Arvostelu: Pieni merenneito ~ The Little Mermaid (1989)

 PIENI MERENNEITO

Ohjaus: Ron Clements, John Musker

Pääosissa: Rene Auberjonois, Christopher Daniel Barnes, Jodi Benson, Pat Carroll, Paddi Edwards, Buddy Hackett, Jason Marin, Kenneth Mars

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu

Kesto: 1h 23min

Pieni merenneito (The Little Mermaid) on vuonna 1989 ilmestynyt disneyn 28. klassikkoelokuva. Se on periaatteessa se leffa, joka aloitti disneyn renesanssiajan. Elokuva oli minulla kovassakin suosiossa lapsena, sillä olen katsellut sitä joskus alle kouluikäisenä Peter Panin ohella eniten. VHS-kasetti kun kului, tuli nopeasti tilalle DVD-versio ollessani jotain alakouluikäinen. Olen siis poikkeuksellisesti kasvanut sekä vanhan että uuden dubbauksen kanssa. Monethan pitävät vanhaa dubbia "oikeana", mutta itse varmaan vain omaksuin uuden dubin mutkitta, enkä koe sitä sen takia mitenkään vääräksi. Olen muutamia kertoja kuunnellut vanhaa dubbausta youtuben kautta, eikä se oikein omaan korvaani osu miellyttävästi. Omasta mielestäni Nina Tapio sopii siis Johanna Nurmimaata paremmin Arielin rooliin nuorella ja "naiivilla" äänellään, heijastaen typykän luonnetta mainiosti. Ei sillä, että Nurmimaan äänessä olisi  varsinaisesti mitään vikaa, mutta se kuulostaa omaan makuuni hitusen liian vanhalta.

Tarina sijoittuu merenalaiseen valtakuntaan, jota johtaa kuningas Triton. Hänellä on monta tytärtä, joista Ariel on nuorin ja tietenkin myös leffan päähenkilö. Hän on omaan maailmaansa uppoutunut ja unelmoi elämästä maan päällä. Merenneitona se ei tietenkään oikein onnistu. Eräänä päivänä hän pelastaa prinssi Erikin hukkumiselta ja rakastuu tähän ensisilmäyksellä. Maan pinnalla hän laulelee prinssille, ja prinssin mieleen tietenkin jää tuo kaunis lauluääni. Pian Ariel jo suunnitteleekin seuraavaa tapaamistansa prinssin kanssa, mutta isä ei ole kyseisestä asiasta iloissaan saadessaan tietää siitä. Triton antaakin kunnon opetuksen tyttärelleen tuhoamalla tämän luolakokoelman. Sydän särkyneenä Ariel päättää mennä Ursula-noidan juttusille siinä mielessä, että tämä muuttaisi hänet ihmiseksi. Vastapalvelukseksi Ursula saa Arielin äänen, ja ehtona sopimukseen on se, että prinssi rakastuisi Arieliin ennen kolmannen päivän auringonlaskua. Jos prinssi ei rakastu häneen, muuttuisi hän takaisin merenneidoksi ja olisi Ursulan omaisuutta.

Minua ärsyttää, että niin usein Arielin hahmoa on motattu. Hän kun ei alun alkaen haaveile ihmismaailmasta rakkauden tähden. Mieheen rakastuminenhan tapahtuu vasta myöhemmin, Arielin ollessa jo kiinnostunut ihmisistä ja heidän maailmasta. Jos jotain sen sijaan haluaisin Arielista motkottaa on se, että hän ei juuri kehity tarinan aikana ja saa silti haluamansa. Ja tapahtuuhan se itse rakastuminen aika äkkinäisesti. Yhtenä iltana laivan reunustalla oleskellessaan tyttönen tähtää silmänsä mustahiuksiseen mieheen, ja kun hän on pelastanut tämän, ilman mitään heidän välisiä keskusteluja tai juttusia, on hän jo rakastunut prinssiin. No, se on sitä disneyn entisajan logiikkaa kai vain. En kuitenkaan koe tuota äkkirakastumista hirvittävän isona miinuksena. Suurimpana syynä se, että kaksikko ei sentään heti päädy yhteen, vaan he oikeasti viettävät ensin aikaa keskenään. Vaikka Arielista paistaa läpi tietynlainen naiivius, on hän mielestäni erittäin hauskakin. Erityisesti kohtaus, jossa hän ja Erik ratsastavat vaunuilla, saa minut aina nauramaan.

