Arvostelu: Eilisen kuiskaus ~ Omohide Poro Poro (1991)

EILISEN KUISKAUS

Ohjaus: Isao Takahata

Pääosissa: Miki Imai, Yôko Honna ja Toshirô Yanagiba

Genre: animaatio, draama

Kesto: 1h59min

Ikäraja: 12

Eilisen kuiskaus (Omohide Poro Poro) on Isao Takahatan ohjaama Studio Ghiblin elokuva, joka sai Japanissa ensi-iltansa 20.7.1991. Se on vanhimpien Ghiblin leffojen joukosta se, jolla kesti kauiten aikaa levittäytyä Suomeen asti. Ensi-ilta Suomessa oli tosiaan vasta 9.12.2016, eli noin kolme vuotta sitten. 

27-vuotias Taeko matkustaa maalle kauas Tokion liikenteen hälinästä, ja alkaa samalla muistelemaan viidesluokkalaista itseään. Nuorena hän kaipasi aina maaseudulle, ja siellä hän nyt aikuisenakin tuntuu olevan iloisimmillaan. Hänet noutaa juna-asemalta Toshio-niminen mies, joka on sukua maaseudulla asuville Taekon ystäville. Maaseudulla Taeko auttelee muita peltotöissä ja tutustuu Toshioon, ja ennen kuin hän huomaakaan, he tulevat yllättävän hyvin toimeen keskenään. 

Nykyisyyden ja menneisyyden välillä matkataan, ja se tapahtuu hyvin selkeästi ja tasaisesti. 10-vuotias Taeko on hyvin eloisa ja herkkä, ja on läsnä kuin kummitellakseen aikuiselle itselleen, tekeekö tämä oikeita valintoja ja elääkö tämä juuri sellaista elämää, jota haluaa. Ensi-ihastuksen muisteleminen kutittaa vatsanpohjaa, ja eksoottisen hedelmän maistaminen ensimmäistä kertaa on jotain aivan suurta nuorelle Taekolle. Murrosikään kasvaminen tyttönä kuvastetaan myös keskeisenä aiheena. Pojat kiusoittelevat tyttöjä kurkkimalla hameiden alle, ja tytöt taas yrittävät puolustaa itseään, ettei uusissa, aikuistumiseen liittyvissä asioissa ole mitään hävettävää. Unelmia myös mahtuu nuoren Taekon elämään, ja niiden särkyminen kuvataan hauraalla tavalla. 

Isao Takahata on kyllä saanut aikaan jotain hyvin mestarillista jälkeä tämän elokuvan kanssa. Ensinnäkin Taeko on Ghibliltä tai animaatioelokuvista ylipäätään poikkeuksellisen syvällinen ja aikuisille helposti samaistuttava hahmo. Hänen muistonsa ja nykyminän mietiskely tarjoavat katsojalle suunnattoman paljon itsereflektion ja pohdiskelun aihetta. Myös tunteita Eilisen kuiskaus onnistuu katsojassa herättämään aivan laidasta laitaan, ja viimeistään loppuratkaisun aikana saan ainakin itse pyyhkiä silmäkulmiani. Kyseessä on mielestäni ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista ikinä, miksi onkin harmi, että se tuntuu olevan Ghiblin joukossa aika sivuun jäänyt helmi. (Toisaalta eräänä hyvin mielenkiintoisena seikkana se, että Eilisen kuiskaus on Tulikärpästen haudan ja Prinsessa Kaguyan tarun (jotka ovat kaikki Takahatan teoksia) lisäksi ainoa Ghibli-elokuva, joka on saanut Rotten tomatoes-sivustolla kriitikoilta täydet 100%.)

Eilisen kuiskaus on vahvasti "slice of life"-elokuva, ja samalla se on kenties Tulikärpästen haudan ohella Ghiblin realistisin teos. Rytmi on poikkeuksellisen hidas, mutta siitä huolimatta paljon tapahtuu,  ja nostalginen sekä melankolinen tunnelma imaisee voimakkaasti mukaansa. Jos "slice of life"- taikka "nostalgiset elokuvat"-genre ei kiinnosta, ei tämä elokuva välttämättä toimi halutulla tavalla. Mutta jos haluaa sukellella menneisyyteen ja pohdiskella nykyistä itseään, saattaa tämä elokuva hyvinkin iskeä. Minuun se on tehnyt ja yhä tekee pysyvän vaikutuksen, koska pystyn samaistumaan sen päähenkilöön niin erinomaisesti. Tarina on hyvin syvällinen, loppuun asti hiottu ja keskittyy koko ajan olennaiseen. Toki lapsuuden muistojen lisäksi tarjolla on jonkin verran ympäristöteemaa maaseutuun liittyvien seikkojen ansiosta, mutta nekin jollain tapaa onnistuvat aina aidosti kiinnostamaan minua.

Animaatiotyyli on hyvin kaunista. Menneisyys on kuvattu pastelliväreillä ja ei niin yksityiskohtaisesti, mikä erottaa sen selkeästi nykypäivän realistisemmasta kuvaustyylistä. Kun itsekin muistelemme asioita ja tapahtumia, tuskin paikkojen yksityiskohdat ovat mieleen painuneet. Menneisyyden kuvaustyyli on tuolla saralla hyvin nerokkaasti mietitty. Herkkä tunnusmusiikki nostattaa ihokarvat pystyyn, ja toimii juuri erinomaisena soundtrackinä hiljaiselle ja hidastempoiselle, muistoja tulvivalle animaatiolle.

