Arvostelu: Aya ja noita ~ Âya to Majo (2020)

 AYA JA NOITA

Ohjaus: Gorô Miyazaki

Pääosissa: Kokoro Hirasawa, Shinobu Terajima, Etsushi Toyokawa, Gaku Hamada, Sherina Munaf

Genre: anime, fantasia

Kesto: 1h 22min

Aya ja noita (Âya to Majo) on joulukuussa ilmestynyt Studio Ghiblin ja NHK:n tuottama elokuva. Se perustuu Diana Wynne Jonesin samannimiseen kirjaan. Ohjaajana toimi Hayao Miyazakin poika Gorô Miyazaki, joka tunnetaan elokuvista Maameren tarinat ja Kukkulan tyttö, sataman poika.

Aya ja noita on herättänyt paljon kohua ulkokuorensa vuoksi, sillä kyseessä on tosiaan ensimmäinen täysin 3D-animoitu Ghiblin leffa. Vaikka itsekin monen muun Ghibli-fanin tavoin pidän ehdottomasti 2D-animaatiosta enemmän, vaikutti elokuva mielestäni oikein mielenkiintoiselta tapaukselta trailerin perusteella. Minulla ei siis ollut juurikaan mitään sitä vastaan että luvassa on 3D-animaatio, vaan suhtauduin kyseiseen seikkaan avoimin mielin. Minkälainen elokuvakokemus sitten lopulta oli kyseessä?

Tarina sijoittuu 1990-luvun Englantiin, jossa eräs punahiuksinen noita jättää vauvaikäisen tyttärensä orpokodille vastaanotettavaksi. Tytön nimi on Aya, ja hän kasvaa orpokodissa tietämättä lainkaan, että hänen oikea äitinsä on noita. Hän on luonteeltaan aikalailla heti helposti pidettävä, sillä hän vaikuttaa mukavalla tavalla leikkisältä ja rohkealta. Hän viettää orpokodissa paljon aikaa erään ystävänsä kanssa, joka on häneen verrattuna päinvastainen luonteeltaan ollessaan aika arka. Eräänä päivänä orpokotiin saapuu eräs nainen ja mies, jotka adoptoivat Ayan. Aluksi tyttö on innoissaan että pääsisi vapaaksi, mutta joutuukin vastoin toiveitaan vangiksi uudessa kodissa. Hänen uusi "äitinsä", joka on todellisuudessa noita, haluaa tytöstä olevan vain työapua hänelle. Ayan on toteltava häntä, sillä muuten tätä rangaistaisiin. Miesasukas sen sijaan jää etäämmälle ja vaikuttaa omaavan mysteerisiä ja pelottavia voimia. Ayan ollessa jumissa seinien sisällä pitää hänen yksinkertaisesti yrittää pärjätä parhaansa mukaan...

Aya ja noita tempaisi minut heti alussa huoletta mukaansa. Tarinan edetessä mukaan mahtuu huumoria ja muutamia ihan jännittäviäkin hetkiä, miksi tylsää hetkeä ei tullut lainkaan vastaan. Nimikkohahmo itsessään on jo helposti pidettävä vekkulimainen hahmo, ja hänen tutustumista uusiin asioihin on mielenkiintoista seurata. Hän saa ystäväkseen talossa asuvan mustan kissan Thomasin, joka paljastaa osaavansa puhua. Aluksi minulla tuli vähän ikävällä tavalla mieleen Kikin lähettipalvelun Jiji-kissa, mutta onneksi tämä uusi kissahahmo ei ollut aivan samanlainen luonteeltaan. Naisnoita on aika vaikeasti pidettävä, kylmältä tuntuva hahmo, sillä hän on luonteeltaan hyvin itsekäs ja välinpitämätön Ayaa kohtaan. Taloudessa asustava mies nimeltä Mandrake ei myöskään aikaansaanut kovin positiivisia tuntemuksia. Hän jää aika etäiseksi hahmoksi, joka vaikuttaa helposti hermostuvan, jos asiat eivät suju hänen mielensä mukaan. Toisaalta kyseisten hahmojen tuntui olevan tarkoitus olla hieman etäämmälle jääviä, joten kyseinen seikka ei sen suuremmin päässyt haittaamaan.

