Arvostelu: Aladdin (1992)

 ALADDIN

Ohjaus: Ron Clements, John Musker

Pääosissa: Scott Weinger, Robin Williams, Linda Larkin, Jonathan Freeman, Frank Welker, Gilbert Gottfried, Douglas Seale

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 30min

Aladdin on vuonna 1992 ilmestynyt Disneyn 31. klassikkoelokuva. Olen hyvin varma, että se oli kouluikäisenä ihan se suosikkielokuvani Disneyltä. Pidin elokuvan seikkailullisesta ja komediallisesta otteesta, ja Jasmine oli lempiprinsessani. 

Elokuva sijoittuu Agrabaan, jossa suurvisiiri Jafar havittelee itsellensä ihmeiden onkalossa olevaa taikalamppua. Eräänä päivänä hän käskyttää apulaistaan hakemaan lampun, mutta ihmeiden onkalo ei hyväksy tätä sisäänsä todeten näin: "etsi hiomaton timantti".  Toisin sanoen sisäänkulkijan sisin täytyy olla puhdas, mitä Jafarin apulainen rikollisena ei tietenkään ollut. Pian Jafarille selviää, että hiomaton timantti olisi katurotta Aladdin. 

Aladdin on aivan tavallinen kaduilla elelevä köyhä mies, jolla on kaverinaan Abu-apina. Yhdessä he varastelevat ruoaksi muun muassa hedelmiä kojuilta. Eräänä päivänä Aladdin näkee erittäin kauniin naisen nimeltä Jasmine, joka joutuu vaikeuksiin antaessaan kojulta omenan nälkäiselle pikkupojalle maksamatta siitä. Aladdin saapuu paikalle virittelemään jekkua, minkä avulla hän saisi pelastettua neidon pulasta. Hyvin se ei tietenkään suju, vaan he saavat vartijat peräänsä. He ehtivät kuitenkin pakoon Aladdinin asuinsijaan, jossa he hieman tutustuvat toisiinsa. Pian kuitenkin vartijat löytävät Aladdinin pesäpaikan, ja hänet vangitaan. Siinä samalla Jasmine yrittää vedota vartijoihin kertomalla olevansa sulttaanin tytär. Siitä huolimatta katurotta päätyy telkien taakse. Tuon kaiken takana on tietenkin loppujen lopuksi Jafar.

Aladdin tuntuu näin aikuisena jokseenkin ristiriitaiselta hahmolta. Hänen nähdään kyllä olevan kiltti ja nöyrä köyhillä kaduilla, minkä ansiosta häntä sympatisoi, mutta jotenkin hänessä ei voi sivuuttaa sitä että hän teeskentelee lähes koko keston ajan prinssiä Jasminelle. Tavallaan Aladdinilla on siihen toki aika hyvät tarkoitusperät, mutta toisaalta se on pidemmän päälle ajateltuna hyvin itsekästä. Hahmo on kyllä silti helposti pidettävä, mutta katsojana myös vahvasti toivoo että hän olisi rehellisempi ihastuksen kohteelleen. Toisaalta pidän Aladdinissa kyllä siitä, että hän myöhemmin ymmärtää virheensä ja hieman kehittyy hahmona. Aladdinin sidekickinä toimii Abu-apina, joka on aika ahne mutta myös huvittava tapaus.

Jasmine on mielestäni oikein hyvin toteutettu prinsessa. Hän uskaltaa sanoa mielipiteensä isänsä sääntöjä vastaan eikä suostu kenenkään sulhasehdokkaan vaimoksi tuosta noin vain. Jasminella on ollut yllättävänkin suuri merkitys minulle, olihan hän idolihahmoni lapsena. Jopa niin kovasti taisin hahmoa ihailla, että siksi suosikkivärikseni tuli turkoosi (Jasminen puku on turkoosin värinen). Muutenkin olen aina pitänyt Jasminen puvustusta kaikista kauneimpana disney-prinsessojen joukosta. Lapsena pidin myös eniten prinsessoista, joilla on mustat hiukset, niin varmaan sekin on osasyynä siihen, että fanitin Jasminea. Ja olen kyllä yhä sitä mieltä, että hän on disney-prinsessoista kaikista kauneimmin suunniteltu!

Jasminen sidekickinä nähdään Rajah-tiikeri, joka ärjyy emäntänsä kosiskelijoille. Jasminen isä sulttaani on taas aika hupsu tapaus. Vaikka hän asettaakin tiettyjä sääntöjä tyttärelleen, on hän silti myös välittäväinen tätä kohtaan. Sulttaania vaivaa kuitenkin hieman hyväuskoisuus, sillä hän tuntuu luottavan liiankin helposti Jafarin puheisiin. (Näin hieman keskeisestä aiheesta sivuten, olen huomannut, että hauskoja ja hupsuja disney-isähahmoja yhdistää yksi seikka: he ovat aika pienikokoisia. Jos heitä vertaa vaikkapa radikaalisti Arielin tai Pocahontasin suurikokoisempiin isähahmoihin, eron huomaa: he ovat paljon ankarampia tyttärilleen.)

Muita hahmoja ovat sitten tietenkin vielä Henki, Taikamatto, Jafar sekä Jago. Henki on tietenkin se todellinen "highlight" koko leffasta. Hän on erittäin hauska hahmo, johon helposti kiintyy. Erityisesti Vesa-Matti Loirin tulkitsemana Henki on aivan loistava. Hauskuudestaan huolimatta on Hengellä suruja ja haaveitakin. Hän on nimittäin lampun vanki ja toivoo, että voisi vielä jonain päivänä olla vapaa. Taikamatto taas on mielestäni erittäin sympaattinen ja ihana. Vaikka hän onkin vain matto eikä puhu leffan aikana ollenkaan, on häneenkin saatu mukavasti persoonaa. Jafar on erittäin ilkeä ja ahne pahis, joka  teeskentelee Sulttaanille ja Jasminelle hyvää. Hän tuntuu havittelevan taikalamppua vaikkapa hautaansa asti. Hänen kätyrinsä Jago-papukaija taas on sellaisen ilkeän ja hauskan mukava sekoitus. 

