keskiviikko 25. maaliskuuta 2020

Arvostelu: Vaiana ~ Moana (2016)

VAIANA


Ohjaus: Ron Clements, John Musker
Pääosissa: Auli'i Cravalho, Dwayne Johnson, Rachel House, Temuera Morrison, Jemaine Clement, Nicole Scherzinger ja Alan Tudyk
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1h47min
Ikäraja: 7


Vaiana (Moana) on vuonna 2016 ilmestynyt Disneyn 56. klassikkoelokuva. 

Tarina sijoittuu maailmaan, jossa täysi- ja puolijumalat ovat totta ja merellä on sielu. Eräällä Motunui-saarella asustaa päällikön tytär nimeltä Vaiana, joka on lapsesta asti tuntenut suurta vetoa merta kohtaan. Isä ei kuitenkaan tykkää tytön aikeista edes ylittää riuttaa, kuten voi arvatakin. Isoäiti sitä vastoin kertoo tarinoita siitä, kuinka tasapaino oikeasti ei ole ollut kohdallaan siitä päivästä lähtien, kun puolijumala-Maui varasti Te Fitin sydämen. Kyseinen legenda vaikuttaisi olevan totta, sillä myös Vaianan kotisaarella alkaa ruoka saastua epäkelvoksi ja kalatkin huveta. Pian Vaianalle selviää, että meri on valinnut hänet suorittamaan tehtävää, jonka avulla tasapaino Polynesian alueelle saataisiin takaisin. Isoäidin kannustamana nuori prinsessa lähtee matkaan.


Vaiana on päähenkilönä hyvin seikkailunhaluinen ja rohkea prinsessa. Hän on myös hyvin päättäväinen kohdatessaan vastahakoisen Mauin, joka ei millään haluaisi tehdä yhteistyötä hänen kanssaan. Jotain pintaa syvempää olisin silti Vaianasta halunnut vielä saada irti. Hän vain vaikuttaa jotenkin liiankin ideaaliselta nykyesikuvalta, miksi olisin halunnut löytää hänestä niitä vikojakin. Pidän silti siitä, kuinka hän jaksaa sinnitellä sitkeänä puolijumalan kohdatessaan. Mauin suostutteleminen ei tosiaan ole mistään helpoimmasta päästä. Tyyppi ei aluksi ole innokas ottamaan vastuuta vanhoista kepposistaan, mutta tuulet suuntaavat onneksi lopulta myönteisesti heidän yhteiselle seikkailulle. Mukana matkaa myös erittäin hassu kukko nimeltä Heihei, josta tulikin oikea shown varastaja minulle. Heihei on hyvin outo tapaus yleensäkin Disneyn eläinten joukosta, sillä hän ei varsinaisesti edistä juonta millään tavalla. Siltä kantilta koko elukan voisi kokea turhaksikin, mitä tämä ehkä hieman on. Mutta koska itse sain vain mukavasti nauraa tuolle tyhjäpäiselle kukolle, en koe kyseistä hahmoa leffan huonona puolena.

Elokuvan alussa tutuksi ehti tulla lähinnä Vaianan isä sekä isoäiti. Isoäidin ollessa kannustava Vaianaa kohtaan, on isä sitä vastoin kieltoja päähän nipottava tyyppi. Hetken kuluttua kuitenkin selviää syy, miksi isä on niin kovasti meren luokse menemistä vastaan. Isoäidin suhde Vaianaan sai mielestäni aikaan yllättävän lämminhenkisen vaikutuksen, ja myöhemmin se jopa onnistui hieman koskettamaan minua. 


Varsinaista pääpahista ei loppujen lopuksi elokuvassa ole, mikä on ihan mukavaa vaihtelua. Yhdessä vaiheessa sankarit kohtaavat Kakamora-nimisiä olentoja, jotka söpöstä ulkokuorestaan huolimatta ovat myrkkynuolia ampuvia tuholaisia. Myöhemmin nähdään suurikokoinen Tamatoa-rapu, josta ainakin itselleni kehkeytyi aikamoinen "highlight". Esittäähän tämä jopa hyvin mieleenpainuvan laulun Shiny. Tamatoa on hyvin onnistunut pahis, vaikka tämä omaakin vain yhden kohtauksen verran hohtoa koko elokuvasta. Kyseinen hahmo jää juonen kannalta hiukan turhanoloiseksi kuten Kakamoratkin, mutta onnistuu silti toimimaan kokonaisuudessa hyvin huvittavan olemuksensa ansiosta. Lopussa tietenkin kohdataan myös Te Ka, kun Vaiana pyrkii palauttamaan Te Fitin sydämen. Loppuratkaisu onnistui kivasti yllättämään twistillään, mikä oli positiivinen asia.

Tarinassa itseäni jää lopulta kuitenkin hieman tökkimään se, että siitä puuttuu jännitystä. Kun kyseessä on seikkailuelokuva ja kohdataan hankaluuksia, kuuluisi sitä jännitystä olla mukana. Vaiana onkin yllättävän kevyt elokuva kokonaisuudessaan verrattaessa moniin muihin disneyn prinsessaleffoihin. Leffan pituus tuntuu myös tietyissä kohdin ehkäpä sen vuoksi, että seikkailupaikka pysyttelee melko samana koko ajan ja hahmogalleria jää aika kapeaksi. 


Animaatiotyyli on hyvin kaunista, etenkin meren kuvaustyyliä tuli ihailtua paljon. Pidin siitä, kuinka sen liikkumista hyödynnettiin juuri oivallisesti jo elokuvan alussa. Missä Vaiana erityisesti loistaa muiden Disneyn CGI-elokuvien joukossa, on sen upeat musikaalinumerot. Yhtäkään laulua ei tullut vastaan, joka olisi käynyt turhaksi tai tylsäksi. Erityisesti mieleeni jäivät jo aikaisemmin mainitsemani Shiny sekä tietenkin Vaianan esittämä How far I'll go. Myös Mauin esittämä You're welcome on hyvin tarttuva, ja We know the way on myös mainitseminen arvoinen kaikessa upeudessaan.

Vaiana on hyvin kevythenkinen prinsessaseikkailu-elokuva, jonka parissa viihtyy mainiosti etenkin huumorin, kauniin animaatiotyylin ja upean musiikin ansiosta. Tarinasta jää hieman harmillisesti omaan makuuni uupumaan jännitystä ja synkkyyttä, mutta se ei silti tee elokuvasta huonoa. Hieman myös liikaa kierrätyksen makua tässä on, kun sitä vertailee muihin disneyn prinsessaleffoihin. Kevyenä hyvän mielen elokuvana Vaiana kuitenkin ajaa asiansa moitteettomasti, vaikka se ei aivan omissa kirjoissani nouse samalle tasolle kuin vaikkapa Kaksin karkuteillä ja Frozen.








Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

maanantai 23. maaliskuuta 2020

Arvostelu: Liikkuva linna ~ Hauru no Ugoku Shiro (2004)

LIIKKUVA LINNA


Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Chieko Baishô, Takuya Kimura, Akihiro Mira, Tatsuya Gashûin ja Ryûnosuke Kamiki
Genre: anime, fantasia, seikkailu, romanssi
Kesto: 1h59min
Ikäraja: 7


Liikkuva linna (Hauru no Ugoku Shiro) on vuonna 2004 ensi-iltansa saanut elokuva, jonka on ohjannut Hayao Miyazaki. Se perustuu löyhästi Diana Wynne Jonesin samannimiseen romaaniin. Varmaankin merkittävin muutos, minkä Miyazaki elokuvassa teki, on sota. Hän sai inspiraatiota sodanvastaiseen teemaan vuonna 2003 riehuneesta Irakin sodasta. Vuonna 2013 Miyazaki kertoi elokuvan olevan hänen suosikkiluomuksensa: "Halusin ilmaista, että elämä on elämisen arvoista, enkä usko kyseisen asian muuttuneen".

Olen itse lukenut myös kirjan, johon tämä perustuu, ja kyseessä on tosiaankin kaksi aivan erilaista teosta. Suurimmat erot niiden välillä ovat erilaisen juonen lisäksi seuraavanlaisia: elokuva keskittyy enemmän rakkauteen, ja siinä pyörii myös sota. Kirjassa taas keskitytään varsinkin aluksi enemmän päähenkilön taustaan, ja rakkaus ei ole yhtä painotettua. Mielestäni molemmat teokset tavallaan täydentävät toisiaan. Pidän silti enemmän tästä Miyazakin versiosta hänen omilla näkemyksillään ja mielikuvituksellaan. 


Eräänä päivänä hattukaupassa työskentelevä Sophie päättää mennä tapaamaan siskoaan, mutta hän joutuukin kujalla sotilaiden ahdistelemaksi. Onneksi paikalle sattuu velho nimeltä Hauru, joka pelastaa hänet tukalasta tilanteesta. Myöhemmin Sophie joutuukin mustasukkaisen Turhatar-noidan loihtimana vanhukseksi, ja niin hän päättää jättää hyvästit kodillensa sekä hattukaupalle. Hukkamaalla seikkaillessaan hän löytää tiensä Haurun liikkuvaan linnaan, johon hän päättää jäädä siivoojaksi. Niin edessä on valtava seikkailu täynnä uusia ystäviä, rakkautta sekä sodan syttyessä myös taistelua.


Elokuva tarjoaa ehdottomasti monia sympaattisia hahmoja, joista ei voi olla pitämättä. Hukkamaalla Sophie kohtaa linnunpelättimen nimeltä Nauris, joka opastaa hänet linnaan. Linnassa taas Sophie tutustuu Haurun oppipoikaan Markureen sekä tulidemoni Calciferiin. Markure on hieman pikkuvanha nuori poika, joka suhtautuu aluksi Sophien uteliaisuuteen komentelevalla sävyllä. Calcifer on ehdottomasti hauskin tapaus koko hahmokaartista. Ärjyvällä tulidemonilla on myös iso merkitys, sillä tämä itse asiassa liikuttaa linnaa. Nauriskin jää liittoutuneena jengiin, ja hän onkin omaan makuuni se sympaattisin hahmo. Hauru on ehdottomasti komein miekkonen, mitä animaatioelokuvista voikaan löytyä. En yhtään olisi yllättynyt, jos joku olisi pikkutyttönä ollut häneen ihastunut. Piilottelevan ulkokuoren alta paljastuu kuitenkin pinnallinen ja itsekäs persoona vailla sydäntä. Turhatar taas on aluksi häijy tapaus, mutta myöhemmin hän käy läpi rajuja ulkomuodon muutoksia pehmentyen. Hämmennys on suurta kyseisen hahmon kohdalla. Ensin on paha, sitten ei. Eukko pitää silti visusti kiinni pakkomielteestään Hauruun.

Erityisimmät hahmot ovat kuitenkin loppujen lopuksi niin Sophie kuin myös Hauru. Mikä juuri elokuvasta tekeekin aivan mainion, on kyseisten hahmojen kehityskaaret. Aluksi Sophie on ujo, sisäänpäin kääntynyt sekä huonon itsetunnon omaava neitokainen. Hän ei usko olevansa mitään erityistä sekä vähättelee omaa ulkonäköään. Hauru taas on aluksi melko lapsellinen, pinnallinen sekä itsepäiseltä vaikuttava nuori mies. Hän jopa itse toteaa, että ei ole järkeä elää, jos ei ole kaunis. Pidän niin siitä, kuinka molemmat hahmot alkavat vähitellen kärjistää toistensa piirteitä päätyen lopuksi täydentämään toisiaan. Heidän välinen täydentämis-yhteys tuo molemmista parhaimmat puolet esille.

Sophien kirousta ja sen muutosta ei selitellä sen kummemmin kuin vain visuaalisesti, mikä on vain tyypillistä Miyazakia. Se onkin juuri täydellisesti toteutettu. Elokuva paljastaakin, kuinka kaikki on vain omasta itsestä kiinni. Jos koet olevasi ruma vanhus, niin silloin et muuta peilistä näekään kuin oman kuvitelmasi. Sophien ulkonäön muutokset selittyvätkin juuri mielialojen ja itsevarmuuden kasvamisen mukaan.


Yhtenä teemana elokuvassa tosiaan pyörii sota. Mielestäni näytetäänkin hyvin mielenkiintoisella tavalla Haurun ja muiden velhojen kautta, kuinka sota tavallaan muuttaa ihmistä. Tässä tapauksessa sota tekee ihmisestä pysyvästi "hirviön", mikä toikin hieman mieleeni Porco Rosson. Tuosta elokuvasta taas välittyy tunne, että "sota tekee ihmisistä sikoja". Liikkuvassa linnassa tosiaan lentelee sotapommeja melko rajustikin näyttäen, kuinka rakennukset palavat ilmiliekeissä ja tuhoutuvat. Miyazaki viestittää kauniisti, kuinka sota on aina päätöntä ja järjetöntä kuin mikä.

Animaatiotyyli on aivan silmiä ruokkivalla tavalla kaunista. Jälleen kerran yksityiskohdat, maisemat ja hahmot ovat Miyazakin taidokkaalla kädenjäljellä kiehtovasti luotuja. Musiikki on tietenkin Joe Hisaishin ansiosta kaunista kuin mikä. Muistan vieläkin, että ennen kuin olin edes nähnyt tätä elokuvaa, soittolistoillani pyöri usein the Merry-go-round of life, joka on aivan käsittämättömän kaunis valssi.


Itse liikkuva linna on tietenkin hyvin kiehtova, vaikka se ulkoapäin näyttääkin olevan pelkkä neliraajainen romukasa. Sieltä on ulospääsy erikoisella kiekolla, jossa on eri värejä. Yhdestä väristä pääsee kuninkaalliseen kaupunkiin, toisesta taas esimerkiksi hukkamaalle. Elokuvan maailma jo itsessään on hyvin erikoinen velhoineen, noitineen sekä demoneineen, mikä on vain tavallista arkea tässä tapauksessa. 

Juoni oli aluksi melko monimutkainen, mutta se onkin vain mielestäni elokuvan parhaimpia puolia. Tämä vaatiikin kunnon huomion katsojalta. Jokaisen katselukerran jälkeen huomaa aina, kuinka tietyillä dialogeilla jo elokuvan alkumetreillä on oikeasti iso juonellinen merkitys. Myös tietyt visuaaliset yksityiskohdat toimivat kuin ratkojina avaten elokuvan moniulotteisuutta. Itse tosiaan pidän siitä, että sitä kenties huomaa aina jotain uutta, mitä ei edellisellä katselukerralla välttämättä niinkään noteerannut. Tuolla saralla tämä elokuva on kuin palapeli, jota kokoaa isolla ilolla. Juonen monimutkaisuus ja tulkinnanvaraisuus ei kuitenkaan välttämättä ole aivan kaikkien makuun. Miyazakin tyyli jättää asioita mielikuvituksen/tulkinnan varaan on ihan katsojasta riippuen joko hyvä tai huono asia. 


Liikkuva linna on täynnä mahtavia hahmoja ja sisältää aivan uskomattoman kauniin juonen. Se on hyvin moniulotteinen, syvällinen sekä harmaasävyinen elokuva, kuten monet muutkin Miyazakin teokset. Päähenkilö on helposti samaistuttava inhimillisillä puolillaan sekä kehityskaarellaan. Samaa antia tarjoaa tietenkin myös Hauru omilla vioillaan ja kehityksellään. Arvostan myös suuresti teemoja, jotka elokuvassa pyörivät. Sodanvastaisuuden lisäksi korostuu perheen ja läheisten merkitys, mikä tuokin elokuvasta sen lämminhenkisen puolen esille. Itseeni eniten alusta asti tässä on vedonnutkin yllättävän kypsä tarina ja ne ihanan sympaattiset hahmot. Mutta mikä tästä elokuvasta todella tekee omissa silmissäni mestariteoksen, on kuinka se onnistuu imaisemaan katsojansa kokonaisvaltaisesti mukaansa. Sillä on myös ollut suuri merkitys omaan elämääni. Se oli jotain sellaista, mitä en ole ikinä nähnyt, ja rakastuin siihen todenteolla. Muistan, kuinka koukussa tähän silloin olin. Lyönkin vaikka vetoa, että tämä on se Ghiblin leffa, jota minun on tullut katsottua eniten. Kyseessä on ehdottomasti yksi suurimmista suosikkielokuvistani ikinä.



Faktoja:
  • Mamoru Hosodan oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän jäikin projektista yhtäkkiä pois. Siispä Hayao Miyazaki astui ohjaajan asemaan.
  • Spoilereita: Leffassa on monia symboleja. Linna symboloi Haurua itseään: todella voimakas mutta epäjärjestyksessä oleva sotku. Musta portaali symboloi Haurun psyykettä ja alitajuntaa. Calcifer on tietenkin linnan (ja Haurun) sydän kirjaimellisesti. Markuren on mietiskelty symboloivan Haurun "lapsekasta puolta". Sophie aloittaa siivoamalla ja järjestelemällä paikkoja ja onnistuu voittamaan Markuren ja Calciferin puolelleen. Lopussa hän viimein kykenee auttamaan Haurua sormuksella joka johtaa hänet mustaan portaaliin. Hän käy tämän menneisyydessä ja auttaa Haurua sovittelemaan tämän menneisyyden ja tunteet (sydämensä) nykyiseen tilaan.
  • Spoilereita: Kirjassa, johon leffa perustuu, paljastuu että Sophie on noita. Leffassa tämä ei kuitenkaan suoranaisesti paljastu, vaan kyseinen seikka jää enemmänkin katsojan tulkinnanvaraan. Itse veikkailisin että Sophie saattaa hyvinkin olla myös leffassa tietämättään noita. Esim. Calcifer säilyy hengissä vaikka Sophie heittikin vettä tämän päälle, ja lopussa Sophie onnistuu palauttamaan Haurulle tämän sydämen takaisin ilman että Calcifer kuolisi.



Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

sunnuntai 22. maaliskuuta 2020

Arvostelu: Kissojen valtakunta ~ Neko no Ongaeshi (2002)

KISSOJEN VALTAKUNTA


Ohjaus: Hiroyuki Morita
Pääosissa: Chizuru Ikewaki, Yoshihiko Hakamada, Tetsu Watanabe, Yosuke Saito, Aki Maeda ja Tetsurô Tamba
Genre: anime, fantasia, seikkailu, komedia
Kesto: 1h15min
Ikäraja: 7


Kissojen valtakunta (Neko no Ongaeshi) on Hiroyuki Moritan ohjaama elokuva, jonka on tuottanut Studio Ghibli. Se sai ensi-iltansa vuonna 2002, ja se perustuu Aoi Hiiragin samannimiseen mangaan. Hiroyuki Morita oli jo aikaisemmin toiminut animaattorina Studio Ghiblillä, ja tämä oli hänen esikoisohjauksensa. Aluksi teoksesta suunniteltiin lyhytelokuvaa, mutta Hiroyuki Moritan ottaessa ohjat käsiinsä, saatiin siitä reilu tunnin pituinen pätkä.

Surumielinen koulutyttö nimeltä Haru kohtaa liikenteessä erikoisen kissan, joka kantaa suussaan lahjapakettia. Ylittäessään tietä, on kissaparka jäädä rekan alle. Onneksi Harulla sattuu olemaan haavi mukana, ja niin hän pelastaa kissan varmalta kuolemalta. Kissa on tästä hyvin kiitollinen Harulle, ja pian selviää, että kyseessä oli Kissojen valtakunnan prinssi Lune. Eräänä iltana valtakunnan kuningas saattueineen saapuu kiittämään Harua, ja seuraavina päivinä onkin ongelmia niin hiirien kuin kissanmintunkin kanssa. Pahin on silti vielä edessä: kuningas haluaa naittaa Harun pojalleen, ja niin neito joutuu etsimään apua Kissa-asiaintoimistosta.


Elokuvassa on alusta loppuun hyvin paljon huumoria, mikä koituukin sen isoimmaksi vahvuudeksi. Parhaiten se välittyy hahmojen kautta. Itse Haru on hyvin kömpelö ja taipuvainen myöhästymään koulusta joka aamu. Surumielisyys johtunee juuri tuosta kaikesta sekä lisäksi siitä, että omalta ihastukselta ei saa vastakaikua. Kissa-asiaintoimistoon hänet johdattaa lihava kissa nimeltä Muta, joka onkin se hauskin tapaus. Tyyppi on täynnä sarkastisuutta sekä mustaa huumoria, ja hänen dialoginsa yksinään tekevätkin elokuvasta katsomisen arvoisen. Kissa-asiaintoimistossa työskentelee lintupatsas nimeltä Toto sekä kissanukke nimeltä Paroni Humbert von Gikkingen. Toto on Mutan lisäksi hyvä lisämauste huumoriin, mutta muuten melko sivuun jäävä hahmo. Paroni on tietenkin se "highlight" koko elokuvasta. Kyseinen kissanukke hurmaa kenet tahansa komeudellaan ja herrasmiesmäisellä käyttäytymisellään. Ja onhan tämä kaiken lisäksi myös melkoinen naistenmies.