Mutta vaikka lähtöasetelma lupailee mielenkiintoista tarinaa, niin sitä se ei harmillisesti onnistu täysin olemaan. Elokuvan juoni jää lopulta hyvin ohueksi, ja siitä tuntuu puuttuvan täysin se tietynlainen opetus tai pointti. Tunnelmastakin jää ikävästi puuttumaan Ghibli-henkeä ja lämminhenkisyyttä. Tavallaan leffan ääressä viihtyy ihan hyvin, mutta se ei yksinkertaisesti jätä mitään käteen. On omituista, että onnistuneen Kukkulan tyttö, sataman pojan jälkeen Gorô ei muka tämän parempaan pysty. Etenkin lopetus tapahtuu ihan yllättäen, jättäen kokonaisuuden hyvin keskeneräiseksi.

Ensimmäiseksi (ja toivottavasti myös viimeiseksi...) 3D-animoiduksi Ghibliksi Aya ja noita ei ole todellakaan näyttävä. Paljon kauniimpaa jälkeä on jo nykyaikana CGI-tyylillä saatu aikaan, eli hieman kyllä ihmetyttää, että ulkokuoren lopputulos on näin muovinen. Animaatiotyyli ei sinänsä pilannut omaa elokuvakokemustani, mutta voisi se kyllä huomattavasti kauniimpaa ja yksityiskohtaisempaa kuitenkin olla.

Aya ja noita on tavallaan ihan viihdyttävä Ghibli-uutukainen, mutta se ei tunnu kokonaiselta elokuvalta, vaan enemmänkin avausjaksolta johonkin animaatiosarjaan. Leffan keskeneräinen lopputulos hämmentää paljon, eikä voi kuin ihmetellä, että mikä tämän pointti oikein oli. Vaikka päähahmo toimi kokonaisuudessa ihan hyvin, niin itse tarina jää erittäin ohueksi ja mitäänsanomattomaksi. 3D-animaatiotyyli ei ole todellakaan parasta näkemääni tietokoneanimaatiota, ja etenkin nykypäivänä sitä odottaa parempaakin jälkeä näkevänsä. Aya ja noita on kyllä tähän mennessä Ghiblin huonoin elokuva, ja toivottavasti studio pysyttelee mieluummin käsinpiirretyssä tyylissä jatkossa. Gorôn aikaansaama lopputulos hämmentää paljon, sillä Kukkulan tyttö, sataman poika todisti miehen olevan kykenevä ohjaaja. Debyytti Maameren tarinat oli toki heikko suoritus, mutta sentään siinä on potentiaalia ja kiinnostavuutta. Samaa ei voi valitettavasti sanoa Aya ja noidasta...

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.slashfilm.com, www.otaquest.com, www.awn.com

Arvostelu: Ihmeperhe ~ The Incredibles (2004)

 IHMEPERHE

Ohjaus: Brad Bird

Pääosissa: Craig T. Nelson, Holly Hunter, Samuel L. Jackson, Jason Lee, Dominique Louis, Teddy Newton, Jean Sincere, Eli Fucile, Sarah Vowell

Genre: animaatio, toiminta, seikkailu

Kesto: 1h 55min

Ihmeperhe (The Incredibles) on tärkeimpiä suosikkianimaatioita lapsuudestani! Muistelenkin katsoneeni sitä Toy Story 1-2 -elokuvien ohella Pixarilta eniten. 

Tarina keskittyy Vaaran perheeseen, jotka ovat todellisuudessa supersankareita, mutta he pyrkivät pitämään yliluonnolliset voimansa salassa. Siinä missä Elli-äiti pitää sankarihommia jo menneisyytenä ja haluaa keskittyä lasten kasvattamiseen, Ilu-isä halajaisi niiden kimppuun takaisin. Hän meneekin kerran viikossa "keilaamaan" tai siis kuuntelemaan poliisiradiota ystävänsä Juliuksen kanssa. Pian Ilu löytää salaa kunnon supersankarihommia itselleen, mutta niihin keskittyessä jää hänen oma perheensä ikävästi sivuun. Jonkin ajan kuluttua Elli huomaa, että Ilu kyllä salaa häneltä jotain.