Musikaalina elokuva toimii mainiosti. Yksikään laulu ei ole turhan tai tylsän tuntuinen. Alussa kuullaan mahtava Arabian yöt, jonka aikana näemme hienon maiseman sulttaanikunnasta. Askelta edellä -laulu taas esittelee meille tarinan sankarin, Aladdinin, ja kuinka hän selviää köyhillä kaduilla ruokaa varastellen. Ei kaveria parempaa toimii hyvänä ensiesittelynä Hengelle. Prinssi Ali kuullaan siinä, kun Aladdin saapuu "prinssinä" sulttaanikuntaan pyytämään Jasminen kättä. Elokuvan romanttisena lauluna kuullaan Se on kuin yö, joka on kyllä todella kaunis ja kuuluu ehdottomasti disneyn parhaimpien laulujen joukkoon. Sen aikana Aladdin ja Jasmine lentävät taikamatolla. 

Aladdin on erinomainen elokuva, joka onnistuu yhä ilman nostalgialasejakin viihdyttämään, jännittämään ja naurattamaan erittäin paljon. Musiikit ovat todella hyviä, erityisesti Arabian yöt ja Se on kuin yö ovat sellaisia, joista saa mukavasti kylmiä väreitäkin. Hahmotkin ovat oikein loistavia tapauksia, erityisesti Henki on kyllä yksiä ikimuistoisimpia hahmoja disneyltä, ja pahiksena toimiva Jafarkin on hyvin mieleenpainuva kaikessa synkkyydessään ja ilkeydessään. Jokin pieni piste iin päältä tunnepuolella jää kuitenkin puuttumaan, ja siksi en tälle ihan täysiä tähtiä lyö pöytään. Todellinen klassikko silti on kyseessä, ja se edustaa ehdottomasti disneyn parhaimmistoa!

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.imdb.com

Studio Ghibli elokuvien koskettavimmat hetket Top 20

Taas olisi hauskaa palailla Ghiblileffojen ääreen top-listan muodossa. En olekaan vielä lainkaan koonnut elokuvien surullisimpia tai koskettavimpia hetkiä, joten tällä kertaa voisi uppoutua niihin. Varoituksena tietenkin, että spoilereita luvassa! Ilman juonipaljastuksiahan ei tällainen lista mitenkään onnistuisi. Ja jos satut olemaan oikein herkällä päällä lukiessasi tätä, kannattaa varata nenäliina käsien ulottuville...

Nämä koskettavat hetket eivät ole missään paremmuusjärjestyksessä, vaan elokuvien kronologisessa järjestyksessä. Lasken mukaan sellaiset hetket, jotka ovat koskettaneet minua jotenkin syvällä sisimmässäni, vaikka eivät välttämättä olisikaan aina saaneet minua kyynelehtimään.

 

1. OHMUT PELASTAVAT NAUSICAÄN

Vaikka Tuulen laakson Nausicaän lopetus on tavallaan hitusen antiklimaattinen, niin siinä on myös jotain kaunista ja koskettavaa! Sen aikana Ohmut nostavat uhrautuneen Nausicaän ylös ja taustalla soi Requiem. Vaikka jättiläisötökät vaikuttavatkin ulkoapäin uhkaavilta, huomaa katsoja heidän olevan varsin sympaattisia otuksia. Ja tietenkin kohtauksesta niin kauniin ja koskettavan tekee se, että sekä aluksi vaarassa ollut pikkuötökkä ja Nausicaä sekä Tuulen laakso ovat nyt turvassa.

2. LAPUTAN YKSINÄINEN ROBOTTI

Laputa -linna taivaalla on Ghiblin puhtain seikkailuelokuva, eikä siitä sen vuoksi aluksi tohdi koskettavia hetkiä löytää. Mutta erityisesti yksi kohtaus on kuitenkin mieleeni jäänyt, nimittäin kun päähahmot saapuvat leijuvaan saareen Laputaan, tapaavat he siellä aivan mahdottoman sympaattisen mutta surullisen yksinäisen robotin. Aluksi he säikähtävät häntä, mutta huomaavat pian robotin auttavan saarella mm. lintuja ja pitävän huolta kaikesta. Ja kun loppukohtauksessa saari leijailee kauas pois, on surullista ajatella, että sinne se robotti jää yksin!

3. SETSUKO ITKEE ÄITINSÄ KIMONON PERÄÄN

Sitten vuorossa Ghiblin surullisin elokuva: Tulikärpästen hauta. Siitä voisi koota vaikka millä mitalla koskettavia kohtauksia, mutta jotta lista ei paisuisi aivan liian pitkäksi, mainitsen leffasta kaksi kohtausta, jotka ovat iskeneet minun tunnehermooni eniten. Niistä toinen on se, jossa Seita antaa heidän äitinsä kimonon myytäväksi saadakseen ruokaa. Kun täti on viemässä kimonoa pois, yrittää Setsuko kyyneleet silmissä estää häntä. Sen jälkeen nähdään tilannetta taaksepäin katsovan Seitan naamalla katumuksen ilme. Kyseinen kohtaus on jotenkin hyvin syvältä riipaiseva, ja sen aikana minun on hankala välttyä kyyneliltä.