Eilisen kuiskaus on hyvin koskettava ja kaunis aikuisten anime-elokuva, joka kuvaa realistisella tavalla sitä, kuinka se tietty osa lapsuuden minäämme on aina läsnä. Se reflektoi osittain valintojamme ja haaveitamme, ja kenties jopa yrittää ohjata meitä oikeaan suuntaan. Elokuvan loppuratkaisu on toteutettu juuri täydellisellä tavalla. Lopputekstejä kannattaa jäädäkin katsomaan, koska se tapahtuu niiden aikana. Nuori Taeko johdattelee aikuista itseään tekemään viimein sen oikean valinnan, jotta tämä olisi onnellinen omana itsenään. Ja niin ote menneisyydestä vähitellen hiljenee, ja lopputuloksena on kuoriutunut perhonen, kuten Taeko elokuvassa itse kuvaileekin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kyseessä on yksi Studio Ghiblin sekä yleensä yksi parhaimmista elokuvista ikinä! Takahata on luonut hyvin persoonallisen ja syvällisen mestariteoksen, joka tarjoaa paljon samaistumisen ja pohdiskelun varaa katsojalle.

Loppulaulun Ai wa Hana, Kimi wa Sono Tane sanat suomeksi:

Se pois huuhtoo kaiken hyvän

Rakkaus on joki

Se sieluun viiltää haavan syvän

Rakkaus on veitsi

Se on jano sammumaton

Niin sanotaan, että rakkaus on

Mutta rakkaus on kukka elämän

Ja sinä siemen kukan elävän

Kun pettymystä aina kaihtaa

Sydän ei uskalla elämän tanssiin vaihtaa

Kun pelkää heräämistä päivään uuteen

Unelmat eivät vaihdu todellisuuteen

Kun sydäntään ei laske lentoon

Se ei tartu ystävyyteen hentoon

Kun kuolemaa käy pelkäämään

Ei voi keskittyä elämään

Pitkä yö, aivan yksin

Pitkä tie, aivan yksin

Rakkaus ei saavu oven taa

Kun sitä eniten odottaa

Muista, kun on sydäntalvi ja hanki

Että siemen on vain lumen vanki

Keväällä rakkaus auringon huolen pitää

Että siemenestä kukka itää

Faktoja:

• Elokuvan japaninkielinen nimi Omohide Poro Poro tarkoittaa englanniksi "Memories come tumbling down".
• Elokuvassa päähenkilö Taeko katsoo lapsena televisiosta puppet show:ta "Hyokkori Hyotanjima", joka oli suosittu lastenohjelma siihen aikaan (1966). Myöhemmin elokuvassa Taeko laulaa ohjelman tunnuslaulua piristääkseen itseään.
• Koska Walt Disney Company toimii yleensä Ghiblin elokuvien levittäjänä Yhdysvalloissa, hankki se tietenkin oikeudet tämänkin leffan levittämiseen. Disney päätti kuitenkin olla julkaisematta Eilisen kuiskausta Yhdysvalloissa sen vuoksi, että elokuvassa käsitellään kuukautisia. Studio Ghiblin elokuvien levittämiseen liittyvä ehto sopimuksessa kielsi Disneytä muuttamasta tai poistamasta kuukautisiin liittyviä seikkoja leffasta. Siispä GKIDS hankki oikeudet elokuvaan ja julkaisi englanninkielisen dubbausversion jota levitti Universal Pictures.
• Elokuva perustuu mangasarjaan, jossa päähenkilönä toimii pieni tyttö. Kohtaukset, joissa päähenkilö Taeko nähdään aikuisena, ovat ohjaaja Isao Takahatan luomia. Aikuisosiot antoivat elokuvalle juonen ja olivat yhteydessä alkuperäisen mangasarjan osioihin siten, että ne kuvastivat päähenkilön lapsuutta.
• Elokuvaa pidetään uraauurtavana saavutuksena Japanissa, koska hahmojen liikkeet puhuessa ja hymyillessä, erityisesti nykypäivä-/aikuisosioissa, esitettiin siten kuinka siihen aikaan realismia pidettiin ennätyksellisenä.
• Yleensä Japanissa ääninäyttely tehdään vasta kun animointi on valmis, mutta Eilisen kuiskaus poikkeuksellisesti dubattiin ensin: näin animaattorit saivat animaation sovitettua dialogiin hyvin. Lapsuusosioissa homma tehtiin kuitenkin päinvastoin, eli animointi ensin ja sitten dubbaus. Sillä pyrittiin tuomaan kontrastia lapsuus- ja aikuisosioiden välille.
• Perheen syödessä ananasta, he eivät vaikuta pitävän siitä. Tuohon aikaan Japanissa tuontihedelmät olivat kalliita ja eivät olleet muodissa. Useimmat japanilaiset olivat syöneet ainoastaan säilykeananasta eivätkä olleet koskaan nähneetkään tuoretta ananasta. Omaa pohdintaa: Taekon perhe siis mitä luultavimmin söi ananasta, joka ei ollut vielä kypsynyt. Siksi he eivät pitäneet siitä. Spoilereita: Vielä syvempää pohdintaa: Taekon perhe tuomitsi ananaksen ennen kuin se oli kypsä, samoin kuin he tuomitsivat Taekon kun hän ei osannut matematiikkaa. Ananas saattoi siis hyvinkin toimia vertauskuvana Taekosta Eilisen kuiskauksessa! (Eli ts. he tuomitsivat ananaksen liian nopeasti, eivätkä antaneet sille kärsivällisinä aikaa näyttää, että kyseessä voi olla oikeinkin lupaava tapaus.)

