Arvostelu: Lupin III - Cagliostron linna ~ Rupan Sansei: Kariosutoro no Shiro (1979)

LUPIN III

- CAGLIOSTRON LINNA

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Yasuo Yamada, Eiko Masuyama, Kiyoshi Kobayashi, Makio Inoue, Gorô Naya, Sumi Shimamoto, Tarô Ishida

Genre: anime, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 40min

Lupin III - Cagliostron linna (Rupan Sansei: Kariosutoro no Shiro) on legendaarisen Hayao Miyazakin debyyttifilmi eli ensimmäinen pitkä animaatioelokuva. Se on siis ilmestynyt ennen kuin Studio Ghibliä oli edes vielä perustettu, vuonna 1979. Olen katsonutkin tämän leffan jo melko useaan otteeseen, siitä iso kiitos Netflixille. Kyseessä onkin aivan erilainen Miyazakin veistos, sillä se perustuu samannimiseen Monkey Punchin sarjakuvamangaan. Miyazakille tyypillisesti on hän tietenkin tehnyt elokuvasta aivan omannäköisensä tietyillä muutoksilla. Tämä Miyazakin debyyttiteos onkin aivan jotain hulvatonta ja pakkokatsottava kaikille kyseisen herran faneille tai animaation ystäville ylipäätään.

Päähenkilö Lupin sekä hänen apurinsa Jigen ryöstävät kasinosta sievoisen summan rahaa, kunnes selviääkin, että kyseessä on feikkisetelit. Lupin osaa jo heti aavistaa, missä tuota valheellista rahaa painetaan, ja niin he suuntavat kohti Cagliostron linnaa. Matkalla ehtii silti jo kaikkea tapahtua: sattumalta ohi kiitelee autolla karannut morsian, jota epäilyttävät tyypit jahtaavat. Lupin tietenkin innostuu asettumaan pelastajan rooliin, ja pian selviääkin, että kyseessä oli Cagliostron linnan prinsessa Clarisse. Clarisse yritti paeta Kreiviä, joka haluaa pakottaa hänet kanssaan naimisiin tietenkin vain ahneuden tähden. Niinpä Cagliostron linnan salaisuuden selvittämisen lisäksi Lupin ottaa haaviinsa pelastaa tukalassa tilanteessa oleva prinsessa. 

Tämä elokuva on aivan tajuttoman hauska ja mahtava! On melko koomista, että tuli Miyazakin esikoisteos nähtyä vasta viimeisenä. Elokuvaa ei oikein edes voi hirveästi hänen muihin teoksiin verrata. Lähimmät vertauskuvat voisivat olla Porco Rosso sekä Laputa -linna taivaalla. Tässä elokuvassa on nimittäin samanlaista "fysiikan lakien rikkomista", mitä hivenen Porco Rossossa nähdään. Se ilmenee muun muassa suurina ja mahdottomina hyppyinä rakennusten katoilta toiselle. Pidin kyseisiä hyppyjä aluksi melko outoina, mutta kun tämän leffan omaksui sarjakuvaan perustuvana teoksena, ei se jotenkin enää häiritse. Myös huumori on melko samankaltaista sekä slapstickimäistä. Laputaan löytyy yhtäläisyyttä taas huikeasta seikkailuntunnusta, mitä tässä elokuvassa on. Silti Cagliostron linna on aivan erilainen elokuva niihin kahteen verrattuna. Tässä ei nimittäin niinkään ole mitään hirvittävän syvällistä puolta. Sitä ei toisaalta välttämättä tässä tarvitakaan, sillä kyseessä on enemmänkin komediantäyteinen seikkailu, jota katsoessa kuuluu nauraa hekotella sekä yksinkertaisesti nauttia kaikesta menosta.

Lupin on päähenkilönä mielestäni todella mahtavasti toteutettu. Hänestä oppii heti elokuvan alussa pitämään, sillä hän on todella hauska sekä sarkastinen, mutta ennen kaikkea yllättävän älykäs. Hänen monet koomiset lausahdukset eivät sitten vieläkään petä, vaan saavat minut nauramaan suu ammollaan.  Onhan hän myös toki naistenmies sekä "hivenen" voro. Silti Lupin omaa hyvää sydäntäkin, sillä aarrejahdin lisäksi hän haluaa pelastaa neidon pulasta. 