4. SETSUKON KUOLEMA

Ja surullisuus synkistyy huippuunsa, kun edetään Tulikärpästen haudan kliimaksiin. Setsukon kuolema onkin varmaan koko leffan hetkistä sydäntä riipaisevin. Itse kuolema ei oikeastaan ole minulle se surullisin kohtaus tässä filmissä, vaan sen jälkeen nähtävä pätkä, jossa Setsuko puuhailee omiaan odotellessaan veljensä paluuta ja taustalla soi Home Sweet Home. Se jos jokin saa silmäni kostumaan kun edes kuuntelen kyseistä laulua. Kohtauksesta sydäntäsärkevän, herkän ja toisaalta kauniin tekee nimenomaan se, kuinka yksinäinen Setsuko oli Seitan ollessa poissa, mutta kuinka positiivisena hän silti jaksoi pysyä. 

5. SATSUKI PYYTÄÄ APUA TOTOROLTA

Naapurini Totorossa on yksi kohtaus, jossa minulla on kerran mennyt hieman tippa linssiin. Kun Satsuki suri äitinsä mahdollista kuolemaa, niin Mei karkasi sillä välin kera maissin tavoitteena mennä äidin luo sairaalaan. Kaikkien etsiessä pikkutyttöä ilman tulosta, alkaa Satsuki tuntea olonsa epätoivoiseksi. Viimein hän päättää mennä pyytämään apua Totorolta ja kyynelehtii sen aikana. Siinä kohtaa hahmon suru ja epätoivo tuntuvat niin jotenkin aidoilta, ja sydän sulaa kun iso sympaattinen pörröotus vääntää suuren hymyn naamalleen ja kutsuu ystävänsä Kissabussin apuun. Suloista ja koskettavaa samaan aikaan!

6. KIKIN LOPPUUNPALAMINEN

Kikin lähettipalvelu on vahvasti tarina itsenäistymisestä ja oppimisesta työhön. Leffan ensimmäinen puolisko raikaa silkkaa iloa ja pirteyttä, mutta Kikin kokiessa itsensä erilaiseksi muihin verrattuna, alkaa hän kyseenalaistamaan itseään. Samoihin aikoihin hän myöskin toteaa, että lentäminen oli hauskaa ja helppoa kunnes siitä tuli työtä. Kikin loppuunpalaminen ja ulkopuolisuuden tunne ovat niin samaistuttavia tilanteita, että hänen surunsa pystyy tuntemaan ja katsojana häntä sympatisoi vahvasti.

7. TAEKON PERHE EI PIDÄ HÄNTÄ "NORMAALINA"

Eilisen kuiskauksessa varmaankin sydäntäsärkevimpiä muistokohtauksia ovat ne, joissa Taeko ei osaa matematiikkaa ja hänen siskonsa ja äitinsä eivät ole tyytyväisiä tämän arvosanoihin. Kun Taekon sisko Yaeko ihmettelee äidille tämän huonoa matematiikan arvosanaa ja sanoo että se ei ole normaalia, toteaa heidän äiti että "Taeko ei ole normaali". Kyseinen kohtaus riipaisee sydämestä inhottavasti ja saa minut samaan aikaan näkemään punaista. Taekon perhe kohteli häntä välillä todella kurjalla tavalla, eivätkä he kannustaneet häntä tarpeeksi. Taekollahan olikin mahdollisuus kukoistaa improvisoinnin puolella, mutta siihen suuntaan ei hänen perheensä sallinut hänen kulkea.

8. EILISEN KUISKAUKSEN LOPETUS

Aah, Eilisen kuiskauksen lopetus on ehdottomasti eräitä kauneimpia ja koskettavimpia ikinä! Sitä ennen junassa nähdään, että perhonen lentää ikkunasta sisään ja ulos, mikä viittaa vahvasti leffan aikaisempiin monologeihin. Loppukohtauksen aikana nähdäänkin, kuinka Taeko päättää tehdä viimein sitä mitä oikeasti haluaa, ja sillä tavoin "toukasta kuoriutuu perhonen". On koskettavaa nähdä, kuinka nuorempi Taeko jää luokkatovereiden kanssa seisomaan tielle aikuisversion lähtiessä Toshion kanssa autolla pois. Leffan lopetus tuntuukin olevan tietynlainen hyvästi omalle lapsuudelle ja liikkumisesta eteenpäin.

9. PORCON SOTAMUISTOKOHTAUS/LENTOKONEIDEN VERHO

Vaikka Porco Rosso onkin varmaan Miyazakin hauskin elokuva, on siinä vahvasti melankolista tunnelmointiakin mukana. Mielestäni leffan draama ja komedia ovatkin täydellisessä balanssissa, minkä vuoksi kumpikaan puoli ei kärsi. Kun Porco kertoo Fiolle tarinan sotakokemuksestaan, käy ilmi että hän melkein kuoli ja käväisi kuoleman rajoilla. Hän näki lentokoneiden verhon, johon kokoontuivat kaikki kuolleet vesitasolentäjät. Kohtaus on todella koskettava, haikea ja kaunis. (Mielenkiintoisena yksityiskohtana seuraava, oletteko huomanneet: Kohtauksessa nähdään yksi ainoa elossa oleva vesitasolentäjä eli Marco/Porco, ja hän on myös ainoa, jonka lentokoneen propelli yhä pyörii. Muut eli kuolleet lentäjät liittyvät osaksi verhoa, ja heidän koneidensa propellit ovat lakanneet pyörimästä. Uskomaton yksityiskohta, joka kuvaa sitä, että Porco oli yhä elossa!)

10. SHIZUKU PURSKAHTAA ITKUUN

Sydämen kuiskauksen koskettavin kohtaus on ehdottomasti siinä, kun Shizuku vie kirjoittamansa kirjan luettavaksi Seijin isoisälle. Pelätessään epäonnistumista tarinan suhteen, purskahtaa Shizuku itkuun. Se kaikki paine purkautuu siinä hänellä ulos, ja hahmon stressi oman tien löytämisestä tuntuu hyvin samaistuttavalta. Kohtaus onnistuu siis todella koskettamaan paljon juurikin sen realistisuuden ja samaistuttavuuden ansiosta. Onneksi Seijin isoisä tukee Shizukua ja kertoo hänelle viisaasti "hiomattomasta timantista".

