Arvostelu: Aladdin (1992)

 ALADDIN

Ohjaus: Ron Clements, John Musker

Pääosissa: Scott Weinger, Robin Williams, Linda Larkin, Jonathan Freeman, Frank Welker, Gilbert Gottfried, Douglas Seale

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 30min

Aladdin on vuonna 1992 ilmestynyt Disneyn 31. klassikkoelokuva. Olen hyvin varma, että se oli kouluikäisenä ihan se suosikkielokuvani Disneyltä. Pidin elokuvan seikkailullisesta ja komediallisesta otteesta, ja Jasmine oli lempiprinsessani. 

Elokuva sijoittuu Agrabaan, jossa suurvisiiri Jafar havittelee itsellensä ihmeiden onkalossa olevaa taikalamppua. Eräänä päivänä hän käskyttää apulaistaan hakemaan lampun, mutta ihmeiden onkalo ei hyväksy tätä sisäänsä todeten näin: "etsi hiomaton timantti".  Toisin sanoen sisäänkulkijan sisin täytyy olla puhdas, mitä Jafarin apulainen rikollisena ei tietenkään ollut. Pian Jafarille selviää, että hiomaton timantti olisi katurotta Aladdin. 

Aladdin on aivan tavallinen kaduilla elelevä köyhä mies, jolla on kaverinaan Abu-apina. Yhdessä he varastelevat ruoaksi muun muassa hedelmiä kojuilta. Eräänä päivänä Aladdin näkee erittäin kauniin naisen nimeltä Jasmine, joka joutuu vaikeuksiin antaessaan kojulta omenan nälkäiselle pikkupojalle maksamatta siitä. Aladdin saapuu paikalle virittelemään jekkua, minkä avulla hän saisi pelastettua neidon pulasta. Hyvin se ei tietenkään suju, vaan he saavat vartijat peräänsä. He ehtivät kuitenkin pakoon Aladdinin asuinsijaan, jossa he hieman tutustuvat toisiinsa. Pian kuitenkin vartijat löytävät Aladdinin pesäpaikan, ja hänet vangitaan. Siinä samalla Jasmine yrittää vedota vartijoihin kertomalla olevansa sulttaanin tytär. Siitä huolimatta katurotta päätyy telkien taakse. Tuon kaiken takana on tietenkin loppujen lopuksi Jafar.

Aladdin tuntuu näin aikuisena jokseenkin ristiriitaiselta hahmolta. Hänen nähdään kyllä olevan kiltti ja nöyrä köyhillä kaduilla, minkä ansiosta häntä sympatisoi, mutta jotenkin hänessä ei voi sivuuttaa sitä että hän teeskentelee lähes koko keston ajan prinssiä Jasminelle. Tavallaan Aladdinilla on siihen toki aika hyvät tarkoitusperät, mutta toisaalta se on pidemmän päälle ajateltuna hyvin itsekästä. Hahmo on kyllä silti helposti pidettävä, mutta katsojana myös vahvasti toivoo että hän olisi rehellisempi ihastuksen kohteelleen. Toisaalta pidän Aladdinissa kyllä siitä, että hän myöhemmin ymmärtää virheensä ja hieman kehittyy hahmona. Aladdinin sidekickinä toimii Abu-apina, joka on aika ahne mutta myös huvittava tapaus.

Jasmine on mielestäni oikein hyvin toteutettu prinsessa. Hän uskaltaa sanoa mielipiteensä isänsä sääntöjä vastaan eikä suostu kenenkään sulhasehdokkaan vaimoksi tuosta noin vain. Jasminella on ollut yllättävänkin suuri merkitys minulle, olihan hän idolihahmoni lapsena. Jopa niin kovasti taisin hahmoa ihailla, että siksi suosikkivärikseni tuli turkoosi (Jasminen puku on turkoosin värinen). Muutenkin olen aina pitänyt Jasminen puvustusta kaikista kauneimpana disney-prinsessojen joukosta. Lapsena pidin myös eniten prinsessoista, joilla on mustat hiukset, niin varmaan sekin on osasyynä siihen, että fanitin Jasminea. Ja olen kyllä yhä sitä mieltä, että hän on disney-prinsessoista kaikista kauneimmin suunniteltu!