Itse Kissojen valtakunnassa merkittävimmäksi hahmoksi nousee tietenkin sen kuningas, joka onkin melko omituinen tapaus. Tämä muun muassa heitättää palvelijoitaan yli laidan ja haluaa pakottaa Harun avioliittoon. Silti hahmossa on hauskatkin piirteensä. Ei siis aivan tavanomaisin pahis, vaikka pahoja aikeita tämä onkin toteuttamassa kierolla mielellään.

Elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen ja tarinakin melko kapea kokonaisuus. Sen huumori sekä lämminhenkisyys korostuu silti tehden siitä nautittavan ja kepeän pakkauksen, eikä tätä voisi olla sanomatta söpöksikään. Animaatiotyyli on ehkäpä se isoin, vaikka ei missään nimessä häiritsevä heikkous. Se ei ole varsinaisesti huonoa, mutta erityisesti hahmojen piirrosjälkeen olisi mielestäni voitu kyllä panostaa enemmän. Sekä tarina että visuaalisuus on siis melko pelkistettyä, mutta se ei tee silti elokuvasta millään osa-alueella huonoa. Musiikin on tuottanut Yuji Nomi, jonka kaunista musiikkia kuullaan myös Sydämen kuiskauksessa. Omaan korvaani jää helpoiten soimaan Paronin tunnuskappale. Myös lopputekstien aikana soiva Kaze ni Naru on hyvin onnistunut, mutta se ei oikein jää erityisesti mieleen.


Kissojen valtakunta ei visuaalisuudeltaan tai juoneltaan ole sitä terävintä Ghibli-laatua, mutta tarinaan sekoitettu huumori ja persoonalliset hahmot tekevät siitä yllättävän hyvän elokuvan. Päähenkilö voi olla hyvinkin samaistuttava. Elokuvan ytimenä taitaakin hehkua päähenkilön itsevarmuuden etsiminen sekä kyky olla oma itsensä. Kyseinen hahmokehitys on mielestäni jopa yllättävän hienosti toteutettu. Paronin tai Mutankaan katseluun ei taatusti kyllästy, itse asiassa koko hahmokoplan touhuilua seuraa oikein mielellään. Elokuva on siis hauska seikkailu hyvin kevyessä mutta sympaattisessa hengessä, vaikka se kuuluukin kestoltaan Ghiblin lyhyimpiin teoksiin. Itse fantasiamaailma jää kieltämättä kaipaamaan syvennystä, eli hieman tarina olisi voinut sinne edettyään hengähtää. Hyvänmielen leffana tämä Ghibli kuitenkin ajaa asiansa mainiosti, ja ainakin kissafanien mieleen tämä varmasti on. 












Kissojen valtakunnan ja Sydämen kuiskauksen yhteys?


Elokuvien välillä on muutamia samankaltaisuuksia: molemmissa tavataan Muta (Sydämen kuiskauksessa nimellä "Kuu") sekä Paroni. Päähenkilöt seuraavat samaa kissaa, joka johdattaa heidät Paronin luokse. Kissojen valtakunta onkin ns. "spin-off" Sydämen kuiskauksesta, ja molemmat ovat Aoi Hiiragin mangoista tehtyjä sovituksia. Itse veikkaisin, että Kissojen valtakunta on ehkä Sydämen kuiskauksen päähenkilön kirjoittama tarina.



Elokuvan tiedot: www.wikipedia.com, www.imdb.com


perjantai 20. maaliskuuta 2020

Arvostelu: Naapurini Yamadat ~ Hôhokekyo Tonari no Yamada-kun (1999)

NAAPURINI YAMADAT


Ohjaus: Isao Takahata
Pääosissa: Hayato Isobata, Yukiji Asaoka, Masako Araki, Naomi Uno ja Touru Masuoka
Genre: anime, komedia
Kesto: 1h44min
Ikäraja: 7

Naapurini Yamadat (Hôhokekyo Tonari no Yamada-kun) on vuonna 1999 ilmestynyt Isao Takahatan ohjaama elokuva, jonka on tuottanut Studio Ghibli. Vaikka tämä näyttääkin ulkoapäin käsinpiirretyltä, on tämä poikkeuksellisesti kokonaan tietokoneella animoitu. Elokuva perustuu Hisaichi Ishiin yonkoma mangaan nimeltä Nono-chan.


Tarinassa seurataan Yamada-perheen tuiki tavallista elämää komediamaustein. On isoäiti, isä, äiti sekä sisarukset Noboro-veli ja Nonoko-sisko. Perhe joutuu erilaisiin hauskoihin tilanteisiin: lapsi eksyy kauppareissulla, vanhemmilla on keskenään kotiaskareista riitaa ja isoveljellä kutkuttelee vatsassa ensi-ihastuksen tunteita.

Mitään juonta ei siis elokuvassa ole. Se koostuu erilaisista osioista, eli lopputulos on aika jaksottainen. Hyvin kevyttä menoa on tiedossa, ja elokuvan parasta antia ovatkin ehdottomasti sen hauskat ja jopa hieman samaistuttavatkin hetket ja tilanteet. Mitään sen suurempaa tavoitetta ei leffassa ole, vaan se on aikalailla sellainen rento ja huumorintajuinen elokuva. Pituus omaan makuuni tuntuu tietyissä paikoin, ja leffaa olisikin kenties voitu hieman tiivistää. Suhteellisen hyvin mielenkiinto silti jaksaa pysyä yllä, sillä sen verran monet makoisat naurut tämä tarjoaa. Hahmot myöskin toimivat tarinassa hyvin, vaikka ne eivät ihan niitä mieleenpainuvimpia Ghibliltä lopulta ole.


Animaatiotyyli on hyvin pelkistettyä verrattuna moniin muihin Ghibleihin, ja jos tosiaan ei etukäteen tietäisi, erehtyisi tätä luulemaan ihan käsinpiirretyksi. Vaatimattomampaan animaatiotyyliin kyllä tottuu leffan edetessä, mutta ei se tosiaan mielestäni sitä kauneinta mahdollista Ghibliä ole. Tällaiseen huumoripainotteiseen leffaan se kuitenkin sopii ihan hyvin. Musiikkinsa puolestakin teos on ihan onnistunut, vaikka kappaleet eivät ole kovin mieleenpainuvia.

Naapurini Yamadat ei ole ihan parasta Studio Ghibliä, mutta oikein hauskaa ja kevyttä katseltavaa se siitä huolimatta on. Juonta olisi omaan makuuni ehkä voinut olla selvemmin mukana, vaikka episodimaisuus ei sinänsä ole huono asia. Isoimmat pisteet elokuva saakin huumoristansa ja melko samaistuttavistakin perhetilanteista, jotka ovat oikein hauskaa seurattavaa. Hirveän mieleenpainuva kokonaisuus ei ole, mutta varmasti joskus uudelleenkin tämän ääreen voisi palailla, sillä sen verran mukavat naurut se tarjoaa.