Triton on isänä hyvin tiukkis ja päättäväinen. Hänen sääntöjään tulee noudattaa, muuten seuraa äänen korotusta ja rangaistus. Arielin sidekickeinä nähdään Pärsky-kala, Sebastian-rapu sekä Joonas-lokki. Pärsky on aika raukkamainen tyyppi, joka pelkää helposti kaikkea. Hän on siitä huolimatta mukavan välittävä ja auttavainen Arielia kohtaan. Sebastian on minun lempparini. Hän pyrkii olemaan hyvin Tritonin sääntöjä ja käskyjä noudattava rapunen, mutta ei voi myöskään olla täysin sydämetön Arielia kohtaan. Sebastian-ressu joutuu olemaan kamalassa stressissä tyttösen hankkien kaikenlaisia vaikeuksia itsellensä. Hahmolla on silti omat hauskat hetkensä. Erityisesti maukas ja hulvaton on aina ja ikuisesti Sebastianin ja kokin välinen kohtaus. Joonas on todella hauska, vaikkakin jonkin verran typerähkökin hahmo. Pidän silti hänen omista aatteistaan ihmisten esineistä: haarukka on mukamas tingeltangeli ja piippu puhkufagotti. Prinssi Erik on kohtelias ja ystävällinen hahmo, mutta aavistuksen etäiseksi jäävä sellainen. Ei nyt sentään kuitenkaan yhtä etäiseksi kuin vaikkapa Tuhkimon tai Lumikin prinssi. Erik toimii silti mainiosti, mutta katsojana häneen ei oikein muodostu ihmeempää kiintymystä. Ursula on ehdottomasti yksiä parhaimpia ellei jopa paras pahis disneyltä! Hän varastaa kyllä show'n mennen tullen. Hän on erittäin manipuloiva ja kiero, mutta silti yllättävän rehellinen. Muita hahmoja ovat sitten vielä Kiero ja Liero, jotka toimivat Ursulan kätyreinä. Mitä jollain tapaa vieläpä arvostan Ursulassa on se, kuinka hän kohtelee kätyreitänsä. Useimmitenhan pahikset kohtelevat kätyreitään kuin mitäkin roskaa, mutta Ursula oikeasti rakastaa Kieroa ja Lieroa. Nimittäin lopussa hän raivostuu, kun heille tapahtuu kamalasti. 

Elokuva itsessään on hyvin kevyt ja yksinkertainen pakkaus, mutta sitä täydentää mukavasti hienot kohtaukset. Mielestäni aloitus on jo ihanan raikkaan tuulinen kera laivan ja merenalaisten uumenien esittelyjen. Oma suosikkikohtaukseni taitaa olla Ursulan loitsukohtaus. Siinä pahis esittää katsojalle kieron ja manipuloivan puolensa. 

Musikaalina Pieni merenneito toimii erinomaisesti. En koe yhtäkään laulua turhaksi tai tylsäksi. Ne myöskin jäävät helposti päähän soimaan. Merenneitojen luo aloittaa leffan reippaasti ja raikkaasti. Tritonin tyttäret on hauska esittely merenneitojen maailmasta. Unelmiin mä jään on minulle varmaankin se nostalgisin laulu. Siitä olen lapsena jo kovasti tykännyt, ja kyllähän se yhä kaunis mielestäni on. Aalloissa siis on kuitenkin helpoiten se, joka jää päähän soimaan. Kuullaanhan se vielä lopputekstienkin aikana. Onnettomat sielut on mahtava pahislaulu! Varmaankin oma suosikkini, mitä disneyn pahislauluihin tulee. Siitä kuultaa Ursulan luonne niin hyvin läpi. Les Poissons on todella hauska, eikä sen aikana nauruilta vältytä. Suudelkaa taas on erittäin romanttinen ja söpö laulu. 

Pieni merenneito kuuluu disneyltä helposti siihen "todella hyvä"-kategoriaan. Leffasta on vaikea keksiä mitään pahaa sanottavaa, sillä siinä toimii kaikki erittäin hyvin. Päähenkilö saisi ehkäpä hieman kehittyä tarinansa aikana enemmän, mutta toisaalta Arielin uteliaisuutta ihmismaailmaa kohtaan on valloittavaa seurata. Musikaalinumerot ja animaatiotyyli taas ovat ehdottomasti erinomaista luokkaa. Ja onhan tässä leffassa yksi disneyn parhaimmista pahiksista, ja myös sidekickit toimii hyvin.

