Arvostelu: Rottatouille ~ Ratatouille (2007)

 ROTTATOUILLE

Ohjaus: Brad Bird, Jan Pinkava

Pääosissa: Patton Oswalt, Ian Holm, Lou Romano, Brian Dennehy, Peter Sohn, Peter O'Toole, Brad Garret, Janeane Garofalo

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 51min

"Not everyone can be a great artist, but a great artist can come from anywhere."

Rottatouille on etäisesti tuttu elokuva jo lapsuudestani, mutta olen tainnut nähdä sen silloin vain kerran. Vasta aikuisena on tämän pariin tullut palattua.

Päähenkilönä seurataan Pariisissa asuvaa rottaa nimeltä Remy, jonka suurena haaveena olisi olla kokki. Muutamien sattumien seurauksena hän törmää ihmismieheen nimeltä Linguini, joka työskentelee Gusteau'n ravintolassa. Koska Linguini ei osaa kokata, päättävät he yhteistyövoimin ryhtyä hommiin: Linguini hoitaa ihmisenä olemisen työn, kun taas Remy toimii kokkina.

Remy on hyvin erilainen verrattuna muihin perheensä rottiin. Hän ei esimerkiksi kävele neljällä jalalla, jotta hänen etujalkansa eivät likaantuisi. Hänessä on myös mielenkiintoinen piirre, mikä erottaa hänet muista rotista: hänellä on nimittäin yllättävän tarkka hajuaisti. Se johtaakin hänellä paremman ruoan himoitsemiseen ja sitä kautta taas kokkaamiseen. Remyn perhe ei kuitenkaan tue hänen haaveitaan. Remyn eksyttyä pienen sattumuksen kautta perheestään, päätyy hän Gusteau'n ravintolaan. Siellä uusi työntekijä Linguini on pilata työn alla olevan keiton, jonka Remy innokkaana pelastaa. 

Linguini on erittäin kömpelö ja hauska hahmo, joka suhtautuu aluksi epäluuloisesti uuteen tuttavuuteensa, joka on vieläpä rotta. Jotta Linguini saisi pidettyä työpaikkansa ja Remy pääsisi kokiksi, sopivat he tekevänsä yhteistyötä. Remy ohjailee Linguinin liikkeitä vetämällä tätä hiuksista, joten hän aina piileskeleekin Linguinin kokkihatun sisällä.

Muita hahmoja ovat mm. ravintolan päällikkö Skinner, naistyöntekijä Colette sekä kuuluisa ravintolakriitikko Anton Ego. Skinner ei suhtaudu lainkaan lämpimästi uuteen työntekijään Linguiniin ja uskoo, että tämä ei osaisi millään kokata. Siksipä Linguinin "kokkitaitojen" tullessa esille alkaa hän epäillä siinä olevan jotain mätää. Colette on hyvin mielenkiintoinen luonteeltaan, ja hän onkin elokuvan parhaimpia hahmoja. Anton Ego tuo tarinan edetessä mukavasti pientä jännitystä mukaan. Ihmishahmot sekä itse Remy ovat erittäin mielenkiintoisia, mutta loput rottajengistä ovat hieman sellaisia, joista en oikein välitä. 

Muistan, että lapsena elokuva ei oikein tainnut iskeä minuun, sillä sen yhden katselukerran jälkeen en kokenut halua katsoa sitä uudelleen. Nyt aikuisena en voi kuin ihmetellä, että miksi. Kyseessähän on nimittäin erittäin hauska ja puoleensavetävä leffa! Huumori onkin pitkälti sellaista, että se iskee luultavasti parhaiten aikuisiin. Ja elokuvaa ei tosiaan kannata koskaan katsoa nälkäisenä, sen verran herkullisia ruoka-annoksia ruudulle ilmestyy.