Kyseessä ei ole ainoastaan supersankarielokuva vaan myös perhe-elokuva. Lapsena Ihmeperhe oli vain hauska ja viihdyttävä, mutta aikuisena siitä huomaa paljon nokkelia yksityiskohtia koskien perhettä ja etenkin vanhempien välistä suhdetta, jotka on jopa yllättävänkin realistisella tavalla toteutettu. Siitä nouseekin esille elokuvan kypsempi ja samaistuttavampi puoli. Siinä mielessä kyseessä on yksiä mainioimpia koko perheen elokuvia, sillä tarinalla on paljon annettavaa myös aikuiskatsojille. Perheen pienimmille leffa voi olla kuitenkin paikka paikoin pelottava ja jännittävä toimintakohtausten vuoksi. Muutenkin varmasti vasta kouluikäiset saavat elokuvasta paremmin jotain irti.

Myös supersankariosuus toimii Ihmeperheessä hyvin, koska hahmojen voimat ovat uniikit ja Syndrooma-pahis on erinomaisesti luotu. Ilu-isä/herra Ihme omaa vahvat fyysiset voimat, Elli-äiti/rouva Rajaton omaa venyvän kehon, Ilona-isosisko kykenee muuttumaan näkymättömäksi ja taitaa voimakentät ja Esa-pikkuveli osaa juosta hurjan nopeaa vauhtia. Kuopus-Jaskalla ei ole supervoimia, tai niin ainakin Elli ajattelee. Myös hahmojen luonteet ovat mukavalla tavalla erilaiset mikä todistaa sen, että heihin on panostettu kunnolla. Hahmot ovatkin syvällisiä ja inhimillisiä supervoimista huolimatta, miksi heihin pystyy katsojana helposti samaistumaan. Pahiksena toimiva Syndrooma on myös erittäin hyvin onnistunut, sillä häneen on saatu syvyyttä taustatarinan myötä. Syndrooman motiivi on nimittäin hyvin ymmärrettävä ja huolellisesti luotu. Eikä pidä tietenkään unohtaa loistavaa Edna-tätiä, josta voi helpostikin muodostua katsojalle suosikkihahmo elokuvasta. 

Animaatiotyyliltään ei elokuva pääse nykyajan tietokoneanimaatioiden tasolle, mutta se ei pilaa leffakokemusta millään lailla. Visuaalisia yksityiskohtia on käytetty erinomaisesti mukana monissa kohtauksissa, mikä on mieluista katseltavaa.

Ihmeperhe on loistava elokuva, ja se on ehdottomasti Pixarin laatutuotantoa! Siinä riittää toimintakohtausten ansiosta jännitystä, mutta mukaan on mahdutettu myös hengittävyyttä, kun se keskittyy syventämään Vaara-perheenjäsenten välisiä suhteita. Elokuvan parasta antia onkin sen helposti samaistuttavat hahmot sekä lukuisat nokkelat yksityiskohdat koskien perhettä, vanhemmuutta ja parisuhdetta, mitkä tuovat tarinasta sen syvällisemmän ja kypsemmän puolen esille. Ainoaksi pienehköksi kompastuskiveksi muodostuu elokuvan kesto, jota on venytetty omaan makuuni turhan pitkäksi. Ihmeperhe ei ole niitä tunteita herättävimpiä elokuvia Pixarilta, mutta siinä on silti emotionaalinenkin puoli esillä perheeseen liittyvien seikkojen ansiosta.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com

Top 10 vuoden 2020 elokuvat

Vielä näin vuodenvaihteen kunniaksi voisi raapustella listaa vuoden 2020 elokuvista, jotka olen nähnyt (en sitten ole tosiaankaan kaikkia mahdollisia ja ns. "tärkeimpiä" nähnyt). Lisään listalle pari "huijausta", sillä kaksi animeleffaa ilmestyivät jo 2019, mutta saivat Suomessa ensi-iltansa vasta viime vuonna. Listani tulee olemaan varmasti erikoinen...