Elokuvalle on tehty myöhemmin kaksi jatko-osaa: Pieni merenneito II: Atlantiksen salaisuus ja Pieni merenneito 3: Arielin tarina. Ensimmäisen jatko-osan olen nähnyt, ja se on kyllä tähän mennessä toiseksi huonoin disney-jatkis mitä tiedän, sillä huhhuh mitä kuraa se oli...(Pocahontas II on mielestäni huonoin disney-jatko-osa). Kolmatta osaa en ole nähnyt, mutta suunnitteilla olisi sekin katsoa. Toivottavasti se on parempi kuin kakkososa.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Iho jossa elän ~ La piel que habito (2011)

 IHO JOSSA ELÄN

Ohjaus: Pedro Almodóvar

Pääosissa: Antonio Banderas, Elena Anaya, Marisa Paredes, Jan Cornet, Roberto Álamo

Genre: draama, trilleri

Kesto: 2 h

Iho jossa elän (La piel que habito) on vuonna 2011 ilmestynyt elokuva. Päädyin valitsemaan sen leffailtaani aika sattumoisin. Levyn kansi vaikutti mielenkiintoiselta ja häiritsevältä, mitä sitten myös itse sisältökin todenteolla oli. 

Tarina kertoo eräästä plastiikkakirurgi-Robertista, joka pitää vankinaan nuorta naista. Robert nimittäin kehittelee uutta keinoihoa, ja vanki toimii hänen koekaniininaan. Elokuvan ydin piilee kuitenkin syvemmällä kuin voisi aluksi luulla. Voisi sanoakin, että salaisuus piilee "ihon alla", heh heh.

Leffa oli tosiaan erittäin mielenkiintoinen ja erilainen kokemus pitkästä aikaa. Aluksi koin pieniä käynnistymisvaikeuksia, sillä tuntui etten tiennyt mistään tai kenestäkään mitään. Jutun ydin onkin siinä, että kahden hahmon välinen suhde avautuu kerros kerrokselta. Mikä on plastiikkakirurgin todellinen motiivi, ja miksi hän on vanginnut juuri kyseisen naisen? Tämän vihjailevampia kysymyksiä en viitsi heitellä, jotta en tee elokuvasta kiinnostuneelle ennalta-arvattavaa. Siksi myöskään en pysty siitä kovin paljoa tekstiä raapustelemaan, jotta en varmastikaan spoilaa mitään.

Noin ensimmäisen puoliskonsa ajan tarina tuntui suoraan sanoen hyvin oudolta ja ihan ääneen kyselin: "Mikä ihme on tämän elokuvan pointti?". Pian palasten vähitellen loksahdellen paikoilleen, alkoikin ilmapiiri muuttua erittäin ahdistavaksi, jännittäväksi ja sairaaksi. Kokonaisuus varmasti herättää jokaisessa katsojassa ajatuksia. 

Näyttelijäsuoritukset ovat mielestäni oikein hyvin onnistuneita, en keksi tähän hätään mitään moitteita siltä saralta. Häiritsevällä tavalla mielenkiintoiset hahmot ja tarina sekä painostava tunnelma pitivät minut erittäin hyvin otteessaan loppuun asti. Jokainen hahmo on värjätty niin ristiriitaisilla sävyillä, että sitä ihan joutuu kyseenalaistamaan omia tuntemuksiaan heitä kohtaan. Kun esimerkiksi yhtäkkiä tunteekin sympatiaa hahmoa kohtaan, jota ei hänen aiempien tekojensa perusteella pitäisi.

Kokonaisuudessaan Iho jossa elän oli erittäin mielenkiintoinen leffakokemus. Siinä on kamalan painostava tunnelma, joka ei päästä katsojaa otteestaan. Ensimmäisen puoliskon  outous ja pohjustamattomuus saattaa aiheuttaa hieman ärsyttävältä tuntuvaa "kärryiltä putoamista" ja lievää pitkästymisen tunnetta, mutta tarinan edetessä palaset alkavat pikkuhiljaa loksahdella paikoilleen. Siitä taas seuraa väistämättä se, että sitä tuntee olonsa jopa suorastaan ahdistuneeksi paikka paikoin. Tarina imaisi minut niin kovasti mukaansa, että lopetus tuntui suorastaan jopa liikuttavalta. Kerrassaan sairas ja häiritsevä elokuva, mutta erittäin hyvä ja mieleenpainuva sellainen.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Leijonakuningas II: Jylhäkallion ylpeys ~ The Lion King II: Simba's Pride (1998)

LEIJONAKUNINGAS II

JYLHÄKALLION YLPEYS

Ohjaus: Darrell Rooney, Rob LaDuca

Pääosissa: Matthew Broderick, Neve Campbell, Andy Dick, Robert Guillaume, James Earl Jones, Moira Kelly, Nathan Lane, Jason Marsden, Suzanne Pleshette, Ernie Sabella

Genre: animaatio, seikkailu, draama

Kesto: 1h 21min

Leijonakuningas II -Jylhäkallion ylpeys (The Lion King II: Simba's Pride) on vuonna 1998 ilmestynyt jatko-osa elokuvalle Leijonakuningas. 

