen kerran, kun Nausicaä pelastaa hänet hyönteisten kynsistä. Sen jälkeen he päätyvät Fukain eli Saastemeren alle ihmetellen, miksi he eivät tarvitsekaan happinaamareita suojaksi myrkyiltä. Asbel on hyvin pienessä sivuroolissa, mutta hänellä on yllättävän suuri merkitys Nausicaälle. Hän aluksi omaa virheellistä ajattelutapaa, mutta on valmis kuuntelemaan Nausicaän neuvoja ja ottamaan niistä opiksi. Olen useasti ihmetellyt, miksi niin monet väittävät Asbelia Nausicaän ihastuksen kohteeksi. Itse en kyllä aisti heidän välillään mitään jännitettä, enkä aistinut sitä kertaakaan mangassakaan. Mielestäni he ovat vain ystäviä, jotka auttelevat toinen toisiaan.



8. SHO

Kätkijät

Sholla on suuri merkitys Ariettalle, sillä tämän äidin joutuessa kaapatuksi, on hän heti valmis auttamaan. Sho on hyväntahtoinen poika, joka todella omaa puhtaan sydämen. Hän ei tunne kyynisyyttä tai isottelun halua, vaikka suurikokoisempi onkin kuin pikkuruiset kätkijät. Hän valitettavasti kärsii sydänsairaudesta, jota ei syvennetä sen kummemmin kuin että hahmo mahdollisesti kuolee tai sitten selviää leikkauksella. Kukaanhan katsojista ei loppujen lopuksi tiedä, kuinka Shon todella kävi. Sho on hyvä esimerkki lapsille siitä, kuinka pienempiäkin luonnon kappaleita tulee kunnioittaa ja kohdella hyvin. 



7. ASHITAKA

Prinsessa Mononoke

Ashitaka on aina ollut mielestäni melko syventämättömäksi jäänyt hahmo, mutta se johtuu ilmeisesti siitä, että hänen on tarkoitus toimia katsojan silminä luonnon ja rautakylän välisessä konfliktissa. Loppupeleissä Prinsessa Mononokessa näkökulma vaihtuu aika useaankin otteeseen, miksi myös Ashitakan persoonallisuus jää hieman sivusuuhun. Tärkeintä onkin, että pystymme hänen mukanaan seuraamaan konflikteja mahdollisimman puolueettomasti. Silti pidän Ashitakassa erityisesti siitä, että hän jaksaa pysyä sitkeänä ja rauhallisena erilaisissa tilanteissa. Hän ei myöskään suoranaisesti valitse, onko luonnon vai rautakylän puolella. Tappaminenkaan ei ole hänelle aina se ensimmäinen vaihtoehto, ellei sitten oma tai muiden henget ole akuutisti uhattuina. Hän myös viisaasti lopussa toteaa, että Peurajumalan pää pitää palauttaa ihmiskätten kautta, millä Miyazaki hienosti symboloi ihmisen ja luonnon välistä suhdetta: jos me vahingoitamme luontoa, ei se vahinko korjaannu kuin meidän kautta.



6. SEITA

Tulikärpästen hauta

Seita käy ehdottomasti kaikista vaikeimman tien ja synkimmän kohtalon läpi, joutuen kärsimään toisen maailmansodan ajasta. Kun hänen äitinsä kuolee pommituksissa, joutuu hän kantamaan täyden vastuun pikkusiskostaan Setsukosta. Sitä kaikkea on samalla sekä sydäntälämmittävää että sydäntäsärkevää seurata. Seita on kuitenkin ennen kaikkea vain ihminen, joka tekee myös virheitä. Hän uskoo, että voisi hyvinkin pärjätä Setsukon kanssa kahdestaan ilman kylmää tätiä, mutta köyhyys ja nälänhätä iskevät armotta. Sen seurauksena Seita alkaa muun muassa varastelemaan, ja joutuu sen takia pahimmassa tapauksessa fyysisesti pahoinpidellyksi. Seita onkin varmaan inhimillisin hahmo tällä listalla. Vaikka hahmon tekemiset saattavat tuntua ärsyttäviltä, ovat ne aikuistumattoman lapsen tekosia toivottomassa tilanteessa.



5. PARONI

Sydämen kuiskaus / Kissojen valtakunta

Eipäs jatketakaan ihmisellä, vaan kissanukella. Paroni Humbert von Gikkingen on yksinkertaisesti erittäin hurmaava tapaus. Hän esiintyy kahdessa elokuvassa, Sydämen kuiskauksessa ja Kissojen valtakunnassa, ja pidän hänestä todella paljon kummassakin teoksessa. 

