Arvostelu: Big Hero 6 (2014)

BIG HERO 6

Ohjaus:  Don Hall, Chris Williams

Pääosissa: Scott Adsit, Ryan Potter, Daniel Henney, T.J. Miller, Jamie Chung, Damon Wayans Jr., Genesis Rodriguez, James Cromwell

Genre: animaatio, seikkailu, toiminta, komedia

Kesto: 1h 42min

Big Hero 6 on vuonna 2014 ilmestynyt Disneyn 54. klassikkoelokuva. 

Elokuva kertoo nörtistä nimeltä Hiro, joka on innokas keksimään kaikenlaista tekniikkaan liittyvää. Hän on muun muassa kehitellyt mikrobotteja, joita hän veljensä Tadashin kannustamana esittelee yliopistolla. Kaksi professoria vaikuttavat heti kiinnostuneilta Hiron keksinnöistä, toinen ahnehtivalla ja toinen Hiroa puolustavalla tavalla. Hiron veli Tadashi on yliopistolla "nörttiklubissa", jossa myös kehitellään kaikenlaisia vempeleitä sun muita. Tadashi on kehitellytkin juuri Hirolle tarkoitetusti robotti-Baymaxin, jonka tehtävänä on auttaa ja hoivata. Heti mikrobottiesittelyn jälkeen sattuukin rakennuksessa syttymään tulipalo, ja Tadashi päättää urheana mennä pelastamaan professori Callaghania sieltä. Niin sitten käy, että sekä Tadashi että Callaghan valitettavasti menehtyvät. Surun keskellä saa Hiro kuitenkin tukea Baymaxilta ja alkaa selvitellä tulipalon syttymisen syytä.

Elokuvan ensimmäiset 40 minuuttia ovat yllättävän viihdyttävää katseltavaa. Sen aikana nimittäin kaikkea tapahtuu hyvin tiiviisti ja mielenkiintoisesti: vahva aloitus robottikaksintaistelussa, Hiron into keksintöjä kohtaan, Hiron ja Tadashin välinen velisuhde sekä suloisen Baymaxin ja Hiron väliset hetket. Jotenkin tuli tunne, että kyseessä olisi jonkinlainen slice of life-veto Disneyltä, jossa päähenkilö käsittelisi suruaan arkisesti. Ainoa, mikä jäi melkoisen häiritsevästi kismittämään, on Hiron täti, joka ei vaikuta kovin kiinnostuneelta huolehtimaan hänestä. Kyseinen hahmo tuntuu alusta loppuun asti hyvin kylmältä ja etäiseltä. Baymax on koko elokuvan parasta antia, mutta oikeastaan vain tuon ensimmäisen 40 minuutin ajan. Siinä nimittäin koetaan ne kaikista aidoimmat ja hauskimmat hetket, joista ihan aikuinenkin saa nauttia.

Voihan nyt kökkö, mihin ihmeeseen tämä tarina haarautuukaan sitten tuon ensimmäisen 40 minuutin jälkeen. Tarina ei enää tunnukaan olevan omaperäinen ja fresh, vaan alkaa lässähdellä niin pahasti, että se ihan oikeasti sai minut hyvin tylsistyneeksi koko loppuajaksi. Se johtuu siitä, että juoni suuntautuu niin helposti ennalta-arvattavaksi ja valitettavasti hyvin kliseiseksi. Ovathan suurin osa Disneyn elokuvista tietty melkeinpä aina ennalta-arvattavia, sillä ensisijainen kohdeyleisö on lapset. Mutta tässä tapauksessa elokuva selvästi alussa vaikuttaa haluavan erottua massasta ja olla omaperäinen. Sitten se kuitenkin alentuu ennalta-arvattavuutensa lisäksi johonkin ihme supersankarikoheltamiseen. Baymax onnistui tietyissä paikoin herättämään huomioni, mutta muuten tämä tarina oli vain jostain syystä koko loppuajan aivan kamalan tylsä. Ja tietenkinhän tässäkin esiintyy twist-pahis kuten monessa muussakin uudemmassa disney elokuvassa, ja leffa ei tosiaankaan yritä panostaa pahiksen ennalta-arvaamattomuuteen. Muutenkin kyseinen pahis on mielestäni hyvin unohdettava ja aika hölmösti toteutettu.

Ainoastaan tarinaan en pettynyt, vaan myös hahmoihin. Tietysti Baymax ja Hiro ovat ihan hyvin onnistuneita, mutta en sitten yhtään pitänyt niistä "nörttiklubin" jäsenistä. He tuntuvat vain niin yksitoikkoisilta ja ärsyttäviltä. En oikein pidä siitä, millaiseen koheltamiseen homma vain alkaa alentua, kun kyseiset hahmot ilmestyvät ruudulle. Jos jotain aidompaa luonnetta olisin heistä saanut irti, olisin kenties lämmennyt heille.

Animaatiotyyli nyt tietenkin on aivan huippua, ja onhan se kirjaimellisesti elokuvan paras puoli. Musikaali ei tämä elokuva poikkeuksellisesti ole, vaan nojaa taustamusiikkiin.

Big Hero 6 on mielestäni hyvin keskinkertainen elokuva. Nautin siitä kyllä yllättävän hyvin ne ensimmäiset 40 minuuttia, mutta sen jälkeen tämä pyöri pitkälti taustameluna, jota ei enää jaksanut keskittyneenä seurata. Leffa alussa tekee selväksi, että kyseessä olisi uudenlainen idea Disneyltä, mutta homma alkaa lässähdellä sen jälkeen ja juoni on tylsä kuin mikä. Se johtunee siitä, että odotin elokuvan suuntaavan uusille tuulille, mutta se heittäytyikin kierrättämään melko kuluneita kliseitä ja alentui typerään koheltamiseen. Loppujen lopuksi tämän leffan tarina jääkin ohueksi kokonaisuudessaan, sillä se ei imaise minua mukaansa eikä edes ole muistettava. Tämä oli kyllä melkoinen pettymys minulle. Paremmin suunniteltuja hahmoja ja laadukkaampaa juonta tämä teos olisi mielestäni ehdottomasti kaivannut ja paljon. Lapsille leffa toimii kuitenkin varmasti hyvin, onhan se ensisijaisesti heille suunnattukin.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Risto Reipas ja Nalle Puh ~ Christopher Robin (2018)

RISTO REIPAS JA NALLE PUH

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Ewan McGregor, Hayley Atwell, Bronte Carmichael, Mark Gatiss, Oliver Ford Davies

Genre: draama, komedia

Kesto: 1h 44min

Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin) on Disneyn tuottama live action remake -elokuva, joka ilmestyi vuonna 2018. Se poikkeaa monista muista uusintaversioista sillä tavalla, että se ei olekaan kopio edellisestä/edellisistä piirretyistä, vaan enemmänkin jatkoa niille. 

Elokuvan päähenkilönä on tietenkin itse Risto Reipas, ja ensin pääsemme seuraamaan hänen lapsuuttaan ja ajanviettoa Puolen hehtaarin metsässä ennen sisäoppilaitokseen lähtöä. Mukana on kaikki vanhat ystävykset: Nalle Puh, Ihaa, Tikru, Nasu, Kani, Kenguru, Ruu sekä Pöllö. Pian elokuva hyppääkin Riston aikuisuuteen, jossa tämä tapaa tulevan vaimonsa Evelynin. Myöhemmin he saavat lapsen nimeltä Madeline. Risto on kuitenkin hyvin uppoutunut työntekoon ja on siksi paljon poissa perheensä parista, jolloin juuri sopivasti Nalle Puh eksyy Lontooseen hänen luokse.

Risto Reipas luulee tulleensa hulluksi työstressistä, kun hän yhtäkkiä tapaa monen kymmenen vuoden päästä Nalle Puhin. Puh kertoo, että hän lähti etsimään tätä, koska Puolen hehtaarin metsässä on kumman synkkää ja kaikki sen asukkaat ovat kadonneet. Aluksi Risto hangoittelee vastaan, mutta lopulta hän suostuu auttamaan Puhia ja lähtee käväisemään pitkästä aikaa Puolen hehtaarin metsässä. 

Voi että, kuinka hauska ja suloinen kokonaisuus nyt onkaan kyseessä. Etenkin siinä, kun Puh oleskelee Riston kanssa Lontoossa, saa monet kerrat nauraa. Puh ei tietenkään vähä-älyisenä karhuna ymmärrä, että ei kannattaisi puhua muiden ihmisten nähden. Siinä sitten ovatkin kaikki hämillään. Muutenkin päästelee Puh monia hauskoja lausahduksia suustaan. 

Pidän todella paljon kaikkien hahmojen toteutuksista. Puh on se sama hupsu karhu kuin piirretyissäkin, mutta tässä versiossa jopa filosofinen. Risto on tietenkin aikuisena enemmän vakava ja ei aluksi innostu esimerkiksi ilmapalloista tai leikeistä sitten yhtään. Ihaa ja Tikru saivat selvästi Puhin ohella eniten ruutuaikaa, kun taas Pöllö, Kenguru, Kani ja Ruu jäivät enemmän sivuun. Aluksi se hieman harmitti, mutta tietysti nyt on vahvasti kyse Puhin paluusta. Ihaa tunnetaan erityisesti tämän pessimistisyydestä, ja sitä kyllä kovasti taas riitti. Sitä sai jopa ihan naurahtaa tämän synkille toteamuksille. Tikru on tietenkin se sama ylienerginen ja hännällään pomppiva hassuttelija. Myös Nasu pääsi hieman enemmän esille kuin loput hahmogalleriasta, ja hän oli yhä se pelokas arkajalka, mutta silti todella suloinen sellainen.

Tietenkin tärkeissä rooleissa ovat myös Riston vaimo Evelyn sekä tytär Madeline. Yhdessä koko hahmojoukkue luo elokuvan edetessä sydäntälämmittävän ja huumorintajuisen ilmapiirin, jota ei voi kyllä sitten yhtään vastustaa. Elokuvan ytimenä hehkuu loppupeleissä se, kuinka sitä kaikista tärkeintä asiaa ei saisi missään vaiheessa elämäänsä sivuuttaa tai unohtaa. Elämä on nyt, aika ei odottele. Niin filosofisia pohdintoja tämä elokuva toteaa. 

Monesti olen törmännyt siihen, että elokuva kompastuisi siihen, kuka sopii sen kohdeyleisöksi parhaiten. Vaikka elokuva tietty menee hieman sinne synkkyyden rajalle välillä, ei mielestäni tässä mitään kovin pelottavaa tapahdu. Muutenkin kyseessä on selvästi varttuneemmalle väelle sekä aikuisille tarkoitettu nostalgisointifilmi, etenkin jos on Nalle Puhista koskaan pitänyt. Ja minä ehdottomasti kuulun tuohon kategoriaan. Olen muutenkin sitä mieltä, että ei nyt täysin pehmoisilla ja ylipirteillä elokuvillakaan saisi lapsiaan kasvattaa, sillä sekään ei ole hyväksi. 

Risto Reipas ja Nalle Puh on todella sympaattinen, sydäntälämmittävä ja eritoten filosofinen nostalgiapakkaus erityisesti niille, jotka ovat lapsena Nalle Puhia katselleet. Itse olen lapsena monet kerrat katsellut sitä TV-sarjaa, ja myös Nasun suuresta elokuvasta olen kovasti pitänyt. Huumoria ja aikuisille tarjoavaa pureskeltavaa riittää, miksi hieman varttuneempi väki saanee tästä parhaiten jotain irti. Varautua saa myös koskettavuuteen, sillä tämä kyllä sai minulla pienoisia surun tunteitakin aikaan. Kokonaisuudessaan hyvin koskettava ja lämminhenkinen uudelleenfilmatisointi, ja niistä disneyn remake-elokuvista ehdottomasti paras.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: 5 Centimeters per Second ~ Byôsoku 5 senchimêtoru (2007)

5 CENTIMETERS PER SECOND

Ohjaus: Makoto Shinkai

Pääosissa: Kenji Mizuhashi, Yoshimi Kondou, Satomi Hanamura, Ayaka Onoue

Genre: anime, draama, romanssi

Kesto: 1h 3min

5 Centimeters per Second (Byôsoku 5 senchimêtoru) on vuonna 2007 ilmestynyt Makoto Shinkain ohjaama elokuva. Se koostuu kolmesta osiosta: Cherry Blossom (1), Cosmonaut (2) ja 5 Centimeters per Second (3). 

Cherry Blossom -osiossa keskitymme kahden henkilön, Takaki-pojan ja Akari-tytön, väliseen parisuhteeseen. Heidän välilleen alkaa kasvaa etäisyys Akarin muutettua eri kaupunkiin. Hyvin vähän nähdään heidän yhteisiä hetkiä, enemmänkin monologit kertovat katsojalle heidän tunteistaan toisiaan kohtaan. Suurimman osan ajasta Takaki on junassa matkalla tapaamaan Akaria, ja kun he viimein kohtaavat, polttaa romantiikka kuumana ilmassa. 

Mielestäni tämä osio on kaikista parhaiten onnistunut koko elokuvasta, sillä se on niistä selkein. Siinä keskitytään olennaiseen, eli päähenkilöiden välisen etäisyyden tunnusteluun. Ei tässä silti ongelmilta vältytä. Tuntuu, että tämä kärsii ajoittain samasta asiasta kuin eräs aikaisempi Shinakin leffa. Molemmissa hahmot jäävät harmillisen etäisiksi katsojalle. Yhä siis tuntuu, että seurailen vain sivusta päähahmojen tuntemuksia monologien ja dialogien kautta, mutta en pääse heidän päiden sisälle. Osio kirjaimellisesti alussa vain kertoo Takakin ja Akarin rakastavan toisiaan, ja katsojan on sitten vain uskottava se ilman minkäänlaista rakennuspohjaa. Onneksi se kaikki kuitenkin etenee melko helposti seurattavasti, ja hahmojen tekemiset ovat kyllä inhimillisen ja realistisen tuntuisia. 

Cosmonaut -osion keskiössä on vahvasti uusi henkilö, Kanae-tyttö. Hän on ilmeisesti tämän osion päähenkilö. Tässä seurataan hänen tunteiden syttymistä Takakia kohtaan, mutta kuinka hän ei pysty paljastamaan tälle niitä. Koko osion ajan Kanae mietiskelee, pitääkö Takaki hänestä, ja kertoako vai eikö kertoa tälle omista tunteistaan. 

Tämä on ehdottomasti näistä osioista kaikista turhin, sillä se on hyvin irrelevantti. Miksi ihmeessä meidän pitäisi yhtäkkiä keskittyä johonkin uuteen tyttöön ja hänen rakkauden tunteisiin, kun tämä elokuva on selvästi tarina Takakista ja Akarista? Toisaalta joudun kyllä myöntämään, että Kanae sai minulta suurimmat sympatiat puolelleen. Hän nimittäin omasi eniten persoonallisuutta koko hahmogalleriasta. Tässä osiossa tulee kuitenkin auttamatta tunne, että leffa eksyy minne sattuu ja unohtaa, mikä se pointti oikein olikaan. 

5 Centimeters per Second -osiossa juoni palaa oikealle raiteelleen ja keskittyy taas Takakin ja Akarin väliseen etäisyyteen. Enemmän näemme Takakia, sillä hän on ilmeisesti se, joka ei ole pystynyt liikkumaan elämässään eteenpäin. Hän yhä jahkailee ja tuntee kaipuuta Akarin perään ja katuu asioita, joita hän jätti tekemättä. Lopussa sitten realistisuus viiltää läpi kuin juna, ja elokuva loppuu.

Tämä osio palauttaa onneksi elokuvan raiteilleen, mutta on silti aivan liian kiirehditty omaan makuuni. Tuntuu, että siitä ei oikein jäänyt minulle mitään käteen. Pidin silti elokuvan lopetuksesta sekä realistisuudesta: kuinka esimerkiksi jäämme jarruttelemaan emmekä uskalla tehdä päätöksiä. 

Kaiken kaikkiaan 5 Centimeters per Second on ihan kelpo elokuva. Se on hidastempoinen ja yrittää tunnelmoida mahdollisimman paljon yksinkertaisella juonellaan. Ensimmäinen osio on tiivistunnelmainen, toinen irrelevantti ja kolmas kiirehditty. Tämä oli minulle melkoinen pettymys, sillä odotin sen olevan saamiensa kehujen arvoinen. Päähahmot jäävät valitettavan etäisiksi, minkä vuoksi en tuntenut niitä surun tai katkeransuloisuuden tunteita kunnolla, vaikka kuinka yritin. Yhden katselukerran varaan tämä ei kuitenkaan jäänyt, vaan tämä sai minulta toisenkin mahdollisuuden. Se tuntui nyt toisella katselukerralla selkeämmältä, mutta ei se silti minulle oikein kolahda. Ainoa hahmo, joka sai minulta sympatiat puolelleen, on toisen osion päähenkilö Kanae, joka ei edes liittynyt tähän tarinaan olennaisella tavalla. Tietenkin taas paras puoli leffasta on se animaatiotyyli, joskin hahmojen design ei tietty vielä niin kaunista ole. Kyllä tämä nyt kokonaisuudessaan juuri ja juuri plussan puolelle tuntui päätyvän, sillä pidin tietyistä realistista asioista, joita ihan oikeassakin elämässä tapahtuu. Leffa kompastuu tunnelmoimisessa kuitenkin siihen, että se ei näytä tunteita katsojalle, vaan kertoo ne katkeilevien monologien kautta, mikä ei vain yksinkertaisesti toiminut. Samantien olisi voinut ennemmin lukea käsikirjoituksen kuin katsoa tätä elokuvana. Verrattaessa tätä Your name -elokuvaan selkeästi huomaa, kuinka Shinkai on ohjaajana kehittynyt. 

Elokuvan tiedot: www.wikipedia.com, www.imdb.com

Arvostelu: The Place promised in our early days ~ Kumo no Mukô, yakusoku no basho (2004)

THE PLACE PROMISED IN OUR EARLY DAYS

Ohjaus: Makoto Shinkai, Yoshio Suzuki

Pääosissa: Hidetaka Yoshioka, Masato Hagiwara, Yuka Nanri

Genre: anime, draama, romanssi, scifi

Kesto: 1h 31min

The Place promised in our early days (Kumo no Mukô, yakusoku no basho) on vuonna 2004 ilmestynyt Makoto Shinkain elokuva. Olen viime aikoina yrittänyt ottaa itseäni niskasta kiinni ja harpata läpi melkeinpä kaikki kyseisen herran teokset. Se on hyvin työlästä ja pitkäpiimäistä, sillä melkeinpä kaikki Your name -elokuvaa edeltävät tekeleet ovat tuntuneet sisällöiltään hieman unohdettavilta. Viimeksi tuli arvosteltua The Garden of words, joka kyllä yllättäen onnistui olemaan vakuuttava. Nyt on sitten vuorossa tämä hieman aikaisempi herran tekele. Elokuvan nimessä oli jotain hyvin houkuttelevaa, joten odotin tietenkin jotain ainutlaatuista kokemusta. Kuinkakohan kävi?

Tarinan keskiössä on jonkin sortin trioporukka: kaksi poikaa (Hiroki ja Takuya) ja yksi tyttö (Sayuri). Aluksi veikkailin jo, että luvassa olisi kolmiodraamaa, mutta ilmeisesti toiseen heistä tyttönen on rakastunut, ja samoin se poika häneen. Nimet menivät minulla sekaisin, joten en osaa sanoa, oliko Sayurin sydämen valittu Hiroki vai Takuya. Luulisin, että jos elokuvassa olisi ollut selkeämmin yksi henkilö keskiössä, eikä koko ajan vaihtuvaa näkökulmaa, muistaisin heidän nimet paremmin. Pelkästään nimet eivät minulla kuitenkaan jääneet unholaan. En edes yhtään osaisi kuvailla hahmojen luonteita. Niin sekava ja poukkoileva tämä kokonaisuus oli. Se yrittää olla liian montaa asiaa yhtä aikaa, miksi se kaikki jää niin heiveröiseksi pintaraapaisuksi: melodramaattinen, scifimäinen, sotaan liittyvä... Nyt jo unohdinkin, että miten ihmeessä se jokin sotakin tuohon tarinaan edes liittyi. Siitä kyllä mainittiin, mutta sitä ei näytetty. Mitä, häh?

Kaikki hahmot ovat hyvin onttoja, ja juonta tällä elokuvalla hädin tuskin edes on. Tarina selvästi yrittää rakentaa jotain omituista ja pohjustamatonta romanssia, joka hukkuu tuon kaiken yritteliään scifimäisyyden ja tyhjänoloisten sivuhahmojen joukkoon. Tämän ilmeisesti kuuluisi herättää tunteita. No, sanotaanko, että tämä sai minulla suurimmaksi osaksi aikaan vain väsymyksen tunteita. Haukottelujen määrä oli melkoisen radikaalia. Enpä ole hetkeen näin tylsää animea nähnyt. Leffan parhaimmaksi puoleksi päätyi animaatiotyyli, ja aika ajoin musiikkikin oli mukiinmenevää. Hahmojen animointi ei tietenkään ole niin hyvin kehittynyttä tässä vielä, jos Shinkain myöhempiin elokuviin vertaa. Maisemat olivat silti sitä tuttua silmäkarkkia ja wallpaperia, mikä onneksi piti minut juuri ja juuri hereillä. 

Hahmojen dialogit/monologit tuntuivat välillä katkeilevilta, kuten muissakin vanhemmissa Shinkain teoksissa. Olihan niissä sitä tiettyä poeettisuutta ja nättiyttä. Tässä tuntuu selvästi olevan samanlaista suureellisen loppukliimaksin rakentamisainesta, kuin mitä kahdessa viimeisimmässä leffassakin (Your name, Weathering with you) on. Tässä ei silti juuri ihmeempää kliimaksia koeta. Olin vain helpottunut, että leffa vihdoin ja viimein loppui. Kesto ei edes ole pitkä, sehän on vain puolitoista tuntia, ja silti tämä sai minut näin uneliaaksi.

The Place promised in our early days jatkaa samaa pettymysten rataa, mitä olen tässä jo hyvän tovin vanhempien Shinkain elokuvien kanssa kokenut. Tämä saattaa silti hyvinkin olla kyseisen herran teoksista huonoin. Se on aivan tajuttoman vaikeaselkoinen, täyteen ahdettu ja tylsä. Sillä ei tunnu olevan minkään sortin pääfokusta, tai sitten sillä on, mutta se hukkuu tuon kaiken melskeen sekaan. Yksikään hahmo ei ole kiinnostava tai muistettava. Parasta tässä elokuvassa on sen mainosjuliste sekä animaatiotyyli. Muu onkin sitten pintaraapaisuksi jäävää epäselvyyttä. Elokuva ei missään vaiheessa lähde käyntiin eikä nappaa katsojaa mukaansa. Vilkuilin viiden minuutin välein jäljellä olevaa kestoa, sillä aika kului tämän leffan ääressä hyvin matelevasti eteenpäin.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: The Garden of words ~ Koto no ha no niwa (2013)

THE GARDEN OF WORDS

Ohjaus: Makoto Shinkai

Pääosissa: Miyu Irino, Kana Hanazawa

Genre: anime, draama, romanssi

Kesto: 46 min

The Garden of words (Koto no ha no niwa) on vuonna 2013 ilmestynyt Makoto Shinkain ohjaama anime-elokuva. Kyseinen herra on saanut mainetta erityisesti hänen kahdesta viimeisimmästä teoksestaan, Your name ja Weathering with you, jotka ovat jo ripsakasti keränneet faneja ja suosiota ympärilleen. Oma henkilökohtainen Shinkaisuosikkini on tietenkin Your name, mikä voi toki johtua siitä, että se on ensimmäinen näkemäni teos häneltä. Koska olen kirjaimellisesti myynyt sydämeni kyseiselle elokuvalle, tuntuu auttamatta siltä, että mikään muu Shinkain teos ei yllä samalle tasolle. Mutta mitenköhän kävi The Garden of wordsin kanssa?