Kuten Leijonakuninkaan arvostelussa jo mainitsin, ykkösosa ei ollut kovin iso osa lapsuuttani. Sen sijaan minä suorastaan rakastin sen jatko-osaa. Kulunut DVD-kansikin on iso todiste siitä, että tätä on tullut katsottua ties kuinka monet kerrat...

Päähenkilönä ei tällä kertaa seuratakaan Simba-leijonaa, vaan hänen tytärtään Kiaraa. Simballa on silti yhä tärkeä rooli, ja hän käy tässäkin elokuvassa läpi hahmokehitystä, tässä tapauksessa kuitenkin isänä. Eletään Scarin kukoistuksen jälkeistä aikaa, mikä tarkoittaa sitä, että Scarin puolella olevat leijonat on karkoitettu Jylhämaasta (mistä herää tietenkin kysymys: missä kyseiset leijonat olivat ykkösosassa?). Jylhämaasta karkoitetut asuvat "ulkomaissa". Heitä johtaa julma naarasleijona Zira, joka on yhä katkera Scarin menetyksestä. Hänellä on lapsi nimeltä Kovu, josta hän koulii Scarin seuraajaa. Tavoitteena olisi murhata Simba ja vallata Jylhämaa takaisin heille. Ziran hoitaessa häijyjä suunnitelmiaan, keskittyy Simba kasvattamaan tytärtään ja opettamaan tälle sääntöjä. On muun muassa kiellettyä poistua Jylhämaan alueelta. Hankaluuksilta on silti vaikea välttyä: Kiara on perinyt isänsä uteliaisuuden eikä voi olla tutkiskelematta paikkoja. 

Monet Disneyn jatko-osat haisevat rahastukselle, mutta mielestäni tämä elokuva tekee miellyttävän poikkeuksen. Se ei yritä olla kopio edeltäjästänsä, vaan on ihan oma elokuvansa. Lisäksi se on ensimmäiselle osalle hyvin uskollinen. Se ei raiskaa ykkösosaa toisin kuin vaikkapa Pocahontas II. 

Mistä erityisesti pidän, on Simban luonteen syventäminen. Hän käy läpi monia hankalia ennakkoluuloja, ja hänen pitäisi oppia luottamaan muihin enemmän. Mielestäni tuo on aivan ymmärrettävää, sillä se kaikki mitä Simba joutui ensimmäisessä osassa kokemaan, ei ole tietenkään millään voinut poistua hänestä kokonaan. Hänen kokemansa kivut ovat yhä läsnä, ja se näkyy hänen käyttäytymisessään: hän on liiankin ankara Kiaralle eikä luota tämän kykyihin pärjätä yksin. Kasvanut Kiara onkin yhä vailla isänsä luottamusta. Kun viimein koittaa hänen ensimmäinen metsästysretkensä, passittaa Simba Timonin ja Pumban "lapsenlikoiksi" tämän perään. 

Kiara itse on hyvin avoin ja seikkailunhaluinen, ja hän haluaisi vain voida olla oma itsensä. Kaikista kiinnostavimman hahmon pokaalin vie kuitenkin Kovu. Hän tuo elokuvassa mielenkiintoista näkökulmaa epäselvällä olemuksellaan: ollako hyvä vai paha. Kovu on kasvatettu periaatteessa ilman, että tämä olisi saanut olla lapsi edes hetken. Sen voikin huomata kohtauksesta, jossa Kiarapentu yrittää leikkiä hänen kanssa, eikä Kovu ymmärrä sellaisesta mitään. Sen lisäksi on miesleijona kasvatettu olemaan täynnä vihaa ja kostonhimoa Simbaa kohtaan. Kiaraan tutustuessaan tulee hänestä esille kuitenkin ne parhaimmat puolet. Ja kuka nyt ei shippaisi Kiaraa ja Kovua yhteen? Heillä on varmaankin kaikista söpöin romanssi disneyn elokuvista. Ja onhan Kovu-leijona niin komea, kröhöm. Heidän rakkaussuhteensa ammentaa aineksia Romeosta ja Juliasta. Ensimmäinen leffahan taas veteli aineksia Hamletista.