Elokuvan tiedot: www.wikipedia.com

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Arvostelu: I want to eat your pancreas ~ Kimi no Suizô o Tabetai (2018)

I WANT TO EAT YOUR PANCREAS


Ohjaus: Shin'ichirô Ushijima
Päärooleissa: Mahiro Takasugi, Yukiyo Fujii, Lynn, Yuma Uchida ja Jun Fukushima
Genre: anime, draama, romanssi
Kesto: 1h49min

Introvertti ja ekstrovertti kohtaavat

I want to eat your pancreas (Kimi no Suizô o Tabetai) on vuonna 2018 Japanissa ensi-iltansa saanut anime-elokuva. Se perustuu Yoru Suminon kirjoittamaan samannimiseen romaaniin. Ensin Idumi Kirihara teki siitä manga-sovituksen vuonna 2016. Romaanista tehtiin lisäksi live action-elokuva, joka ilmestyi hieman ennen anime-elokuvaa.

Sairaalassa vieraillessaan löytää nuori mies nimeltä Haruki kirjan lattialta. Pian selviää, että kyseessä on hänen luokkalaisensa Sakuran salainen päiväkirja. Haruki ehti lukea kirjasta, että tällä on haimasairaus. Haruki itse antaisi vain asian olla sikseen, mutta Sakura haluaa ystävystyä hänen kanssa. Vastahakoisena Haruki vähitellen suostuu siihen ja joutuu lupaamaan, että ei paljasta Sakuran sairautta kenellekään. 


Haruki ja Sakura ovat aivan kuin toistensa vastakohdat. Haruki on itse hyvin tylsän oloinen ja muista sosiaalisesti eristäytynyt. Hänen persoonallisuuden muutosta onkin hyvin mielenkiintoista seurata. Sakura taas on elämänmyönteinen ja sosiaalinen tehopakkaus. Hän haluaa viettää lopun elinaikansa Harukin kanssa kokien asioita, joita hän ei ole vielä tehnyt. Haruki on tylsyydestään huolimatta hyvin samaistuttava tapaus. Eläminen ilman ystäviä ja tunteiden kätkeminen sisälle ei tiedä pidemmän päälle hyvää. Kun toinen kuorii toista sisimmästään ulos, se ei välttämättä tapahdu aivan helpoimmalla tavalla. Tutuksi tulee myös Sakuran paras ystävä Kyôko, joka käyttäytyy niin omistushaluisesti ja kontrolloivasti Sakuraa kohtaan, että se menee jo ärsyttävyyden puolelle. Hän mukaanlukien muut luokkalaiset lietsovat jo ennestään Harukin syrjäänvetäytyneisyyttä haukkumalla tämän alaluokan nörtiksi. Hahmo ei ole kovin mukava, mikä tuottaa ehkä pientä miinusta elokuvalle.


Koulun hierarkia on siis hyvin perinteinen ylä- ja alaluokan kesteineen. Toisaalta pidin siitä, kuinka yllättävän suorasanaisesti Sakura siihen reagoi, ja kuinka hän vain lähinnä on välittämättä muiden mielipiteistä. Suorapuheisuuden lisäksi Sakura on yllättävän tempperamenttinen. Hahmo on välillä tosiaan yllätyksiä täynnä kaikessa eloisuudessaan.

Odotuksia ei minulla elokuvaa kohtaan aluksi ollut muuta kuin se, että se olisi kuvauksen perusteella surullinen. Varauduin masentavaan retkeen, mutta yllättäen nauroin jo elokuvan puolen välin kestoon mennessä sen verran, etten enää ollut edes varautunut itkemään. Elokuvan komedia on ehdottomasti hyvin onnistunutta, etenkin päähahmojen osalta. Heidän välinen ystävyys on vastakohtaisuuden vuoksi hyvin mielenkiintoista seurattavaa, eikä mielenkiinto pieneksikään sekunniksi herpaantunut.

Animaatiotyyli on melko erilaista, kuin mitä olen tottunut näkemään. Se ei ole ultrahuoliteltua, mutta omalla tavallaan kaunista ja realistista. Musiikki on hyvin onnistunutta ja se pysyy tasapainossa elokuvan tunnelman kanssa. Etenkin taustalla soiva pianomusiikki oli hyvin rauhallista kuunneltavaa.


Elokuva oli minulle yllätyksiä täynnä tunteiden saralla laidasta laitaan. Eihän tämä onnistunut millään olemaan koskettamatta sydäntäni taikka sieluani. Elokuvan teemana pyörivä elämän merkitys ja suhde muihin ihmisiin on tosiaan ajatuksia herättävää. Kuinka tärkeää on elää hetkessä, olla yhteydessä muihin ihmisiin ja tuntea täysillä. Kyseiset teemat ovat hyvin helposti samaistuttavia, mikä myös nostaa elokuvan arvoa silmissäni huimasti.

I want to eat your pancreas on aivan ihana ja koskettava elokuva. Juonessa saattaa olla pientä ennalta-arvattavuutta, mutta mielestäni leffan pointti ei ole se vaan Harukin hahmokehitys sekä tarinan viesti. Ainoa miinusta tuottava asia on Sakuran ystävä Kyoko, joka on harvinaisen ärsyttävä tapaus. Muuten kokonaisuus tempaisee minut yhä uudelleenkin huoletta mukaansa ja jaksaa mennä pahasti tunteisiini.




Ps. Lopputekstien jälkeen nähdään vielä yksi kohtaus.






Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Arvostelu: Weathering with you ~ Tenki no Ko (2019)


WEATHERING WITH YOU


Ohjaus: Makoto Shinkai
Pääosissa: Kotaro Daigo, Nana Mori, Shun Oguri, Tsubasa Honda, Sakura Kiryu ja Chieko Baisho
Genre: anime, fantasia, romanttinen
Kesto: 1h52min
Ikäraja: 7


Weathering with you (Tenki no Ko, suom. Sään lapsi) on 19.7.2019 Japanissa ensi-iltansa saanut anime-elokuva. Sen ohjannut Makoto Shinkai tunnetaan erityisesti hänen viimeisimmästä teoksestaan Your name (Kimi no Na Wa), joka nousi yhdeksi menestyneimmäksi sekä suosituimmaksi japanilaiseksi animaatioksi ikinä. Weathering with you tuntuu olevan vielä suositumpi tapaus sillä perusteella, mitä itse olen IMDB- sekä Youtube-arvosteluja katsellut. Siitä tuli heti jättihitti Japanissa, ja jostain luin, että se pyöri siellä elokuvateattereissa jopa 6 kuukautta. Mielenkiinnon nousu oli siis selittämättäkin selvä.