Elokuvan animaatiotyyli on aivan mielettömän upean näköistä! En edes laskenut, monestiko ihailin Pariisin maisemia ja kaikkea muuta. Tämä oli kyllä todellista silmänruokaa minulle. Ja taustalla soiva haitarimusiikki sopi juuri täydellisesti ranskalaiseen tunnelmaan ja sai jopa ajoittain kylmiä väreitä kulkemaan ihollani.

Rottatouille on erittäin hyvä elokuva, ja se on ehdottomasti Pixarin laatutuotantoa! Juoni jaksaa pysyä mielenkiintoisena koko keston ajan, ja useilta nauruilta on mahdotonta välttyä. Animaatiotyyli on ehdottomasti silmiä hivelevän kaunista. Etenkin Pariisin maisemia katsellessa tulee olo, että tekisi mieli painaa "pause"-nappia. Leffaan on myös onnistuttu luomaan erinomainen tunnelma, johon todella uppoutuu mukaan. Linguini ja Remy toimivat päähahmoina erittäin hyvin. Erityisesti pidän heidän välisen ystävyyden toteuttamisesta, sillä hyvien hetkien lisäksi he myös riitelevät. Muita mielenkiintoisia hahmoja ovat Colette sekä Anton Ego. Anton Ego pääsee kyllä yllättämään katsojansa lopussa. Ja leffan lopetus on todellakin sellainen, jonka aikana ei voi kuin hymyillä leveästi.

Elokuvan tiedot: imdb.com

Kuvat: wikipedia.com, nytimes.com, cinemablend.com

Arvostelu: Up - kohti korkeuksia (2009)

UP - KOHTI KORKEUKSIA

Ohjaus: Pete Docter, Bob Peterson

Pääosissa: Edward Asner, Christopher Plummer, Jordan Nagai, Bob Peterson

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 36min

Nyt minulla alkoikin kova into katsoa Pixar-elokuvia, joten tällä kertaa olisi arvosteltavana Up! 

Up - kohti korkeuksia on tuttu elokuva jo lapsuudestani, sillä kävin katsomassa sen kahdesti elokuvateattereissa sen ilmestymisvuotena. Ensimmäinen kerta oli pikkuveljeni kanssa, toinen kerta taas koulun kanssa. Up oli minulle todella iso ja merkityksellinen elämys - se nimittäin taitaa olla ensimmäinen leffa, jonka aikana olen itkenyt elokuvateatterisalissa. Ja voin sanoa, että elokuva yhä onnistuu saamaan minut kestonsa aikana ainakin kahteen otteeseen herkäksi. 

Tarinan keskiössä seurataan yksinäistä vanhusta nimeltä Carl, joka elelee hänen ja edesmenneen vaimonsa talossa. Tontin lähistöllä on kuitenkin meneillään kova työmaa, ja myös Carlin tonttia uhkaa purkaminen. Eräänä päivänä hän päättää vihdoin ja viimein toteuttaa vaimonsa toiveen: hän muuttaisi talonsa kera paratiisiputoukselle Etelä-Amerikkaan.

Upin aloitus on ehdottomasti yksiä parhaimpia ja tunteita herättävimpiä ikinä. Se imaisee heti katsojan tunteellisella tasolla mukaansa. Vaikka myöhemmin ryhdytäänkin seikkailuun ja mukaan mahtuu hauskojakin kohtauksia, ei aloituksen sävy missään vaiheessa katoa. Se kulkee koko keston ajan käsi kädessä kaiken muun kanssa, välillä muistuttaen katsojaa siitä. Joillekin toisaalta voi mykkä-aloituksen jälkeen olla pieni pettymys, että elokuva jatkuukin seikkailun merkeissä.