Jasminen sidekickinä nähdään Rajah-tiikeri, joka ärjyy emäntänsä kosiskelijoille. Jasminen isä sulttaani on taas aika hupsu tapaus. Vaikka hän asettaakin tiettyjä sääntöjä tyttärelleen, on hän silti myös välittäväinen tätä kohtaan. Sulttaania vaivaa kuitenkin hieman hyväuskoisuus, sillä hän tuntuu luottavan liiankin helposti Jafarin puheisiin. (Näin hieman keskeisestä aiheesta sivuten, olen huomannut, että hauskoja ja hupsuja disney-isähahmoja yhdistää yksi seikka: he ovat aika pienikokoisia. Jos heitä vertaa vaikkapa radikaalisti Arielin tai Pocahontasin suurikokoisempiin isähahmoihin, eron huomaa: he ovat paljon ankarampia tyttärilleen.)

Muita hahmoja ovat sitten tietenkin vielä Henki, Taikamatto, Jafar sekä Jago. Henki on tietenkin se todellinen "highlight" koko leffasta. Hän on erittäin hauska hahmo, johon helposti kiintyy. Erityisesti Vesa-Matti Loirin tulkitsemana Henki on aivan loistava. Hauskuudestaan huolimatta on Hengellä suruja ja haaveitakin. Hän on nimittäin lampun vanki ja toivoo, että voisi vielä jonain päivänä olla vapaa. Taikamatto taas on mielestäni erittäin sympaattinen ja ihana. Vaikka hän onkin vain matto eikä puhu leffan aikana ollenkaan, on häneenkin saatu mukavasti persoonaa. Jafar on erittäin ilkeä ja ahne pahis, joka  teeskentelee Sulttaanille ja Jasminelle hyvää. Hän tuntuu havittelevan taikalamppua vaikkapa hautaansa asti. Hänen kätyrinsä Jago-papukaija taas on sellaisen ilkeän ja hauskan mukava sekoitus. 

Musikaalina elokuva toimii mainiosti. Yksikään laulu ei ole turhan tai tylsän tuntuinen. Alussa kuullaan mahtava Arabian yöt, jonka aikana näemme hienon maiseman sulttaanikunnasta. Askelta edellä -laulu taas esittelee meille tarinan sankarin, Aladdinin, ja kuinka hän selviää köyhillä kaduilla ruokaa varastellen. Ei kaveria parempaa toimii hyvänä ensiesittelynä Hengelle. Prinssi Ali kuullaan siinä, kun Aladdin saapuu "prinssinä" sulttaanikuntaan pyytämään Jasminen kättä. Elokuvan romanttisena lauluna kuullaan Se on kuin yö, joka on kyllä todella kaunis ja kuuluu ehdottomasti disneyn parhaimpien laulujen joukkoon. Sen aikana Aladdin ja Jasmine lentävät taikamatolla. 

Aladdin on erinomainen elokuva, joka onnistuu yhä ilman nostalgialasejakin viihdyttämään, jännittämään ja naurattamaan erittäin paljon. Musiikit ovat todella hyviä, erityisesti Arabian yöt ja Se on kuin yö ovat sellaisia, joista saa mukavasti kylmiä väreitäkin. Hahmotkin ovat oikein loistavia tapauksia, erityisesti Henki on kyllä yksiä ikimuistoisimpia hahmoja disneyltä, ja pahiksena toimiva Jafarkin on hyvin mieleenpainuva kaikessa synkkyydessään ja ilkeydessään. Jokin pieni piste iin päältä tunnepuolella jää kuitenkin puuttumaan, ja siksi en tälle ihan täysiä tähtiä lyö pöytään. Todellinen klassikko silti on kyseessä, ja se edustaa ehdottomasti disneyn parhaimmistoa!

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.imdb.com