Tämä oli nyt tosiaan itselleni se ensimmäinen anime-elokuva, jota sain ihastella valkokankailta. Yritin mennä katsomaan tätä mahdollisimman avoimin mielin ja olla vertailematta sitä edeltäjäänsä. Mahdotonta vertailulta tietysti on välttyä, etenkin näin itse Your name-fanina joudun sen myöntämään. Teatterisalista lähdin hieman pää sekaisin ja katkerin mielin. Leffa oli saanut minut tunteiden valtaan, mutta samaan aikaan se tuntui jättävän minut hieman kylmäksi lopetuksellaan. Heti seuraavana kahtena päivänä katsoin tämän uudelleen, koska huomasin, että odotukset vaikuttivat elokuvakokemukseeni melko negatiivisesti. Jokin tässä jäi kutkuttamaan. Siispä päätin mennä vielä uudelleen elokuvateatterisaliin tämän kokemaan, elikkä katsoin sen jo neljännen kerran... Ja se ehdottomasti kannatti.

Lukioikäinen Hodaka on karannut kotoaan ja päättää jäädä Tokioon asumaan omilleen. Rahat eivät meinaa riittää kuluihin, mutta onneksi hän törmää Keisukeen, joka tarjoaa hänelle töitä. Keisuken luona tämä tapaa myös hänen veljentyttärensä Natsumin, joka on melkoisen hauska tapaus. Uudessa työssään Hodakan on tarkoitus tehdä tutkimustyötä kaupungissa kiertävästä legendasta, joka liittyy aurinkotyttöihin. Niin kutsutulla aurinkotytöllä on myyttien mukaan kyky hallita ja muuttaa säätilaa. Tokiossa onkin satanut taukoamatta jo kauan aikaa, joten tutkimusaihe on hyvin ajankohtainen. Myöhemmin Hodaka tapaa tytön nimeltä Hina, joka oli jo aikaisemmin salaperäisesti tarjonnut hänelle ilmaisen hampurilaisen McDonaldsissa. Hina paljastaa pian Hodakalle mysteerisen kykynsä tuoda sininen taivas auringonpaisteineen näkyviin. Kuvioihin astuu myös Hinan pikkuveli Nagi, joka on aikamoinen naistenmies. Pian he yhdessä innostuvat perustamaan palveluksia tarjoavan sääbisneksen ilahduttaakseen Tokiolaisia. Mutta pian alkaa selvitä, että jatkuva säätilaan puuttuminen tuo mukanaan sanktion.


Elokuvan sivuhahmot ovat yllättäen enemmän roolissa ja omaavat enemmän persoonallisuutta, jos tätä edeltäjäänsä vertaa. Hodakan ja Hinan taustat jäävät hieman avonaisiksi, mutta yllättävän paljon pystyy katsoja päättelemään asioita heidän dialogeistaan. Itselleni tuli Hodakasta sellainen tuntuma, että hän olisi jollakin tavalla laiminlyöty perheessään. Tämähän jopa toteaa hampurilaisateriastaan, että ei ole koskaan elämänsä aikana syönyt mitään yhtä herkullista.

Sen sijaan, että elokuva yrittäisi olla täynnä kauneutta, näyttää se ruman totuuden suurkaupungin synkiltä kujilta. On ihmiskauppaa, hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja vaikka mitä. Mielestäni on hienoa, että Shinkai ottaa kyseisiin asioihin kantaa näyttämällä, kuinka aikuiset suhtautuvat yllättävän välinpitämättömästi niihin. Aseiltakaan ei vältytä eikä niiden käyttämiseltä, mikä toisaalta elokuvan loppupuoliskolla oli ehkä turhan melodramaattista. 


Myös teini-ikäisten halu irrottautua lapsuuden kahleistaan nousee esille keskeisenä teemana. Päähenkilöt haluavat nousta kukoistaakseen omillaan, mutta perässä koputtelevat niin poliisit kuin myös sosiaaliviranomaiset. Hodaka, Hina sekä Nagi luovatkin yllättävän sydäntälämmittävän ilmapiirin yhteiselollaan.

Ilmastonmuutos nousee esiin hyvin poikkeuksellisella tavalla. Elokuva ei sorru minkään tyyppiseen näin pelastetaan maapallo-hehkutukseen. Sen sijaan se viestittää, että yksi ihminen ei voi uhrautua ja toimia pelastajana. Ilmastonmuutos koskee meitä kaikkia, ja jokaisella on siitä oma vastuu kannettavana. Se saikin minussa monia ajatuksia aikaan. Myös ihmisen halu kontrolloida ilmastoa nousee esille aurinkotyttöjen kautta. 

Animaatiotyyli on elokuvan parhaimpia puolia, sillä se onnistui lyömään minut aivan ällikällä. Shinkai vetää vertoja nykyajan yleistyneelle CGI-animaatiotyylille, mitä useimmissa Disneyn ja Pixarin elokuvissa nähdään. Shinkai osoittaa, kuinka piirretty voi olla hyvin kaunista ja silmänruokaa yhdistäen 2-ja 3D-tasoja. Itse en edes välillä tiedostanut, että katson animaatiota. Niin todellisilta kaikki kadut, rakennukset ja sisätilat yksityiskohtineen näyttivät. Voisi jopa sanoa, että tuli tavallaan vierailtua Tokiossa. Myös ääniefektit olivat aivan järisyttävän upeita. Kuinka aivan yksinkertaiset sadepisaratkin on saatu kuulostamaan niin kauniilta.


Nyt sitten niihin heikkouksiin. Jos on nähnyt Shinkain edellisen teoksen, ei yhtäläisyyksiltä vältytä. Itseäni aluksi vaivasi se, kuinka elokuvan perusrakenne ja tietyt ideat tuntuivat hieman liiankin tutuilta, mutta ne olivat vain puettuna uudenlaiseen asuun. Olisin siis kaivannut enemmän jotain alkuperäistä massaa tähän mukaan. Mutta toisaalta...Shinkai on pitänyt sen saman rakenteen muuttaen sitä aina vähitellen erilaiseksi. Joten se ei ehkä katsojasta riippuen ole välttämättä se suurin heikkous. 

Yhtenä heikkoutena loisti myös vähän väliä haparoiva juoni. Luulen sen johtuvan siitä, että sivuhahmot saivat tällä kertaa niin paljon persoonallisuutta ja ruutuaikaa, että se söi hieman päähahmojen välistä suhdekehitystä. Hinan ja Hodakan persoonallisuudet ja taustat olisivatkin kaivanneet hieman enemmään syvyyttä alleen.

Weathering with you:n ehkäpä suurin heikkous on kuitenkin se, että se esittelee muutamia yliluonnollisia elementtejä, joita katsojana tietenkin odottaa että avattaisiin enemmän. Niitä ei kuitenkaan ryhdytä missään vaiheessa selvittelemään. En tiedä, pitäisikö niitä ajatella juoniaukkoina vai siten, että oikeassakin maailmassa on paljon sellaista, mihin emme saa suoraa vastausta.