Sydämen kuiskauksessa Paroni toimii enemmänkin symbolina Seijin isoisän rakkauden menetykselle, ja toimii myös inspiraationa Shizukun tekemälle kirjalle. Ilta-auringon hohtaessa, säihkyvät Paroni-nuken silmät kauniisti. Ensimmäisellä tapaamisellaan Shizuku on näkevinään, että Paroni iskisi hänelle silmää. Varmaan tuosta syystä Shizuku ihastuu kyseiseen nukkeen, eikä katsojakaan voi olla ihailematta sitä. Elottomana nukkena Paroni tässä elokuvassa pysyy, vaikka lenteleekin taivaalla Shizukun mielikuvituskohtauksessa.

Kissojen valtakunnassa Paronilla on oikeasti jo suurempi rooli, sillä siinä hän herää eloon. Päähenkilö Haru löytää tiensä Kissa-asiaintoimistoon, ja auringon laskettua herää ikkunaruudun takana oleva kissanukke henkiin. Haru reagoi ensitapaamiseen melko mykistyneenä, onhan tuo herrasmies oikeinkin ihana ja hurmaava tapaus. Hän auttaa Harua tämän ongelmien ratkaisemisessa ja on yllättävän taitava muun muassa tanssimisessa ja taistelemisessa.



4. SEIJI

Sydämen kuiskaus

Seiji on päähenkilö-Shizukun tapaama uusi tuttavuus ja erittäin viehättävä sellainen. Aluksi hän enemmänkin kiusoittelee Shizukulle, mutta pian tuo lievä vihoittelu muuttuu ensirakkaudeksi. Seiji on hyvin määrätietoinen, koska hänellä on jo tulevaisuuden suunnitelmat pussissa, ainoastaan niiden toteuttaminen on se, mihin koko homma saattaa tyssätä. Hänen vanhempansa eivät oikein tue viulunveistäjä-uravalintaa, mutta onneksi isoisä on hänen puolellaan. Seiji nimittäin ei menisi lukioon ollenkaan, jos pääsee Italian Cremonaan opiskelemaan. Seiji on oikein hienosti luotu hahmo kuten Shizukukin, johon tulevaisuuttaan pohdiskeleva katsoja voi niin helposti samaistua. Eräänä mielenkiintoisena seikkana muuten se, että Miyazaki on itse todennut elokuvan ytimestä näin: "Mielestäni hyvä koulu ei ole mitenkään ainoa ratkaisu elämään. On myös hyvä jos oppii käsityötaidon, oppii valmistamaan jotain. Nykyajan tapa mitata ihmisten arvoa heidän käymiensä koulujen kautta on väärin."



3. HAKU

Henkien kätkemä

Haku on loppujen lopuksi melko pienessä roolissa Henkien kätkemässä, sillä hänen taustaa ja loppuratkaisua ei avata katsojalle kokonaan. Hänessä on silti jotain hyvin mystistä, mikä kiehtoo minua. Ja tietenkin, myös hän on todellinen hurmuri.

Haku paljastuu elokuvan aikana joen jumalaksi nimeltä Kohaku. Yubaba on siis varastanut hänenkin oikean nimensä, mutta onneksi Chihiro alkaa pikkuhiljaa muistamaan hänet. He nimittäin tapasivat jo silloin, kun pikkutyttönä Chihiro oli pudonnut Kohaku-jokeen, ja Haku pelasti hänet hukkumiselta. Kohtaus, jossa tuo kaikki selviää, on kyllä jotain niin kaunista.

Haku on siis alunperin joen jumala, ja hänen todellinen ulkomuotonsa on lohikäärme. Jostain syystä hän silti esiintyy myös ihmisenä, mille en ole oikein löytänyt kunnon selitystä. Sen lisäksi, että Haku on hyvin mystinen ja mielenkiintoinen hahmo, pidän hänen luonteestaan todella paljon. Hän on heti alussa valmis auttamaan Chihiroa, vaikka onkin altis paljastumiselle Yubaban alaisena. Haku on siis hyvin rohkea, aidosti välittävä ja aivan ihana hahmo. Hänellä on tärkeä rooli Chihiron tukena, kun he käväisevät katsomassa sioiksi muuttuneita vanhempia. Chihiro nimittäin purskahtaa itkuun sen jälkeen, kun viimein joku tarjoaa sitä aitoa tukea. Kaiken kaikkiaan pidän Hakusta todella paljon sekä siitä, että hän ja Chihiro vuoron perään ovat valmiita auttamaan toisiaan vaaratilanteissa. 