Elokuvan tiedot: www.wikipedia.com, www.imdb.com

Arvostelu: Kikin lähettipalvelu ~ Majo no Takkyubin (1989)

KIKIN LÄHETTIPALVELU

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Minami Takayama, Rei Sakuma, Kappei Yamaguchi ja Keiko Toda

Genre: animaatio, draama

Kesto: 1h43min

Ikäraja: S

Kikin lähettipalvelu (Majo no Takkyubin) on 29.7.1989 Japanissa ensi-iltansa saanut Studio Ghiblin elokuva, jonka on ohjannut Hayao Miyazaki. Suomessa elokuva sai ensi-iltansa 30.3.2007.

Nuori noitatyttö-Kiki on tullut siihen ikään, että on aika muuttaa vuodeksi omilleen ja etsiä oma erikoistaito. Noitatyttö lentelee luudallaan kohti tulevaisuuttaan seuranaan musta kissa Jiji sekä kaunista musiikkia soittava radio. Kiki löytää sattumalta aivan unelmien kaupungin, joka sijaitsee merenrannalla. Kaupunki onkin kieltämättä hyvin kaunis ja merentuoksu yltää katsojiinkin saakka, mutta siellä asuvat ihmiset vaikuttavat hieman ennakkoluuloisilta noitia kohtaan. Yösijan etsiminen on ensimmäinen tavoitetehtävä, toiseksi pitäisi saada töitäkin jotta pärjää taloudellisesti, uusia ystäviäkin olisi kiva saada ja vielä viimeiseksi pitäisi se oma erikoistaitokin keksiä. Kaikki tuo ei suju aivan kuin helppo nakki, kuten ei oikeassa elämässäkään.

Elokuvassa ei niinkään ole varsinaista juonta, vaan kyseessä on kirjaimellisesti tarina 13-vuotiaan tytön itsenäistymisestä. Se, kuinka Kiki suhtautuu muihin, ja kuinka muut kohtelevat häntä, toimii tavallaan yhtenä osaseikkana tuossa kaikessa. Aluksi Kiki vaikuttaa isolta pirteyspakkaukselta, mutta elokuvan puolivälin jälkeen hän kokee tietynlaisen "romahtamisen", ja voisi jopa sanoa, että hän lievästi masentuu. Kaikki lähtee siitä, että hän alkaa olla epävarma itsestään, mikä heijastuu Jijin ja hänen noitavoimiensa kautta. Mielestäni on upeaa, että Studio Ghibli tekee juuri esim. kyseisillä asioilla hahmoistaan hyvin ihmismäisiä ja helposti samaistuttavia. Kiki on hyvin uskottava ja erinomainen roolimalli juuri tuolla saralla. Kaikki ei voi olla koko ajan yhtä taikaa ja ruusuilla tanssimista, vaan myös niitä syviäkin alamäkiä elämään kuuluu.

Elokuva on Miyazakilta poikkeuksellisen maanläheinen ja rauhallinen, miksi se toimii kaikista parhaiten tietynlaisessa mielentilassa. Henkien kätkemän, Laputan tai Liikkuvan linnan nopeatempoisempaa ja jännittävää seikkailua on siis turha odottaa.

Kiki muuttaa väliaikaisesti asumaan hyvin ystävällisen leipurin Osonon luokse, ja päättää perustaa oman lähettipalvelun. Osonon mies on hyvin erikoinen tapaus, koska tämä ei puhu sanaakaan koko elokuvan aikana. Se onkin aika uskomatonta, sillä hahmo on silti erittäin toimiva ja jopa hauskakin. Kikin tärkein ystävä Jiji on hyvin sarkastinen tapaus, ja teettääkin aikalailla kaiken elokuvassa esiintyvän huumorin. Heti ensimmäisenä Kiki tapaa lentämisestä kiinnostuneen pojan nimeltä Tombo, eikä Kiki suhtaudu tähän aluksi kovin iloisella tavalla. Myöhemmin hahmojen välillä tuntuu silti olevan suurempiakin tunteita. Kiki tapaa myös syrjässä metsässä asuvan Ursulan, josta kehkeytyykin tärkeä tukipilari hänelle.

Kikin lähettipalvelu tarjoaa ehdottomasti yksiä parhaimpia soundtrackeja koko Ghiblin tuotannosta. Jos tekisin top 10 listauksen niistä, olisi A town with an ocean view (Umi no Mieru Machi) taatusti siellä. Myös On a clear day on täyttä herkkua. Hisaishin sävellysten lisäksi kuullaan Yumi Matsutoyan kappaleita: Rouge no Dengon ja Yasashisani Tsutsumareta Nara. Musiikki onkin itselleni se paras puoli tästä elokuvasta. Animaatiotyyli on myös niin kaunista, että silmiä hivelee. Elokuvassa esiintyvän kaupungin ulkonäkö on saanut vaikutteita mm. seuraavista kaupungeista: Tukholman vanhakaupunki, Visby, Lissabon, Pariisi, Napoli sekä San Francisco. Maisemat, kaupungin kadut sekä rakennukset paljastavatkin sen, ja ne ovat hyvin kauniisti animoituja. 