Your name-faneille on luvassa eastereggeinä Mitsuha ja Taki, jotka parissa kohtauksessa esiintyvät. Jos en aivan väärässä ole, niin näin myös vilauksen Yotsuhasta, Mitsuhan pikkusiskosta. 

Weathering with you on oikein hyvä ja koskettava tarina itsenäistymishaluisista nuorista, mutta kaipaisi juonen ja päähahmojen osalta hieman parempaa keskittymistä. Juoni tosiaan etsii hieman välillä tieltänsä, mutta ei sentään kokonaan suistu radaltaan. Jos leffaa vertaa edeltäjäänsä, on tarina tällä kertaa huomattavasti suoraviivaisempi. Radwimps -yhtye hoiti hommansa tälläkin kertaa mainiosti, etenkin Grand escape sopii loppukliimaksiin loistavasti. Kokonaisuutena kyseessä on oikein toimiva paketti, josta kuitenkin löytyy miinuksensa.




Elokuvan tiedot: www.imdb.com

perjantai 13. maaliskuuta 2020

Arvostelu: Henkien kätkemä ~ Sen to Chihiro no Kamikakushi (2001)

HENKIEN KÄTKEMÄ


Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Rumi Hiiragi, Miyu Irino, Mari Natsuki, Takeshi Naito, Yasuko Sawaguchi, Tsunehiko Kamijô, Takehiko Ono ja Bunta Sugawara
Genre: anime, fantasia, seikkailu
Kesto: 2h5min
Ikäraja: 7


Henkien kätkemä (Sen to Chihiro no Kamikakushi; kamikakushi=jumaluuksien kätkemä) on Hayao Miyazakin ohjaama anime-elokuva, jonka on tuottanut Studio Ghibli. Sen Japanin ensi-ilta oli 20.7.2001, ja Suomessa se saavutti valkokankaat yllättävän nopeasti, 29.11.2002. Elokuvalla olikin suuri vaikutus animen suosion nousuun länsimaissa. Henkien kätkemä voitti parhaan animaation Oscarin vuonna 2003, ja se on monien kriitikoiden ylistämä.

Nyt olen erittäin tukalassa tilanteessa. Tämä on yksinkertaisesti elokuva, jota arvostellessa tuntuu, että sanat vain katoavat ilmaan. Tuleekin helposti mieleen sanonta, että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Niin juuri toteaisinkin tämän elokuvan kohdalla. Sanat eivät riitä kuvailemaan, kuinka ihmeellinen, kekseliäs ja emotionaalinen tarina on kyseessä. Hayao Miyazakin omaperäinen mielikuvitus on mielestäni juuri tässä elokuvassa huipussaan, ja siihen uppoutuminen vaatii katsojalta avoimen mielen.


Elokuva alkaa siitä, kun alakuloinen Chihiro-tyttö vanhempineen on muuttamassa uuteen kotiin. Isä ajaakin pian väärälle tielle, jonka päässä on mysteerinen tunneli. Chihiro kulkee vastahakoisesti vanhempiensa kanssa pitkin tunnelia, joka johtaa hylättyyn teemapuistoon. Paikka vaikuttaa autiolta, mutta ei sittenkään. Houkutteleva ruoantuoksu saa vanhemmilla veden kielelle, ja pian he jo mukavasti ahnehtivatkin erään kojun antimia. Sillä välin Chihiro tutkiskelee hieman paikkoja ja törmää mysteeriseen poikaan nimeltä Haku. Tämä varoittaa Chihiroa poistumaan nopeasti, ennen kuin rinnakkaismaailma herää eloon. Yrittäessään paeta, kauhistunut tyttö huomaakin vanhempiensa muuttuneen sioiksi.


Haku auttaa Chihiroa pääsemään alkuun uudessa ja painajaismaisessa tilanteessa. Tytön olisi etsittävä töitä kylpylästä, jota hallitsee velho nimeltä Yubaba. Kaikki on uutta ja suurta: portaat, käytävät sekä kaiken kukkuraksi erikoiset hahmot. Pannuhuoneessa Chihiro tapaa siellä työskentelevän Kamajin, jolla on monen monta kättä. Tämän työskentelyapureina nähdään Naapurini Totorosta tutut nokipallerot. Kamajin kovahkon ulkokuoren alta paljastuu sympaattinen hahmo. Kuvioihin astuu myös Lin, joka opastaa Chihiron Yubaban luokse vaatimaan itselleen töitä. Lin vaikuttaa Kamajin tavoin aluksi kylmältä hahmolta Chihiroa kohtaan, mutta hänkin lämpenee ja päätyy tueksi tytölle. Yubaba on varmasti se ihmeellisin tapaus. Ulkoapäin Yubaba on kuin isopäinen ja ryppyinen mummeli, joka huokuaa kunnianhimoa, uhkaavuutta ja äkkipikaisuutta. Aikuinen voisi helposti luulla kyseessä olevan länsimaalaisille animaatioille tyypillinen pahis, mutta katsoja joutuukin pian perumaan ennakkoluuloiset ajatuksensa. Yubaban pehmein puoli tulee helposti esille siitä, kuinka tämä huolehtii valtavan kokoisesta vauvastaan, ja äitiyden vuoksi tämä leppyykin yllättävän nopeasti. Kyseessä onkin siis hyvin moniulotteinen hahmo.


Chihiron seikkailu on täynnä uskomattomia asioita ja tapahtumia. Kaiken keskellä tavoitteena hehkuu päähenkilön henkinen kasvu, jotta tämä voisi pelastaa vanhempansa. Elokuvan punaiset langat kietoutuvat ja nivoutuvat vähitellen yhteen hyvinkin selkeäksi kokonaisuudeksi. Hakukaan ei täysin mysteeriseksi tapaukseksi jää. Hänen taustansa avautuu erinäisten tapausten seurauksena. Hakun ja Chihiron välillä kutkuttaa myös tuntematon yhteys, jonka Kamajikin yllättävänä romantikkona huomaa. 

Chihiro itse on aluksi tyypillinen 10-vuotias lapsi, joka on pilalle hemmoteltu ja taipuvainen valittamaan. Henkimaailmassa tytön onkin opittava löytämään sisimmästään rohkeus ja avain päättäväisyyteen, ja juuri nuo asiat elokuvassa heijastetaankin visuaalisuuden kautta aivan täydellisesti. Sankaritar on siis loppujen lopuksi vain tavallinen tyttö, jonka suuri kehityskaari onkin kahden tunnin aikana uskomaton. Tarkkasilmäisimmät huomaavat, kuinka erikoisena palikkana tuossa kaikessa junakohtaus toimii.


Teemoina elokuvassa pyörii alussa ahneus, joka ilmenee Chihiron vanhempien kautta. Myöhemmin ahneutta alkaa kuvastamaan myös kylpylän työntekijät, jotka uuden tulokkaan, Kasvottoman, johdosta himoitsevat kultaa. Huomattavin seuraus sillä on Yubaballe, joka sokaistuu raha-ahneudessaan niin pahasti, että se mikä on oikeasti hänelle tärkeintä, unohtuu. Uusi tulokas nimeltä Kasvoton on varmaankin Yubaban ohella se erikoisin hahmo. Kasvoton suhtautuu Chihiroon huomiota hakevasti, mistä voi päätellä hänen olevan eksynyt ja yksinäinen. 