11. PRINSESSA MONONOKEN LOPETUS

Prinsessa Mononoken loppukliimaksi on erittäin jännittävä, mutta suuriin tunteisiin päästään vasta sen jälkeen, kun San ja Ashitaka ovat palauttaneet Peurajumalan pään. Tavallaan tuntuu haikealta, että Peurajumalaa ei periaatteessa enää ole, ja että ne suloiset Kodamatkin ovat ilmeisesti mennyttä. Myöskin epätasapainoon jää luonnon ja ihmisen välinen suhde, mikä toisaalta vain kuvaileekin hyvin oikeaa maailmaa. Kaikista koskettavimmaksi hetkeksi koen aivan viimeisen kohtauksen, jonka aikana nähdään yhden kodaman heilauttavan päätään äänekkäästi. Siitä jää jotenkin haikea olo.

12. CHIHIRO JA HAKU PUTOAVAT TAIVAALTA

Voi että, jos jokin Ghibli-kohtaus on eeppinen ja hyvin ennennäkemättömän kaunis, niin se on kyllä tämä! Harvoin animaatioissa tulee vastaan yhtä koskettavaa, ennalta-arvaamatonta ja kaunista juonenkäännettä. Kun Chihiro viimein muistaa Hakun ja paljastaa tämän oikean nimensä olevan Kohaku, putoavat he taivaalta kyyneleet silmissä. Niin koskettavaa, että silmä ihan kostuu! Ja vielä ihanammin tuota seikkaa korostaa Zenibalta aikaisemmin kuultu lause: "Once you've met someone, you never really forget them".

13. HAKU HYVÄSTELEE CHIHIRON

Henkien kätkemän lopetus on mielestäni erittäin melankolinen, mutta samalla myös varmaankin paras lopetus mitä animaatioista tiedän. Se ei lopu 100%:n onnellisesti, mutta ei myöskään 100%:n surullisesti. Onnellinen lopetus on siinä mielessä, että Chihiro pelasti vanhempansa ja pääsee takaisin ihmisten maailmaan, mutta surullinen taas siinä mielessä, että hän joutuu hyvästelemään Hakun. Kun olin katsonut elokuvan toisen kerran, imaisi sen maailma ja tapahtumat minut niin mukaansa, että koin lopetuksen erittäin koskettavaksi. Uskon sen olevan syynä siihen, että silloin ihan itkin katsottuani leffan!

14. LIIKKUVAN LINNAN LOPETUS

Tämä on sinänsä mukava poikkeus listalla, koska vihdoinkin kyseessä on täysin onnellinen lopetus, mutta silti koskettava sellainen. Hauru on saanut sydämensä takaisin, ja hän ja Sophie päättävät elää elämäänsä yhdessä liikkuvassa linnassa, joka on nyt lentävä linna. Niin ihanan romanttista ja tunnetäyteistä! Lisäksi on koko perhe silti yhä koossa: Calcifer, Turhatar, Markure ja Heen. Ainoastaan Naurispää puuttuu.

15. KÄTKIJÖIDEN LOPETUS

 

Kätkijät-elokuvan lopetus on katkeransuloinen mutta kaunis. Arietta perheineen joutuu muuttamaan uuteen paikkaan Harun saadessa tietää heidän olemassaolostaan. Pelkät hyvästit eivät aiheuta koskettavuuden tunnetta, vaan myös epäselvyys Shon kohtalosta liittyen sydänsairauteen. Vaikka katkeransuloinen lopetus on, jättää se samalla myös jotenkin rauhallisen ja leppoisan tunteen sisälle.

16. TUULI NOUSEE-ELOKUVAN LOPETUS

Tuuli nousee jatkaa katkeransuloisten lopetusten linjaa. Elokuva on vahvasti tarina unelmien saavuttamisesta ja menetyksistä. Jiron tavoite suunnitella ja rakennella lentohärveleitä kulkee iloisempaan suuntaan, kun taas hänen vaimonsa Naokon kunto siinä rinnalla heikkenee tuberkuloosin vuoksi. Lopulta koittaa se hetki, kun Naoko menehtyy, ja hänen hyvästinsä Jirolle on toteutettu hyvin koskettavasti: "Darling, you must live". Kyllähän se saa väkisinkin tipan linssiin ja tuntuu haikealta. Lisäksi lopussa kuullaan erittäin kaunis laulu Hikoukigumo, mikä vahvistaa koskettavuutta entisestään.

17. KAGUYA JA SUTEMARU LENTÄVÄT

Prinsessa Kaguyan tarun lentokohtaus on upea ja koskettava. Se on täynnä iloa ja haikeutta, sillä Kaguya ja Sutemaru toivovat voivansa olla vihdoin yhdessä. Kohtaus alkaa onnellisesti ja on täynnä toivoa, mutta muuttuu lopussa surulliseksi. Kohtauksen aikana saa siis liikuttua sekä ilosta että surusta!

18. PRINSESSA KAGUYAN TARUN LOPETUS

Prinsessa Kaguyan tarun lopetus on myös hyvin katkeransuloinen ja täten surullinen. Kaguya on alun perin kotoisin Kuusta, ja sinne hän myös joutuu lopussa palaamaan. Hän ehtii hädin tuskin kunnolla hyvästellä vanhempansa, kun hänen ylleen laitetaan viitta, jonka myötä hän unohtaa kokemuksensa Maassa. Kun Kaguya viimeisen kerran katsoo taaksepäin Maata kohti, hänen viittansa väri muuttuu harmaasta värikkääksi, millä näytetään että siinä kohtaa hän muisti vanhempansa. Ja kun lopputekstit alkavat ja taustalla soi Inochi no kioku, täyttyvät silmäni viimeistään siinä kohtaa kyynelistä.