Carl on erittäin hyvin toimiva päähenkilö, ja häneen on onnistuttu saamaan erinomaisesti syvyyttä. Vaikka hän käyttäytyykin heikkohermoisuuden vuoksi välillä melko tylysti, tekee se vain hahmosta aidonoloisen ihmisen ja eritoten vanhuksen. Mielestäni leffa käsitteleekin vanhuutta yllättävän aidolla ja hienolla tavalla. Yhtenä tärkeänä seikkana pyörii tietenkin myös Carlin hahmokehitys. Seikkailuun lähtee mukaan partiolaispoika-Rasmus, joka saattaa aluksi tuntua hieman ärsyttävältä, mutta on loppujen lopuksi ystävällinen ja helposti pidettävä hahmo. Häneenkin on yllättäen saatu syvyyttä, mikä selviää tarinan edetessä. Hahmoihin välittömästi kiintyy, ja heistä välittää alusta loppuun asti.

Muita hahmoja ovat mm. koira nimeltä Dogi; iso lintu, jonka Rasmus nimeää Keviniksi; sekä Carlin ihailema tutkimusmatkailija Charles Muntz. Dogissa on se hyvä puoli, että hän ei toimi vain lasten viihdyttäjänä, vaan tuo hauskoja tilanteita myös aikuisten nautittavaksi. Myös Kevin on erittäin hauska ja hieman hupsukin hahmo. Tarinaan mahtuu Dogin lisäksi muitakin koiria, ja he ovat kaikki Charles Muntzin lemmikkejä, vai pitäisikö sanoa alaisia. Charles Muntz nimittäin on koko ikänsä etsiskellyt Etelä-Amerikasta isokokoista ja värikästä lintua, jollainen Kevin juurikin sattuu olemaan. Koirilla kun on erittäin hyvä hajuaisti ja ne saavat helposti vainun, niin toimivat ne hänen isona apuna linnun etsimisessä. Leffan aikana paljastuva pahis voi olla hieman ennalta-arvattava, mutta mielestäni se ei mitenkään pistä häiritsevänä asiana. Sitä paitsi, Pixarin leffoissa twist-pahiksilta on hankala tai miltei mahdotonta välttyä.

Animaatiotyyli on tietenkin aivan mahtavaa, siitä tuskin tarvitsee edes erikseen mainita. Ja musiikista sen verran, että se kuuluu ehdottomasti Pixarin parhaimmostoon! Erityisesti aloitusmusiikki on sellainen, että kun sitä edes ajattelee, se saa silmäni kyyneliin. 

Up - kohti korkeuksia edustaa minulle selkeää Pixarin kärkijoukkoa, onnistuessaan yhä aikuisenakin saamaan minut liikuttuneeksi. Sen lisäksi ei tarinan syvempiä tasoja voi millään olla arvostamatta. Elokuva on erittäin mukaansatempaava, kaikenikäisiä viihdyttävä ja ennen kaikkea tunteellinen seikkailu. Vaikka leffassa on sekoitus kaikkea mahdollista (surua, iloa, huumoria, synkkyyttä), pysyy paketti erinomaisesti kasassa! Lisäksi se on yllättävän kypsä, sillä sen teemat kuten vanhuus ja kuolema, onnistuvat puhuttelemaan aikuiskatsojia aidosti. Vaikka tunnetäyteisen alun jälkeen hypähdetäänkin Carlin arkeen ja seikkailuun, pysyy se aloituksen melankolinen sävy mukana aina ihan sinne loppuun asti, muistuttaen katsojaa välillä siitä. Muutama seikka viimeisessä kolmanneksessa menee hiukan överin puolelle, mutta se ei kokonaisuutta hirveästi naarmuta. 

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: wikipedia.com, hdwallpapers.in, pixar.com

Arvostelu: Atlantis ~ Kadonnut kaupunki (2001)

 ATLANTIS

KADONNUT KAUPUNKI

Ohjaus: Gary Trousdale, Kirk Wise

Pääosissa: Corey Burton, Claudia Christian, Michael J. Fox, James Garner, John Mahoney, Phil Morris, Leonard Nimoy, Don Novello, Jacqueline Obradors

Genre: animaatio, toiminta, seikkailu

Kesto: 1h 35min

Atlantis - Kadonnut kaupunki (Atlantis - The lost empire) on vuonna 2001 ilmestynyt Disneyn 40. klassikkoelokuva. Olen muistaakseni nähnyt sen lapsena vain kerran, joten mitenkään nostalginen ei leffa minulle ole.