Myös identiteetti ja sen tärkeys nousee yhdeksi erikoiseksi seikaksi. Yubaba hallitsee henkimaailmaa varastamalla muiden nimiä, ja niin Chihirokin on muuttua Seniksi melkeinpä unohtamalla oman nimensä. 

Miyazaki on aina ollut tunnettu rohkeudestaan ottaa kantaa ympäristöön liittyviin asioihin. Tässä kyseinen asia ilmenee joen jumalan kautta, joka ihmisten saastuttamana saapuu kylpylään. Ympäristökysymykset nousevat esiin myös Hakun taustan avautuessa.


Animaatiotyyli saa aikaan monen monia vau-efektejä. Se on yhtä huoliteltua kuin itse tarina. Yksityiskohdat, hahmojen liikkeet, varjostukset sekä hahmojen ulkonäkö. Kaikki tuo on uskomatonta silmänruokaa, etenkin Blu-ray:lla katsottuna. Ilman Joe Hisaishin musiikkia ei elokuvan emotionaalinen taso ja tunnelma olisi sitä, mitä se on. Jo alussa soiva One summer's day hehkuu melankolisuutta aiheuttaen kylmiä väreitä. Jännittävissä kohtauksissa kuultava the Dragon boy vahvistaa niitä synnyttämällä intensiivisen tunnelman. Junakohtauksessa soi rauhallinen the Sixth station, joka antaa katsojalle ison hengähdystauon. Myös Waltz of Chihiro on ehdottomasti mainitsemisen arvoinen sävellys Hisaishilta. Laulu on täynnä kauneutta juuri sille luodussa kohtauksessa. Elokuvan loppumusiikki Always with me (Itsumo nando demo) kuullaan Youmi Kimuran laulamana ja sanoittamana. Kappale huokuu loppuratkaisun haikeutta juuri täydellisesti.


Tähän asti en ole Ghibli-elokuvien arvosteluissani suomidubbausta tuonut esille lainkaan, mutta nyt päätin siitä huomauttaa. Niin kätevää kuin dubbaus omalle kielelle onkin, menettää siinä valitettavasti osan elokuvan taianomaisuudesta, joka on melko voimakkaasti sidottuna kulttuurillisiin asioihin. Tavallaan se jokin yksinkertaisesti katoaa. Alkuperäiset japanilaiset äänet ovat kuin luotuja hahmoilleen, eivätkä ne ole millään tasolla korvattavissa. Se ei tietenkään tarkoita, etteikö onnistuneita suomidubbauksia Ghiblin tuotannosta löydy. Parhaimmat suomidubbaukset ovat mielestäni Porco Rossossa sekä Liikkuvassa linnassa. Sen sijaan esimerkiksi Prinsessa Mononokessa nousee suomidubbausta kuunnellessa ihmetys, että lukevatko ääninäyttelijät vain suoraan dialogejaan papereilta niistä sen kummemmin välittämättä. 


Henkien kätkemä on ylivoimaisesti parhaimpia näkemiäni elokuvia, ja se on ehdottomasti Oscarin ja muutkin palkintonsa ja kehunsa puhtaasti ansainnut. Nyt en puhu enää edes omasta mielipiteestäni, vaan aivan objektiivisesta näkökulmasta katsoen. Elokuva on aivan uskomattoman huoliteltu niin tarinaltaan, juonen käänteiltään, musiikiltaan kuin myös animaatiotyyliltään. Tässä vaiheessa en edes epäröisi käyttää sanaa mestariteos, sillä jos jokin animaatioelokuva sitä on, niin se on ehdottomasti tämä. Loppuratkaisu on yllättävän koskettava, ja viimeistään lopputekstien aikana soiva laulu purkaa kaiken emotionaalisen latauksen, mitä on kahden tunnin aikana katsojaan ehtinyt kehkeytyä. Pahimmassa tapauksessa sitä ei edes enää tiedä, kuinka pystyy elämäänsä jatkamaan eteenpäin tällaisen uskomattoman kokemuksen jälkeen. 






Ps. Suosittelen katsastamaan Pekka Lehtosaaren kommenttiraidan. Se avaa elokuvan moniulotteisuutta ja yksityiskohtia hämmästyttävän paljon!

Always with me (Itsumo nando demo) sanat suomeksi:

Syvyyksistä sydämen kuulen äänen sen
Kaiken antaisin, jos unta nähdä saisin
Hukun murheisiin, kyyneliin loputtomiin
Mutta tuolla puolen rakkain karkottaa huolen
Unohtuu kahleet maan, kun näen sinen taivaan
Kuin ensi kerran näen sen verran
Vaikka tie pitkä on, taival valoton
Kanssasi kuljen, valon syliin suljen
Hyvästit yksin tein pakahtumaan saa sydämein
Ruumiini herää todellisuuteen, tyhjään päivään uuteen
Elämän ihme, kuoleman ihme
Kaikki loistossaan käyvät tanssimaan
Syvyyksistä sydämen kuulen äänen sen
Toivon vaan, että unta nähdä saan
Muistan aina, siellä eivät suru paina
Unessa huuliltain ilo irtoaa vain
Kuiskauksen kuulen sen, jota unhoittaa voi en
Se eteenpäin kuljettaa, se minua johdattaa
Kun peili valoton särkynyt on
Sirpaleet elämää uutta kimmeltää
Uusi alkusoitto, uusi aamunkoitto
Tyhjä ruumiini edelleen syntyköön uudelleen
Turha on käydä matkaamaan, kiertää ympäri maan
Koska sen näin loistavan sisimmässäin
Valo sydämeeni löysi tien

Faktoja:
  • Kohtauksen animointia varten, jossa Chihiro pakkosyöttää lohikäärme-Hakua, animaattorit tutkivat oikean koiran suun rakennetta.
  • Joen jumalan siivouskohtaus perustuu tositapahtumiin Miyazakin osallistuessa joen siivoamiseen, josta poistettiin mm. polkupyörä.
  • Chihiron saapuessa Zeniban talolle, hyppivän katulampun ääni on viittaus Pixarin logoon.
  • Miyazaki sai inspiraatiota elokuvaan ystävänsä 10-vuotiaasta nyrpeästä tyttölapsesta.
  • Loppumusiikin Itsumo nando demo oli aiemmin tarkoitus esiintyä Miyazakin leffassa jota ei lopulta tehty. Miyazaki kuunteli kyseistä laulua Henkien kätkemää tehdessään ja päätti lisätä sen elokuvaan loppulauluksi.
  • Elokuvassa esiintyvät hahmot heijastavat sitä mitä ovat: Boh = pikkupoika, Kamaji = vanha pannuhuoneen työskentelijä, Yubaba = kylpylän noita ja Zeniba = rahanoita.

Elokuvan tiedot: www.wikipedia.com, www.imdb.com