19. MARNIE HYVÄSTELEE ANNAN

Marnie -tyttö ikkunassa-elokuvan kohokohta on ehdottomasti siinä, kun Anna juoksee siilosta surullisena ja katkeroituneena siitä, että Marnie jätti hänet yksin. Surullisin kohtaus on kuitenkin se, jossa Marnie hyvästelee Annan ja pyytää anteeksi että joutui jättämään lapsenlapsensa yksin. Niin koskettavaa, että itkulta on mahdotonta välttyä!

20. MARNIEN MENNEISYYS

Vaikka leffan surullisimmasta kohtauksesta päästiin jo ohi, on Marnien menneisyyden kuvaus myös hyvin koskettavaa ja saa silmäni kyyneliin.  Surullinen tapahtumakierre on suvussa jatkunut aina Annaan asti, joten onneksi Anna katkaisi sen antamalla anteeksi Marnielle. Marnie meni onnellisesti naimisiin Katsuhikon kanssa ja he saivat yhden lapsen Emilyn. Miehen kuoltua päätyi Marnie suremaan asiaa niin paljon, että Emily jouduttiin lähettämään sisäoppilaitokseen ja Marnie meni parantolaan. Katkeroituneena hylkäämisen tunteesta katkaisi Emily siteensä äitiin ja päätyi yhteen erään miehen kanssa, ja he saivat yhdessä lapsen, Annan. He kuitenkin traagisesti menehtyivät auto-onnettomuudessa, joten Marnie kasvatti Annan omanaan kunnes myös menehtyi kokemansa surun vuoksi.

Ja varmasti vaikka mitä muita koskettavia hetkiä Ghiblin elokuvista löytyy, mutta nuo tulivat minulla ensimmäisenä mieleen. Kertokaahan toki kommenttikentässä, mitkä hetket ovat koskettaneet teitä eniten.

Kuvat: www.medium.com, www.theface.com, www.filmicmag.com,  www.pinterest.com, www.animationscreencaps.com

Arvostelu: Pikku Kananen ~ Chicken Little (2005)

 PIKKU KANANEN

Ohjaus: Mark Dindal

Pääosissa: Zach Braff, Garry Marshall, Don Knotts, Patrick Stewart, Amy Sedaris, Steve Zahn, Joan Cusack, Wallace Shawn, Harry Shearer

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 21min

Pikku Kananen on yksi disneyn 2000-luvun leffoista, joka on ollut minulla aina vaan näkemättä. Leffalla ei kovin hyvä maine disney-fanien keskuudessa ole, ja jotkut pitävät sitä jopa studion huonoimpana tekeleenä. Ei siis ihme, että itseäni ei tämä kanaleffa ole liiemmin jaksanut kiinnostaa. Kuitenkin, kun kerta tavoitteenani on katsastella kaikki disney-klassikot läpi, niin sai Pikku Kananen vihdoin ja viimein päätyä katsottavaksi...

Tuskin on mikään yllätys, että Pikku Kanasen päähenkilönä on itse Pikku Kananen. Hän on koulussaan tai kaupungissaan ylipäätään aika kiusattu tapaus. Tarina alkaa siitä, että Pikku Kananen varoittaa kaupunkinsa Tammelan kansalaisia taivaan putoamisesta. Kuitenkin kun paniikin vallassa asukkaat tutkivat tilannetta, ajattelevat he Pikku Kanasen valehdelleen, ja että hänen päähänsä olisi taivaan palan sijasta pudonnut oikeasti vain tammenterho. Kaikkea muutakin häslinkiä Kananen saa aikaan, mikä vain lisää kaupungin vihaa häntä kohtaan. Hänen isänsäkään ei oikein ole hänen puolellaan, vaan yrittää saada pojan unohtamaan järjettömyydet. 

Päähenkilönä Pikku Kananen on ihan pidettävä tapaus, ja katsojana toivoo, että hänelle kävisi hyvin ja että hän onnistuisi tavoitteissaan. Hänen isänsä kautta tarina pyrkii käsittelemään jonkinasteista isä-poika-suhdetta, mutta se ei lopulta oikein aikaansaa sillä mitään vaikutusta. Aluksi kyseinen aihe vaikuttaa potentiaaliselta, mutta sen lopputulos on jokseenkin laimea. Isä tai Pikku Kananen ei myöskään tunnu käyvän kummoisempaa hahmokehitystä läpi, mikä toisi lihaa isä-poika-suhteen ympärille. Muita keskeisiä hahmoja ovat vielä Pikku Kanasen ystävät Sini Sorsa ja Possu Ponneton. He eivät erityisemmin jää mieleen, sillä he eivät oikein tee mitään erityistä leffassa. Sini Sorsa toimii jonkinlaisena ihastuksen kohteena Pikku Kanaselle, kun taas Possu Ponneton on lähes koko ajan melkoinen toilailija.

Tarinan lähtöasetelma vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, mutta paketti ei oikein missään vaiheessa imaise kunnolla mukaansa vaan jää oudolla tavalla etäiseksi. Leffa menee välillä myös liian koheltamisen puolelle, mikä ei toisaalta onneksi päässyt minua sen hirveämmin ärsyttämään. Sen sijaan juoni ja hahmot jäivät ikävän ohuiksi ja latteiksi, ja etenkin lopputulos on varsin mitäänsanomaton. Leffan katsottuani ei edes tuntunut, että olisin katsonut kokonaista elokuvaa, puhumattakaan siitä ettei tämä ole lähelläkään sanaa laadukas disney-klassikko. Elokuva pyrkii olemaan hyvin huumoripainotteinen, mutta itse en muista edes nauraneeni sen aikana kuin ehkä kerran, mikä kertoo paljon huumorin kehnosta tasosta. Pikkulapsille moinen sähellyshuumori saattaa toimia, mutta aikuisena tämän parissa saa viettää aikansa aikalailla sama ilme naamallaan. Mitenkään viihdyttävä ei leffa siis lopulta ole, ja se muuttuukin aika tylsäksi viimeistään puolessa välissä.

