Pienen mietiskelyn jälkeen päätin jatkaa tätä "arvostelen useamman leffan yhdessä postauksessa" -tyyliä. Olen huomannut, että motivaatio ja aika kirjoittamisen suhteen on enemmän tämän tyylin puolella, kuin että kirjoittaisin arvostelut yksittäisiin postauksiin. Toivottavasti tyylin vaihdos ei teitä lukijoita haittaa.
Tällä kertaa arvostelussa olisi seuraavat leffat: Kala nimeltä Wanda, Pianistin sivunkääntäjä, The Menu, Piina ja Mother.
Kala nimeltä Wanda ~ A Fish Called Wanda (1988)
Näin Kala nimeltä Wandan ensimmäisen kerran ehkä joskus yläasteikäisenä, ja voi että kuinka mehevät naurut väänsinkään katsoessani tätä! Yhä uusintakatseluillakin leffa jaksaa naurattaa, ja siitä onkin muodostunut yksi suosikkileffoistani.
Leffa alkaa timanttien ryöstökohtauksella, ja vaikka hahmot alkuun antavat ymmärtää työskentelevänsä yhdessä, alkaa pikkuhiljaa paljastua juonittelua. Ryöstöjoukosta George (Tom Georgeson) joutuu pidätetyksi, joten Wanda (Jamie Lee Curtis) lähestyy tämän asianajajaa Archiea (John Cleese) vilpillisin aikein. Kuitenkin Wandan ja Archien välille alkaa kehittyä ihan oikeitakin tunteita. Juoni jaksaa sekä jännittää että naurattaa. Show'n varastaa ehdottomasti Otto (Kevin Kline), jonka repliikit ovat vähintäänkin muistettavia. Muutkin hahmot, kuten änkytyksestä kärsivä Ken (Michael Palin), pääsevät loistamaan omalla tavallaan ja onnistuvat olemaan muistettavia. Tarinaa on hankala avata tämän enempää ilman spoilereita. Suosittelen kuitenkin leffan katsomista, etenkin jos yhtään sattuu pitämään komedioista.
"Don't ever call me stupid." -Otto
Pianistin sivunkääntäjä ~ La Tourneuse de Pages (2006)
Pianistin sivunkääntäjän olen myös nähnyt ensimmäisen kerran monta vuotta sitten, ja se on kyllä aina välillä käväissyt mielessäni. En kuitenkaan millään muistanut leffan nimeä. Yhtenä päivänä kuitenkin keksin googlettaa juonen kuvausta, ja eipä leffan nimen löytäminen lopulta kovin vaikeaa ollutkaan. Ja sitten tietysti kiireen vilkkaa lainasin sen kirjastosta uudelleenkatselua varten.
Pianistin sivunkääntäjä kertoo nuoresta naisesta nimeltä Mélanie (Julie Richalet, Déborah François), joka yrittää lapsena kovasti läpäistä konservatorion koesoiton. Tuomariston johtaja rouva Fouchécourt (Catherine Frot) alkaa kirjoittamaan huoneeseen kesken kaiken tulleelle henkilölle nimikirjoitusta, mikä häiritsee Mélanien keskittymiskykyä. Kun häntä kehotetaan jatkamaan pianon soittamista keskeytyksestä huolimatta, ei loppuosuus koesoitosta suju kovin hyvin. Mélanie alkaa tuntea kostonhimoa Fouchécourtia kohtaan epäonnistumisensa takia, ja aikuisena hän päätyykin hoitamaan naisen poikaa. Fouchécourt ei tunnista Mélanieta vuosien takaa, ja vähitellen nuori nainen pääsee kostamaan tälle. Hän ryhtyy Fouchécourtin sivunkääntäjäksi, mistä leffan nimi tuleekin.
Elokuvaa oli erittäin mielenkiintoista katsoa, kun siitä ei muistanut kuin pätkiä sieltä täältä sekä juonen idean. Leffa onnistui yhä säväyttämään ja se oli mielestäni erittäin hyvä. Kuitenkin hahmojen osalta jäin kaipaamaan jotain hieman enemmän. Erityisesti Mélanien koston motiivi olisi kaivannut mielestäni enemmän syvyyttä alleen, sillä tällaisenaan se tuntuu jopa melko yliampuvalta. Ehkä alkukohtaus olisi voinut siis kestää hieman kauemmin.
The Menu (2022)
Aioin alun perin mennä katsomaan The Menun elokuvateattereihin, mutta kyseinen suunnitelma jäi toteutumatta. Onneksi leffa kuitenkin ilmestyi Disney+ -palveluun, josta katsoinkin sen melkein heti. Tarina alkaa siitä, kun Margot (Anya Taylor-Joy) lähtee poikaystävänsä Tylerin (Nicholas Hoult) seuraksi saarelle, jossa ravintolaa pyörittää erikoinen keittiömestari nimeltä Julian Slowik (Ralph Fiennes). Heidän ja muidenkin ravintolassa vierailevien on tarkoituksena päästä nauttimaan hyvin erikoisesta menusta, jonka harva pääse kokemaan.