2. HAURU (alunperin HOWL)

Liikkuva linna

Ulkonäkönsä perusteella Hauru on minulle se ehdoton ykkönen! Hän on tähän asti kyllä kaikista hurmaavin tapaus, mitä animaatioista voikaan löytyä. Pelkästään ulkonäkö ei tietenkään ratkaise, vaan pidän Haurun persoonallisuudesta ja sen muutoksesta todella paljon. Aluksi kyseinen velho on pinnallinen, lapsellinen ja antaa jonkinmoisia viboja siitä, että hän olisi naistenmies. Tosiasiassa Hauru on kuitenkin pelkuri, joka vain piilottelee itseään  kaiken tuon ulkokuoren alla. Sophien päättäväisyys ja sisukkuus tekee kuitenkin häneen suuren vaikutuksen. Loppua kohti hän alkaakin ottamaan enemmän vastuuta asioistaan. Yhtenä syynä on tietenkin myös erityinen side, joka Sophien ja Haurun välille muodostuu. He alkavat ikään kuin täydentämään toisiaan ja putsaamaan toistensa pinnallisuutta pois. Haurua nimittäin vaivaa ulkonäkökeskeisyys sillä tavalla, että täytyy pysyä tarpeeksi ehosteisena. Kun hiusten väri menee pilalle, siitä vedetään kunnon itkupotkuraivarit ja hieman masennutaan. Kyseinen kohtaus on kyllä todella hauska, mutta samaan aikaan niin valaiseva: sellaisia monet meistä nimittäin oikeastikin ovat. Hauru on mielestäni kaiken kaikkiaan todella mahtavasti luotu mieshahmo, joka taatusti jää mieleen hienolla kehityskaarellaan ja hupaisilla kohtauksillaan.



1. PORCO / MARCO PAGOT

Porco Rosso
"Mieluummin sika kuin fasistisika."

Porcon ja Haurun välillä oli aikamoinen kiista ykkössijasta, mutta koska Porco sentään on elokuvansa päähenkilö, niin eiköhän hän tämän tittelin ansaitse. Ulkonäkö ei tässä tapauksessa välttämättä houkuttele, sillä miekkosen kasvot ovatkin aika kärsäkkäät. Porco, oikealta nimeltään Marco Pagot, on ilmeisesti itse kironnut itsensä siaksi. Silti hän toteaa, että ei tiedä, miksi hänestä tuli sika. Miksi nyt sitten hänestä paljon pidän, on hänen mielenkiintoinen sekä koskettava henkilötausta. Lisäksi pidän Porcon luonteesta: pessimistinen, sarkastinen, mutta pohjimmiltaan hyvä ihminen, jolla se suuri sydän on aluksi vain vähän piilossa.

Tässä tapauksessa seuraamme henkilöä, jonka voisi ilman tuota kirousta ajatella ihan todelliseksi ihmiseksi. Marco on ensimmäisestä maailmansodasta selvinnyt lentokapteeni, joka kuitenkin menetti osan miehistöstään. Hän tuntee yhä syyllisyyttä siitä, että ei voinut pelastaa heitä kaikkia. Sota on melkeinpä aina hyvin keskeisenä aiheena Miyazakin elokuvissa, ja tässä tapauksessa hän heijastaa siitä omia tuntemuksiaan päähenkilön kautta: Marco on liki menettänyt toiveensa ihmiskunnasta, sillä sota on jotain niin hyvin päätöntä ja maksaa vain ihmishenkiä. Sodassa nimittäin loppujen lopuksi kukaan ei voita, jäljelle jää vain iso kasa hävijöitä. 

Marcon ilmeisin rakkauden kohde on hyvin kaunis Gina, joka on hänen lapsuudenystävänsä. Porco ei kuitenkaan ymmärrä heidän välistä syvyyttään ennen kuin vasta lopussa, kun Curtis kertoo Ginan rakastavan häntä. Ensimmäisellä katselukerralla pidin jonkinasteisena rakkausvaihtoehtona myös Fioa, sillä heidänkin välillä on pienehköä jännitettä. Fion rooli ei kuitenkaan ole rakastuttaa, vaan saada sika lämpenemään ihmiskunnalle. 