Ensimmäisen elokuvan tuttuja hahmoja ei ole unohdettu: mukana ovat yhä Simban rakas Nala, Timon, Pumba, Rafiki sekä Zasu. Ainoa, joka yllättäen puuttuu, on Simban äiti Sarabi. Timonilla ja Pumballa taas jälleen riittää vitsejä yleisölleen kuten ykkösosassakin, ja valitettavasti he tuntuvat tällä kertaa melko turhilta ja välillä ärsyttäviltäkin. Rafiki sen sijaan on tässäkin elokuvassa yksiä suosikkihahmojani. Hän niin kovasti aina huolehtii kaikista. Zasu on melko samanlainen kuin ensimmäisessä leffassa, eli toimii Jylhämaan kuninkaan käskyläisenä. Zira on yllättävän synkkä ja raaka pahis. Hän on jollain tapaa mielestäni jopa "hullu". Hänen puolelta Kovun lisäksi keskeisiä hahmoja ovat Nuka ja Vitani. Nuka on aika hölmönoloinen, joka pienenä nauratti mutta nyt hän on vain...siedettävä. Vitani sen sijaan on hyvin mielenkiintoinen tapaus. Luulin häntä muuten lapsena aina pojaksi. Nyt tietenkin tuli huomattua, että eihän hänellä edes ole leijonanharjaa, niin eiköhän hän ihan naaras ole. Vitani todellakin pääsee yllättämään katsojan lopussa.

Jos jossain tämä jatko-osa onnistuu edeltäjäänsä paremmin, on ehdottomasti musikaalinumerot. Ne ovat nimittäin aivan tajuttoman upeita ja tunteellisia! Alussa kuullaan He lives in you, jolla heijastetaan sitä, että Mufasa on yhä osa Jylhäkalliota. We are one on mielestäni kaikista tunteellisin laulu. Se iski minuun niin kovasti, että ihan herkistymispistehän siinä saavutettiin. Siinä näemme, kuinka lämmin suhde Simballa ja hänen tyttärellään on. Sen lisäksi kyseisessä laulussa on yllättävän syvälliset sanat. My lullaby on Ziran esittämä pahislaulu, ja ihanan synkkä sellainen. Upendi on Rafikin esittämä hauska laulu rakkaudesta. Not one of us on ihanan mahtipontinen karkoituslaulu, jossa kylmiltä väreiltä on hankala välttyä. Love will find a way on elokuvan romanttinen laulu, ja erittäin kaunis ja herkkä sellainen.

Animaatiotyyliltään ei leffa tietenkään pääse lähellekään ensimmäisen tasoa. Hieman suuremman budjetin elokuvantekijät olisivat saaneet ulkoasuun kyllä käyttää, vaikka ei tämä sentään halvahkon näköinen ole toisin kuin jotkut muut jatko-osat. 

Leijonakuningas II on todella hyvä elokuva, ja uskallan väittää kyseessä olevan paras jatko-osa, mitä disneyltä voi löytyä. En ole kaikkia jatko-osia nähnyt, mutta näkemieni joukosta tämä on parhaiten onnistunut. Elokuva on minulle hyvinkin nostalginen tapaus, mutta kyllä minä nyt muutenkin siitä yhä pidän. Sillä on hienoa sanomaa luottamuksesta sekä ennakkoluuloista. Paras hahmo elokuvassa on ehdottomasti Kovu, joka eroaa niin mahtavasti disneyn tyypillisistä hahmoista, jotka ovat yleensä yksiulotteisen hyviä tai pahoja. Elokuvassa on aivan upeat musikaalinumerot ja söpösti onnistunut romanssi. Sen lisäksi herättää leffa minussa tunteita. Se ei tietenkään luonnollisesti pääse edeltäjänsä tasolle, mutta on silti mielestäni hämmästyttävän hyvin onnistunut ja muistettava teos.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Leijonakuningas ~ The Lion King (1994)

 LEIJONAKUNINGAS

Ohjaus: Rogers Allers, Rob Minkoff

Pääosissa: Rowan Atkinson, Matthew Broderick, Niketa Calame-Harris, Jim Cummings, Whoopi Goldberg, Robert Guillaume, Jeremy Irons, James Earl Jones, Moira Kelly, Nathan Lane, Ernie Sabella

Genre: animaatio, seikkailu, draama

Kesto: 1h 28min

Leijonakuningas (The Lion King) on vuonna 1994 ilmestynyt Disneyn 32. klassikkoelokuva. Näin aikuisena yllätyin suuresti, että monet hypettävät sitä maasta taivaisiin ja pitävät sitä usein disneyn parhaana elokuvana. Meillä oli se kyllä VHS:llä, mutta muistan etten sitä lapsena juuri paljoa katsellut. Sen sijaan pidin todella paljon sen jatko-osasta, jota tuli katsottua ties kuinka monet kerrat. Kului ainakin 10 vuotta tai enemmänkin, kunnes katsoin Leijonakuninkaan uudelleen. Se oli minulle melkein kuin uusi leffakokemus, koska en muistanut siitä juuri mitään. 