Elokuva käsittelee loppujen lopuksi hyvin läheisesti arkeen ja aikuistumiseen liittyviä asioita, ja Miyazaki onkin onnistunut tuomaan ne esille erittäin hyvin. Se tekee elokuvasta helposti sekä lapsille että aikuisille oikein nautittavan pakkauksen. Kikin lähettipalvelu on mielestäni sydäntä lämmittävimpiä animaatioita ikinä, ja se on yksinkertaisesti hyvin rentoa katseltavaa. Se ei ehkä saavuta sen suurempia "vau"-efektejä, mutta onnistuu olemaan oikein taattua laatua Studio Ghibliltä. Kiki on hyvin sympaattinen ja helposti samaistuttava hahmo, jonka arkisia tapahtumia seuraa oikein mielellään. 

Yasashisani Tsutsumareta Nara sanat suomeksi:

Kun olin pieni

Jumalat unelmani toteen täytti

Minulle näytti tieni

Kaikki toiveeni täytti

Ilomielin herään päivään uuteen

Katseen luon tulevaisuuteen

Vaikka siitä on aikaa

On ihmeissä yhä taikaa

Verhot avaan

Aurinko kajastuu metsään hohtavaan

Se mut lämmöllä täyttää

Ja näyttää

Kaiken heijastuvan silmistäin

Mulle viestittäin

Kun olin pieni

Jumalat unelmani toteen näytti

Läpi päivieni

Mut rakkaudella täytti

Sydämeen unohtanut oon tärkeän asian

Rakkaiden muistojen aarrerasian

Nyt rasian aukaisen

Mieleni muiston kaukaisen

Sateen jälkeen kukkameren nään

Gardenioiden tuoksu huumaa pään

Se mut lämmöllä täyttää

Kaiken heijastuvan silmistäin

Mulle viestittäin

Verhot avaan...

Faktoja:

• Vaikka Jiji-kissa onkin uros, ääninäyttelee häntä alkuperäisessä dubbauksessa nainen. Japanilaisessa kulttuurissa kissat esitetään naisäänisinä. (Susien kohdalla juttu on taas päinvastoin: ne esitetään miesäänisinä, minkä voikin huomata Prinsessa Mononokesta.)
• Spoilereita: Elokuvan loppupuolella Jiji ei enää puhu, koska he molemmat kasvoivat aikuisiksi, ei siis sen vuoksi, että Kiki menetti noitavoimansa. Alkuperäisessä kirjassa selitetään, että noitatyttö ja musta kissa kasvavat yhdessä ja siksi he "puhuvat" toisillensa. He kykenevät puhumaan keskenään läheisen ystävyyden vuoksi, eikä siis taian ansiosta. Jiji ei enää puhu leffan loppupuolella edes Kikin saatua voimansa takaisin, millä Miyazaki halusi näyttää, että Kiki on kasvanut eikä hän enää tarvitse "toista itseään". Disney kuitenkin muutti tämän seikan englanninkielisessä dubbauksessa niin, että Jiji puhuukin yhä lopussa.

Lähteet: fi.wikipedia.org, www.imdb.com

Arvostelu: Tulikärpästen hauta ~ Hotaru no Haka (1988)

TULIKÄRPÄSTEN HAUTA

Ohjaus: Isao Takahata
Pääosissa: Tsutomu Tatsumi, Ayano Shiraishi, Yoshiko Shinohara ja Akemi Yamaguchi
Genre: animaatio, draama, sota
Kesto: 1h33min
Ikäraja: 12

Tulikärpästen hauta (Hotaru no Haka) on 16.4.1988 Japanissa ensi-iltansa saanut Studio Ghiblin elokuva. Se valmistui siis samana vuonna kuin Naapurini Totoro. Tulikärpästen haudan on ohjannut Isao Takahata, joka tunnetaan erityisesti hänen realistisemmasta tyylistään. Hänen elokuvansa ovat myös jopa puhtaammin aikuisille suunnattuja, sisältäen hyvin raskastakin pureskeltavaa katsojalle. Hayao Miyazakin ollessa se yksi suosituimpia ohjaajia Japanissa, on Isao Takahata helposti jäänyt hänen varjoonsa. Siihen ei mielestäni löydy tarpeeksi hyvää eikä pätevää syytä. Takahatan realistinen, mutta kaunista tunnelmaa huokuvat elokuvat ovat juurikin niitä eniten tunteita herättäviä Ghiblin tuotannosta. 
Tulikärpästen hauta perustuu Akiyuki Nosakan samannimiseen, osittain omaelämäkerralliseen romaaniin.