Mikä nyt sitten tätä hahmoa syventää vielä entisestään, on eräs erittäin koskettava kohtaus. Siinä hän kertoo sotakokemuksestaan, jolloin hän luuli kuolevansa. Hän tavallaan käväisi elämän ja kuoleman rajalla, nähden kuinka menehtyneet vesitasolentäjät kerääntyivät taivaalle yhtenäiseksi verhoksi. Toinen kohtaus, joka taas syventää hänen ja Ginan välistä sidettä, on se, jossa Gina muistelee yhteistä hetkeään Marcon kanssa lapsuudestaan. Voi, mitä tunteita nuo kaksi kohtausta minussa saavatkaan aikaan.

Kaiken kaikkiaan pidän Porcosta erittäin paljon, ja hän on parhaimman mieshahmon tittelin ansainnut. Hän on erittäin hauska, vaikka ei suoranaisesti vitsejä lauo, ja on paras mieshahmo, sillä hänestä löytyy niin paljon syvyyttä!



Kuka on sinun suosikkimieshahmosi?


lauantai 27. kesäkuuta 2020

Arvostelu: Pennitön ja suruton ~ Fun and Fancy Free (1947)

PENNITÖN JA SURUTON 


Ohjaus: Jack Kinney, Hamilton Luske, William Morgan, Bill Roberts
Pääosissa: Edgar Bergen, Dinah Shore, Luana Patten, Cliff Edwards, Billy Gilbert, Clarence Nash
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1h 13min
Ikäraja: S


Pennitön ja suruton (Fun and Fancy Free) on vuonna 1947 ilmestynyt Disneyn 9. klassikkoelokuva. Se koostuu kahdesta tarinasta: Bongosta ja Mikki ja pavunvarresta. Elokuvan alussa esittäytyy Pinocchiosta tuttu Samu Sirkka, joka johdattaa katsojan kummankin sadun luokse.


Bongo

Bongo kertoo sirkusesiintyjä-karhusta, joka alkaa kuitenkin tuntemaan kaipuuta luonnonhelmoihin. Niinpä hän pakenee sirkuspoppoon junasta onnellisena, mutta ei sitten yhtään ymmärrä luonnon käyttäytymissääntöjä. Pian hän rakastuu söpöön tyttökarhuun, joka läpsäyttelee häntä. Sydän särkyneenä ei Bongoressu ymmärrä, mitä tyttö todella sillä tarkoitti. Lisäksi nähdään jonkinmoista urostaistelua siitä, että kuka voittaa tyttökarhun itselleen.

Luulin ensin, että Bongo olisi se huonompi tarina, mutta toisin kävi. Minusta tuo karhusatu oli oikeinkin söpö, vaikka ehkä hieman omalla tavallaan outokin. Siinä oli silti hauska laulu siitä, mitä karhujen läpsäyttelyt tosiasiassa tarkoittavat. En panisi pahaksi, jos sen joskus vielä uudelleen katsoisi, mutta en nyt sitä liiemmin kehuisikaan. Kyseessä on ihan katsottava animaatiopätkä. Se ei jää siis erityisemmin mieleen, mutta onnistuu olemaan tarpeeksi hurmaava olematta huono.

2.5/5



Mikki ja pavunvarsi

Olin aluksi aivan varma, että pitäisin tästä sadusta enemmän. Mutta voi ei, kuinka tässä elokuvassa tämä tarina olikaan pilattu sillä live action-yhdistelmällä. Mikki ja pavunvarsi on itse asiassa yksiä suosikkisatuja lapsuudestani, sillä omistimme kyseisen disney-lastenkirjan. Joudun nyt kuitenkin toteamaan, että ennemmin olisin lukenut kyseistä kirjaa kuin katsonut tätä elokuvana.

Mikki ja pavunvarsi näet koostuu sekä itse sadusta että live action-osuudesta. Siinä ihmisnäytellyssä osuudessa on jonkun tytön syntymäpäiväjuhlat, jossa vieraina nähdään kuitenkin isän lisäksi ainoastaan kaksi ärsyttävää nukkea. Kyllä, nuo nuket ovat hyvin ärsyttäviä. Etenkin Charlie, jolla on koko ajan jotain sanomista joka lauseen väliin isän kertoessa satua. Kyseinen nukke yrittää olla hauska, mutta on oikeasti täynnä irrallisia ja mauttomia vitsejä, jotka saavat olon vain hyvin kiusaantuneeksi. Itse asiassa pidän muutenkin melko kiusallisena sitä asiaa, että tytön juhlavieraina on vain kaksi outoa nukkea. 

Itse satu on ihan mukiinmenevä, jonka päähahmoina ovat Mikki, Aku ja Hessu. He elelevät Onnenlaaksossa, joka on kuitenkin kaukana onnesta, kun kaunis Kultaharppu varastetaan. Niinpä koko Onnenlaakso on täynnä köyhyyttä ja nälänhätää. Eräänä päivänä Mikki vaihtaa heidän lehmänsä taikapapuihin, ja pian heillä onkin mahdollisuus pelastaa Kultaharppu kidnappaajaltaan. 