10. 365 PÄIVÄÄ

Vuoden 2020 huonoimman elokuvan tittelin vie surkea 365 Päivää. Kyseessähän on siis tukholma syndroomaan ja pehmopornoon nojaava Netflixiin ilmestynyt tekele. Mikä minua eniten tässä taisi ärsyttää huonon käsikirjoituksen yms lisäksi, oli naiselle kirjoitettu miehen tahtoon alistuva rooli, mikä oli aiheuttaa minulle aneurysman.  Mielestäni olisi jopa häpeällistä kutsua tätä elokuvaksi, pikemminkin kyseessä on kaksituntiseksi venytetty fanfictio-video Fifty Shades of Greystä sisältäen surkeita, epäuskottavia sekä tahattoman koomisia hahmoja ja tapahtumia. Mieluummin tuijottelisin Twilighteja tai Fifty Shadesia ruudulta kuin tällaista syöpää.

Lue arvosteluni tästä.

9. MULAN

Odotukseni eivät edes olleet korkealla, ja silti Mulan päätyi isoksi pettymykseksi. Sillä olisi potentiaalia olla kaunis ja eeppinen, mutta sen sijaan se on harmillisen ontto, mitäänsanomaton ja unohdettava. Hahmot ovat hyvin epäonnistuneita: pahis on tylsä, uusi noitahahmo typerä ja itse Mulan täydellisyyteen asti tylsä. Animaatioversiossahan Mulan käy merkittävää hahmokehitystä läpi oppien rohkeammaksi, älykkäämmäksi ja löytämään oman polkunsa. Uusintaversiossa taas Mulan omaa jotain supervoimia, mitkä tekevät toimintakohtauksista ajoittain jopa lapsellisia ja naurettavia. Mitenkään realistisemmaksi tai aikuismaisemmaksi tätä ei voi sanoa toisin kuin piirrettyä, vaikka Mushu-lohikäärme puuttuukin. Huomasiko kukaan muu, että taistelukohtauksissa ei tainnut edes veri lentää? Piirretyssä taas Mulan saa miekasta haavan kylkeensä, ja katsojalle näytetään verta, mikä on minusta vain ihan luonnollista. On siis aika epäselvää, että mikä on tämän live action version kohdeyleisö.

Lue arvosteluni tästä.

8. REBECCA

Tämä tuli katseltua läpi jotenkin puolivahingossa. Mitään kunnon analyysiä en osaa siitä tehdä, sillä kyseessä oli hyvin tylsä, sekava ja unohdettava elokuva. Vika oli varmastikin käsikirjoituksessa, sillä tarinassa ei ollut minkäänlaista terää ja hahmot olivat aika pohjustamattomia. Rebeccasta on alunperin vuonna 1940 ilmestynyt elokuva, eli tämä on kai sen uusintaversio. Alkuperäistä teosta en ole nähnyt, joten en osaa kommentoida siitä mitään.

7. CHILDREN OF THE SEA (2019)

Tämä anime-uutukainen oli hyvin erikoinen tapaus. Children of the sea oli nimittäin hyvin sekava, outo ja hiukan puuduttavakin. Siinä ei tuntunut olevan minkäänlaista selkeää juonta, tapahtumia vain sattui ja hahmojakin tupsahti mukaan kuin tyhjästä. Tarina vaikutti kantavan sisällään ympäristöteemaa, mutta se ei onnistunut olemaan puhutteleva tai selkeä. Animaatiotyylikään ei saanut minussa mitään isoja vau-efektejä aikaan, vaikka se ihan nättiä olikin. 

Lue arvosteluni tästä.

6. TO ALL THE BOYS: P.S. I STILL LOVE YOU

Kun To all the boys I've loved before (2018) ilmestyi Netflixiin, katsoin sen heti. Kyseessä oli yllätyksekseni oikeinkin mainio ja piristävä teiniromanssileffa. Kun sille ilmestyi jatko-osa, katsoin sen tietenkin heti. Valitettavasti se ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin ensimmäinen osa, sillä se lähti kuluttamaan jo useasti nähtyjä genrensä kliseitä. Tuo kaava "tyttö jättää poikaystävän ja tapaa toisen pojan" on niin ennalta-arvattavaa ja jopa ärsyttävääkin seurattavaa, sillä katsojana kuitenkin tietää, kuinka tarina tulee päättymään. Olihan ensimmäisessäkin leffassa toki ennalta-arvattavuutta, mutta ei kuitenkaan huonossa mielessä. 