Elokuva sijoittuu Japaniin, jossa riehuu toisen maailmansodan lopun ajan pommitukset ja nälänhätä. Teini-ikäinen Seita ja hänen neljävuotias pikkusiskonsa Setsuko jäävät auttamatta orvoiksi, kun heidän äitinsä kuolee pommitusten seurauksena. Seita kerää hädänvaralle säilötyt ruuat heidän palaneesta kodistaan, ja muuttaa Setsukon kanssa tätinsä luokse asumaan. Tädin kylmä luonne kuitenkin paljastuu niin sisaruksille kuin katsojalle hyvin pian. Hän pitää orpolapsia vain loisina, jotka eivät tee töitä kuten muut talon asukkaat. Hän jopa ahnehtii osan Seitan rahalla ostetusta riisistä, mikä saa varmasti kenet tahansa näkemään punaista. Vaikka asetelma ei ole loppujen lopuksi kovin mustavalkoinen, näkyy julma ahneus ja armottomuus välittömästi. Niinpä Seita ja Setsuko päättävät pärjätä omillaan, ja muuttavat autioon luolaan asumaan. Raskas taistelu nälänhädän keskellä on vaikeaa ja toivotonta, ja lapsuudelle on jätettävä hyvästit, kun on aika ottaa isompi vastuu kaikesta. 

Tarina on yllättävänkin moniulotteisesti toteutettu, sillä päähenkilö Seita on kaukana yksiulotteisen hyvästä persoonasta. Hän pyrkii kyllä toimimaan parhaansa mukaan, mutta ei voi silti välttyä ylpeyden tunteelta, josta kasvaa aika ikävä muuri mahdolliselle avun pyynnölle tätiä kohtaan. Tädin käyttäytyminen on kyllä hyvin kamalaa, sitä ei käy kieltäminen. Setsuko taas on ihanan aidon ja viattoman oloinen pikkutyttö, josta on vaikea olla pitämättä. Siinä missä Seita näkee sodan julmuudet suoraan, tuo Setsuko kaunista iloa ja toivoa kaiken sen keskelle.

Sodan maailma on kuvattu elokuvassa pelottavan realistisesti ja karusti. Asioita ei kaunistella, vaan tarina kerrotaan juuri niinkuin kuuluukin. Vaikka aikuisten maailma on synkkää ja ahnetta kuin mikä, on sitä kaikkea pehmittämässä ne kauniit ohikiitävät hetket. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista onkin se, jossa Seita kätkee tulikärpäsiä, ja päästää ne illalla hohtamaan pimeässä luolassa. Kohtaus on kaunis ja antaa katsojalle tilaa hengittää brutaaliuden keskellä. Tulikärpästen symboli sodasta kärsivistä lapsista on herkästi ja kauniisti toteutettu. 

Tunnelma elokuvassa on hyvin kaunis hauraalla ja sydäntäsärkevällä tavalla. Vaikka pääsointu on paikoitellen raskas ja synkkä, on sen vastapainona iloa ja aitoa kauneutta myös mukana. Iso merkitys on henkeäsalpaavalla musiikilla, joka vain tehostaa tuota kaikkea entisestään. 

Yhdessä kohtauksessa elokuvasta voi huomata pienen "eastereggin". Sisarusten peseytyessä rannalla, on siellä hyvin tutunnäköinen isoäiti lapsenlapsensa kanssa. Kaksi hahmoa vaikuttaisivat olevan Naapurini Totorossa esiintyvät isoäiti sekä Kanta.

Tulikärpästen hauta on hyvin kaunis ja tunteita herättävä mestariteos. Se on samalla myös helposti parhaimpia näkemiäni elokuvia ikinä. Leffan vaikutus on etenkin tunneskaalalla yllättävän voimakas: pitkästä aikaa uudelleenkatsoessa yllätyin, kuinka suuria vihan tunteita se minussa saikaan aikaan. Erityisesti se kaikki epäreiluus  on vain niin julmaa ja sydäntäsärkevää seurattavaa. Leffa on myös erittäin erikoinen tapaus sotaelokuvien joukosta. Itse sotaan ei niinkään keskitytä, vaan sen seurauksiin viattomille lapsille, jotka joutuvat sodan päättömästä maailmasta tahtomattaan kärsimään. Vaikka Takahata väitti ettei elokuva ole suoranaisesti sodanvastainen teemaltaan, saa se katsojassa siihenkin liittyviä pohdintoja aikaan. 

Lue myös: 

• Tulikärpästen hauta: tietoa, pohdintaa ja synkkää teoriaa
  

Bonusfakta:

• Hedelmäkarkit, joita Setsuko elokuvan aikana syö, ovat Sakuma Confectionary Companyn tuottamia. Oikeassa elämässä niitä alettiin valmistamaan vuonna 1949, neljä vuotta siitä eteenpäin, mihin elokuvan tapahtumat sijoittuvat. Muutaman vuoden kuluttua elokuvan ilmestymisen jälkeen Sakuma julkaisi rajoitetun erän hedelmäkarkkipurkkeja, jollainen elokuvassa esiintyy. Joissakin karkkipurkeissa oli myös kuva Setsukosta.

