Koulukiusaaminen: oma tarinani

Tämä postaus tulee poikkeamaan paljon muista teksteistä, sillä blogissani painotan animaatioita ja elokuvia, mutta halusin kuitenkin avautua omasta menneisyydestäni liittyen koulukiusaamiseen. Sellaisia avautumiskirjoituksia itse lukeneena olen huomannut, että ne tuovat yllättävänkin paljon vertaistukea jos on itse kokenut jotain vastaavanlaista, joten miksenpä itsekin asiasta jonkin verran kirjoittelisi. Samalla tietynlainen asian sanoiksi purkaminen ja ulos päästäminen näyttää sen, että kyllä mullakin oma sisäinen ääni on vaikka melko hiljainen tyttö koulussa olen aina ollutkin.

Minua ei ole koskaan fyysisesti paria poikkeusta lukuunottamatta kiusattu, mutta henkisesti kylläkin. Ja yleensä se on ollut aina syrjimistä eli piilokiusaamista. Ensimmäiset kokemukset ulkopuolelle jättämisestä muistan päiväkodista, jossa tyttöjen kesken tapahtui jo vahvaa ryhmittäytymistä - eli sain jo silloin sellaisen kuvan, että en ole hierarkiassa samalla korkeudella kuin toiset tytöt. Yksi hyvä kaveri minulla päiväkodissa kyllä onneksi kuitenkin oli, ja vietimmekin usein aikaa kahdestaan, eli ilmeisesti häntäkään ei suvaittu muiden tyttöjen joukkoon. Koulun alettua jäinkin ikävöimään kyseistä kaveria, sillä jäin jatkuvasti luokallani ulkopuolelle. Muistan, kun eräs luokkalaiseni jopa ihan sanoi mulle suoraan, että älä oo meidän kanssa. Kerran taisin opettajalle yrittää kertoa että kukaan ei ole mun kanssa, mutta muistaakseni hän vain totesi että mun pitäisi enemmän itse yrittää mennä muiden joukkoon. No, eipä se yrittäminen paljoa auttanut, kun en sisään vain millään päässyt. 

Toisen luokan jälkeen vaihdoin koulua musiikkiluokalle siirtymisen vuoksi, ja vaikka meitä oppilaita oli yhteensä paljon (tyttöjä enemmistö), niin silti en saanut sieltä kuin yhden hyvän ystävän, jonka kanssa olen vieläkin yhteyksissä. Hänet kuitenkin hyväksyttiin joukkoon paremmin kuin minut, joten vietin todella paljon välitunneilla aikaa yksin. Muistan, että menin usein yhden pienrakennuksen taakse jossa ei ollut ketään, jotta saisin olla "yksin yksin", enkä joutuisi olemaan väkijoukossa yksin. Pelkästään hiljaista ei kiusaaminen ollut, vaan ihan sanallistakin. Kaikkea en ala tässä luettelemaan, mutta ainakin kerran sain kuulla että melkein kukaan ei tykkää musta. Ai vittu kun se satutti. Satutti niin kovaa että aloin silloin välitunnilla koulussa itkeä. Opettaja puuttui kyllä asiaan, mutta eipä se syrjiminen mihinkään päin muuttunut. Ja eräs tyttö koko tuon ala-asteen ja yläasteenkin ajan aukoi mulle päätä asiasta jos toisestakin, ja sekin sai mut kerran kääntymään opettajan puoleen. Opettaja vain totesi puuttuvansa asiaan jossain vaiheessa, mutta sitä ei ikinä tapahtunut. Ilmeisesti kyseinen tyttö oli niin äänekäs että oli jopa ihan opettajan yläpuolella. 

Ja kyseisessä koulussa ainoastaan luokkalaiset eivät satuttaneet mua, vaan myös opettajani. Opettajakin voi ikävä kyllä olla koulukiusaaja, ja sellaisen olen joutunut läpikäymään. Hän huusi enemmän nimenomaan meille hiljaisemmille oppilaille ja hyvin pienistä syistä, kuten esimerkiksi unohduksista. Muistan ainakin yhden kerran, kun sain ihan kovalla työllä taistella kyyneliä vastaan opettajan huutaessa mulle. Mutta vielä pahemmin hän mun mielestä kohteli erästä poikaa, joka oli tosi kiltti ja hiljainen, ja tunsin oloni aina todella pahaksi kun hän kuritti poikaa ilman kunnon syytä, empaattinen ihminen kun olen kuitenkin aina ollut. Sydän löi kyllä todella lujaa aina kun opettaja käyttäytyi agressiivisesti, ja voin ihan myöntää silloin lapsena pelänneeni häntä. 

Yläasteella opettaja/luokanvalvoja tietenkin onneksi vaihtui, ja tuntuikin kuin iso kivi olisi pudonnut niskalta pois. Harmillisesti aikalailla samat luokkalaiset kuitenkin oli yhä rinnalla, ja sama ulkopuolelle jättäminen jatkui. Itse asiassa syrjiminen tuntui vielä pahemmalta ehkä siksi, että hyvä ystäväni ei jatkanut samassa koulussa eri paikkakunnalle muuttamisen vuoksi, joten en voinut turvautua häneen enää ollenkaan. Muistan ainakin kaksi tilannetta, jolloin kiusaaminen ahdisti niin kovasti, että menin koulussa vessaan itkemään, koska niitä kyyneliä oli yksinkertaisesti niin vaikea pidätellä. 

Yläasteen loputtua katkaisin välit kolmeen tyttöön, jotka kiusasivat mua kaikista eniten, ja joiden kanssa olinkin melkein koko yläasteen ajan yhdessä. Sen jälkeen tuntui helpottavalta kun sain aloittaa lukiossa muihin tutustumisen ihan puhtaalta pohjalta, ja sain kuin sainkin muutamia kavereita. Aluksi sitä ei meinannut uskoa, että mun seura kelpaa jollekulle, koska siihen asti oli ajatellut, että itsessä on jotain vikaa. Pitäisi kuitenkin aina muistaa, että jos sua kiusataan, niin ei se vika ole sussa vaan kiusaajassa. Mutta sen kaiken helvetin keskellä sitä ei osaa ajatella niin. Onneksi olen sen kaiken kuitenkin kestänyt enkä murtunut liikaa, ja jälkeenpäin olen osannut ajatella, että se kaikki on vain vahvistanut mua. Ja että on oikeasti ihmisiä, jotka hyväksyy mut sellaisena kuin olen ja välittävät musta. Itsetunto oli peruskoulussa mulla ihan nollassa, mutta ylöspäin olen onneksi sen jälkeen aina pala palalta päässyt kipuamaan.

Jos olet kiusattu tai olet ollut kiusattu, muista aina että vika ei ole sussa, ja että sulla ja sun tunteilla on oikeasti väliä! Ja jos olet kiusaaja tai olet ollut kiusaaja: ei ketään saa kohdella kuinka tahansa edes hiljaisella tavalla, koska se oikeasti satuttaa paljon ja jättää ikuiset jäljet. Ne haavat kyllä jälkeenpäin paranee, mutta arvet jää. 

Ja jos teillä lukijoilla on ajatuksia mielenpäällä joita haluatte jakaa aiheeseen liittyen (esim. omia kokemuksia), niin kommenttikenttään saa kyllä kirjoittaa! :)