5. A WHISKER AWAY

A Whisker Away ilmestyi Netflixiin kesäkuussa. Ja koska kyseessä on tosiaan Netflix-anime, ei siltä luonnollisestikaan mitään huippulaatua odottanut. Kyseessä oli lopulta ihan jees elokuva, vaikka sen päähenkilö hieman ärsyttävyyden rajoilla keikkuikin. Juoni oli aika ennalta-arvattava, ja fantasiamaailmaa olisi voitu omaan makuuni syventää enemmän ja tehdä mielenkiintoisemmaksi. Myös pahiksessa olisi riittänyt hiomista. Kaiken kaikkiaan aikalailla kerran katsottava anime, joka jätti lopulta kuitenkin ihan positiivisen maun suuhun.

Lue arvosteluni tästä.

4. I'M THINKING OF ENDING THINGS

Tämä syksyllä Netflixiin ilmestynyt kummajainen on jakanut aika rajusti mielipiteitä yleisön keskuudessa. Siksi aluksi pelkäsinkin, että se ei oikein olisi minun juttuni. Lopulta kyseessä olikin erittäin mielenkiintoinen vaikka hyvin sekavakin leffa. Jos en olisi myöhemmin etsiskellyt netistä mm. selityksiä juonesta, olisi elokuva saattanut jäädä hieman negatiivisempana kokemuksena mieleen. Viimeinen kolmannes meni tosin omaan makuuni turhan överiksi ja oudoksi, mutta muuten ihan positiivinen ja ajatuksiakin herättävä leffa I'm thinking of ending things on.

3. ETEENPÄIN

Eteenpäin on huumorintajuinen ja seikkailuhenkinen tarina veljeksistä. Se tarjoaa sopivassa määrin jännitystä ja huumoria, ja etenkin lopussa jopa liikuttavia hetkiä. Hieman sujuvampaa juonta jäin elokuvalta kaipaamaan, sillä etenkin lopun ryminöintitaistelu on omaan makuuni turhan venytetty. Parhaimmillaan elokuva onkin ehdottomasti silloin, kun se keskittyy syventämään veljeshahmoja. Ihan suosikkieni joukkoon ei elokuva Pixarilta yllä, vaikka se oikein hyvä onkin.

Lue arvosteluni tästä. 

2. WEATHERING WITH YOU (2019)

Makoto Shinkai tunnetaan parhaiten vuonna 2016 ilmestyneestä elokuvasta Your name. Kyseisen leffan fanina odotin tietenkin malttamattomana Weathering with you:ta, ja menin katsomaan sen elokuvateattereihin keväällä. Aluksi en ollut aivan varma, mitä mieltä siitä olisin, sillä elokuva tuntui aika sekavalta ja muistutti mielestäni liikaa Your namea. Toisella katselukerralla suhtauduin siihen enemmän avoimin mielin, ja leffa pitikin minut tiukasti otteessaan alusta loppuun asti ja onnistui jopa herättämään minussa tunteita. Lopulta siis pidin elokuvasta paljonkin, ja sitä on tullut ihan uudelleenkin katseltua läpi. Juonessa on toki heikkouksia, mutta siitäkin huolimatta Weathering with you iski minuun.

Lue arvosteluni tästä.

1. SOUL - SIELUN SYÖVEREISSÄ

Soul on Pixarin muista klassikoista poiketen yllättävän kypsä elokuva, vaikka siinä paljon komediallisia hetkiä onkin. Se nimittäin suhtautuu teemoihinsa jotenkin vakavammin ja aikuismaisemmin verrattuna aiempiin Pixarin elokuviin. Juonensa puolesta leffa ei ehkä ihan isoja yllätyksiä tuonut pöytään, mutta se onnistui silti olemaan ajatuksia herättävä, nokkela ja koskettava. Hahmot ovat erinomaisia, ja heihin pystyy samaistumaan helposti. Ihan Pixarin kärkijoukkoon ei Soul minulla yllä (mitä ovat tällä hetkellä ainakin Inside Out, Wall-E ja Toy Story 3), mutta se pääsee kyllä helposti Top 10:een.