Musikaali ei elokuva varsinaisesti ole, vaan sisältää taustamusiikkia, jonka mukana hahmot kuitenkin välillä laulavat. Kyseinen tyyli ei oikein omaan makuuni toiminut, ja musiikit olisikin tehnyt mieli sammuttaa aina kun ne alkoivat soida.

Animaatiotyyli ei ole kestänyt aikaa sitten ollenkaan. Kyseessä on toki yksiä disneyn ensimmäisiä 3D-animoituja leffoja, mutta jopa esim. aikaisemmin ilmestynyt Pixarin Toy Story näyttää miljoona kertaa kauniimmalta kuin tämä. Ainoastaan muovisuus ei latista tunnelmaa, vaan hahmojen ulkonäöt ovat suorastaan rumia. Ei voi kuin ihmetellä, että kuinka tuollaiseen lopputulokseen animaattorit ovat päätyneet. Vaikka myöhemmin ilmestynyt Riemukas Robinsonin perhe oli myös muovinen ulkoasultaan, oli siinä sentään panostettu hahmojen ulkonäköön paremmin. 

Pikku Kananen on kokonaisuudessaan varsin tyhjänpäiväinen elokuva, joka ei oikein herätä tunteita suuntaan tai toiseen eikä tee mitään vaikutusta tarinansa puolesta. Juonen lähtöasetelma on ihan lupaavan oloinen, mutta homma muuttuu aika päämäärättömäksi sen jälkeen. Muutenkin juoni jää lopulta hyvin ohueksi ja latteaksi. Hahmotkaan eivät tee kummoisempaa vaikutusta, vaan jäävät juonen tavoin varsin mitäänsanomattomiksi ja ohkaisiksi. Leffa yrittää olla hauska, mutta sen kehnonpuoleinen huumori tehoaa mitä luultavimmin vain lapsiin jos edes niihinkään. Mitenkään erityisen viihdyttäväkään ei siis Pikku Kananen ole, minkä vuoksi se tuntuu enimmäkseen tylsältä. Animaatiotyyli taitaa olla tähän mennessä kamalinta, mitä olen disneyltä nähnyt. Etenkin hahmojen design on suorastaan kuvottavan näköistä. Ei Pikku Kananen huonoin näkemäni disney-klassikko ole (sitä titteliä kantaa yhä umpitylsä Dinosaurus), mutta kehnoimpien joukkoon se kyllä kuuluu.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com

Arvostelu: Herkules ~ Hercules (1997)

 HERKULES

Ohjaus: Ron Clements, John Musker

Pääosissa: Tate Donovan, Josh Keaton, Roger Bart, Danny DeVito, James Woods, Susan Egan, Bobcat Goldthwait, Matt Frewer, Rip Torn

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 33min

Jälleen voisi palata disneyn renesanssiajan leffojen pariin, ja tällä kertaa vuorossa on Herkules. Kyseessä onkin yksi lapsuuteni suosikeista, etenkin pikkuveljeni kanssa tätä tuli useasti tölläiltyä läpi...

Tarina sijoittuu Antiikin Kreikkaan, jossa Olympos vuorella asustavat jumalat. Heistä Zeus on ylijumala, ja eräänä päivänä hän juhlii vaimonsa ja kutsuvieraiden kera poikansa Herkuleksen syntymää. Juhliin saapuu käväisemään myös ei-kutsuttu vieras Hades, joka toimii Manalan valtiaana. Hadeksella on suunnitteilla vallata Olympos vuori 18 vuoden päästä, jolloin planeetat asettuvat paikoilleen. Silloin hän nimittäin pystyisi vapauttamaan jättiläistitaanit nykyisestä vankilasta. Kohtalottarien paljastaessa hänelle tulevaisuutta kuitenkin selviää, että Herkuleksesta tulisi kova vastus Hadekselle. Niinpä Hades komentaa kätyrinsä Piinan ja Paniikin kidnappaamaan poikavauvan ja juottamaan tälle myrkkyä. Omaksi onnekseen Herkules ei kuitenkaan kuole, mutta menetti silti jumaluuden. 

Maassa Herkules kasvaa ihmispariskunnan adoptoimana, mutta hän alkaa pian huomata, että ei oikein sopeudu tavallisten ihmisten joukkoon. Herkuleksen omatessa vahvat fyysiset voimat, on niistä usein harmia muille asukkaille. Saadessaan tietää oikeista vanhemmistaan Herkules jättää ottovanhemmilleen hyvästit ja lähtee etsimään neuvoa Zeuksen temppelistä. Jotta hänestä tulisi vielä joskus oikea jumala, hänen pitäisi todistaa olevansa oikea sankari.

Herkules on siitä yllättävänkin hyvin luotu hahmo, että häntä ei ole tehty mitenkään täydelliseksi, vaikka hänestä sankari on tarkoitus tullakin. Hän käy selvästi hahmokehitystä läpi, ja hänestä löytyy niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin. Herkules saattaa vaikuttaa melkein koko elokuvan ajan isosta lihaksistostaan huolimatta aika epävarmalta ja kömpelöltä. Suurin muutos hahmossa tapahtuukin vasta ihan lopputaistelussa ja siinä, kun hän tekee sen todellisen sankariteon. 

