Arvostelu: Prinsessa ja sammakko ~ the Princess and the Frog (2009)

PRINSESSA JA SAMMAKKO

Ohjaus: Ron Clements, John Musker

Pääosissa: Anika Noni Rose, Bruno Campos, Keith David, Michael-Leon Wooley, Jennifer Cody, Jim Cummings, Jenifer Lewis

Genre: animaatio, fantasia, komedia

Kesto: 1h 37min

Ikäraja: 7

Prinsessa ja sammakko (the Princess and the Frog) on vuonna 2009 ilmestynyt Disneyn 49. klassikkoelokuva. Olen luultavasti nähnyt tämän jo muksuna elokuvateattereissa, mutta jostain syystä en muista siitä mitään. Kun aloin keräilemään hankkimatta jääneitä disney klassikkoja DVD-kokoelmaani joskus muutama vuosi sitten, ostin myös tämän unholaan jääneen sadun. Nyt olisikin kiva välillä hypätä japanilaisanimaatioista sinne Disneyn maailmaan, ja mikäs sen parempi kuin valita arvosteltavaksi yksi suosikeistani!

Teksti sisältää jonkin verran spoilereita elokuvan alkupuolelta.

Päähenkilömme on Tiana, joka on pienestä pitäen unelmoinut ravintolasta, jonka hän perustaisi yhdessä isänsä kanssa. He ovat kuitenkin peräisin köyhistä olosuhteista, joten töitä on paiskittava rutkasti haluamansa eteen. Tianan ollessa aikuinen, on isä jo menehtynyt. Tämä oli jättänyt hänelle elämänviisaan neuvon, että ei koskaan pitäisi unohtaa sitä, mikä on oikeasti tärkeää. Se kultainen keskitie Tianalta hieman puuttuukin, sillä hän tuntuu raatavan töitä aivan sinne uuvuksiin asti. Juuri kun Tiana on saanut kerättyä tarpeeksi rahaa ravintolaansa varten, evätäänkin se tilaisuus häneltä. Iltatähden luona hän sitten pyytää nöyrästi apua, ja vierelle ilmestyykin sammakko. Sammakko ei ole kuka tahansa, vaan prinssi Naveen, ja hän pyytää Tianalta suudelmaa luullen tätä prinsessaksi. Ja sitten kaikki ei menekään niin kuin saduissa, vaan lopputuloksena on kaksi sammakkoa avuttomassa ja huvittavassa tilanteessa.

Mielestäni tässä elokuvassa saattaa hyvinkin olla kaikista uskottavin romanssi Disneyn animaatioista. Mikä tekee Tianan ja Naveenin suhteesta niin ainutlaatuisen, on se, kuinka he alkavat täydentämään toisiaan. Sitä on aivan upeaa seurata, ja siinä pysyy niin vahvasti mukana! Mielestäni on hienoa, että kerrankin disneyn romanssielokuvaan on saatu syvyyttä pääparivaljakon välille. Tiana ja Naveen ovat nimittäin melkeinpä toistensa ääripäitä: toinen on töitä paiskiva ja hieman jopa armoton itselleen, kun taas prinssi on kuin hälläväliä iloinen heinäsirkka. Sammakkoina nuo kaksi auttavat toisiaan siinä, missä toinen on heikompi (tai laiskempi, hahah).

Pääparivaljakon lisäksi elokuvassa on muitakin hahmoja, jotka eivät petä sympaattisuudellaan. On Tianan lapsuuden ystävä Charlotte, joka on melkoisen hemmoteltu ja suorasanainen, mutta silti niin hauska. Kyseinen hahmo on todella hyvin toteutettu, sillä hän ei päädykään mitenkään tyypilliseksi itsekkääksi neidoksi, vaan omaa lämmintä sydäntä ja ymmärrystä. Suolla Tiana ja Naveen tapaavat jazzaavan alligaattori Louisen, joka on aivan ihana! Tuo sympaattinen hirviö haluaisi päästä ihmisten joukkoon soittelemaan trumpettiaan. Sitten on vielä höpsö, mutta ystävällinen tulikärpänen Ray, joka sulattaa sydämen kuin sydämen kertoessaan rakastavansa iltatähti Evangelinea. 

Tietenkin on sitten vielä perinteiseen tyyliin pahis, joka on mielestäni oikein hyvin onnistunut sellainen. Pahiksena toimii siis tohtori Facilier, joka on jonkinmoinen varjomies, jolla on yhteys henkimaailmaan. Ovelana hän onnistuu elokuvan alussa houkuttelemaan Naveenin ja tämän kuninkaallisen palvelijan Lawrencen tekemään kaupat. Lopputuloksena on sitten nenästä vedetty sammakko ja feikki Naveen. 

Musiikkilaulut ovat ehdottomasti yksiä parhaimpia ikinä. Tässä elokuvassa on vahvasti sellainen jazz-teema, minkä melkeinpä jokaisesta musiikkiosuudesta huomaa. Enpäs keksi minkään sortin moitetta musikaalipuolelta, mielestäni jokainen laulu joko täydentää tunnelmaa tai edistää juonta juuri loistavasti. On muun muassa Down in New Orleans, Almost there, Friends on the other side, When we're human, Ma belle Evangeline sekä Dig a little deeper. Tohtori Facilierin esittämä pahislaulu Friends on the other side on aivan huippu! Ehdottomasti kärkikastia, mitä Disneyn pahislauluihin tulee. Tianan esittämä Almost there on varmaankin yksiä suosikkejani tämän elokuvan ost:stä. Ja enkkudubista vielä sen verran, että se on täyttä kultaa. En ole tätä tainnut lainkaan suomeksi katsoakaan, enkä luultavasti koskaan aiokaan.