Lue arvosteluni tästä.

Top 10 luetuimmat arvostelut kuluneen vuoden aikana

Vielä näin muutaman päivän verran myöhässä kaikille lukijoille: Hyvää Uutta Vuotta 2021!

Melkein vuoden ajan olen blogini kimpussa ehtinyt olla (helmikuussa blogini täyttää 1 vuotta!), joten sitä voisi koota listan tähän mennessä luetuimmista arvosteluista. Se olikin yllättävän mielenkiintoista mutta tarkkuutta vaativaa puuhaa (joidenkin arvosteluiden kohdalla on nimittäin ihan pieniä eroja näyttökerroissa). Muutama listalle päässyt postaus kyllä yllätti minut. 

Ennen listauksen aloittamista: Kiitos kaikille lukijoille!

10. TULIKÄRPÄSTEN HAUTA

9. POCAHONTAS

8. PERFECT BLUE

7. TYTTÖ, JOKA HUUSI SUTTA

6. ALADDIN (2019)

5. KISSOJEN VALTAKUNTA

4. LIIKKUVA LINNA

3. HENKIEN KÄTKEMÄ

2. WEATHERING WITH YOU

1. 365 PÄIVÄÄ

Omia ajatuksiani listasta:

Numero 1 ei tullut minään yllätyksenä minulle, hahah. Kyseinen leffa oli ilmestyessään ja tuntuu yhä olevan melkoinen kohu. Yllättäen anime-elokuvia on luettu paljon, mutta pääsi sitä animaatioiden joukosta sentään yksi disney elokuva (Pocahontas) listalle mukaan! Ajankohtaisimmat filmit lienee olleet 365 Päivää, Weathering with you sekä Tyttö, joka huusi sutta. 

Jos saisin valita listaltani vain yhden filmin jota suositella, se olisi ehdottomasti Perfect Blue! Jotenkin tuntuu, että tuo animaatiohelmi on aika piiloon jäänyt, tai ainakaan kovin usein ei kukaan siitä tunnu tietävän mitään. Kyseessähän on siis edesmenneen Satoshi Konin (1963-2010) ohjaama psykologinen anime-elokuva vuodelta 1997. Uskallan väittää, että Satoshi Kon on Hayao Miyazakin ohella parhaimpia animeohjaajia Japanissa. Mutta toisin kuin monet Hayao Miyazakin teokset, Satoshi Konin elokuvat ovat ihan sataprosenttisesti aikuisille suunnattuja, eivätkä siis tosiaankaan sovellu mihinkään koko perheen leffailtaan. Perfect Blue on myös todellinen merkkiteos, sillä esimerkiksi Darren Aronofsky on ottanut siitä vaikutteita elokuvaansa Black Swaniin. 

Arvostelu: Soul ~ Sielun syövereissä (2020)

 SOUL

SIELUN SYÖVEREISSÄ

Ohjaus: Pete Docter, Kemp Powers

Pääosissa: Jamie Foxx, Tina Fey, Graham Norton, Rachel House, Alice Braga, Richard Ayoade, Phylicia Rashad, Donnell Rawlings

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 40min

Muistan vieläkin, kun n. vuosi sitten katsoin Soulin trailerin ensimmäisen kerran. Siitä lähtien elokuvaa sitten onkin tullut odoteltua, ja onkin suuri sääli, että sitä ei päässyt kokemaan suurelta valkokankaalta.

Tarinan päähenkilönä nähdään Joe Gardner, joka on musiikinopettaja koulussa. Hänellä on tavoitteenaan saavuttaa vielä jotain suurempaakin pianonsoitollaan, ja onnekseen hänen unelmansa onkin pian toteutua: hän pääsisi esiintymään jazzklubilla suositun bändin pianistina. Joen kohdalle sattuu silti myös epäonnea, sillä kaduilla kävellessään hän vahingossa putoaa kaivoon ja (melkein) kuolee. Hänen sielunsa irtautuu ruumiista ja olisi matkalla tuonpuoleiseen, mutta Joe ei ole vielä valmis kuolemaan. Hän löytääkin tiensä esipuoleiseen, jossa ei-syntymättömät sielut valmistautuvat matkaansa maapallolla syntymistä varten. Siellä Joe värväytyykin mentoriksi ja saa tehtäväkseen saada sielu numero 22 suhtautumaan ihmiselämään myönteisemmin. Tällöin 22 nimittäin olisi valmis elämään, mutta Joe tietenkin toivoisi hyötyvänsä tehtävästä ja palata itse vastahakoisen 22:n puolesta maapallolle...

Soul on hyvin uudenlainen ja omaperäinen idea Pixarilta vähän niinkuin myös vuonna 2015 ilmestynyt Inside Out. Sainkin heti sielumaailmasta melko vahvoja viboja kyseiseen elokuvaan, mutta tarinan kulkiessa eteenpäin, alkaa Soul tuntua ihan omalta teokseltaan. Siinä missä Inside Out käsitteli ihmiselämän tunteita ja jopa masennusta, keskittyy Soul pohdiskelemaan itse elämää. Mikä on ihmiselämän merkitys? Täytyykö meidän saavuttaa jotain suurta, jotta elämä olisi kuolemisen arvoista? Loppujen lopuksi ihan pienetkin asiat ovat merkityksellisiä, eikä niitä kannattaisi pitää vain itsestäänselvyyksinä. Mistä itse taisin leffassa eniten pitää, on sen esittämä käsitys ihmisten pakkomielteistä eksyneiden sielujen kautta. Elokuvan syvemmät tasot ja nokkelat ideat ovatkin jälleen kerran ajatuksia herättäviä ja tarjoavat samaistumisen varaa katsojalle.

Tarinan keskeisimmät hahmot Joe ja 22 ovat hienosti luotuja, ja heihin pystyy katsojana syventymään erinomaisesti ja kenties jopa samaistumaan. Vaikka ilmeisin päähahmo on Joe, ihastuin vielä enemmän 22:een. Hänen tarinankaarensa oli mielestäni erittäin kauniisti ja jopa liikuttavastikin toteutettu. Siinä missä 22:n on tarkoituksena saada elämänmausta kiinni, oppii Joe että elämässä on muutakin kuin vain jazz ja pianonsoitto. Ainoa merkittäväksi miinukseksi muodostunut asia oli elokuvan lopetus koskien Joeta. Pahista ei tällä kertaa (kuten ei myöskään Inside Outissa) kuvioissa ole mukana lainkaan, mikä on vain erittäin positiivinen asia. Hyvän ja pahan välisen kamppailun sijaan on mukavaa seurata muunlaista menoa ainakin vaihteeksi.

Animaatiotyyli on aivan huippujälkeä, mikä vain lisää sitä tunnetta, että elokuvan olisi halunnut ehdottomasti nähdä valkokankaalta! Itse sielumaailma ei ole hirveän erikoisesti luotu, mutta sen sijaan tavallisen maailman yksityiskohdat ja tarkkuus ovat erittäin kaunista ja laadukasta katseltavaa.

Kokonaisuudessaan Soul on erinomainen, kiehtova ja omaperäinen elokuva. Se on aika komediapainotteinen, mikä takaa sen, että sen ääressä viihtyvät niin lapset kuin myös aikuiset. Silti aikuiset saavat ehdottomasti elokuvasta enemmän irti, sillä tarinassa on yllättävän paljon syvyyttä ja ajatuksia herättäviä teemoja. Soul taitaakin olla tähän mennessä Pixarin kypsin elokuva, sillä sen lähestymistapa teemoja kohtaan tuntuu jotenkin vakavammalta komediallisista hetkistä huolimatta. Ainoa miinukseksi koituva seikka omalla kohdallani on Joen hahmoon liittyvä lopetus. 22:n tarinankaari taas oli mielestäni suorastaan täydellisesti ja koskettavasti toteutettu. Ihan isoimpiin suosikkeihini Soul ei kuitenkaan yllä, mikä johtuu osin Pixarin kovasta tasosta ja siitä, että jotkut Pixarit ovat vain yksinkertaisesti iskeneet minuun vielä enemmän.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.empireonline.com, www.nbcnews.com