Sankariksi Herkulesta kouluttaa huvittava ja hieman naistenmieheltäkin vaikuttava Philoctetes/"Phil", joka on puoliksi ihminen ja puoliksi pukki. Sivuhahmoista suosikki on ehdottomasti Megara/"Meg", johon Herkules ihastuu heti ensisilmäykseltä. Meg on mielestäni piristävän erilainen naishahmo disneyltä, ollessaan sarkastinen ja omatessaan aika ikäviä muistoja liittyen rakkauteen. Kyseinen asia onnistuu tekemään hahmosta hyvinkin samaistuttavan. Hades taas on ehdottomasti eräitä parhaimpia disney-pahiksia, ollessaan niin huvittava ja synkkä samanaikaisesti. Hänen kätyreinään toimivat Piina ja Paniikki onnistuvat ajoittain huvittamaan, vaikka välillä kyseiset hahmot saattavat käväistä hieman ärsyttävyyden rajoilla. Ja ei pidä tietenkään unohtaa Herkuleksen sidekickinä toimivaa Pegasos-lentohevosta, joka taas on oikein mainio hahmo.

Herkules on aika vahvasti supersankarielokuva. Toiminta- ja taistelukohtauksia leffassa siis riittää, ja ne onnistuvatkin olemaan oikein komeita ja mukaansatempaavia. Tarinassa on mukavasti jännitystä, mutta tarvittaessa se osaa myös pysähtyä ja hengittää. Erityisesti pidän siitä, kuinka leffasta löytyy sopivasti draamaa Herkuleksen hahmokehityksen ja Megaran taustatarinan ansiosta. Lisäksi leffa on myös hyvin komediapainotteinen, eli useasti saa kyllä nauraa. 

Musikaali Herkules tietenkin on, ja laulut ovat Gospel-tyyppisiä. Suurimman osan musikaalinumeroista esittää Muusat: The Gospel truth, Zero to hero ja A Star is born. Ne ovat oikein hyviä ja rytmikkäitä. Alkupuoliskolla Herkules esittää laulun Go the distance, josta pidän kovasti sen melankolisuuden ja samaistuttavuuden vuoksi. Kouluttaessaan Herkuleksesta sankaria Phil esittää laulun One last hope. Ja sitten on vielä Megin esittämä I won't say I'm in love, joka on ehdoton suosikkini näistä lauluista! Etenkin Laura Voutilaisen tulkitsemana kyseinen laulu on mahtava.

Elokuvan animaatiotyyli on hyvin erilaista verrattuna moniin muihin disney-klassikohin. Eron selvästi huomaa etenkin hahmojen designista. Kaikkiin tyyli ei välttämättä uppoa, mutta omasta mielestäni se sopii tähän leffaan oikein hyvin.

Kokonaisuudessaan Herkules oikein hyvä disney leffa, josta komeita ja viihdyttäviä toimintakohtauksia ei puutu. Lisäksi mukana on toimivaa draamaa ja tietysti huumoria erityisesti Hadeksen ansiosta, ja kyseinen pahis on todellakin yksiä disneyn parhaimpia. Leffassa on myös muutamia piilovitsejä, joita oli erittäin huvittavaa huomata, sillä lapsena tuollaiset ovat menneet ihan ohi.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com

Top 10 Parhaimmat anime-elokuvat

Nyt kun katselukokemus animeleffojen puolelta on omalla kohdallani kasvanut paljon, niin mielessäni kävi, että voisi tehdä top-listaa parhaimmista anime-elokuvista. Lista perustuu tietty omaan mielipiteeseeni, ja kerrohan toki kommenttikentässä, mitkä ovat omia suosikkianime-elokuviasi!

Olen jättänyt Studio Ghiblin elokuvat tarkoituksella pois listalta, koska muuten listani olisi täynnä niitä, ja haluan tässä listassa tuoda esiin muita anime-elokuvia. Jos Ghiblien listaus kiinnostaa, pääset Ghiblien top-listaukseen tästä.

Jos jotain kunniamainintoja haluaisin antaa, niin ne varmaankin olisivat ainakin seuraavat leffat: Poika ja Peto ja Wolf Children.

10. SUZUME

(Makoto Shinkai, 2022)

Shinkain viimeisin leffa onnistui yllättämään minut oikein positiivisesti! Leffa tarjoaa juuri sopivasti jännitystä, sympaattisia hahmoja ja huumoria. Ja tietysti animaatiotyyli on myös upeaa. Tällä kertaa Shinkain leffa tuntuu pitkälti kasvutarinalta, minkä vuoksi päähenkilö on myös helposti samaistuttava. Tietysti myös teemat onnistuvat puhuttelemaan.

9. PAPRIKA

(Satoshi Kon, 2006)

Paprika on jännittävä ja surrealistinen elokuva, joka yhdistelee unia ja todellisuutta keskenään. Dr. Atsuko Chiba ja etsivä Konakawa yrittävät saada kiinni DC-minilaitteen varastajan, minkä seurauksena kaikenlaista kaaosta ja kiemuroita riittää. Värikäs animaatiotyyli ja mahtava soundtrack tekevät kiehtovan juonen lisäksi vaikutuksen. 

8. GHOST IN THE SHELL

(Mamoru Oshii, 1995)

Ghost in the Shell sijoittuu vuoteen 2029, jolloin ihmisiä on muokattu kyberneettisillä implanteilla joiden kautta he voivat olla yhteydessä tietoverkkoihin. Ihmisen ja keinotekoisen raja siis nousee selvästikin yhdeksi keskeiseksi teemaksi. Myös jännitystä leffassa riittää, kun päähahmo Motoko Kusanagi sekä muut jahtaavat Nukkemestariksi kutsuttua vaarallista kyberterroristia. Kyseessä on todella sellainen leffa, joka vaatii sataprosenttista keskittymistä, muuten katsojana olet pihalla kuin lumiukko.