Kidnappaajana toimiva jättiläinen on hauskan ja pelottavan jännä sekoitus, Aku se ja sama hauska, Mikki se järkevin ja Hessu se höpsöin. Tämä satu itsessään on ihan katsottava ja samanarvoinen kuin Bongo, mutta tuo kaamea live action-osuus syö siitä valitettavasti puolitähteä pois. Eli tuskin halajan tätä toista satua katsoa uudelleen.

2/5


Kaiken kaikkiaan Pennitön ja suruton on ihan katsottava disneyn klassikkoelokuva. Olen vasta alkutekijöissä näiden sota-ajan leffojen kanssa, mutta tähän asti paras näkemäni niistä on ehdottomasti Herra Rupikonna ja Iisooppi Kurkinen. Pennitön ja suruton oli minulle melkoinen pettymys sen jälkeen. Etenkin Mikki ja pavunvarsi oli minulle inhottava pettymys, sillä se pilattiin sillä live action-osuudella. En sanoisi tätä elokuvaa kokonaisuudessaan kuitenkaan huonoksi, joten annan sille keskiverto-arvosanan. Kyseessä on siis ihan katsottava tekele. Se ei ole mielestäni mitenkään erityisen katsomisen arvoinen, mutta ei nyt täysin huonokaan. Itse ainakin viihdyin ihan hyvin Bongon ääressä, vaikka kyseessä ei mikään kovin muistettava satu ole.






Elokuvan tiedot: www.imdb.com

tiistai 23. kesäkuuta 2020

Arvostelu: 365 päivää (365 Dni)

365 PÄIVÄÄ


Ohjaus: Barbara Bialowas, Tomasz Mandes 
Pääosissa: Michele Morrone, Anna Maria Sieklucka
Genre: draama, romanssi, erotiikka
Kesto: 1h 54min
Ikäraja: 16


365 päivää (365 Dni) on paljon kohua herättänyt uutuuselokuva, joka perustuu samannimiseen Blanka Lipinskan trilogiaan. Se on yllättäen ollut kovastikin Netflixin katsotuin elokuva, mutta vähässä määrin uskoin, että se olisi kuitenkaan kovin laadukas. Sen IMDb-arvosana on nimittäin harvinaisen huono: 3.5, ja sen prosenttiarvo Rotten Tomatoesilla on naurettavat 0%. Tiesin siis jo ennen kuin lähdin tätä katsomaan, että saatan pahastikin järkyttyä, jos aivan äärimmäistä roskaa katsoo. Ja niinhän siinä sitten kävi. 

Tarinan keskiössä on siis mies ja nainen, jotka ovat jossain samankaltaisessa asemassa kuin Twilightin Edward ja Bella. Jotakin yhtymiä Fifty shadesiinkin ilmeisesti on, mutta en oikein muista kyseisestä leffasta paljoa, koska se oli niin tylsä. Siispä Twilight on minulle se, joka helpommin tästä mieleen tulee. Tässä tapauksessa ei kuitenkaan vain stalkata, vaan todellakin kidnapataan nainen, ja yritetään saada hänet rakastumaan itseensä 365:ssä päivässä. Siitä taas alkoi jo vahvat vibat tukholma syndroomaan ja jossakin määrin Kaunottareen ja hirviöön: "En ole se hirviö, jona minut näet". Tai jotain sinnepäin miespäähenkilö totesi.


Joskos nyt aloittaisi siitä, kuinka uskomattoman epäuskottavasti tämä näyttelijäkaarti hommansa hoitaa. Päänaishahmo-Lauraa esittävä Anna Maria Sieklucka on niin huono näyttelijä, että en voinut ottaa häntä missään vaiheessa tosissani. Hän toki olevinaan jotenkuten hangoittelee vastaan mainiten, että ei ole esine. Silti hänen käyttäytyminen ja tyhjät reaktiot todistavat jotain aivan muuta. Hän ei edes vaikuta lainkaan ahdistuneelta tilanteissa, joissa kuka tahansa normaali ihminen olisi panikoitunut: kohtaus, jossa hän on siepattuna; kohtaus, jossa kidnappaaja aikoo raiskata hänet. Itse hahmokin on aivan yhtä kamala. Hän vaikuttaa vain täysin pinnalliselta, jolla ei ole minkäänlaista itsekunnioitusta tai maalaisjärkeä. Jopa jo elokuvan ensimmäisen puoliskon aikana hän töllistelee kiinnostuneena kidnappaajan alastonta vartaloa sekä kalua. Leffa siis yrittää saada katsojan ihannoimaan hottista sieppaajaa, jonka vartalo on lihaksikas, iho täynnä tatuointeja, mitään ei puutu. Itseäni asetelma onnistuu kuitenkin vain ällöttämään. Oli sitten ulkoapäin mitä tahansa, niin sieppaaja on sisältä ainakin tässä tapauksessa vain täynnä roskaa. Siinä elokuvan moraali onkin juuri päinvastainen kuin Kaunottaressa ja hirviössä. Tämä leffa nimenomaan opettaa, että jos sinut siepataan ja sieppaajasi on hottis, ei sinulla ole mitään hätää.