Kaiken kaikkiaan Prinsessa ja sammakko on parhaimpia näkemiäni disney klassikkoja, itse asiassa se on ollut yksi uudemmista disney-suosikeistani jo hyvän tovin. Tiana ei ole ainoastaan oikein hyvin onnistunut esimerkillinen sekä modernimpi versio perinteisistä prinsessoista, vaan myös helposti samaistuttava sellainen. Itse pystyn ainakin tietyllä tasolla samaistumaan häneen. Hän ja Naveen luovat uskomattoman tunnelmallisen, uskottavan sekä yllättävänkin syvällisen romanssin, jossa katsoja pysyy visusti mukana, jopa tuntien myös ne kaikki tunteet, mitä he käyvät läpi. Elokuva on lämminhenkisyyden lisäksi hyvin huumorintajuinen, eli useilta nauruilta ei vältytä. Musikaalina tässä ei ole yhtäkään turhaa väserrystä. Jazz-tyylinen musiikki on niin tarttuvaa, että leffaa katsoessa sitä tulee jopa ihan svengailtua itsekin kunkin laulun tahdissa. Elokuva jättää aina hyvin tyytyväisen olon ja mahtavan fiiliksen, ja minulle se on helposti Top 10 kamaa kun disneystä puhutaan. Olen myös katsonut elokuvan yllättävän useaan otteeseen ja tuntuukin, että siihen ei yksinkertaisesti kyllästy!

Auts, Charlotte! :D

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Paprika ~ Papurika (2006)

PAPRIKA

Ohjaus: Satoshi Kon

Pääosissa: Megumi Hayashibara, Tôru Furuya, Kôichi Yamadera, Katsunosuke Hori, Tôru Emori, Akio Ôtsuka

Genre: anime, draama, scifi, trilleri

Kesto: 1h 30min

Ikäraja: 12

"Tätä anime tekee aivoillesi"

Paprika (Papurika) on Satoshi Konin ohjaama elokuva, joka ilmestyi vuonna 2006. Se on Konin viimeinen elokuva, sillä hän menehtyi vuonna 2010. Hän ehti kyllä käydä seuraavan ohjausprojektinsa, Dreaming Machinen pariin, mutta sen työstäminen jäi kesken. Konin muita animeohjauksia ovat Perfect blue, Tokyo Godfathers sekä Millennium actress. Hyvin suosituksi noussut Christopher Nolanin elokuva Inception on saanut pientä kohua ja pohdintaa siitä, että se olisi kopioinut tai ainakin vähintään syntynyt inspiraation tuotteena Paprikasta. Molempia yhdistää yksi keskeinen seikka: kummassakin sekoittuvat todellisuus ja uni. Hiljattain Inceptionin nähneenä voin todeta, että kyseessä on kaksi aivan eri elokuvaa. Tulihan sitä bongattua muutamia samankaltaisuuksia Paprikaan, mutta niitä käytettiin eri konseptissa Inceptionissa. Nolan pikemminkin sai vain inspiraatiota elokuvaansa.

Mutta oli miten oli, Perfect blue oli mielestäni niin hieno leffa, että päätin avautua muillekin Konin animeille. Olenkin ehtinyt sulatella Paprikaa tässä jo useamman kuukauden ajan, joten nyt voisi olla sopiva tilaisuus arvostella se.

Elokuvan juoni on suhteellisen suoraviivainen. Lyhyesti sanottuna tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, jolloin on keksitty DC minilaite, jonka avulla pystytään hallitsemaan ja tarkkailemaan unia. Sitä käytetään hyödyksi psykiatrisessa hoidossa, jonka kehittelytiimin pomona toimii päähenkilö Dr. Atsuko, jolla on unimaailmassa "toinen persoona" nimeltä Paprika. Pian kuitenkin DC minilaite varastetaan ja se aiheuttaa väärissä käsissä merkittäviä kaaoksia, pahimmassa tapauksessa sekoittaen unet ja todellisuuden keskenään. Siispä voro yritetään saada kiinni, ja samalla itse Atsuko käy hieman läpi tietynlaista tunteidensa kanssa sinuiksi tulemista.

Dr. Atsuko / Paprika on mielestäni oikein hyvin toteutettu hahmo. Todellisen maailman Atsuko on selvästi asiallisempi ja vakavampi kuin unimaailman Paprika. Paprika taas on hyvin rennon ja pirteän luontoinen sekä muutenkin värikkäämpi olemukseltaan. Yhdessä nuo kaksi muodostavat kiehtovan päähenkilön, mikä jo itsessään nappaa katsojan heti alussa mukaansa. En ensimmäisellä töllistelyllä edes heti tajunnut, että kyseessä on ilmeisesti se ja sama hahmo. Toisaalta taas he toimivat toisistaan riippumattomasti, joten en tiedä voisiko siitä tehdä aivan niin suoraa johtopäätöstä. 

Muita hahmoja ovat muun muassa DC minilaitteen keksinyt Tokita sekä etsivä Konakawa. Tokita on hieman reppana nörtti, joka on melkoisen ylipainoinen sekä luonteeltaan kuin lapsi. Atsuko toteaakin, että hän on kuin lapsi aikuisen miehen kehossa. Etsivä Konakawa taas on selvästi alusta asti hurmioitunut Paprikasta, eikä hän ole ainoa. Pääosin hahmot ovat hyvin onnistuneita tapauksia ja heidän puolestaan jännittää elokuvan edetessä, mutta tarinan roisto on pienehkö pettymys. Pahikseksi paljastuva hahmo onnistuu olemaan synkkä ja yllättävä tapaus, mutta hieman paremmin pohjustettua motiivia hänen teoilleen olisi voinut olla.