Leffa alkaa hyvin tavallisesti, mutta jonkin ajan kuluttua mikään ei ole enää sitä miltä aluksi vaikutti. Juoni lähtee kulkemaan hyvin erikoisia latuja pitkin, ja hahmojen tapaan saa ihmetellä, että onko juuri nyt tapahtuva asia totta vai esitystä. The Menu on kyllä yksi niistä elokuvista, jonka juonta en lähtisi liikaa availemaan, vaan se kannattaa katsoa niin, että siitä tietää mahdollisimman vähän etukäteen. Erittäin erikoinen, oudolla tavalla hauska, jännittävä ja melko kauhistuttavakin elokuva on kyseessä.
Piina ~ The Misery (1990)
Piina saa kunnian olla jo kolmas leffa tässä postauksessa, jonka olen nähnyt ensimmäisen kerran nuorempana. Ja tuolloin tämä oli jopa melko traumatisoiva katselukokemus. En ole katsonut sen jälkeen leffaa kuin vasta hiljattain. Sen sijaan olen lukenut Stephen Kingin kirjan pari vuotta sitten, johon tämä leffa pohjautuu.
Piina kertoo kirjailija Paul Sheldonista (James Caan), joka eräänä lumimyrskyisenä päivänä ajautuu autollaan pois tieltä. Paulin onneksi, tai pikemminkin kauhuksi, hänet pelastaa hänen vannoutunein fani Annie Wilkes (Kathy Bates). Annie auttaa ja huolehtii Paulista kotonaan, joka sijaitsee syrjässä. Paulin jalat haavoittuivat onnettomuudessa pahasti, joten hän on vuoteensa (ja Annien talon) vanki. Pian selviää, että Anniella ei ollut missään vaiheessa aikomuksena ottaa yhteyttä sairaalaan tai Paulin omaisiin, vaikka aluksi ykkösfani näin lupaileekin. Samalla pikkuhiljaa Annien todellinen luonne, joka osaa pahimmillaan olla hyvinkin kauhistuttava, paljastuu Paulille.
Piina onnistui yhä olemaan hyvin piinaava elokuva. Kyseessä on psykologinen trilleri-/kauhuelokuva, joka pitää tiukasti otteessaan alusta loppuun asti. Paulia käy monet kerrat sääliksi, ja katsojana pystyy tuntemaan, kuinka pelottavaa on olla ennalta-arvaamattomasti käyttäytyvän, hullun fanin armoilla. Annieta näyttelevä Kathy Bates on ehdottomasti elokuvan todellinen tähti. Hiljattain kirjan lukeneena joudun kuitenkin myöntämään, että leffa ei ihan yllä sen tasolle, vaikka erinomainen onkin. Suosittelen ehdottomasti siis myös kirjan lukemista, se on vielä brutaalimpi ja piinaavampi.
Mother (2009)
Eteläkorealainen leffa Mother on jo hyvän tovin odotellut katselulistallani vuoroansa, ja katsoinkin sen juuri. Kun nuori mies nimeltä Do-Joon (Won Bin) joutuu syytetyksi murhasta, yrittää hänen äitinsä tehdä kaikkensa todistaakseen poikansa syyttömyyden. Äiti on poikansa yksinhuoltaja ja hieman ylisuojelevainen. Do-Joon taas on omituisen jälkeenjäänyt ja joutuu jo leffan alussa ties minkälaisiin ongelmiin.
Odotukseni Motheria kohtaan olivat melko korkealla, onhan leffa kuitenkin kerännyt kovasti kehuja. Harmikseni tämä teos päätyi minulle isoksi pettymykseksi. Koko keston ajan odotin, että jotain koukuttavampaa tapahtuisi, mutta missään vaiheessa juoni ei oikein jaksanut imaista mukaansa. Hahmotkin olivat suurimmaksi osaksi sellaisia, että heistä ei välitä. Ainoastaan Do-Joonin äiti jäi mieleeni, mutta tämäkin hahmo jäi melko etäiseksi minun makuuni. Syynä voi olla toki myös hieman kulttuuriset seikat joita ei aina ymmärrä, mutta hahmojen käyttäytymisissä, etenkin Do-Joonin osalta, ei ollut mielestäni aina järkeä. Hieman myös ihmettelin, kuinka Do-Joon vaikutti vain hyvin välinpitämättömältä sen suhteen, että joutui vankilaan. Leffa oli muutenkin lopulta melko yllätyksetön, ja miinusta tuottaa myös ajoittainen sekavuus ja tyhjäkäynti.
Jos eteläkorealaiset leffat kiinnostavat, niin suosittelen mieluummin katsomaan samalta ohjaajalta vuonna 2019 ilmestyneen Parasiten. Paras katsomani eteläkorealainen leffa on kuitenkin tähän mennessä ehdottomasti The Handmaiden (2016), joka on eri ohjaajalta.
Kuvat: www.imdb.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti