Arvostelu: Julieta (2016)

 JULIETA

Ohjaus: Pedro Almodóvar

Pääosissa: Emma Suárez, Adriana Ugarte, Daniel Grao, Inma Cuesta, Darío Grandinetti, Michelle Jenner, Pilar Castro

Genre: draama, mysteeri

Kesto: 1h 39min

Kun katsoin pari kuukautta sitten minulle ennestään tuntemattoman elokuvaohjaajan Pedro Almodóvarin Iho jossa elän, vaikutuin niin kovasti sen erinomaisesta ja intensiivistunnelmaisesta tarinasta, että päätin tutkiskella muitakin kyseisen herran teoksia. Julietan katsoin seuraavaksi.

Madridissa asuva keski-ikäinen Julieta aikoo muuttaa yhdessä miesystävänsä kanssa Portugaliin. Hän on elänyt jo yli kymmenen vuotta ilman minkäänlaista kontaktia tyttäreensä Antiáan, ja sattumoisin hän törmääkin Antián lapsuudenystävään. Tämä kertoo Antián asuvan Sveitsissä kolmen lapsensa kanssa. Niinpä Julietan mielen valtaa muistot tyttärestä, eikä hän haluakaan muuttaa Madridista pois. Vaikka hän oli alunperin haudannut menneisyytensä haamut, alkavat ne nyt vaivaamaan häntä.

Tarina alkaa keski-ikäisen Julietan elämänvaiheesta, mutta hyppää hyvin pian hänen menneisyyteen, jolloin hän vasta tapasi ensimmäisen miesystävänsä Xoanin. Leffa kulkee eteenpäin nopeasti, joten etenkin alussa tulee tunne että hahmoihin ei saa kunnolla otetta. Koin melkein samanlaisen reaktion aikaisemmin katsastamani Almodóvarin teoksen kanssa, joten uskoin että jokin käänne tarinassa kyllä vielä selventäisi kaiken ja toisi tarinaan ydintä lisää.

Julietan entisen miesystävän lisäksi tutuksi tulee heidän tyttärensä Antiá, joka jää kuitenkin lopulta Xoanin tavoin hyvin etäiseksi hahmoksi. Julieta itse onnistuu kyllä pitämään tarinan mielenkiintoisena, mutta kaikki muu tuntuu jäävän harmillisen ohueksi. Tavallaan sen ehkä kuului olla yksi leffan "jujuista", että kaikkea ei kerrota ja jotain jännittävää saattaisi paljastua jossain vaiheessa, ja sillä tavoin katsoja olisi palkittu. Valitettavasti niin ei käynyt. Minulla nimittäin suorastaan loksahti suu auki, kun yhä odotellessani leffan jonkinlaista kohokohtaa ruudulle ilmestyikin jo lopputekstit. 

Tarinan tunnelma nojaa rauhalliseen mysteerin tuntuun, vaikka itse tarina harmillisesti etenee loppuun asti aivan liian nopeasti. Siksi leffa jäi myös aika sekavaksi. Muutamissa kohdissa tavoitetaan kyllä hieman jännitystä, mutta kunnon tyydytystä ei paketti lopulta onnistu katsojalle antamaan.

Kokonaisuudessaan Julieta on ikävä pettymys erinomaisen Iho jossa elän-elokuvan jälkeen. Leffa tuntui yrittävän tavoitella samantyylistä henkeä kuin siinä, mutta lopulta se ei oikein annakaan paljon mitään katsojalle. Tarina pitää kyllä otteessaan mysteeriä huokuvan tunnelmansa ansiosta, sillä se vaikuttaa sen perusteella hyvin mielenkiintoiselta ja lupaavalta. Hahmot jäävät lopulta aika pinnallisiksi itse Julietaa lukuunottamatta, ja lopetus oli omaan makuuni harmillisen vaisu.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.highonfilms.com, www.rogerebert.com

Arvostelu: Toy Story - leluelämää (1995)

 TOY STORY

Ohjaus: John Lasseter

Pääosissa: Tom Hanks, Tim Allen, Don Rickles, Jim Varney, Wallace Shawn, John Ratzenberger, Annie Potts, John Morris, Erik von Detten

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 21min

Toy Story - leluelämää on ensimmäinen kokonaan tietokoneella tehty pitkä animaatioelokuva, ja se on myöskin Pixarin klassikko numero yksi. Saagan kaksi ensimmäistä osaa olivat minulla kovassa suosiossa lapsena, ja ne taisivatkin olla Upin ja Ihmeperheen ohella niitä suosikkejani Pixarilta. Kolmas leffa taas ilmestyi ollessani murrosiän kynnyksellä, joten sen katsominen jäi vähemmälle. 

Tarina kertoo Andy-pojan leluista, joista Woody-cowboynukke nousee päähenkilöksi. Pian Andy saa syntymäpäivälahjaksi uuden lelun, Buzz Lightyearin, joka uhkaa viedä Woodyn suosion niin lelujen kuin Andynkin keskuudessa.

Vaikka nostalgialaseja ei minulla juurikaan olisi päässä, onnistuu elokuva yhä tempaisemaan minut mukaansa. Siitä löytää näin aikuisena uusia asioitakin. Ensinnäkin tarina selvästikin käsittelee mustasukkaisuutta ja ystävyyttä erittäin mainiolla tavalla. Lisäksi leffassa on hyvin paljon vitsejä ja nokkelaa dialogia, jotka näin aikuisena tajuaa paremmin, eli nauraa saa useaan otteeseen jopa ääneen. Tietyt repliikit ovat mielestäni suorastaan legendaarisia! Kuten esimerkiksi lause, jonka Buzz sanoo Woodylle tämän väittäessä häntä leluksi: "You are a sad strange little man, and you have my pity. Farewell." 

Muistan lapsena pitäneeni vähemmän tästä ensimmäisestä osasta juuri Woodyn ärsyttävän käyttäytymisen vuoksi, mutta nyt vanhempana hahmoa yllättäen ymmärtää paremmin. Woody selvästikin kehittyy tarinan aikana itsepäisestä persoonasta parempaan suuntaan. Buzz Lightyear on toiseksi suurimmassa roolissa, sillä juoni keskittyy pitkälti hänen ja Woodyn välisen ystävyyden kehittymiseen. Buzz elää omassa "kuplassaan" uskoen, että hän on ihan oikea avaruusrangeri eikä mikään lelu. Hän käy myös erittäin mielenkiintoisen hahmokehityksen läpi oppien hyväksymään itsensä sellaisena kuin on. Voisi jopa sanoa, että nähtyään lelumainoksen itsestään, Buzz masentuu. Hänen "sekoileva" käytös oli vain hassua ja outoa lapsena, mutta nyt oikeasti tajuaa että leffa käsittelee aika raskastakin aihetta.

Loputkin Andyn leluista pääsevät loistamaan omalla tavallaan, mutta omaavat tässä ensimmäisessä osassa huomattavasti pienemmän roolin verrattuna kakkososaan. Muita leluja kuin Woody ja Buzz ovat mm. lammaspaimentyttö-Bo Peep, Herra Perunapää, dinosaurus-Rex, säästöpossu-Röh ja vieterikoira-Slinky. Muita hahmoja ovat sitten vielä Andyn äiti, pikkusisko Molly sekä naapurissa asuva ilkeä poika nimeltä Sid. Sid toimiikin tietynlaisessa (sivu)pahiksen roolissa, kohdellen leluja rumalla tavalla. Muistan lapsena pelänneeni Sidin leluja, jotka uhkaavasti tulevat esiin sängyn alta. Sanoisin kuitenkin, että leffassa ei niinkään selkeää pahista ole, sillä Woody itse tekee huonoja tekoja mutta oppii niistä. Pikemminkin siis Woodyssa on sekä pahat että hyvät puolet, joiden korostus leffan edetessä vaihtelee. 

Ulkokuoresta huomaa, että se ei aivan vastaa nykyajan kehittynyttä tietokoneanimaatiotasoa. Vaikka animaatiotyyli ei kokonaisuutta varsinaisesti pilaa, pistää se välillä esille kun silmä on tottunut nykyajan parempaan animaatiotyyliin. Lauluina elokuvassa kuullaan You've got a friend in me, Strange things ja I will go sailing no more. Täytyy kyllä myöntää, että You've got a friend in me tuntuu nyt jopa hyvin nostalgiselta, ja sen kuuleminen alussa saa aikaan erittäin kotoisan olon.

Toy Story on erinomainen elokuva, joka jaksaa viihdyttää laadukkaasti kerta toisensa jälkeen yhä aikuisenakin! Se on mainio aloitus Pixarin klassikkosarjassa tarjoten korkealaatuista huumoria ja muistettavia repliikkejä. Tarinaa ei kerrota liian simppelisti vaan mukaan mahtuu syvällisempääkin tasoa aikuiskatsojalle huomattavaksi rivien välistä, miksi se toimiikin koko perheen animaationa täydellisesti. Hahmot ovat kaikki mielenkiintoisia ja muistettavia tapauksia,  joskin muut lelut kuin Woody ja Buzz eivät tässä ensimmäisessä elokuvassa ole vielä niin suuressa roolissa. Tässä leffassa juoni keskittyykin tiukasti Woodyn ja Buzzin väliseen ystävyyteen tuoden esille mainioita teemoja kuten mustasukkaisuutta.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com

Arvostelu: Pinocchio (1940)

 PINOCCHIO

Ohjaus: Norman Ferguson, T. Hee, Wilfred Jackson, Jack Kinney, Hamilton Luske, Bill Roberts, Ben Sharpsteen

Pääosissa: Mel Blanc, Don Brodie, Frankie Darro, Cliff Edwards, Dickie Jones, Charles Judels, Christian Rub, Evelyn Venable

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1h 28min

"When you wish upon a star makes no difference who you are

Anything your heart desires will come to you..."

Muistan lapsena katsoneeni jonkin verran Pinocchiota VHS:ltä, mutta se ei  kuitenkaan koskaan kuulunut suosikkeihini. Kun ostin sen viimein muutama vuosi sitten disneykokoelmaani yllätyin suuresti, kuinka hyvä elokuva onkaan! Ehkäpä se on yksi niistä poikkeuksellisista klassikoista, joista näin aikuisena pitää enemmän kuin lapsena? 

Tarina alkaa siitä, kun mies nimeltä Geppetto toivoo itselleen kovasti omaa poikaa. Hän saa juuri valmistettua puisen nuken jonka hän nimeää Pinocchioksi. Kun illalla hän huomaa iltatähden ikkunasta, esittää hän nöyränä toivomuksensa. Pian Sininen haltiatar saapuu paikalle todeten, että koska Geppetto on tuonut niin paljon iloa muille, ansaitsee hän toivomuksensa. Niinpä haltiatar herättää puisen Pinocchion eloon. Pinocchiosta tulisi kuitenkin oikea poika vasta silloin, kun hän todistaa olevansa urhea, rehellinen ja epäitsekäs. Paikalla sattumoisin vieraileva Samu Sirkka saakin kunniakseen olla nuken omatunto.

Elokuvan päähenkilöhän on tietenkin itse Pinocchio, joka saattaa aluksi tuntua ärsyttävältä. Nukkehan toteaa, että ei edes tiedä mikä on omatunto, eikä hän osaa erottaa oikeaa väärästä. Pinocchiosta on tehty sopivalla tavalla lapsellinen hahmo, jolloin hänestä tuleekin helposti mieleen lapsi. Samu Sirkka on yllättäen hyvinkin mielenkiintoinen hahmo, koska hän on kaukana puhtoisesta. Sirkka lupautuu nuken omaksitunnoksi, mutta vaikuttaa silti aluksi havittelevan vain virkamerkkiä itselleen. Mielestäni kyseessä ei olekaan ainoastaan Pinocchion kasvutarina, sillä myös Samu Sirkka kasvaa tarinan aikana.

Geppetto on hyväntahtoinen ja hupsu, ja hänen touhuiluja on hauskaa seurata. Hänellä on kaksi lemmikkiä: Figaro-kissa ja Cleo-kala. Siitäkin huolimatta että kumpikaan lemmikeistä ei puhu, ovat he erittäin toimivia ja mieleenpainuvia hahmoja. Oma suosikkihahmoni leffasta onkin Figaro, sillä rakastan hänen persoonallisia ja huvittavia eleitä. Erityisesti hellyyttävä on kohtaus, jossa hän haluaisi kovasti mennä Pinocchion mukaan kouluun. 

Elokuvassa on yllättäen useampia pahiksia, ja vielä erikoisempaa on se, että kukaan heistä ei saa rangaistusta teoistaan. Se jo yksinään tekee mielestäni Pinocchiosta hyvinkin synkän, mutta hyvällä tavalla erilaisen elokuvan verrattuna muihin disneyn klassikoihin. Leffassa riittää myös juttuja ja kohtauksia, joita tuskin nyky-disney teoksiinsa uskaltaisi laittaakaan. Vaikka Pinocchiota usein kärjistellään synkkyytensä ja raakuutensa vuoksi, joudun toteamaan että en itse tainnut siitä mitään painajaisia tai traumoja koskaan saada, vaikka näinkin leffan jo alle 7-vuotiaana. Yllättävää on, että aasikohtaus on aikuisena suorastaan sydäntäsärkevää katsottavaa, kun taas lapsena en sitä tainnut paljoa pelätä. Sen sijaan muistan pelänneeni Strombolia, joka julmasti lukitsi Pinocchion häkkiin. Voisikin jopa helposti todeta tämän elokuvan olevan enemmän aikuiseen makuun, sillä tässä ei tyypilliseen disney-tyyliin asioita paljoa pehmennetä, vaan se on aika karu ja realistinen. 

Pahiksia tarinassa tosiaan ovat Rehti Repo, Kimi Keppostin, Stromboli, Ajuri ja Monstro. Rehti Repo on nimestään huolimatta ovela kettu, ja hänen kaverinaan/kätyrinään on Kimi Keppostin. Kimi Keppostin on siitä erikoinen, että hän ei puhu lainkaan, mutta hän ilmaisee käyttäytymisellään olevansa selvästi hieman jälkeenjäänyt. Stromboli taas on ilkeä mustalaismies joka pitää nukketeatteria. Ajuri on varmaankin synkin pahis, sillä hän on vain niin kamalan raaka ja sydämetön. Hänen tekonsakin ovat mielestäni kaikista kamalimmat, sillä hän vie koulusta lintsaavia poikia Huvitusten saarelle, jossa he pahoja tekemällä tekevät itsestään aaseja. Monstro on valas, jonka sisään Geppetto joutuu lopussa, ja hän tuo myös jännitystä tarinaan. 

Musikaalinumeroita elokuvassa ovat When you wish upon a star, Little wooden head, Give a little whistle, Hi-diddle-dee-dee ja I've got no strings. When you wish upon a star on erittäin merkityksellinenkin laulu, sillä se nimittäin kuullaan aina disneyn logon ilmestyessä ruudulle! Ja onhan se nyt hyvin kaunis ja siitä saa kylmiä väreitäkin. Muita lauluja joista pidän ovat Hi-diddle-dee-dee sekä I've got no strings, jotka jäävät myös helposti päähäni soimaan. Hi-diddle-dee-dee on luultavasti disneyn ensimmäinen pahislaulu, ja se on erittäin mukaansatempaava sellainen. I've got no strings-laulun aikana on aina hauskaa katsella eri maalaisten nukkejen tanssia.

Muistan vieläkin kun katsoin elokuvan ensimmäisen kerran DVD:ltä ja yllätyin, että leffan animaatiotyylihän on suorastaan upean näköistä verrattuna aikaisemmin ilmestyneeseen Lumikkiin! Aluksi jopa tuntui kuin olisi katsonut Blu-rayn eikä DVDn kuvanlaatua. Visuaalisesti Pinocchio on melkoisen synkkä, etenkin kun suurin osa tapahtumista sijoittuu ilta- tai yöaikaan, joten kovin valoisissa olosuhteissa meno ei tosiaan kulje. Minuun visuaalinen anti kuitenkin tehoaa hyvin, ja leffa onkin mielestäni disneyn piirrettyjen joukosta eräitä kauniimpia.

Pinocchio on hyvin kaunis elokuva ja todellinen klassikko! Kasvutarina on mielestäni onnistuneesti toteutettu: Pinocchio on aluksi hieman ärsyttävä ja lähtee helposti muukalaisten matkoihin, mutta hän oppii hyvin rohkeaksi ja määrätietoiseksi päättäessään lähteä pelastamaan isäänsä. Myös hänen ystävänsä Samu Sirkka käy läpi hahmokehitystä, mitä en lapsena edes huomannutkaan. Rohkenisin jopa sanoa, että Pinocchio on disneyn klassikoiden joukosta kaikista opettavaisin. Kaikkiin ei välttämättä leffan synkkyys vetoa, eikä sitä ehkä ihan herkimmille ja pienimmille lapsille kannata näyttääkään. Juonen jonkinasteinen episodimaisuus on myös asia minkä jotkut voivat kokea miinukseksi, mutta mielestäni juoni on oikein toimiva. Tunnelmassa taas on synkkyyden lisäksi hyvin paljon lämminhenkisyyttä, huumoria ja taianomaisuutta, miksi se minuun kai sitten niin erinomaisesti uppoaa.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: wikipedia.com, animationscreencaps.com

Arvostelu: Lumikki ja seitsemän kääpiötä ~ Snow White and the Seven Dwarfs (1937)

 LUMIKKI JA SEITSEMÄN KÄÄPIÖTÄ

Ohjaus: William Cottrell, David Hand, Wilfred Jackson, Larry Morey, Perce Pearce, Ben Sharpsteen

Pääosissa: Roy Atwell, Stuart Buchanan, Adriana Caselotti, Eddie Collins, Pinto Colvig, Marion Darlington, Billy Gilbert, Otis Harlan, Lucille La Verne, Scotty Mattraw, Moroni Olsen, Harry Stockwell

Genre: animaatio, fantasia

Kesto: 1h 23min

Lumikki ja seitsemän kääpiötä on historiallisesti hyvin tärkeä elokuva: se on nimittäin yksi ensimmäisistä kokopitkistä animaatioista. Pikkulapsena pidin leffasta kovastikin, vaikka se ei mikään ihan isoin suosikkini disneyltä ole koskaan ollutkaan. Muistankin kuinka minua harmitti ettemme omistaneet leffaa, ja sainkin sen itselleni vasta DVD-juhlajulkaisun ilmestyttyä. Lumikki oli itse asiassa alle kouluikäisenä jopa ihan se suosikkiprinsessani johtuen hänen mustan värisistä hiuksistaan. (Jostain kumman syystä ihailin lapsena mustia hiuksia, ja olisin myös itse halunnut sellaiset!) Tietty sitten kouluiässä idolihahmoissa merkitsi jo luonne enemmän kuin ulkonäkö, mutta on se hauskaa kun on tällaisia muistoja.

Tarina alkaa siitä, kun kuningatar kysyy taikapeililtä "Ken on maassa kaunehin?", ja taikapeili vastaa, että "Lumikki on kaunehin". Kuningatar on Lumikki-prinsessan ilkeä äitipuoli, joka on ottanut linnan haltuunsa Lumikin isän kuoltua. Kun selviää että tyttö on kauniimpi kuin hän, pakottaa hän tämän pukeutumaan ryysyihin ja työskentelemään piikana linnassa. Eräänä päivänä kuningatar lähettää Lumikin keräämään metsästä kukkia sellainen suunnitelma mielessään, että metsästäjä tappaisi hänet. Metsästäjän omatunto ei kuitenkaan lopulta kestä sellaista kamaluutta, ja niin hän kehottaa Lumikkia pakenemaan kauas pois. Läpi synkän metsän löytää Lumikki tiensä seitsemän kääpiön mökkiin.

Lumikki on tietenkin elokuvan iän huomioiden hyvin konservatiivinen prinsessa kuten myös esimerkiksi Tuhkimo. Molempia kuvaileekin helposti samoilla adjektiiveilla: positiivinen, ystävällinen ja tunnollinen. Lumikki jää Ruususen ja Tuhkimon tavoin aika pintapuoliseksi hahmoksi, minkä vuoksi hän voi tuntua tylsältä. Onneksi Lumikin "äitimäisempi" puoli kuitenkin tulee esille mukavalla tavalla, kun se yhdistetään metsän eläimiin ja kääpiöihin. Silti Lumikissa on Ruususen tavoin näin aikuiskatsojan näkökulmasta hieman silmiinpistävää naiiviutta, mutta kun pitää mielessä leffan iän ja millainen maailma silloin oli, pystyy kyseisen seikan katsomaan jotakuinkin läpi sormien. 

Kääpiöt ovat ehdottomasti elokuvan parasta antia. He työskentelevät kaivoksessa etsien timantteja ja palaavat aina iltaisin takaisin kotiin. Heitä on seitsemän: Viisas, Jörö, Unelias, Ujo, Nuhanenä, Lystikäs ja Vilkas. Viisas, Jörö ja Vilkas jäävät minulla helpoiten mieleen, sillä he tuntuvat olevan suuremmassa roolissa. Viisas on tietenkin jengin "pomo" ja tietää aina kaikesta kaiken. Jörö taas on ehdottomasti suosikkihahmoni! Hän on aika huonotuulinen ja päästelee kaikenlaisia hauskoja lausahduksia suustaan liittyen naisiin, kuten "Kaikki naiset käyvät turman teitä. En tiedä, mutta vastustan!". Vilkas on siitä erikoinen muihin kääpiöihin verrattuna, että hän ei puhu lainkaan, ja hän on ainoa jolla ei ole partaa. Hän vaikuttaa myös jotenkin jälkeenjääneeltä touhuilujensa vuoksi. Hauskojen kohtauksiensa lisäksi tarjoavat kääpiöt erittäin huvittavia ja mielenkiintoisia yksityiskohtia välillä. (Yksi hyvä esimerkki on tämä: Vilkas lukitsee timanttikaivoksen oven avaimella ja jättää avaimen oven viereen koukkuun. Mikä sen logiikka oikein on? :D)

Pahiksena tietenkin toimii ilkeä kuningatar, jonka motiivi saattaa tuntua yliampuvalta. Toisaalta kun myöhemmin eukoksi muututtuaan pääsemme kurkkaamaan linnan kellariin jossa vilahtaa muutama luuranko, voisi päätellä hänen hoitaneen montakin kaunotarta pois tieltään. Disneyn ensimmäiseksi pahikseksi kuningatar on oikein onnistunut: etenkin lapsena hänen muuttuminen rumaksi eukoksi oli hyvin pelottava kohtaus. 

Prinssi jää hyvin mitäänsanomattomaksi, eikä hänestä katsojana välitä lainkaan. Lapsena prinssi taisi menetellä, mutta nyt hän tuntuu vain jotenkin väkisinväännetyltä ja turhalta. Jotkut voisivat toivoa enemmän ruutuaikaa hänelle, mutta itse olen tyytyväinen että hän esiintyy vain parissa kohtauksessa. Elokuvan nimihän on Lumikki ja seitsemän kääpiötä, joten on tavallaan normaalia että Lumikki ja kääpiöt ovat suuremmassa roolissa. 

Elokuvan juoni on hyvin yksinkertainen, ja itse olen sitä mieltä että pahis voitetaan liiankin helposti. Toisaalta kyseisen seikan pystyy antamaan anteeksi kun kyseessä on vieläpä disneyn ensimmäisen klassikkoelokuva. Tunnelmaan on saatu onnistuneesti huumorin ja verkkaisuuden vastakohdaksi synkkyyttä ilkeän kuningattaren ansiosta muilta osin, mikä on isoa plussaa.

Kyseessä on tietenkin musikaali. Lauluina kuullaan I'm wishing, One song, With a smile and a song, Whistle while you work, Heigh-Ho, The Dwarfs' washing song ja The Silly song. Omia suosikkejani ovat ehdottomasti Heigh-Ho, The Silly song sekä Whistle while you work, jotka jäävät myös helposti päähäni soimaan. Englanninkielisessä dubissa Lumikin ääni on aika ärsyttävän kimakka, mutta se on huomattavasti miellyttävämpi suomenkielisellä dubilla. Animaatiotyyliltään leffa etsii vielä tietänsä, erityisesti Lumikin ja prinssin kasvot ovat aika luonnosmaisen näköiset.

Lumikki ja seitsemän kääpiötä on todella hyvä disney-klassikko. Sen ääressä viihtyy hyvin, ja sitä katselee mielellään yhä aikuisenakin. Vaikka prinssi tuntuu ärsyttävän väkisinväännetyltä, toimii se tärkein eli Lumikki ja kääpiöt kokonaisuudessa hyvin. Tunnelmaltaan leffa on oikein onnistunut yhdistellen huumoria, pientä synkkyyttä sekä verkkaisuutta keskenään. Kyseessä on klassikkostatuksensa ansainnut elokuva, mutta se ei kuitenkaan yllä aivan suurimpien suosikkieni joukkoon disneyltä.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: wikipedia.com, animationscreencaps.com

Arvostelu: Prinsessa Ruusunen ~ Sleeping Beauty (1959)

 PRINSESSA RUUSUNEN

Ohjaus: Clyde Geronimi, Les Clark, Hamilton Luske, Wolfgang Reitherman

Pääosissa: Mary Costa, Bill Shirley, Eleanor Audley, Verna Felton, Barbara Luddy, Barbara Jo Allen, Taylor Holmes, Bill Thompson

Genre: animaatio, fantasia

Kesto: 1h 15min

Viimeksi tuli arvosteltua Tuhkimo, niin nyt olisi sitten vuorossa Prinsessa Ruusunen. Muistan, että pikkutyttönä en kovin paljoa tästä elokuvasta pitänyt. Mitäköhän mieltä olen siitä nyt?

Tarina kertoo prinsessa Aurorasta, jonka syntymää kuninkaallinen pari, kuningas Stefanus ja kuningatar Leah, juhlii. Jo pikkutytön syntymäpäivänä he sopivat naimakaupoista: aikuisena Auroran tulisi mennä naimisiin kuningas Hubertuksen pojan, prinssi Philipin, kanssa. Pian juhliin saapuu Pahatar, joka on hyvin loukkaantunut siitä että häntä ei ole kutsuttu. Suuttuneena Pahatar antaa Auroralle kirouksen: täytettyään 16 vuotta tämä pistäisi sormensa värttinään ja kuolisi. Yksi tytön haltijattarista kuitenkin muuttaa kirouksen sääntöjä hieman: pistettyään sormensa värttinään tyttö ei kuolisikaan vaan vaipuisi uneen, kunnes tosirakkauden suudelma hänet herättää. Pitääkseen tyttärensä turvassa värttinäpistoilta, kuninkaallinen pariskunta antaa Auroran kolmen haltijattaren kasvattamaksi metsän siimeksessä. 

Juoni on tällä kertaa (Tuhkimoon verrattuna) hyvinkin eheä ja turhista kohtauksista karsittu. Mihin etenkin kiinnitin huomiota, on uskomattoman kaunis animaatiotyyli, hyvin luotu tunnelma sekä upea musiikki. Tuollaisia asioita en tainnut elokuvassa lapsena osata arvostaakaan. Ainoa miinus on Auroran ja Philipin aika kiirehditty suhde, mikä tosin kannattaa ehkä katsoa läpi sormien elokuvan iän vuoksi.

Aurora/Ruusunen on hahmona erittäin ystävällisenä sekä kauniina esitetty neitokainen, joka viihtyy hyvin luonnossa. Hän on myös erittäin taipuvainen unelmoimaan tulevasta rakkaudestaan. Lopulta Aurora jää aika pinnalliseksi hahmoksi luonteensa puolesta, mutta se ei onneksi paljoa haittaa mainioiden haltijoiden ansiosta. Mielestäni elokuvan päähenkilönä ei edes olekaan itse nimihahmo, vaan nimenomaan haltijat, sillä heitä nähdään eniten. Philip on luultavasti ensimmäinen disney prinssi, jolla on jo luonnetta ja enemmän dialogia. Philip on luonteeltaan oikein hauska ja hurmaava, joten hänestä on helppo pitää.

Haltijattaret Flora, Fauna ja Ilomieli ovat erittäin hauskoja ja lämminhenkisiä hahmoja, jotka tempaisevat katsojan onnistuneesti mukaansa. Heistä huomaa, että he aidosti välittävät Aurorasta ja haluavat kasvattaa hänet isolla sydämellä. Pahatar taas on tietenkin pahis, ja erittäin onnistuneesti luotu sellainen. Hän on hyvin pelottava, ja hänen ulkomuotonsa huokuu erittäin paljon ilkeyttä ja synkkyyttä. Pahuutensa lisäksi tarjoaa Pahatar yllättävän huvittaviakin hetkiä. Erityisesti sain kovasti nauraa kohtauksessa, jossa hän hermostui tyhmille kätyreilleen, koska nämä olivat etsiskelleet 16 vuoden ajan kehtoa (eli ts. vauvaa)! 

Muita hahmoja ovat sitten vielä kuningas Stefanus ja kuningas Hubertus. He tuovat myös hieman huumoria ilmapiiriin haltijoiden tavoin.

Nyt siihen, mitä todellakin ihailin! Leffaan on onnistuttu luomaan ihanan satumainen tunnelma musiikin ja silmiä hivelevän animaatiotyylin avulla. Tuntui, kuin kaikki olisi jostain taianomaisesta satukirjasta väännetty. Prinsessa Ruususen animaatiotyyli onkin hyvin erilaista verrattuna muihin klassikoihin. Siinä on jonkinlaista eleganttiutta, mikä varmasti viehättää katsojaa kuin katsojaa. Tunnelma taas vaihtelee juuri sopivasti romanttisen, verkkaisen ja synkkyyden välillä hyvin. Erityisesti haluan antaa kunniaa kohtaukselle, jossa Pahatar lumoaa Auroran takan kautta. Se on nimittäin yllättävän synkkä ja ahdistava kohtaus!

Musiikki on erittäin kaunista. Erityisesti mainitsemisen arvoinen on Once upon a dream, jonka on säveltänyt Pjotr Tsaikovski. Kehua haluan vielä antaa Auroran suomalaisesta laulaja-näyttelijästä (Päivi Virtanen), joka hoiti hommansa erinomaisesti.

Prinsessa Ruusunen on oikeinkin hyvä disney-klassikko. Vaikka tarinan rakkaussuhde on melko kiirehditty, on kyseessä kokonaisuutena viehättävä ja tunnelmallinen satu. Ilman Pahatarta ja hauskoja haltiattaria tämä ei oikein olisikaan niin mainio ja toimiva. Itse Ruususessa saisi olla enemmän särmää ja luonnetta, vaikka toisaalta hahmon sivuunjäämisen ymmärtää. Pahattaresta on tehty oikein kunnon pahis, joka varmasti pelottaa joitakin lapsikatsojia. Elokuvassa on juuri sopivasti huumoria ja synkkyyttä, miksi siitä nauttii helposti aikuinenkin katsoja.

Ja sitten vielä ikuinen kinastelukysymys liittyen Ruususen mekkoon: sininen vai punainen?

Minä vastaan, että ehdottomasti sininen!

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: wikipedia.com, animationscreenscaps.com