Elokuvan maailma on hyvin erikoisesti ja kiehtovasti luotu. Ero todellisuuden ja unien välille on kuilumaisesti tehty. Tosimaailma on jopa hieman ankea ja synkkä väreiltään, kun taas unet ovat täynnä kirkkaita monivärejä. Mielikuvitusrikkaus on samaan aikaan sekä ihastuttavaa että ahdistavaa antia: unimaailma on täynnä erikoisuuksia huvipuistoista ja nukeista aina erilaisiin vempeleihin asti. 

Ahdistavaa katseltavaa tämä jokseenkin ensimmäisellä katselukerralla oli. Aivot kun yrittävät ymmärtää unien merkitykset ja salat, mutta show ei odottele vaan jatkaa eteenpäin. Kun kärryiltä on pudottu, ei voi kuin ihmetellä kaikkea menoa. Kyllä tämä kuitenkin uusintakatseluilla ainakin helpommin avautui kuin Perfect blue, mikä johtuu varmasti siitä, että Paprikassa on aika selkeä juoni. Musiikki on oikein hyvin tunnelmaan sopivaa, erityisesti se ost, joka unitodellisuudessa soi. Animaatiotyyliä haluan taas hehkuttaa siitä, kuinka realistisesti hahmojen kasvojen piirteet on suunniteltu. Kuten jo Perfect bluen arvostelussa mainitsin, pidän siitä, kuinka välillä saa katsella animehahmoja, joilta erottuu silmistä ne ripset ja suusta huulet. Muutenkin tuli kiinnitettyä huomiota, että esimerkiksi otsassa tai poskipäissä on mukavasti korostuksia, tehden kustakin hahmosta erilaisen näköisen.

Paprika ei mielestäni saavuta aivan samanlaista monikerroksista ulottuvuutta kuin Perfect blue. Juoni on myös hieman yksinkertaisempi siihen verrattuna. Elokuva onnistuu silti kietomaan katsojan pauloihinsa kiehtovalla ideallaan,  rikkaalla värimaailmallaan sekä absurdilla mielikuvituksellaan. Tämä saattoi myös siksi upota itseeni yllättävän hyvin, koska se ei ole liian tieteisfantasiamainen. Pysyn tarpeeksi hyvin hollilla tarinasta, vaikka tietyt seikat ja kohtaukset jäävätkin hieman pimentoon. Hahmot ovat myös pääosin oikein hyvin onnistuneita tapauksia, erityisesti Atsukon / Paprikan puolesta pääsee keskivaiheen kliimaksissa jännittämään. Minulla Paprika nousi siis vahvasti klassikkoanimeksi kaikella erikoisuudellaan. Sitten ei muuta kuin kenties Konin muitakin teoksia jossain vaiheessa kurkistelemaan...

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: Pom Poko ~ Heisei Tanuki Gassen Ponpoko (1994)

POM POKO

Ohjaus: Isao Takahata

Pääosissa: Shinchô Kokontei, Makoto Nonomura, Yuriko Ishida, Norihei Miki, Nijiko Kiyokawa, Shigeru Izumiya

Genre: anime, fantasia, komedia

Kesto: 1h 59min

Ikäraja: 7

Pom Poko (Heisei Tanuki Gassen Ponpoko) on vuonna 1994 ensi-iltansa saanut Studio Ghiblin elokuva, jonka ohjasi Isao Takahata. 

Tarina sijoittuu varsin realistiseen maailmaan, jonka metsän siimeksissä asuvilla eläimillä on kuitenkin fantasian omaisia kykyjä. Tuohon kastiin kuuluvat ketut ja supikoirat, jotka kykenevät muuttamaan muotoaan. Elokuvan keskiöön nousevat supikoirat eli tanukit. He joutuvat kapinalliseen vastakkainasetteluun ihmisten kanssa, jotka uhkaavat tuhota heidän elinaluettaan. Ihmiset nimittäin alkavat rakentamaan Tokiota pala palalta, ja sen seurauksena vuoret ja metsät hupenevat. 

Tanukeja nähdään yllättävän monessa muodossa: realistisen näköisinä ja ihmismäisesti kahdella jalalla kävelevinä. Välillä kasvot saavat myös hilpeämmän ulkomuodon, esimerkiksi innostumisen seurauksena. Myöhemmin tanukit alkavat käyttämään muuntaumiskykyään tosissaan hyödyksi, kun taistelu ihmisiä vastaan alkaa. 

Elokuva on luultavasti hilpein ja eniten japanilaiseen huumoriin nojaava anime, mitä olen nähnyt. Muun muassa sukukalleuksien venyttäminen epäuskottavan suureen muotoon saattaa meitä länsimaalaisia kovasti ihmetyttää ja jopa vieroksuttaa. Mielestäni elokuvan komediallinen puoli on kuitenkin oikein hyvin onnistunutta, en edes laskenut monestiko tuli naurettua. Toisaalta tuo samojen kikkojen toistaminen aina uudestaan ja uudestaan voi joissakin kohdissa alkaa hieman kyllästyttämään. Olisin itse kaivannut hieman jo uusia ideoita sekä selkeämpää etenemistä juonen suhteen.