Lähteet: fi.wikipedia.org, www.imdb.com

Arvostelu: Naapurini Totoro ~ Tonari no Totoro (1988)

NAAPURINI TOTORO

Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Chika Sakamoto, Noriko Hidaka, Shigesato Itoi ja Sumi Shimamoto
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu
Kesto: 1h 26min
Ikäraja: S

Naapurini Totoro (Tonari no Totoro) on 16.4.1988 ensi-iltansa Japanissa saanut Studio Ghiblin elokuva, jonka on ohjannut Hayao Miyazaki. Suomessa se oli jo yleisradion esittämänä vuonna 1995 nimellä "Näkymätön ystävä". Varsinaisen ensi-iltansa se sai Suomessa kuitenkin vasta 29.9.2006. Elokuvalle on tehty myös lyhyt jatko-osa "Mei ja kissanpentubussi" ("Mei to Konekobasu"), jota esitetään vain Ghibli-museon elokuvateatterissa. Naapurini Totoroon suunniteltiin aluksi vain yhtä päähenkilöä, 6-vuotiasta tyttöä, minkä voikin huomata elokuvan virallisesta julisteesta. Myöhemmin elokuvaan päätettiinkin sisäistää 2 tyttöä, joiden nimet heijastavat toisiaan; kummankin etunimi tarkoittaa toukokuuta. 

Elokuva alkaa siitä, kun sisarukset Mei ja Satsuki muuttavat isänsä kanssa maalle uuteen kotiin asumaan. Tuo uusi koti vaikuttaa hieman mysteeriseltä lasten silmiin, kenties jopa kummitustalolta. Pian he kohtaavatkin talossa omituisia mustia "ötököitä", joita naapurin isoäiti kutsuu nokipalleroiksi. Eräänä päivänä isän keskittyessä työntekoon ja Satsukin ollessa koulussa, jää pikku-Mei aivan yksin. Hän kuitenkin törmää pieneen ja keskikokoiseen Totoroon, joita hän seuraa suuren puun onkaloon. Siellä Mei näkee ensimmäistä kertaa ison Totoron, johon hän ihastuu aivan oitis. Satsukin kuullessa kaikesta tuosta, innostuu hänkin noista pörröisistä otuksista ja haluaa myös hypätä tuohon mielikuvitukselliseen seikkailuun, ollessaan juuri murrosiän kynnyksellä.

Elokuvassa punainen lanka on lähinnä se lasten mielikuvituksen voimaan turvautuminen. Heidän äitinsä potee sairaalassa tuberkuloosia, ja isä ei aina ole paikalla. Satsuki on juuri siinä iässä, että voisi heittää jo lapselliset jutut pois mielestään, kun taas Mei on vasta nelivuotias, elämänintoa täynnä oleva lapsukainen. Sisaruksilla on vahva ystävyyssuhde, minkä voikin helposti huomata siitä, kuinka riippuvainen Mei on isosiskostaan. Joutuessaan eroon molemmista vanhemmistaan turvautuu Mei juurikin Satsukiin. Niinpä vanhempana sisaruksena joutuu Satsuki huolehtimaan täysin pikkusiskostaan, mikä onkin aika iso vastuu 10-vuotiaalle lapselle, jolla on vielä ripaus lapsuutta jäljellä. Kyseinen konteksti tekee elokuvasta helposti aikuiskatsojille jopa koskettavan, kun taas lapsikatsojille kyseessä on lähinnä vain mielenkiintoinen ja hauska seikkailu täynnä erikoisia otuksia.

Sisarusten isä on hyvin rento tyyppi ja suhtautuu lasten mielikuvitusten tuottamuksiin varsin myönteisesti. Hän jopa osallistuu tuohon hullunkuriseen leikkiin, kehottaen heitä eräänä iltana nauramaan, koska se pelottaa uudessa talossa olevat kummitukset pois. Isä ei kuitenkaan ehdi hirveästi viettää aikaa lastensa kanssa, onhan hänellä työntekoa niin papereiden kuin työpaikkansa kanssa. Naapurissa asuva isoäiti tulee myös katsojalle tutuksi. Hän auttaa uusia asukkaita muuton alla sekä huolehtii Meistä isän ollessa töissä ja Satsukin ollessa koulussa. Isoäidillä on noin Satsukin ikäinen lapsenlapsi nimeltä Kanta, joka vaikuttaakin olevan tähän ihastunut. Hän on aluksi enemmänkin kiusoitteleva poika, mutta myöhemmin lainaa jopa sateenvarjoansa tytöille. Itse Totoro on hyvin sympaattinen ja ihana pörröinen otus, jota kuka tahansa haluaisi halata. Tapaamme elokuvassa myös Kissabussin, jonka ensiesittäytyminen onkin oma suosikkikohtaukseni. Kissabussi vaikuttaisi olevan jonkinlainen ystävä Totorolle, tarjotessaan tälle ja myöhemmin myös tytöille kyydin. 

Elokuvan juonenkulku on loppujen lopuksi hyvin yksinkertainen. Aikuinen voi kuitenkin nähdä sen syvällisemmän ja koskettavamman puolen, jota Naapurini Totoro tarjoaa. Päähenkilöt voivat paikka paikoin vaikuttaa hieman ärsyttäviltä itku- ja huutokohtauksissa. Itseäni aluksi hieman päähahmotytöt onnistuivatkin ärsyttämään liian huutamisen vuoksi, ja jäin juonellisestikin kaipaamaan jotain monimutkaisempaa, minkä uskon johtuvan siitä, että olin jo aikaisemmin ehtinyt nähdä mm. Henkien kätkemän ja Liikkuvan linnan, jotka ovat hieman monisyisempiä kerronnaltaan. Uusintakatseluilla olen kuitenkin huomannut, että Totoron voimavara on enemmänkin kuvakerronnassa ja juoni on vain sivuseikka. Etenkin hattua on pakko nostaa Miyazakille siitä, kuinka onnistuneesti hän on toteuttanut koko elokuvan lapsen näkökulmasta katsoen.