7. LUPIN III - CAGLIOSTRON LINNA

(Hayao Miyazaki, 1979)

Miyazakin debyyttifilmi on kyllä jotain aivan hulvatonta katsottavaa! Siitä tulee erittäin hyvälle tuulelle, koska sen aikana saa naureskella niin kovasti, ja tietty kunnon seikkailuleffan tavoin myös jännitystä riittää. Cagliostron linnan päähenkilö Lupin on oikein veikeä ja älykäs tapaus, jonka keksimiä ratkaisuja seikkailun edetessä on herkullista seurata. Muutkin hahmot ovat oikein mainioita tapauksia, ja juoni jaksaa aina tempaista mukaansa.

6. THE GIRL WHO LEAPT THROUGH TIME

(Mamoru Hosoda, 2006)

The Girl Who Leapt Through Time on todellinen hyvän mielen elokuva maittavalla huumorilla ja idealla höystettynä! Päähenkilö Makoto löytää mystisen objektin, jonka avulla hän kykenee hyppäämään ajassa taaksepäin. Mikään mullistava scifi-teos ei ole kyseessä, vaan aikalailla perus kasvutarina, johon nyt on vain lisätty pientä aikamatkustusmaustetta mukaan. Ja tietenkin luvassa on paljon hauskoja tilanteita, mielenkiintoisia juonenkäänteitä ja hieman romantiikkaakin.

5. MILLENNIUM ACTRESS

(Satoshi Kon, 2001)

Millennium Actress on Satsohi Konin leffoista varmaankin kaikista sekavin, mutta samalla se on myöskin hyvin tunteellinen. Erityisesti lopetus yllätti minut aivan puun takaa ja kolahti kyllä lujaa. Tarinassa riittää jännitystä ja avointa mysteeriyttä, ja siinä taitaa olla myös paljon viittauksia tunnettuihin elokuviin, jotka ovat saattaneet hyvinkin mennä minulta ainakin toistaiseksi ohi. Paljon asioita jää katsojan tulkinnanvaraan, ja kuten Konin toisessa mestarillisessa elokuvassa Perfect Bluessa, Millennium Actressissa päähenkilö sekä tunnelma ovat ydin eikä niinkään juonen yksiselitteinen ratkaiseminen.

4. A SILENT VOICE

(Naoko Yamada, 2016)

A Silent Voice on kyllä ehdottomasti eräitä koskettavimpia elokuvia, mitä tiedän. Se on tarina kiusaamisesta, kiusatuksi tulemisesta ja itsetunnon käsittelemisestä. Luvassa on suuri tunteiden vuoristorata, jota kaunis ja loppuun asti hiottu pianomusiikki erinomaisesti tukee. Hahmot ovat erittäin hyvin luotuja ja samaistuttavia tapauksia, joskin sivuhahmoissa on pieniä puutoksia. A Silent Voice on yksi niistä elokuvista, joka ei aivan vakuuttanut minua ensimmäisellä katselukerralla, mutta uudelleenkatsottuna se iski minuun lujaa.

3. I WANT TO EAT YOUR PANCREAS

(Shin'ichirô Ushijima, 2018)

Ei, tämä elokuva ei kerro kannibalismista, vaikka nimi kieltämättä hieman epäilyttävältä kuulostaakin. Katsomalla teoksen selviää, mistä tuo nimi tulee. Kyseessä on näkökulmasta riippuen varsin tavanomainen kouludraama-anime, mutta mikä tekee tästä minulle niin erityisen, on sen käsittelemät teemat. Tarinahan keskittyy tutkailemaan mm. yksinäisyyttä, yhteyttä muihin ihmisiin sekä elämän merkitystä. Elokuvassa on toki joitakin vikoja, suurimpana niistä varmaankin aika yksipuoliset sivuhahmot. Siitäkin huolimatta I want to eat your pancreas on hyvin koskettava ja ajatuksia herättävä leffa, jonka teemoihin ja päähenkilöön voi katsojana pystyä jopa samaistumaan. 

2. PERFECT BLUE

(Satoshi Kon, 1997)

Perfect Blue on kyllä eräitä parhaimpia psykologisia elokuvia, mitä olen nähnyt! Tässä filmissä Konille tyypillinen surrealismi ja ihmismielen käsittely ovatkin aivan huipussaan. Tarina ei ole todellakaan suoraviivainen, vaan pikemminkin sekava. Yksiselitteistä ratkaisua ei juoneen mielestäni edes ole, hyvin paljon täytyy katsojan vain itse tähän uppoutua ja bongata yksityiskohtia sun muuta. Tarinassa on päähenkilön psyyken käsittelemisen lisäksi trilleripuoli, mikä tuokin jännitystä vielä enemmän mukaan. Mielenkiintoisena seikkana täytyy kyllä vielä mainita värien vaihtelu, joiden kanssa Kon tässä jännästi kikkailee (esim. tietyissä kohtauksissa punainen/sininen on vallitseva väri).

1. YOUR NAME.

(Makoto Shinkai, 2016)

Your Name. tulee tuskin minään yllätyksenä, onhan kyseessä hyvin suuren suosion saavuttanut anime-elokuva vuodelta 2016, joka ei ole Ghiblin käsialaa! Ja suosionsa teos on mielestäni täysin ansainnutkin, sillä sen tarina on hyvin moniulotteinen ja omaperäinen.

Your Name. on itse asiassa Ghiblien lisäksi ihan ensimmäisiä näkemiäni anime-elokuvia, enkä vielä silloin edes tiedostanut tämän nauttivan hyvin suurta suosiota. Ilman mitään ennakko-odotuksia leffa siis todellakin teki minuun suuren vaikutuksen nerokkaalla tarinankerronnallaan. Pidän erittäin paljon siitä, että elokuva alkaa varsin kevyesti sisältäen komediallisia hetkiä, mutta myöhemmin se sukeltelee dramaattisempiin ja syvällisempiin asioihin, minkä ansiosta tarina jopa koskettaa.

Edit: 14.1.24

Kuvat: www.pinterest.com