Tanukihahmoja on niin monta, että ne jäävät loppupeleissä hyvin pintapuolisiksi ja melko unohdettaviksi. Itse en tosiaankaan edes yritä muistaa kunkin nimeä, sillä se olisi aivan mahdottomuus. Se, että selkeää päähahmoa tai päähahmoja ei ole, on valitettava miinus. Hahmot kun tuppaavat jäädä niin etäisiksi niiden suuren lukumäärän vuoksi.

Mikä kuitenkin tekee elokuvasta hyvinkin mielenkiintoista seurattavaa, on tanukien erikoistaito. He nimittäin kykenevät muuttamaan muotoaan vaikkapa miksi, esimerkiksi esineiksi ja jopa ihmisiksi. Se toimiikin suurena apuna heidän kapinoidessaan oikeita ihmisiä vastaan. Luvassa on monia hulvattomia tilanteita, joiden aikana saa nauraa vatsansa pohjasta asti. Kaikesta hauskuudestaan huolimatta on Pom Poko kuitenkin yllättävän traaginen. Se päättyy yllättävän surullisesti. En tosiaan sellaista loppua osannut edes odottaa. Toisaalta on mielestäni hyvä, että välillä nämä luontoteemaiset leffat eivät onnellista loppua saa. (Tosin Mononoken lopun voi tulkita aika monelta kantilta. Sekään ei mielestäni pääty kovin iloisesti, mutta ei nyt yhtä surullisesti kuitenkaan.) 

Mistä myös pidän tässä elokuvassa, on kuinka realistisesti se kuvaa luonnon kulkua. Tanukeilla olisi keväällä hormonien hyrräystä, mutta urokset joutuvat asuinalueen kapenemisen aikana hillitsemään itsensä ja elämään selibaatissa. Myös tietynlainen luonnonvalinta nousee esille lopussa. Luontohan periaatteessa suosii aina uuteen tilanteeseen parhaiten sopeutuvia yksilöitä, ja ne huonommin sopeutuvat sitten valitettavasti kärsivät ja lopulta menehtyvät. Kuten arvata siis saattaakin, on elokuvan pääteemana ihmisen ja luonnon väliset konfliktit, kuten Tuulen laakson Nausicaässa ja Prinsessa Mononokessa. Niihin kahteen verrattuna Pom Pokon keskiössä ovat kuitenkin vahvasti eläimet eivätkä ihmiset. Siispä tätä elokuvaa voisi pitää enemmänkin luonnonsuojelutarinana, eikä niinkään vain konfliktin esittelynä.

Elokuvasta voi mukavasti bongata muutamia eastereggejä kohtauksesta, jossa tanukit suorittavat Operaatio Mörköä. Nähdään Kiki Kikin lähettipalvelusta, Porco Porco Rossosta, Taeko Eilisen kuiskauksesta sekä Totoro Naapurini Totorosta.

Operaatio Mörkö, jonka aikana on kiva bongailla eastereggejä. Ylhäällä lentelee Taeko ja alhaalla taas Totoro.

Elokuvan animaatiotyyli on oikein hyvin onnistunutta, koska se on hyvin realistisesti ja yksityiskohtaisesti toteutettu. Tunnusmusiikki on mukavan hilpeän kuuloista, mikä saa hymyn huulille. Muuten musiikki ei mitenkään erityisesti jää mieleen tai onnistu nostattamaan tunteita, mikä on varsin poikkeuksellista Ghibliltä. Ehkäpä tällaisessa asetelmassa se nyt ei kuitenkaan niin iso miinus ole.

Pom Poko ei mielestäni ole aivan sitä parasta Studio Ghibliä. Sillä olisi potentiaalia paljon parempaankin. Samojen kikkojen toistelu on toisaalta hauskaa, mutta myös hieman kyseenalaistavaa seurattavaa. Juoni ei siis sen ihmeempiä vuoristoratoja pitkin kulje eteenpäin, eikä oikein sinne pointtiin aivan kunnolla päästä. Hahmot jäävät valitettavan pintapuolisiksi, koska jokainen heistä tuntuu olevan sivuroolissa. Leffan viihdyttävyystaso on kuitenkin hyvin korkealla. Tämä on nimittäin ehdottomasti hauskimpia näkemiäni animaatioita sitten ikinä. Nauraa saa ties kuinka moneen otteeseen, siitä isoa plussaa. Suosikkieni joukkoon Pom Poko ei yllä, mutta sanoisin sen olevan ihan katsastamisen arvoinen teos.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Anohana ~ The flower we saw that day (2011)

ANOHANA

THE FLOWER WE SAW THAT DAY

Ohjaus: Tatsuyuki Nagai

Pääosissa: Miyu Irino, Ai Kayano, Haruka Tomatsu, Takahiro Sakurai, Saori Hayami, Takayuki Kondô

Genre: anime, draama

Jaksojen lkm: 11

Anohana on vuonna 2011 ilmestynyt animesarja, jota pidetään hyvin usein yhtenä eniten tunteita herättäneenä animena. Tässä puolen vuoden sisään minun on tullut katsottua se jo kahdesti, ja yhä jäi vahva fiilis, että tulen sen mielelläni katsomaan vielä uudelleenkin. Se käy hyvin kätevästi, sillä jaksoja on vain 11, ja kunkin jakson kesto on likimain 20 minuuttia. 

(Vink! Tämä anime löytyy Netflixistä.)

Sarjassa on viisi keskeistä hahmoa, jotka kuuluivat lapsena samaan ystäväporukkaan. Ajan saatossa etäisyys heidän välille on kasvanut. Kaikki tuo alkoi siitä, kun porukan kuudes hahmo, Menma, yllättäen kuoli. Eräänä päivänä Menma ilmestyy haamuna päähenkilön Jintan elämään. Pian selviää, että porukan olisi aika palata koolle ja toteuttaa Menman viimeinen toive, jotta tämä voisi löytää rauhan.