Päämieshenkilö-Massimoa näyttelevä Michele Morrone on jokseenkin ihan uskottava, mutta silti melko naurettava. Hänen tarkoituksena on ilmiselvästi vain saada teinitytöt kiihottumaan upealla vartalollaan. Jo elokuvan alussa lievästi pohjustettu motivaatio kidnappaamiseen on mielestäni hyvin ontto. Se onnistuu vain tekemään Massimosta hahmona vieläkin tyhjäpäisemmän oloisen, kuin mitä tämä muutenkin jo on. Nauroin aina, kun Massimo sanoi vakiodialoginsa "Are you lost baby girl?". Minusta muutenkin koko dialogi ja hahmojen reaktiot ovat niin korneja, että voisiko tämä enää pahemmaksi mennä. 


Lauran ja Massimon tukholma syndrooman kaltainen romanttinen suhde on hyvin epäuskottava ja vailla kunnon pohjaa. Laura rakastuu siis kyseiseen mieheen, kun tämä pelastaa hänet hukkumiselta. Okei. Sitten harrastellaan seksiä kera taustalla pauhaavan musiikin vuorotellen veneen huoneessa ja kannella niin kauan aikaa, että siinä alkaa katsojana jo hieman haukottelemaan. Luulin oikeasti, että edes niihin seksiosuuksiin olisi panostettu. Todellisuudessa ne ovat hyvin pehmoja. Fifty shadesista sentään mieleeni jäi jotenkuten se, että pornous oli melko synkästi toteutettua. Tässä tekeleessä pornokohtaukset ovat kuitenkin hyvin tylsiä. Olen nähnyt parempaa ja uskottavampaa seksiä jopa joissakin draamaelokuvissa, herran jestas.

Kaiken kaikkiaan 365 päivää on aivan järkyttävän surkea elokuva. Se saattaa hyvinkin olla tällä hetkellä huonoin elokuva, mitä olen ikinä nähnyt. Yksikään näyttelijä ei ota jo valmiiksi onttoja hahmojaan tosissaan, miksi koko tarinaa jo siltä kantilta ei voi missään kohtaa uskoa. Itse tarinakin on silti aivan kammottavan surkea. Se on hyvin kliseinen, ennalta-arvattava ja epäuskottava.  Välillä jopa keittelin sellaista ajatusta mielessäni, että Laura vain teeskentelisi rakastunutta ja seksihaluista ansaitakseen Massimon luottamuksen, minkä seurauksena hän voisi paeta. Mutta ei. Laura on hyvin sinisilmäinen, pinnallinen ja yksi huonoiten kirjoitetuista naishahmoista, mitä olen kuuna päivänä elokuvissa nähnyt. Joudun silti myöntämään, että elokuva oli niin huono, että se sai minut kyllä useaan otteeseen nauramaan. Pään pudistelua ja silmien pyörittelyä tapahtui silti enemmän, joten en voi antaa edes niistä ironisista nauruista tälle plussaa. Muutenkin elokuvan moraali on aivan ällöttävä. Jos ei mitään muuta hyvää, niin ainakin osaa takuulla arvostaa monia muita elokuvia enemmän tämän katsomisen jälkeen.