Musiikki on taas hyvin kaunista ja mieleenpainuvaa. Jo elokuvan alkutunnari on hyvin hauskaa kuunneltavaa sekä katsottavaa, ja Path of the wind on myös hyvin kaunis ja eeppinen sävellys Joe Hisaishilta. Lopputunnari taitaa loppupeleissä kuitenkin olla se, jota kaikki katsojat jäävät lauleskelemaan pitkäksi aikaa katsomisen jälkeen.

Naapurini Totoro muistuttaa meitä lapsuuden mielikuvituksesta ja siitä, mitä kaikkia ihmeitä sillä voi saada aikaan. Lasten mielikuvitus ja leikki pääsevät valloilleen kauniilla ja koskettavalla tavalla, mikä saa katsojan eläytymään siihen kaikkeen tunteellisella tasolla mukaan. Oma leffamakuni Miyazakin suhteen kallistuu kuitenkin hieman enemmän niiden puoleen, joissa juonet ovat monimutkaisempia. Tämän lisäksi toivoisin itse Totoroilta ja Kissabussilta huomattavasti enemmän ruutuaikaa, kyseiset otukset nimittäin esiintyvät elokuvassa lopulta hyvin vähän. Hyvän mielen elokuvana Totoro on silti hyvä, ja sen ääreen palaa oikein mielellään.

Faktoja:

• Elokuva on osittain omaelämäkerrallinen. Hayao Miyazakin ja hänen veljien ollessa lapsia, heidän äitinsä sairasti selkärankatuberkuloosia yhdeksän vuoden ajan ja vietti paljon aikaa sairaalassa. Elokuva vihjaisee mutta ei suoranaisesti paljasta Satsukin ja Mein äidin sairastavan tuberkuloosia. Miyazaki kertoi, että hänelle olisi ollut liian raskasta jos leffan päähahmot olisivat olleet poikia tyttöjen sijaan. 
• Päähahmojen nimet tarkoittavat kummatkin toukokuuta: Mei on japaninkielinen ääntö englanninkielen sanasta May. Satsuki taas on vanha japaninkielinen sana toukokuulle.
• Kun Mei ensimmäisen kerran tapaa Totoron ja kysyy tämän nimeä, hän lausuu sen väärin. Totoron nimi on oikeasti Tororu, mikä tarkoittaa peikkoa japaniksi. (Myöhemmin Satsuki kysyy Meiltä, että tarkoittaako hän Totorolla peikkoa satukirjasta.)
• Elokuvaan suunniteltiin aluksi yhtä tyttöä päähenkilöksi, minkä voikin huomata virallisesta julisteesta. Koska Miyazaki halusi lisätä jännitystä elokuvan myöhempiin tapahtumiin, hän tuumi että se ei toimisi vain yhdellä tytöllä. Niinpä hän päätti erotella alunperin suunnitellun tyttöhahmon kahdeksi tytöksi. Alkuperäisellä 7-vuotiaalla tyttöhahmolla on sekä Mein että Satsukin piirteitä: hän on heidän välisessä iässä (Satsuki 10-vuotias, Mei 4-vuotias). Virallisesta julisteesta voi myös itse bongailla hahmojen yhtäläisyyksiä: vaatteet ja kumisaappaat ovat ilmiselvästikin samat kuin Satsukilla, hiusten väri on Satsukin ja samantyyppiset saparot nähdään Meillä.
• Elokuva ei aluksi menestynyt kovin hyvin. Vasta kun isosta Totorosta tehtiin pehmoleluja oheismyyntiin, leffan suosio nousi.
• Spoilereita: Kohtaus, jossa Mei katoaa, hänen nähdään istuvan patsasrivin vieressä. Japanissa kyseiset patsaat "suojelevat" lapsia. Miyazaki ilmaisee sillä, että vaikka Mei onkin kadoksissa, hän ei ole enää välittömässä vaarassa.

Lähteet: wikipedia.com, www.imdb.com

Arvostelu: Laputa -linna taivaalla ~ Tenku no Shiro Rapyuta (1986)

LAPUTA -LINNA TAIVAALLA

Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Keiko Yokozawa, Mayumi Tanaka ja Minori Terada
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2h6min
Ikäraja: 7

Laputa -linna taivaalla (Tenku no Shiro Rapyuta) on juuri Tuulen laakson Nausicaän jälkeen valmistunut animeleffa. Se on virallisesti ensimmäinen Studio Ghiblin elokuva, ja sen on ohjannut Hayao Miyazaki. Nimi Laputa tulee Jonathan Swiftin romaanissa Gulliverin retket esiintyvästä leijuvasta saaresta.

Kaivoksessa työskentelevä orpo poika Pazu pelastaa eräänä iltana mysteerisen, taivaalta alas leijailevan tytön. Hän huomaa, että tämän kaulassa roikkuva kivi hehkuu, kunnes tyttö tupsahtaa painavasti hänen syliinsä. Lapset tutustuvat toisiinsa Pazun kotona, ja käy ilmi, että tytön nimi on Sheeta, ja että hänellä sekä leijukivellään on jotain tekemistä Laputan kanssa. Leijukivellä näyttäisi olevan taianomaisia voimia, koska se pelasti Sheetan keventäen tämän putoamista alas. Laputa on huhujen mukaan saari taivaalla, jonka Pazun edesmennyt isä on aikoinaan omin silmin nähnyt. Pazu on päättänyt kulkea isänsä jalan jäljissä etsimällä tuon mysteerisen kaupungin. Laputan perässä ovat kuitenkin myös armeijan porukan kanssa yhteistyötä tekevät "aurinkolasimiehet" sekä eräs ilmarosvojen joukko. He ovat tietoisia Sheetan kaulakorusta, ja ovatkin pian lasten perässä. Siitä alkaa erittäin vauhdikas ja toiminnantäyteinen seikkailu, joka pitää taatusti katsojan otteessaan.

Elokuvassa on hyvin paljon huumoria, joka saa varmasti niin lapset kuin aikuisetkin nauramaan. Miyazaki onkin toteuttanut tämän teoksensa melko erikoisesti. Siinä on yllättävän jännittäviä ja hieman synkkiäkin hetkiä, mutta sitä kaikkea keventää sen rikas huumorintaju sekä pienet hengähdystauot. Jokin koskettavampi puoli tarinasta tosin tuntuu hieman jäävän puuttumaan, etenkin jos esim. Henkien kätkemään vertaa, jossa taas tunnelmoinnille on annettu huomattavasti enemmän tilaa. Toisaalta Laputan kuuluukin selvästi olla ihan puhdas seikkailu, joten se vaatii vain hieman oman fiiliksensä ennen kuin sitä ryhtyy katsomaan.

Hahmot kuitenkin toimivat tarinassa moitteettomasti. Pazu on ihanan välittävä ja huolehtiva Sheetaa kohtaan, ja tekee mielellään yhteistyötä muiden kanssa. Sheeta on orpo lapsi kuten myös Pazu, ja hän on hyvin ystävällinen kaikille. "Aurinkolasiporukasta" isoimmaksi sivuhahmoksi nousee Muska, jolla on myös jotain hämärää tekemistä Laputan kanssa. Hän tuntuu tietävän kyseisestä saaresta enemmän kuin luulisi. Muska päätyy valitettavasti tuomaan ehkä turhankin mustavalkoista asetelmaa elokuvaan, mikä taas ei ole yleensä Ghiblille tyypillistä. Hän saattaa sen vuoksi tuntuakin hieman tylsältä, mutta hyvin perustellut motiivit häneltä kuitenkin löytyy. Ilmarosvojen porukan miehet taas ovat erittäin hauskoja ja yllättävän sympaattisia tapauksia. Joukon johtajana toimiva Dola on ehdottomasti suosikkihahmoni. Hän vaikuttaa ensin kyyniseltä ja ahneelta tapaukselta, mutta ulkokuoren alta paljastuu yllättävän välittävä ja huolehtiva persoona.

Itse Laputassa tapaamme myös robotteja, jotka kuvastavat pitkälle kehittynyttä, mutta menetettyä teknologiaa. Ihmisten ja luonnon välisestä sovusta siis hieman pinnan alta viestitetään, joskaan ei kuitenkaan yhtä vahvasti kuin Miyazakin muissa leffoissa. Robotit muistuttavat hieman Tuulen laakson Nausicaässa esiintyvää jumalsoturia, joka myös omalta osaltaan viestittää juuri kyseisiä asioita. Näemme myös kyseisestä elokuvasta tuttuja kettuoravia pieninä eastereggeinä. 

Animaatiotyyli on tietenkin kaunista, sehän nyt on selvää. Etenkin Laputassa nähtävät maisemat ovat silmänruokaa ja toimivat pienenä hengähdystaukona kaiken toiminnallisuuden keskellä. Kauniin musiikin on tuottanut jälleen kerran Joe Hisaishi. Castle in the sky Theme onkin ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen, melankolinen ja henkeäsalpaavan kaunis sävellys.

Laputa -linna taivaalla on erittäin hyvä seikkailuelokuva, ja se on myös itse asiassa ensimmäinen näkemäni Ghibli. Siinä mielessä sillä on isokin merkitys minulle, koska sen ansiosta innostuin animesta oikein paljon. Täysosumaksi en elokuvaa pysty kuitenkaan mieltämään, sillä omaan makuuni osuvat hieman paremmin ne tunnelmallisemmat ja koskettavammat Miyazakin teokset, kuten esimerkiksi jo aikaisemmin mainitsemani Henkien kätkemä. Siitäkin huolimatta kyseessä on taattua Ghibli-laatua.

Faktoja:

• Elokuvan menestys johti stempunk-aaltoon animessa ja mangassa. Sitä pidetäänkin vaikutusvaltaisena klassikkona steampunk- ja dieselpunk-genressä.
• Monet Disneyn ja Pixarin elokuvat ovat ottaneet vaikutteita Laputasta, esim. Atlantis -kadonnut kaupunki ja Wall-E. Myös ranskalainen elokuva April and the Extraordinary World otti vaikutteita Laputasta.
• Elokuvalla oli vaikutusta myös moniin japanilaisiin videopeleihin.

Lähteet: wikipedia.com, www.imdb.com