Jinta on aluksi hyvin sosiaalisesti eristäytynyt muista ihmisistä, kun Menma yhtäkkiä ilmestyy hänen elämäänsä. Ensin Jinta luulee kyseessä olevan stressistä johtuvaa harhakuvitelmaa, joka jatkuvasti häiritsee ja kiusaa häntä. Vähitellen entiset ystävykset, Jinta, Anaru, Tsurumi, Poppo sekä Yukiatsu, kokoontuvat taas yhteen sen seurauksesta, että Menma on ilmestynyt kuolleista. Aluksi kukaan ei ole uskoa Jintaa, sillä hän on jostain syystä ainoa, joka kykenee näkemään Menman. Viimeistään fyysisten esineiden liikuttelujen ja paperille kirjoittamisen seurauksesta porukka alkaa vähitellen uskoa, että heidän kuollut ystävänsä on läsnä. Niinpä he tekevät kaikkensa, jotta Menman toiveen toteutuminen onnistuisi.

Vaikka aluksi vain toiveen toteuttaminen vaikuttaisi olevan se oleellisin asia tässä sarjassa, niin todellisuudessa se on hahmojen kehittyminen. Jokainen hahmo on täynnä vikoja itsekkyydestä ja mustasukkaisuudesta aina omantunnon tuskiin asti. Jokaisen motiivit ja ajatukset kytkeytyvät menneisyyteen, jossa välillä myös hypätään. Mielestäni on hienosti toteutettu, kuinka jokainen hahmo alkaa loppua kohti myöntämään omia virheitään ja kivuliaita ajatuksiaan, joita he ovat monen vuoden ajan sisällään pitäneet. Kullakin on omanlainen suhteensa Menmaan, ja pikkuhiljaa selviää myös todellinen syy hänen ilmestymiselleen.

Mikä viimeistään tässä animessa avaa kyynelkanavat, on ehdottomasti viimeinen jakso, jossa on paljon tunteiden purkauksia ja katkeransuloista sävyä. Sarja onnistuu surullisuudestaan huolimatta olemaan masentamaton ja yllättävän huumorintajuinenkin. 

Animaatiotyyli on mielestäni hyvin onnistunutta. Ero menneisyyden ja nykypäivän välille on tehty hienosti muun muassa värien sävyjä vaihtelemalla. Elokuvan soundtrack eli alkutunnari on todella hyvin onnistunut, ja tulee taatusti uudelleenkatsomisen yhteydessä herättämään tunteita. Muukin musiikki on todella hyvin onnistunutta ja pysyy täydellisessä tasapainossa elokuvan haikeahkon tunnelman kanssa. 

Anohana on loppujen lopuksi yllättävän lyhyt anime, sisältäen ainoastaan 11 jaksoa, joiden kestokin on vain noin 20 minuuttia. Kuitenkaan ei jäänyt yhtään sellaista tunnetta, että jotain olisi jäänyt puuttumaan. Mielestäni tuo suhteellisen lyhyt kesto on jo yksinään takaamassa sen, että mitään turhaa tai ylimääräistä ei tähän sarjaan ole tungettu. Kuhunkin hahmoon on keskitytty hyvin ja tuotu esille jokaisen tunteet ja vikojen syyt. Hahmot ja tapahtumat ovat helposti samaistuttavia tapauksia, koska ne eivät kiillä täydellisyydestä. Ainoa hahmo, joka tuntui jäävän ehkä turhankin viattomaksi, on itse Menma. Hän on olemukseltaan hyvin kiltti ja ajattelee aina muita ennen itseään. Toisaalta tuo kiltteys ja ystävällisyys saattaa mennä välillä hieman liiankin pitkälle ottaen huomioon, ettei kyseisestä hahmosta juuri vikoja löydy.

Kaiken kaikkiaan Anohana on erinomaisesti onnistunut animesarja. Se onnistuu olemaan samaan aikaan pirteä ja koskettava. Sarja tarjoaa hyvin laadukkaasti suunniteltuja hahmoja, joista kukaan ei jää liian alikehitetyksi tai avonaiseksi. Ainoastaan Menma jäi sellaiseksi tapaukseksi, josta olisi saanut löytyä kaiken puhtauden alta niitä vikojakin. Sarjan kesto on mukavan tiiviin oloinen, eikä siinä tunnu olevan mitään turhaa. Sen kulkua seuraa isolla mielenkiinnolla odottaen, mitä kaikkea hahmojen menneisyydestä ja sisimmästä paljastuu. Tämä on myös ensimmäinen ja tähän asti ainoa animesarja, joka on saanut minut herkistymään. 

Muita animesarjoja, joita voin suositella (genrestä riippumatta): 

Erased, 

Violet Evergarden, 

Your lie in April

Lähteet: www.imdb.com

Top 20 soundtrackit (Studio Ghibli)

Studio Ghibli-elokuvat tarjoavat lukemattoman paljon musiikkikappaleita, jotka onnistuvat olemaan hyvin kauniita, henkeäsalpaavia ja jopa koskettavia. Päätin haastaa itseäni tekemällä niistä top-listauksen. Ensin ajattelin rajaavani ne top 10:een, mutta eihän se riittänyt, joten edessänne on top 20 -listaus. Säännöksi päätin, että saan valita vain yhden laulun kustakin elokuvasta. Listalla ovat elokuvat, joista nousee selkeästi jokin oma suosikkikappaleeni esille (pois jäivät ainoastaan Naapurini Yamadat sekä Pom Poko). 