Tarinan keskiössä seurataan 15-vuotiasta poikaa (Takao) sekä 27-vuotiasta naista (Yukino), jotka eräänä sateisena päivänä sattuvat samanaikaisesti puiston katoksen alle oleskelemaan. Takao on yhä opiskelija, joka kuitenkin haaveilee kenkäsuunnittelijan urasta, kun taas Yukino on samassa koulussa työskentelevä opettaja. Toinen lintsaa koulusta ja toinen töistä. Yukinon tilanne on tietenkin vielä kinkkisempi, sillä hänen nähdään napostelevan suklaata sekä juovan olutta keskellä päivää. Molempien elämäntilanteessa on omat naarmunsa, minkä vuoksi he ovat jotakuinkin samalla aaltopituudella ja vaikuttavat aina hiljaisesti kaipaavan toistensa luokse.

Tämä Shinkain teos on enemmänkin lähellä lyhytelokuvaa jo ihan kestonsakin puolesta. Sitä se myös sisällöltään juurikin on: tarina luottaa hiljaisuuteen ja vähäeleisyyteen, mikä sitten ihan katsojasta riippuen on joko hyvä tai huono asia. Suurin osa dialogeista on jommankumman hahmon ajatuksia, hyvin vähän kuulemme heidän yhteisiä keskusteluja. Ydin keskittyy siihen tuttuun hiljaiseen kaipaukseen, mitä yleensä kyseisen herran töissä painotetaankin. Tässä tapauksessa sade tuo kaksi ihmistä jatkuvasti yhteen, kun taas auringonpaiste erottaa heidät toisistaan. 

Hahmot jättävät omaan makuuni paljon syventämisen varaa, sillä heihin käytetty aika on tosiaan vain se 46 minuuttia. Pelkästään pintaraapaisuiksi he eivät kuitenkaan onneksi jää. Yllättävän paljon Shinkai tässä teoksessa tosiaan ehtii sisältöä luoda, vaikka elokuvan loputtua minulle jää auttamatta tunne, että olisin halunnut nähdä jotain vielä enemmän. Loppukohtaus on silti tyydyttävä: se on hyvin voimakas, ja siinä on vaikeaa tunteilta välttyä.

Animaatiotyyli on soundtrackin ohella elokuvan parhaimpia puolia. Se on todellista wallpaperia joka sekunti. Musiikki pysyy hyvin tasapainossa tunnelman kanssa, erityisesti voimakkaan loppukliimaksin soundtrack on uskomattoman kaunis.

The Garden of words on niin lyhyt elokuva, että en siitä pysty kovin pitkää arvostelua raapustelemaan. Se on juoneltaan hyvin yksinkertainen, mutta pitää sisällään hienovaraisesti luotuja tunteita kaikessa vähäeleisyydessään. Tarinan yksinkertaisuuden pystyy jotakuinkin kääntämään elokuvan vahvuudeksi, mutta jotain syvennystä jäin hahmoihin kaipaamaan. Tuntuu, että katsottuani elokuvan (jo kolmannen kerran), en edes osaisi heidän luonteitaan kunnolla kuvata. Katsojan on kuitenkin helppo investoitua heihin tunnelman kautta. Hieman ristiriitaisia tunteita saattaa aiheuttaa heidän välinen ikäero, enkä itsekään täysin tiedä, mitä siitä pitäisi ajatella. Toisaalta ikä on tietenkin vain numeroita, eikä tässä tapauksessa mistään suuresta rakkaustarinasta olekaan kyse.

Loppujen lopuksi The Garden of words jätti minulle suhteellisen tyydyttyneen olon, ja uskon palaavani sen ääreen vielä joskus. Se kikkailee hienosti tunteiden kanssa erityisesti upealla loppukohtauksellaan. Päähahmojen väliset tunteet ovat hienovaraisesti luotuja, eikä kerronta vähäeleisyydestään ja yksinkertaisuudestaan huolimatta missään vaiheessa pitkästytä. Jotain enemmän olisin kuitenkin halunnut päähahmoista saada vielä irti. Leffalle kannattaa ehdottomasti antaa mahdollisuus, jos Shinkain elokuvat yhtään kiinnostavat. Se on nimittäin mielestäni Your name-elokuvaa edeltävistä leffoista paras. 

Elokuvan tiedot: www.imdb.com