Päähenkilönä toimii nörtti kielitieteilijä nimeltä Milo Thatch. Hänellä on ollut jo hyvän tovin tavoitteena kulkea isoisänsä jalanjälkiä pitkin ja löytää kauan etsitty myyttinen Atlantis, jonka huhutaan uponneen mereen. Pian käykin iso tuuri, sillä miljonääri Whitmore ottaa yhteyttä Miloon ja antaa tälle isoisän jättämän kirjan, Suojelijan Eepoksen, jonka avulla tie Atlantikseen löytyy. Whitmore on koonnut jo tutkimusryhmän matkaa varten, ja Milo suostuu toimimaan heidän suunnistusjohtajana.

Milo on oikein hyvin toimiva päähahmo, sillä hänessä on mukavan kärjistettyä persoonaa. Hän on nörttiyden lisäksi aika kömpelö, hauska, ja jotenkin jopa samaistuttavalla tavalla epävarma. Aluksi hyvin moni ei usko Milon puheita Atlantiksesta ja pitää häntä vain satuilijana. 

Tutkimusryhmän hahmot ovat kaikki mukavalla tavalla erilaisia toisistaan. Myyrä on hieman sellainen, joka välillä huvittaa ja välillä hän taas saattaa olla ärsyttävä. Audrey ja Helga tuovat hienosti vaihtelevaa näkemystä naishahmoihin - he ovat erittäin värikkäitä olemuksillaan. Erityisesti Helga jäi mieleeni melko kovanaamaisella luonteellaan. Muita lisätäytettä tuovia hahmoja ovat Vinny, Cookie, Whitmore, tohtori Sweet sekä rouva Packard. Pahiksena toimii tutkimusryhmän komentaja Rourke, jonka ilkeyttä ei oikein ole osattu piilotella. Hänestä nimittäin kyllä heti huomaa, että kyseessä on täysin epäluotettava ja ahne hahmo. Rourke toimii pahiksen roolissaan kuitenkin muilta osin hyvin, etenkin lopussa hän onnistuu säväyttämään synkkyydellään. Atlantiksessa Milo tapaa prinsessa Kidan, joka on oikein mielenkiintoinen hahmo. Hän tuo leffan muiden naishahmojen tavoin mukavasti disneyn ominaisesta tyylistä poiketen erilaista olemusta esille. 

Atlantiksen ehdottomasti vahvimpia puolia ovat sen persoonalliset hahmot, mukava toiminnallisuus sekä ajoittain esiintyvä huumori. Pidin erityisesti Milon ja Kidan välisestä suhteesta, joka toi välillä monia huvittavia tilanteita esille. Heikoimmaksi lenkiksi päätyy elokuvan juoni, joka jää lopulta melko unohdettavaksi ja aavistuksen keskeneräiseksi. Jotenkin aina leffan katsottuani tuntuu, että siinä olisi ollut potentiaalia vielä parempaankin. 

Animaatiotyyli on disneyn ominaisesta piirrostyylistä poiketen kulmikasta kuten Keisarin uudet kuviot-elokuvassakin, mikä ei välttämättä kaikkia katsojia säväytä. Minäkään en ole oikein pitänyt kummankaan elokuvan kulmikasta tyyliä kauneimpana mahdollisena, mutta olen hiljattain saanut silmäni tottumaan siihen. Musikaali ei elokuva tällä kertaa ole, vaan sisältää taustamusiikkia välillä.

Tiivistettynä Atlantis on oikeinkin mukiinmenevä disney leffa. Se ei kuitenkaan edusta minulle disneyn parempaa päätä, mutta ei tosiaan sitä huonoakaan. Leffa ei kovin usein levysoittimeeni eksy, mutta kun filmi on saatu pyörimään ruudulla, nappaa se minut huoletta mukaansa. Se on oikein viihdyttävä ja toiminnantäyteinen seikkailu, jossa on mukavasti huumoria ja värikkäitä hahmoja täytteenä. Aivan perheen pienimmille ei leffa välttämättä sovi jännittävyytensä ja toimintansa vuoksi.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Kunnon dinosaurus ~ The Good dinosaur (2015)

 KUNNON DINOSAURUS

Ohjaus: Peter Sohn

Pääosissa: Jeffrey Wright, Frances McDormand, Marcus Scribner, Raymond Ochoa, Jack Bright

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 33min

Pitkästä aikaa voisi ottaa arvosteltavaksi Pixar-klassikon, ja heti ensimmäisenä mieleeni tulikin Kunnon dinosaurus, sillä se on yksi niistä, joita en ole vielä kertaakaan nähnyt. Koska Urhea onnistui yllättämään minut ihan positiivisesti, niin päätin suhtautua tähän dinoseikkailuunkin avoimin mielin, vaikka odotukseni olivatkin jo valmiiksi melko alhaiset. 

Tarina sijoittuu maailmaan, jossa dinosaurukset eivät kuolleetkaan sukupuuttoon. Päähenkilönä toimii alussa esitellyn dinoperheen poika nimeltä Arlo, jolla on myös kaksi sisarusta. Dinosaurusperheen tavoitteena on saada lapsensa rohkeammiksi, mikä ei Arlolta suju yhtä hyvin kuin tämän sisaruksilta. Pian tapahtuukin jotain järkyttävää, minkä seurauksena Arlo päätyy kauas kotoaan ja joutuu täten pärjäämään yksin. Pian Arlo tapaakin ihmispojan nimeltä Puppe, johon hän vähitellen tutustuu.

Arlo on aluksi päähenkilönä suloinen ja sympatiat puolelleensa keräävä, mutta kun tämän pelokkuus, valitus ja itkeminen tuntuvat vain jatkuvan lähes koko keston ajan, alkaa hän käydä paikka paikoin hieman hermoille. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä pitkäveteisemmäksi hahmo muuttuu. Arlon perheenjäsenet tuntuivat jäävän melko etäisiksi, ja etenkin lopussa oli ikävää, että tuota etäisyyskoloa ei paikattu. Puppe on hyvin mielenkiintoinen hahmo, joka tuntuu käyttäytyvän suden tai koiran lailla: hän murisee ja tutkii paikkoja hajuaistin avulla. 

Sivuhahmoja ovat mm. lentoliskot ja tyrannosaurukset. Lentoliskot ovat hyvin julmanoloista porukkaa, ja he tuovat tunnelmaan ehkä liiankin pelottavia tapahtumia kun huomioi elokuvan kohdeyleisön. Yleensä Pixarin elokuvat eivät toki ole puhtaasti lapsille suunnattuja, mutta Kunnon dinosaurus ilmiselvästikin on. Itseäni eritoten häiritsi se, että lentoliskot haukkailivat suuhunsa jotakin oravaa elävältä. En väitä, etteikö lasten tulisi oppia luonnonkulkuun liittyviä asioita, mutta kyseisen seikan voisi hoitaa paljon paremminkin. Kyseinen tapahtuma tuntui nimittäin jotenkin irralliselta ja pakotetulta. Aivan kuin leffa olisi halunnut väkisin keksiä jotain synkempää ja raaempaa mukaan vain siksi, että homma ei menisi aivan lässyksi pelokkaan Arlon takia. Kyseinen ja muutamat muutkin oudot ja irralliset kohtaukset tekevät leffan tunnelmasta vain erittäin epätasaisen. Tyrannosaurukset taas toivat jotain lisäeloa menoon, mutta he eivät erityisemmin jääneet mieleeni. 

Vaikka yritin katsoa leffaa mahdollisimman avoimin mielin, päätyi se loppujen lopuksi melko isoksi pettymykseksi. Se ei onnistunut tarjoamaan mitään uutta tai omaperäistä, kun vieläpä miettii, että kyseessä on laadukkaita elokuvia tuottanut Pixar. Erityisesti juoni oli liiankin ennalta-arvattava, kulutettu ja valjuhko, miksi leffan seuraaminen tuntui paikoitellen jopa pitkäveteiseltä. Kun oikeasti leffan lähtöasetelmaakin mietiskeli, minulla tuli heti ensimmäisenä mieleen Leijonakuningas sekä Maa aikojen alussa. Ja kyseiset elokuvat handlasivat juuri samanlaisen tarinan kertomisen paljon paremmin. Omituista, että Pixar lähti noinkin innokkaasti imitoimaan muita elokuvia sen sijaan, että olisi tehnyt tästä omaperäisen. Etenkin kohtaus, jossa lainattiin Mufasan kuolemaa, tuntui tässä leffassa vain tahattoman koomiselta. Leffa ei siis oikein muutenkaan onnistunut dramaattisiksi tarkoitetuissa hetkissään hyvin sitten ollenkaan (poikkeuksena kohtaus, jonka mainitsen seuraavaksi).

Tarina onnistui kyllä onneksi tarjoamaan yhden koskettavan hetken, jossa Arlo ja Puppe kertovat suruistaan elekielellä, mitä pidin oikein hienona asiana. Harmillisesti loppua kohden mukaan mahtui kuitenkin melkoisia säryjä, ja lopetuskin jätti minut aikalailla kylmäksi.

Animaatiotyyli on ihan nättiä katseltavaa taustojen osalta. Jotain luotaantyöntävää dinojen maailmassa silti hieman oli. Se ei oikein houkutellut minua toivotulla tavalla mukaansa. Mutta esimerkiksi vesi oli lähes oikean näköistä, mitä tuli kyllä ihailtua. Dinosaurusten ulkoasut olivat kuitenkin mielestäni melko tökerön näköisiä ja jopa naurettavia. Ne eivät oikein sopineet yhteen todennäköisten maisemien kanssa.

Kunnon dinosaurus jätti minulle melko ristiriitaiset fiilikset. Aiemmin mainitsemani koskettava hetki nosti kyllä silmissäni elokuvan arvoa, mutta ennalta-arvattava ja puhkikulutettu juoni, tunnelman epätasaisuus sekä muutamat väkisin väännetyt kohtaukset saivat tekeleen kallistumaan neutraalimmalle puolelle. Miinusta tuottaa myös ilmiselvästi näkyvä muiden elokuvien imitoiminen. Hahmotkaan eivät olleet mitään kovin mielenkiintoisia tapauksia lukuunottamatta erikoisesti käyttäytyvää Puppea. Arlo on aluksi ihan kiva, mutta hänen pelokkuus ja valitus menevät omaan makuuni yli hilseen. Olisin myös toivonut lopetuksen olevan jotenkin tyydyttävämpi, sillä se jätti minut aika kylmäksi. 

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: imdb.com, empireonline.com, usatoday.com

Arvostelu: Children of the sea ~ Kaijû no kodomo (2019)

 CHILDREN OF THE SEA

Ohjaus: Ayumu Watanabe

Pääosissa: Mana Ashida, Hiiro Ishibashi, Seishû Uragami, Win Morisaki

Genre: anime, seikkailu, draama

Kesto: 1h 51min

Children of the sea (Kaijû no kodomo) on uusi tulokas animeleffojen joukkoon. Juliste vaikutti kiinnostavalta, mutta vilkuiltuani Rotten tomatoes-sivuston audience scorea, laskivat odotukseni rajusti. Millainen leffa sitten loppupeleissä oli kyseessä?