Kappaleet ovat elokuvien kronologisessa järjestyksessä. 

(Lisäsin youtube-linkit kuhunkin kappaleseen, eli nimeä painamalla pääset niitä kuuntelemaan.)

20. LEGEND OF THE WIND

TUULEN LAAKSON NAUSICAÄ

Säveltäjä: Joe Hisaishi

Tuulen laakson Nausicaässa on vaikka millä mitalla hyviä kappaleita, mutta tämä on niistä ehdottomasti eeppisin. 

19. CASTLE IN THE SKY THEME

LAPUTA -LINNA TAIVAALLA

Säveltäjä: Joe Hisaishi

Tämä on hyvin melankolinen sävellys kaikessa kauneudessaan.

18. PATH OF THE WIND

NAAPURINI TOTORO

Säveltäjä: Joe Hisaishi

Moni saattaisi mieluumin valita loppumusiikin, mutta oma korvani suosii ehdottomasti tätä. Hyvin kaunis ääniraita, joka sopii todella hyvin tähän elokuvaan.

17. MAIN THEME

TULIKÄRPÄSTEN HAUTA

Säveltäjä: Michio Mamiya

Myönnettäköön heti alkuun, että Tulikärpästen haudan musiikki ei saa mieltä kovin iloiseksi. Päinvastoin. Se ei silti tarkoita, etteivät sen laulut olisi kauniita. Elokuvan tunnusmusiikki on hyvin sydäntäsärkevän koskettava, eikä koskaan epäonnistu avaamaan kyynelkanavia.

16. ROUGE NO DENGON

KIKIN LÄHETTIPALVELU

Säveltäjä: Yumi Matsutoya

Kikin lähettipalvelussa kuullaan Hisaishin sävellysten lisäksi kaksi kappaletta, jotka ovat Yumi Matsutoyalta. Niistä toinen kuullaan silloin, kun Kiki laittaa radionsa soimaan lähtiessään kohti uutta kaupunkia. Ja kyseinen laulu on kyllä sellainen, että sen kuuntelemista aina silloin tällöin ei voi vastustaa!

15. MAIN THEME

EILISEN KUISKAUS

Säveltäjä: Katsu Hoshi

Eilisen kuiskauksen tunnusmusiikissa on sitä jotain. Se on hyvin hauras ja melankolinen. Jotain iloisen ja surullisen väliltä.

14. THE BYGONE DAYS

PORCO ROSSO

Säveltäjä: Joe Hisaishi

Aah, tämä sävellys on kuin luotu italialaisteemaiseen elokuvaan! Aivan tajuttoman hyvä jazz-tyylinen kappale, jota ei voi aina silloin tällöin olla kuuntelematta. Ja kyseistä laulua kuunnellessa tulee todella sellainen olo, että tekisi mieli matkustaa Italiaan ihailemaan aurinkoista merimaisemaa viinilasi kädessä ja tämä nimenomainen musiikki taustalla.... 

13. UMI NI NARETARA

AALTOJEN KUOHU

Säveltäjä: Shigeru Nagata

Aaltojen kuohu ei ehkäpä elokuvana ole kovin kummoinen, mutta sen tunnusmusiikki onnistuu saamaan olon nostalgiseksi.

12. A Hilly Town

SYDÄMEN KUISKAUS

Säveltäjä: Yuji Nomi

Sydämen kuiskauksessa on monen monta kappaletta, joita rakastan. Elokuvan soundtrack onkin ehdottomasti yksiä parhaimpia koko Ghiblin tuotannosta, vaikka Hisaishi ei tässä säveltäjänä toimikaan. A Hilly Town on aivan ihana kappale, joka imaisee ainakin minut tämän leffan maailmaan onnistuneesti. Siinä on jotain hyvin taianomaista! Siitä myöskin tulee hieman mieleen kaunis ja aurinkoinen kesäpäivä. Kunniamaininta täytyy antaa filmin aloitus- ja loppulaululle Take me home, country roads. Etenkin Olivia Newton-Johnin esittämänä laulu on mahtava!

11. MONONOKE MAIN THEME

PRINSESSA MONONOKE

Säveltäjä: Joe Hisaishi

Prinsessa Mononokessa aivan joka ikinen sävellys on täydellinen ja tunteikas. Leffan soundtrack taitaakin olla mielestäni kaikista paras Ghibliltä, joskin Henkien kätkemän soundtrack kilpailee ykkössijasta myöskin. Prinsessa Mononoken tunnuslaulu (ja nimenomaan laulettuna) on hyvin henkeäsalpaavan kaunis!

10. ALWAYS WITH ME

HENKIEN KÄTKEMÄ

Säveltäjä: Wakako Kaku 

(Esittäjä: Youmi Kimura)

Myös Henkien kätkemässä ihania lauluja piisaa. Vaikka Hisaishin laulut ovat hyvin kauniita, herättää elokuvan loppumusiikki minussa eniten tunteita. (Kunniamaininnat One summer's daylle ja Repriselle, jotka taas ovat Hisaishin säveltämiä ja tavattoman kauniita!)

9. THE BARON

KISSOJEN VALTAKUNTA

Säveltäjä: Yuji Nomi

Paronin tunnuslaulu on jotenkin hyvin eeppinen! Olen jopa opetellut soittamaan sen pianolla aivan täydellä innolla.

8. THE MERRY GO ROUND OF LIFE

LIIKKUVA LINNA

Säveltäjä: Joe Hisaishi

Kappale, joka houkutteli katsomaan tämän elokuvan. En tuolloin tiennyt vielä paljoa mitään Studio Ghiblistä. Tämä elokuva sekä sen musiikki ovat sellaisia tapauksia, joihin olen ollut kovasti koukussa.

7. THERRU'S SONG

MAAMEREN TARINAT

Säveltäjä: Tamiya Terashima

Sekavasta ja melko unohdettavasta juonestaan huolimatta Maameren tarinat onnistuu tarjoamaan hyvinkin mieleenpainuvan laulun. Se on yllättävän kaunis ja koskettava.

6. MOTHER OF THE SEA

PONYO RANTAKALLIOLLA

Säveltäjä: Joe Hisaishi

Ponyon alkutekstien aikana soiva musiikki on jotain hyvin kaunista. Se ei muiden listani laulujen tavoin epäonnistu aiheuttamaan kylmiä väreitä.

5. ARRIETTY'S SONG

KÄTKIJÄT

Säveltäjä: Cécile Corbel

Kätkijöiden katkeransuloisen lopetuksen aikana soi hyvin kaunis laulu, joka jää taatusti mieleen. 

4. SAYONARA NO NATSU

KUKKULAN TYTTÖ, SATAMAN POIKA

Säveltäjä: Satoshi Takebe

Kukkulan tyttö, sataman poika -elokuvan loppumusiikki on hyvin kaunis ja koskettava. Muutenkin leffan soundtrack on oikein hyvin onnistunut ja huokuu mukavaa tunnelmaa.

3. HIKOUKIGUMO

TUULI NOUSEE

Esittäjä (/säveltäjä?): Yumi Matsutoya

Henkien kätkemän tavoin valitsin Hisaishin sävellyksen sijaan loppumusiikin, jonka tässä tapauksessa esittää Yumi Matsutoya. Tämä laulu onnistuu olemaan hyvin kaunis ja se korostaa elokuvan lopetuksen koskettavuutta hienosti.

2. INOCHI NO KIOKU

PRINSESSA KAGUYAN TARU

Esittäjä (/säveltäjä?): Nikaido Kazumi

Voih, Prinsessa Kaguyan tarun lopetus on jotain niin surullista. Mutta sen jälkeen kuultava laulu vasta itkettävä onkin. Tässä tapauksessa hieman tuntemattomampi artisti onnistui luomaan jotain hyvin voimakasta, joka taatusti avaa kyynelkanavat.

1. ANNA

MARNIE -TYTTÖ IKKUNASSA

Säveltäjä: Takatsugu Muramatsu

Marnie -tyttö ikkunassa on jo itsessään koskettava elokuva, ja siihen lisätty musiikki vahvistaa sitä entisestään. Annan tunnuslaulu on viimeistään se, mikä saa minut pillittämään tämän elokuvan aikana.

Mitkä ovat sinun suosikkikappaleesi Studio Ghibli-elokuvien joukosta? Onko jokin laulu kenties saanut sinutkin herkistymään?

Arvostelu: True blood kausi 1

TRUE BLOOD

KAUSI 1

Ilmestymisvuosi: 2008

Jaksojen lkm: 12

Ikäraja: 16

(Koko teksti on spoilerivapaa)

True blood on niitä sarjoja, jotka ovat pysyneet todellisina kestosuosikkeina minulla. Innostus vampyyrijuttuihin alkoi joskus 12-vuotiaana Twilightista (kyllä, tästäkin tuli joskus pidettyä, nyt ihmettelen että miksi), teini-ikäisenä sitten alkoi kuume Vampyyripäiväkirjojen kanssa ja myöhemmin myös True bloodin kanssa.

Tästähän on siis alunperin kirjasarja, jonka ensimmäistä osaa aloin sitten mielenkiinnosta lukemaan. Pian kuitenkin huomasin, että siitähän on tv-sarjakin, ja tietenkin se tv-sarja sitten houkutteli enemmän. Olen jälkeenpäin silti lukenut sarjan ensimmäisen kirjan, ja se oli oikein hyvä. Ensimmäinen kausi seuraakin sitä melko uskollisesti, ainoa ero on ihan viimeisessä kohtauksessa, jossa kirjasta yksi lempihahmoistani jätettiin pois. Mutta pitemmittä puheitta, tämä on pysynyt uskollisesti yhtenä suosikkisarjanani (paras vampyyriaiheinen mitä tiedän) eikä tätä oikein voi olla katsomatta vähintään kahden vuoden välein.

JUONI

True bloodin tarina sijoittuu pikkukaupunkiin nimeltä Bon Temps. Päähenkilönä seurataan Sookie Stackhousea, joka omaa telepaattisia kykyjä eli kykenee siis lukemaan muiden ajatuksia. Ainoan poikkeuksen siihen vaikuttaisi tekevän vampyyrit, mikä pidemmän päälle ajateltuna on ihan järkevää (kuolleitahan he ovat). Sookie työskentelee tarjoilijana Merlotte's:n baarissa, jonka omistaa Sam Merlotte, ja eräänä päivänä sinne saapuu vampyyri Bill Compton. Sookie haluaa tietenkin väistämättä tutustua tuohon muukalaiseen, jonka seurassa hän voi olla kuulematta tämän ajatuksia. 

Sookien ja Billin lisäksi muutakin draamaa ja ihmissuhteita riittää kovasti jo ensimmäisen kauden aikana. Yhdeksi (sivu)juoneksi muodostuu myös murhamysteeri. Joku vaikuttaisi harrastavan vampyyrien kanssa tehtailevien naisten kuristamista, mikä tuo omalta osaltaan jännitystä mukaan.