Tarina sijoittuu Jylhämaahan, jossa asustelevat kaikenlaiset eläimet. Alussa eläimet kokoontuvat Jylhäkallion luokse, koska siellä juhlitaan leijonakuningas-Mufasan ja hänen vaimonsa Sarabin lapsen syntymää. Lapsi saa nimekseen Simba, ja hän on oikein utelias ja "näsäviisas" pentu. Mufasan veli Scar on ainoa, joka ei kokoontunut juhlimaan Simban syntymää. Scar onkin hyvin katkera tapaus, koska hänestä ei aikoinaan tullut kuningasta. Pian Scar alkaakin juonitella ystäviensä hyeenojen kanssa suunnitelmia, kuinka hän voisi vallata Jylhämaan kuninkaan paikan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että elokuvan ensimmäinen puolisko on suorastaan täydellinen! Se on niin täynnä dramatiikkaa ja tunteita. Aloitus on jo sellainen, joka saa kylmät väreet kulkemaan ihollani. Ja olen tuskin ainoa, joka ei pysty pidättelemään kyyneliään siinä eräässä surullisessa kohtauksessa. Se on aivan sanoinkuvaamattoman upeasti toteutettu. Jo siinä kun gnu-lauma alkaa juosta kuiluun, koen hyvin voimakkaita tunteita. 

Sitten kun Timon ja Pumba astuvat kuvioihin, taso hieman laskee. Elokuva ei muutu kirjaimellisesti huonommaksi, mutta se ei ole ihan sillä samalla kunnianhimoisella tasolla kuin aluksi. Olen huomannutkin, että muistan aina parhaiten ensimmäisen puoliskon tapahtumat. Vähän voisi toki myös kyseenalaistaa Simban käsittelytapaa menetyksestään: hänhän alkaa vain iloita uusien ystäviensä kanssa unohtaen menneet. Toisaalta haluan ajatella sen niin, että Simban isän menetys oli niin raskas asia käsiteltäväksi, että hänelle oli vain helpompaa teeskennellä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja Rafikin ansiostahan Simba oppii ymmärtämään, että on aika unohtaa hauskuudet ja aikuistua. Samoihin aikoihin elokuvassa koetaan myös erittäin tunnelmallinen kohtaus, mikä tuo hienosti lisää syvyyttä kasvutarinaan.

Simba on lapsena hieman isänsä sääntöjä noudattamaton tapaus. Silti hänen ja Mufasan välille on onnistuttu luomaan hyvin lämminhenkinen suhde. Aikuinen Simba on hieman neutraalimpi tapaus, mutta eipä ole disneyltä mikään yllätys, että eläinlapsi on mielenkiintoisempi kuin sen aikuisversio. Mufasa on melko ankara isä, joka kertoo kaikenlaisia sydäntä lämmittäviä viisauksia Simballe. Simban äiti Sarabi sen sijaan jää aika etäiseksi. Simballa on lapsuudenystävänä tyttöleijona-Nala, jonka kanssa hän tykkää kovasti viettää aikaa. Rafiki-paviaani on leijonapariskunnan läheinen ysävä, ja hän on helposti suosikkihahmojani elokuvasta. Hänellä on tärkeä rooli aikuisen Simban tukemisessa. Zasu-lintu on Mufasan hovimestari, ja hän vahtii tiukkiksena uteliaan ja paikkoja tutkiskelevan Simban touhuja. Timon ja Pumba toimivat Simban sidekickeinä ja tuovat huumoria esiin etenkin lapsikatsojille. Pumba on pahkasika, jolla ei ole älyä yhtä paljon kuin toverillaan Timon-mangustilla.

Sitten on tietenkin vielä leffan pahis Scar, jonka nimi tuleekin hänen toisessa silmässään olevasta arvesta. Hänellä on muista leijonista poiketen mustan värinen harja, minkä avulla disney haluaa selkeästi erotella hänet hyviksistä. Scar on synkkyytensä ja kylmäsydämisyytensä lisäksi hyvin raukkamainen pahis. Hänhän ei konkreettisesti tai reilusti tapa kohteitaan. Scarissa on myös sarkastisempi puoli, ja pidänkin kovasti hänen monista lauseistaan, kuten: "I'm surrounded by idiots". Scarin "kätyreinä" nähdään hyeenoja, jotka ovat samaan aikaan uhkaaviksi ja typerähköiksi tehty. Yksi heistä vaikuttaa hieman liiankin hölmöltä, mutta onneksi kyseinen yksilö ei sentään ehdi käydä hermoille.