Päähenkilönä seurataan tyttöä nimeltä Ruka. Hänellä ei mene kovin hyvin koulussa, eikä hänen suhteensa äitiinkään ole kovin eheä. Pian hän tapaa kaksi mysteeristä poikaa, Umin ja Soran, joilla on jotain tekemistä joidenkin yliluonnollisten elementtejen kanssa.

Enempää en pysty juonta kuvailemaan, sillä mielestäni leffassa ei sellaista edes  ollut. Tarina oli hyvin, hyvin omituinen ja sekava. Se ei oikein missään vaiheessa lähtenyt käyntiin eikä vaikuttanut tähtäävän mihinkään. Ensimmäinen puolisko tuntui jonkinlaiselta lämmittelyltä suurta seikkailua varten, kun taas toinen puolisko kurkotti visuaalisiin rikkauksiin ja yritti kai vihjailla jotain filosofisia mietteitä universumista sun muusta. 

Tarina vaikuttaisi ottavan jollain epäselvällä tavalla kantaa ilmastonmuutokseen, mutta se ei todellakaan esitä teemojansa katsojalle selkeästi. Narratiivi kun tuntuu puuttuvan kokonaan, eikä sitä tietynlaista keskitietäkään näytä löytyvän. Joskushan voi olla niin, että elokuva keskittyy kertomaan tarinansa visuaalisella puolella, mutta eipä leffa sitä silläkään tapaa tuntunut tekevän.

Asiaa ei yhtään helpota se, että hahmot jäävät aivan uskomattoman etäisiksi katsojalle. Jopa itse päähenkilö eli Ruka jäi hyvin pinnalliseksi. Hahmoja yhtäkkiä tupsahtelee mukaan kuin tyhjästä, eikä heidän tarkoituksensa tarinassa tule missään vaiheessa selväksi katsojalle. Sitten kun jotain jollekulle tapahtuu, ei siitä katsojana välitä pätkän vertaa. Myös ystävyyssiteiden luomisessa leffa epäonnistui tyystin. Ilman minkäänlaisia tunnesiteitä ei hahmoja ja heidän välisiä kanssakäymisiä voi oikein ymmärtää.

Visuaaliselta puoleltaan elokuva on melko erikoinen tapaus. Aluksi 3D-animaatio ei mielestäni sopinut kovin sulavasti piirroshahmojen kanssa yhteen, mutta loppua kohden silmäni hieman tottui siihen. Kalat sun muut erikoisuudet näyttivät hyviltä, mutta mitenkään upeaksi en tätä ulkokuoreltaan kutsuisi. Erityisesti hahmojen kasvojen animointi ei onnistunut miellyttämään minua halutulla tavalla. Onhan leffa toki omalla tavallaan ihan näyttävä, mutta onpa niitä paljon komeampiakin animeita tullut nähtyä.

Children of the sea on valitettavasti hyvin tyhjänpäiväinen animeleffa. Se ei oikein tunnu tähtäävän tarinallaan mihinkään, vaikka se heitteleekin jotain satunnaisia filosofisia pohdintoja ilmaan. Mielestäni leffassa ei edes ollut mitään juonta, tarina oli vain hyvin sekava. Se ei missään vaiheessa lähde käyntiin, eikä siitä saa mitään selkoa. Visuaaliselta puoleltakaan elokuva ei tehnyt minuun kovin suurta vaikutusta. Vaikka tietyt maisemat ja elementit olivat nättejä, niin hahmojen kasvojen animointi ei miellyttänyt silmääni millään tapaa. Hahmotkin olivat sellaisia, että ei heistä katsojana millään tasolla välitä. He tuntuvat melko irrallisilta, ja heitä ilmestyy tarinaan mukaan kuin tyhjästä. Tunteitakaan ei tämä onnistunut minussa herättämään. Parhaimmillaan elokuva onnistuu olemaan kohtalaisen hyvää unilääkettä katsojalle.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com