Tarinan maailmasta vielä sen verran, että ihmiset ja vampyyrit pyrkivät siis elämään sopusoinnussa. Eli poikkeuksellisesti sarja, jossa vampyyrit eivät ole salaisuus. Nimi true blood tulee kirjaimellisesti keinotekoisesta verestä, jota vampyyrit juovat sen sijaan että tappaisivat ihmisiä ravinnokseen (ainakin jokseenkin, heheh).

HAHMOT

Sookie Stackhouse (Anna Paquin) on siis päähenkilö, ja pääosin ihan hyvin onnistunut sellainen. Ensimmäisissä jaksoissa Anna Paquin tosin vaikuttaa jonkin verran jäykältä roolissaan, mutta loppua kohti hänen hahmonsa muuttuu uskottavammaksi. Tietyt ilmeet ja irvistykset tosin eivät välillä mene oikein läpi (ainakaan minulla). Mutta onneksi sivuhahmot saavat hyvin paljon ruudun aikaa, ja ovatkin paljon mielenkiintoisempia tapauksia muutenkin. Sookie tosiaan osaa lukea muiden ajatuksia erottaen niin visuaalisia kuvia kuin myös puheita muiden päiden sisältä. Kyseinen taito tulee olemaan hyödyksi muun muassa murhaajan selvittämisessä. Sookie osaa myös pitää puolensa ja on hyvin itsenäinen.

Bill Compton (Stephen Moyer) on siis ensimmäinen vampyyrituttavuutemme. Itse en pidä tyyppiä kovin hottiksena, heheh. Se pokaali menee ehdottomasti eräälle toiselle. Stephen Moyer on Paquinin tavoin aluksi hieman jäykkä, mutta roolisuoritus vain paranee paranemistaan kauden edetessä. Heidän välinen suhde onnistuu myös olemaan uskottava, koska heti ensimmäisenä he eivät hyppää sänkyyn. Bill on hyvä tyyppi ja kohtelee Sookieta hyvin, mutta ei kuitenkaan lukeudu niihin suosikkihahmojeni joukkoon.

Sam Merlotte (Sam Trammell) on yllättäen sellainen tapaus, josta oppii pitämään hyvinkin paljon sarjan edetessä. Muistelen, että en kauden alussa juurikaan välittänyt hänestä. Etenkään, kun kolmiodraamakuvio (Sookie+Bill+Sam) muistutti etäisesti niin Twilightista kuin myös Vampyyripäiväkirjoista. Onneksi Samille keksitään kuitenkin muutakin puuhaa kuin vain Sookien perässä roikkuminen. Siitä hatunnostoa sarjan tekijöille. Samista selviää myös salaperäisiä asioita, joita en viitsi spoilata.

Lafayette (Nelsan Ellis) kuuluu ehdottomasti suosikkihahmoihini! Hän on hyvin hauska tapaus ja osaa pitää puolensa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hänen tietyt dialogit onnistuvat aina naurattamaan niin mukavasti. Lafayette on Sookien ystävän Taran serkku, ja hän työskentelee myös Merlotte's:n baarissa. Hän kaupittelee vampyyrin verta, johon myös Sookien veli Jason sotkeutuu.

Eric Northman (Alexander Skarsgård), vampyyri, on se kuuluisa tapaus, jolle annan hottispokaalin. Hän on helposti paras syy katsoa tätä sarjaa. Eric ei vielä ensimmäisessä kaudessa omaa kovin suurta roolia. Hän työskentelee omassa baarissaan Fangtasiassa (Toratasiassa, näin hauskasti suomeksi käännettynä).

Muita hahmoja:

Jason (Ryan Kwanten), joka on hieman tomppeli veli sekä rakastaa naida jokaista vastaan tulevaa naista.

Tara (Rutina Wesley), joka on välillä ärsyttävä ja välillä taas ei. Hän on melko tempperamenttinen tapaus näin lyhyesti sanottuna.

Pam (Kristin Bauer van Straten), vampyyri, joka Ericin tavoin työskentelee Fangtasiassa.

Andy (Chris Bauer), joka poliisina tutkii murhamysteeriä.

Ja monia muitakin hahmoja on, mutta niiden luettelemiseen menisi hyvä tovi.

VAMPYYRIEN TOTEUTUS

Yksi suuri syy siihen, miksi tämä on paras näkemäni vampyyriaiheinen filmatisointi, on ehdottomasti vampyyrien toteutus. He eivät esimerkiksi kimmellä auringon valossa toisin kuin Twilightissa. He kirjaimellisesti palavat auringossa, ja siksi myös nukkuvat päivät arkuissa. Vampyyrien kuoleminen on melko erikoisesti päätetty; he kirjaimellisesti muuttuvat epämääräiseksi verimurskaksi kuoltuaan (vrt. Vampyyripäiväkirjoissa vampyyrin kuoltua hänestä tulee jokin ihmeen nukke).

ARVIO

True blood kausi 1 ei mielestäni ala kovin lupaavasti, mutta selkeä ylämäki on viimeistään puolessa välissä odotettavissa. Se johtuu varmasti päähahmojen roolisuoritusten paranemisesta sekä siitä, että enemmän mielenkiintoisia seikkoja paljastuu. Olen muutenkin aina pitänyt enemmän seuraavista kausista. Ja koska Eric on ehdoton suosikkihahmoni, ja hänen osuus sarjan edetessä kasvaa, niin on se myös osasyynä tuohon. Kömpelöstä alustaan huolimatta tämä ensimmäinen kausi on oikein hyvin onnistunut ja koukuttava. Sen jälkeen jää janoamaan lisää kausia.

Lähteet: www.imdb.com