 




Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

sunnuntai 21. kesäkuuta 2020

Arvostelu: Lupin III - Cagliostron linna ~ Rupan Sansei: Kariosutoro no Shiro (1979)

LUPIN III

- CAGLIOSTRON LINNA

Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Yasuo Yamada, Eiko Masuyama, Kiyoshi Kobayashi, Makio Inoue, Gorô Naya, Sumi Shimamoto, Tarô Ishida
Genre: anime, seikkailu, komedia
Kesto: 1h 40min


Lupin III - Cagliostron linna (Rupan Sansei: Kariosutoro no Shiro) on legendaarisen Hayao Miyazakin debyyttifilmi eli ensimmäinen pitkä animaatioelokuva. Se on siis ilmestynyt ennen kuin Studio Ghibliä oli edes vielä perustettu, vuonna 1979. Olen katsonutkin tämän leffan jo melko useaan otteeseen, siitä iso kiitos Netflixille. Kyseessä onkin aivan erilainen Miyazakin veistos, sillä se perustuu samannimiseen Monkey Punchin sarjakuvamangaan. Miyazakille tyypillisesti on hän tietenkin tehnyt elokuvasta aivan omannäköisensä tietyillä muutoksilla. Tämä Miyazakin debyyttiteos onkin aivan jotain hulvatonta ja pakkokatsottava kaikille kyseisen herran faneille tai animaation ystäville ylipäätään.

Päähenkilö Lupin sekä hänen apurinsa Jigen ryöstävät kasinosta sievoisen summan rahaa, kunnes selviääkin, että kyseessä on feikkisetelit. Lupin osaa jo heti aavistaa, missä tuota valheellista rahaa painetaan, ja niin he suuntavat kohti Cagliostron linnaa. Matkalla ehtii silti jo kaikkea tapahtua: sattumalta ohi kiitelee autolla karannut morsian, jota epäilyttävät tyypit jahtaavat. Lupin tietenkin innostuu asettumaan pelastajan rooliin, ja pian selviääkin, että kyseessä oli Cagliostron linnan prinsessa Clarisse. Clarisse yritti paeta Kreiviä, joka haluaa pakottaa hänet kanssaan naimisiin tietenkin vain ahneuden tähden. Niinpä Cagliostron linnan salaisuuden selvittämisen lisäksi Lupin ottaa haaviinsa pelastaa tukalassa tilanteessa oleva prinsessa. 


Tämä elokuva on aivan tajuttoman hauska ja mahtava! On melko koomista, että tuli Miyazakin esikoisteos nähtyä vasta viimeisenä. Elokuvaa ei oikein edes voi hirveästi hänen muihin teoksiin verrata. Lähimmät vertauskuvat voisivat olla Porco Rosso sekä Laputa -linna taivaalla. Tässä elokuvassa on nimittäin samanlaista "fysiikan lakien rikkomista", mitä hivenen Porco Rossossa nähdään. Se ilmenee muun muassa suurina ja mahdottomina hyppyinä rakennusten katoilta toiselle. Pidin kyseisiä hyppyjä aluksi melko outoina, mutta kun tämän leffan omaksui sarjakuvaan perustuvana teoksena, ei se jotenkin enää häiritse. Myös huumori on melko samankaltaista sekä slapstickimäistä. Laputaan löytyy yhtäläisyyttä taas huikeasta seikkailuntunnusta, mitä tässä elokuvassa on. Silti Cagliostron linna on aivan erilainen elokuva niihin kahteen verrattuna. Tässä ei nimittäin niinkään ole mitään hirvittävän syvällistä puolta. Sitä ei toisaalta tässä tarvitakaan, sillä kyseessä on enemmänkin komediantäyteinen seikkailu, jota katsoessa kuuluu nauraa hekotella sekä yksinkertaisesti nauttia kaikesta menosta.

Lupin on päähenkilönä mielestäni todella mahtavasti toteutettu. Hänestä oppii heti elokuvan alussa pitämään, sillä hän on todella hauska sekä sarkastinen, mutta ennen kaikkea yllättävän älykäs. Hänen monet koomiset lausahdukset eivät sitten vieläkään petä, vaan saavat minut nauramaan suu ammollaan.  Onhan hän myös toki naistenmies sekä "hivenen" voro. Silti Lupin omaa hyvää sydäntäkin, sillä aarrejahdin lisäksi hän haluaa pelastaa neidon pulasta. 

Vaikka tarina voisi aluksi vaikuttaa hyvin perinteiseltä, on se jotain paljon enemmän. Mitenkään ennalta-arvattava tämä ei siis ole. Muistelen ensimmäistä katselukertaani, kuinka kaikenlaisia yllättäviä tilanteita riitti. Huumorintajuisuuden lisäksi jonkinasteista synkkyyttäkin on mukana, sisältäen taistelu- ja ampumakohtauksia. Mitenkään ultraväkivaltainen ei tämä silti ole, kuten ei myöskään ohjaajan seuraava teos Tuulen laakson Nausicaä. Huoletta voisin suositella tätä kouluikäisille, jotka eivät toiminnantäyteisiä elokuvia kammoksu.