Leijonakuningas on musikaali. Muistelen, että aluksi laulut olivat aika unohdettavia tapauksia, mutta nyt etenkin englanninkielisellä dubilla ne kuulostavat paremmilta ja jäävät myös hieman helpommin mieleen. Alussa kuullaan eeppinen Circle of life, joka on todella upea. Simban haaveillessa kuninkuudesta, kuullaan I just can't wait to be king, josta myös pidän. Be prepared oli minulle pitkänkin aikaa tylsänpuoleinen pahislaulu, mutta nyttemmin sekin menee ihan sujuvasti läpi. Se ei kuitenkaan ole mielestäni niitä disneyn parhaimpia pahislauluja. Hakuna Matata on mukavan rytmikäs laulu huolten ja menneiden unohtamisesta. Can you feel the love tonight on elokuvan romanttinen laulu, ja myöskin ainoa laulu tässä elokuvassa, jonka koen vaisummaksi muihin verrattuna. En oikein tiedä mistä se johtuu. Musiikit toimivat kokonaisuudessa kuitenkin oikein hyvin, ja kaksi ensimmäistä laulua jäävät minulla helpoiten päähän soimaan. 

Elokuva on helposti niitä disney-klassikkoja, joka herättää vahvoja tunteita. Erityisesti aloituslaulu sekä traaginen kohokohta ovat voimakkaita, ja aiheuttavat ainakin minussa varmat kylmät väreet. Ja onhan tämä myös eräitä harvoja animaatioita, joka saa minut jokaisella katselukerralla vuodattamaan kyyneliä surullisella kohtauksellaan!

Leijonakuningas on pienistä miinuksistaan huolimatta erittäin hieno disney elokuva. Sen ensimmäinen puolisko on suorastaan mahtava, koska se on ihanasti täynnä dramatiikkaa ja tunteita. Keskivaiheilla taso hitusen verran laskee, mutta silti kokonaisuus pysyy eheänä ja emotionaalisena. Musiikit eivät ole ihan niitä isoimpia suosikkejani disneyltä, mutta aloitusmusiikki on kyllä yksiä parhaimpia mitä tiedän. Elokuvan suurin vahvuus on kyky herättää tunteita aloituksellaan sekä traagisella kohtauksellaan, ja tarjoaahan se muutenkin liikuttavan kasvutarinan katsojalleen koettavaksi. Leijonakuningas ei kuitenkaan ole mielestäni ihan se paras disney-klassikko, mutta uskoisin laittavani sen vähintään top-10:een, jos joskus top-listaa disney leffoista tulen tekemään.

Elokuvalle on myöhemmin tehty kaksi jatko-osaa: Leijonakuningas II: Jylhäkallion ylpeys sekä Leijonakuningas III: Hakuna Matata. Ensimmäinen jatko-osa on minulle tuttu jo lapsuudestani, ja teen siitä myös tässä lähiaikoina arvostelun.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Ylpeys ja ennakkoluulo ~ Pride and Prejudice (1995)

YLPEYS JA ENNAKKOLUULO

Pääosissa: Jennifer Ehle, Colin Firth, Susannah Harker, Julia Sawalha, Alison Steadman, Benjamin Whitrow, Crispin Bonham-Carter, Polly Maberly, Lucy Briers

Genre: draama, romanssi

Kesto: 5h 27min

Jaksojen lkm: 6

Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice) on Jane Austenin romaaniin (1813) perustuva BBC:n vuonna 1995 ilmestynyt minisarja. Romaanista on tehty myös elokuvasovituksia, joista olen nähnyt vuonna 2005 ilmestyneen. Tämä minisarja on kuitenkin henkilökohtainen suosikkifilmatisointini. Se ei ole muuttunut silmissäni huonommaksi missään vaiheessa, vaan jaksaa yhä naurattaa ja koskettaa minua kerta toisensa jälkeen.

Teos on minulle tuttu myös romaanin muodossa, sillä olen lukenut sen joskus muutama vuosi sitten. Sarja tuntuu seuraavankin sitä todella uskollisesti. Pidin erittäin paljon tästä myös kirjan muodossa - sen lukeminen sujui helposti ja myös se onnistui naurattamaan minua useaan otteeseen. Suosittelen siis sarjan katsomisen lisäksi ehdottomasti romaanin lukemista, se on myös aivan mainio.

Tarina sijoittuu Englantiin. Pääosassa on nuori nainen nimeltä Elizabeth Bennet, joka on perheessään toiseksi vanhin tytär. Hänen sisaruksiaan ovat Jane-esikoinen, Mary, Kitty ja Lydia-kuopus. Koska perheen isä ei ole saanut poikaa perillisekseen, tulisi kunkin tyttären yrittää onnensa mukaan saada naimakumppaniksi rikas mies. Pian lähistölle asettuukin juuri sopivasti varakas herra Bingley, joka sattumoisin osoittaa kiinnostusta Bennetin vanhinta tytärtä Janea kohtaan. Tanssiaisissa hommat alkavat edetä, ja katsojalle tulee  tutuksi myös Bingleyn ystävä herra Darcy. Darcyn ylpeä ja jopa röyhkeä käytös tekee inhottavan vaikutuksen Elizabethiin. Siinä kahden välille muodostuvien epämiellyttävien mutta toisaalta mielenkiintoisten sävyjen myötä sarja nappaa katsojan mukaansa. Onko Elizabeth vain ennakkoluuloinen ja huhut herra Darcysta paikkaansa pitämättömiä, vai onko kyseinen herra niin kylmä kuin antaa ymmärtää?

Sarjan aikasijoitus (1700-1800) on todella mukavasti otettu huomioon niin puvustuksissa, ympäristöissä kuin myös hahmojen käytöksissä. Aina sarjaa katsoessa tuntuu kuin olisi itsekin sillä samalla aikakaudella eikä nykyajan teknologian pyörteissä. Hyppäys aikaan jolloin matkustettiin hevosvaunuilla ja varakkuus ja sukupuoli määräsi ihmisen paikan yhteiskunnassa, on jotain aivan erilaista ja aina hyvin mielenkiintoista katseltavaa. Sarja tekee kokonaisuudessaan hyvin uskottavan vaikutuksen aikasijoitukseensa nähden.

Päähahmo Elizabethin näyttelijä Jennifer Ehle tekee erittäin mahtavan roolisuorituksen. Hän sopii juuri mainiosti suorapuheisen ja vahvasti elekieltä käyttävän naisen saappaisiin. Muistan joskus aikaisemmin pitäneeni Elizabethiä melko vähäeleisenä hahmona, mutta hänhän juuri maittavasti elehtii eri tilanteissa silmillään. Herra Darcya näyttelevä Colin Firth on myös aivan loistava. Hahmo on etenkin aluksi sosiaalisesti taitamaton ja hieman töksähtelevä, ja sen roolin Colin Firth suorittaa oikein mainiosti. En voisi kuvitella kummankaan rooliin muita näyttelijöitä, sillä nuo kaksi hoitavat hommansa erittäin hyvin. Heidän väliset kanssakäymiset ovat mielenkiintoista ja välillä jopa hilpeää seurattavaa.

Monia romanttisia hömppiä sun muita nähneenä on pakko todeta, että tarina ei yllättäen ole niiden monien muiden romanssien tapaan mitenkään imelä tai kliseinen. Romanssit on tässä käsitelty niin mukavalla ja raikkaalla otteella, että  voisin huoletta suositella tätä ihan mieskatsojillekin. Se ei myöskään ole mitään tyypillistä pusipusipainoitteista romantiikkaa, vaan keskittyy esittämään tunteet hienovaraisemmalla tavalla: hahmojen eleillä, silmäkontakteilla ja mainioilla dialogeilla. Toisin sanoen romanttiset tunteet saa katsojana mukavasti aistia rivien välistä. Pelkkää romantiikkaa on turha luulla sarjassa vain olevan. Tämä on nimittäin jopa suorastaan yksiä viihdyttävimpiä katsomiani sarjoja: se onnistuu saamaan katsojansa aidosti nauramaan monen monet kerrat. Erityisesti mainitsemisen arvoisia Elizabethin ja Darcyn lisäksi ovat rouva ja herra Bennet. Rouva Bennet eli perheen äiti on hauska ylihysteerisyydellään ja sentimentaalisuudellaan, kun taas herra Bennet on välillä vaimoansa kiusoitteleva isäntä.

Ylpeys ja ennakkoluulo on kaiken kaikkiaan erinomainen minisarja, ja se on mielestäni paras Austenin romaanista tehty filmatisointi. Se herättää tunteita laidasta laitaan, erityisesti se onnistuu saamaan katsojansa nauramaan yllättävän monet kerrat. Tarina sijoittuu tunnelmaltaan, hahmoiltaan sekä ulkoasultaan uskottavasti omaan aikaansa, niin että sitä on katsojana ihan itsekin kyseiseen aikaan uppoutuneena. Hahmot sekä näyttelijät pelaavat kertakaikkiaan loistavasti yhteen, erityisesti päärooleissa olevat Jennifer Ehle ja Colin Firth. Filmiä voi helposti suositella myös mieskatsojille sekä kyynisemmällekin ihmiselle, sillä romantiikka ei yllättäen ole mitenkään ylipainotetun tai kliseisen tuntuista.

Sarjan tiedot: www.imdb.com