Elokuvasta voi huomata muutamia Miyazakille jo tuttuja elementtejä, esimerkiksi vahvat naishahmot, jota tässä tapauksessa Fujiko parhaiten edustaa olemalla ensin hiljainen palvelijatar, mutta jotain aivan muuta pinnan alta. Muita hahmotuttavuuksia ovat muun muassa Kreivi sekä etsivä Zenigata. Kreivi on hyvin julma ja sydämetön tyyppi, joka on saman asian perässä kuin Lupin. Zenigata taas on oikein hauska heppu, vaikkakin hyvin tiukkapipoinen sellainen. Lupin vedättää häntä ja monia muita nenästä niin monet kerrat, että en yhtään ihmettele, jos siinä jo kovastikin ärsyyntyy. Katsojana tietenkin vain nautin noiden vedätysten seuraamisesta. Zenigata tietenkin on aina ollut Lupinin perässä, eikä tunnu luovuttavan kunnes saa hänet kiinni. Silti nuo kaksi joutuvat tekemään väliaikaisen rauhansopimuksen tehdessään yhteistyötä, jotta he selviäisivät ehjin nahoin Kreivin johtamasta Cagliostron linnasta. Sitä kaikkea onkin hauskaa seurata.

Animaatiotyyli on uskomattoman kaunista ja laadukasta kun ottaa huomioon, kuinka vanha elokuva kyseessä on. Huomasin elokuvan olevan jopa aavistuksen väririkkaampi kuin myöhemmin ilmestynyt Tuulen laakson Nausicaä. Animointia käytetään niin moniin tarkoituksiin kekseliäin tavoin hyödyksi: esimerkiksi linnan ansat, jotka saattavat ensin näyttää tavallisilta lattioilta. Itse Cagliostron linna on hyvin erikoinen, johon saattaa yksi käytävä ilmestyä lisää yksinkertaisesti nappeja painamalla. Musiikki on todella kauniisti onnistunutta ja mieleenpainuvaa. Etenkin alkutekstien aikana kuultava soundtrack hivelee korvaa niin miellyttävällä tavalla.


Tällä elokuvalla on ollut yllättävän suuri vaikutus muun muassa animaatiostudio Disneylle, sillä se sai inspiraatiota tässä esiintyvästä kellotornikohtauksesta. Sen voikin huomata elokuvasta Mestarietsivä Basil hiiri, jossa tapahtuu vihoviimeinen taistelu Big Benissä ratasten seassa. Toinen disney-klassikko, joka otti tästä vaikutteita on Atlantis. Spoilereita: Sen lopussa tapahtuu samantyyppinen "veden alta paljastuu hukkunut kaupunki" -kohtaus kuin tässä. Kyseisen seikan on myöntänyt disneyn apulaisohjaaja Gary Trousdale.

Kaiken kaikkiaan Lupin III - Cagliostron linna on todellinen merkkiteos animen tai animaation saralla ylipäätänsä. Se on aivan tajuttoman upeasti onnistunut ja eheä juoneltaan, animaatiotyyliltään sekä hahmoiltaan ottaen vieläpä huomioon teoksen iän. Se kestää yllättävän monia katselukertoja, ja onnistuu naurattamaan aina uudestaan ja uudestaan. Jos yksinkertaisesti haluaa mielenpiristystä ja naureskella vatsa kippuralla, on tämä oiva leffavalinta. Lupin on todella hauska ja varmaankin paras Miyazakin luoma miespäähenkilö (Porcon ohella) kaikessa sarkastisuudessaan ja veikeydessään. Elokuvassa riittää niin koomisia lausahduksia kuin myös jännittäviä tilanteita, eikä mielenkiinto minnekään muualle harhaile. Silti hengittävyyttä ja sydäntä ei ole unohdettu, kuten ei myöhemmissäkään Miyazakin teoksissa. Olen myynyt sydämeni jo kovasti tälle elokuvalle, ja toivon että sen vielä joskus saisin levykokoelmaani hankittua. Tällä hetkellä en nimittäin ole tätä mistään myynnistä löytänyt. Kyseessä on mielestäni ehdottomasti yksiä laadukkaimpia ja upeimpia komediaseikkailuja, mitä olen kuuna päivänä nähnyt. Itsellä tämä ei silti aivan samalle tasolle yllä kuin oma Miyazaki-kärkikolmikkoni (Liikkuva linna, Henkien kätkemä, Prinsessa Mononoke), mutta tulee vahvasti perässä kamppaillen neljännestä sijasta Porco Rosson kanssa.










Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com