Vaikka tarina voisi aluksi vaikuttaa hyvin perinteiseltä, on se jotain paljon enemmän. Mitenkään ennalta-arvattava tämä ei siis ole. Muistelen ensimmäistä katselukertaani, kuinka kaikenlaisia yllättäviä tilanteita riitti. Huumorintajuisuuden lisäksi jonkinasteista synkkyyttäkin on mukana, sisältäen taistelu- ja ampumakohtauksia. Mitenkään ultraväkivaltainen ei tämä silti ole, kuten ei myöskään ohjaajan seuraava teos Tuulen laakson Nausicaä. Huoletta voisin suositella tätä kouluikäisille, jotka eivät toiminnantäyteisiä elokuvia kammoksu.

Elokuvasta voi huomata muutamia Miyazakille jo tuttuja elementtejä, esimerkiksi vahvat naishahmot, jota tässä tapauksessa Fujiko parhaiten edustaa olemalla ensin hiljainen palvelijatar, mutta jotain aivan muuta pinnan alta. Muita hahmotuttavuuksia ovat muun muassa Kreivi sekä etsivä Zenigata. Kreivi on hyvin julma ja sydämetön tyyppi, joka on saman asian perässä kuin Lupin. Zenigata taas on oikein hauska heppu, vaikkakin hyvin tiukkapipoinen sellainen. Lupin vedättää häntä ja monia muita nenästä niin monet kerrat, että en yhtään ihmettele, jos siinä jo kovastikin ärsyyntyy. Katsojana tietenkin vain nautin noiden vedätysten seuraamisesta. Zenigata tietenkin on aina ollut Lupinin perässä, eikä tunnu luovuttavan kunnes saa hänet kiinni. Silti nuo kaksi joutuvat tekemään väliaikaisen rauhansopimuksen tehdessään yhteistyötä, jotta he selviäisivät ehjin nahoin Kreivin johtamasta Cagliostron linnasta. Sitä kaikkea onkin hauskaa seurata.

Animaatiotyyli on uskomattoman kaunista ja laadukasta kun ottaa huomioon, kuinka vanha elokuva kyseessä on. Huomasin elokuvan olevan jopa aavistuksen väririkkaampi kuin myöhemmin ilmestynyt Tuulen laakson Nausicaä. Animointia käytetään niin moniin tarkoituksiin kekseliäin tavoin hyödyksi: esimerkiksi linnan ansat, jotka saattavat ensin näyttää tavallisilta lattioilta. Itse Cagliostron linna on hyvin erikoinen, johon saattaa yksi käytävä ilmestyä lisää yksinkertaisesti nappeja painamalla. Musiikki on todella kauniisti onnistunutta ja mieleenpainuvaa. Etenkin alkutekstien aikana kuultava soundtrack hivelee korvaa niin miellyttävällä tavalla.

Tällä elokuvalla on ollut yllättävän suuri vaikutus muun muassa animaatiostudio Disneylle, sillä se sai inspiraatiota tässä esiintyvästä kellotornikohtauksesta. Sen voikin huomata elokuvasta Mestarietsivä Basil hiiri, jossa tapahtuu vihoviimeinen taistelu Big Benissä ratasten seassa. Toinen disney-klassikko, joka otti tästä vaikutteita on Atlantis. Spoilereita: Sen lopussa tapahtuu samantyyppinen "veden alta paljastuu hukkunut kaupunki" -kohtaus kuin tässä. Kyseisen seikan on myöntänyt disneyn apulaisohjaaja Gary Trousdale.

Kaiken kaikkiaan Lupin III - Cagliostron linna on todellinen merkkiteos animen tai animaation saralla ylipäätänsä. Se on aivan tajuttoman upeasti onnistunut ja eheä juoneltaan, animaatiotyyliltään sekä hahmoiltaan ottaen vieläpä huomioon teoksen iän. Se kestää yllättävän monia katselukertoja, ja onnistuu naurattamaan aina uudestaan ja uudestaan. Jos yksinkertaisesti haluaa mielenpiristystä ja naureskella vatsa kippuralla, on tämä oiva leffavalinta. Lupin on todella hauska ja varmaankin paras Miyazakin luoma miespäähenkilö (Porcon ohella) kaikessa sarkastisuudessaan ja veikeydessään. Elokuvassa riittää niin koomisia lausahduksia kuin myös jännittäviä tilanteita, eikä mielenkiinto minnekään muualle harhaile. Silti hengittävyyttä ja sydäntä ei ole unohdettu, kuten ei myöhemmissäkään Miyazakin teoksissa. Vaikka aivan Miyazakin täysosumien joukkoon en Cagliostron linnaa raaskisi laskea, tulee se visusti niiden perässä.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: Urhea ~ Brave (2012)

URHEA

Ohjaus: Mark Andrews, Brenda Chapman, Steve Purcell

Pääosissa: Kelly Macdonald, Billy Connolly, Emma Thompson, Julie Walters

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 33min

Ikäraja: 7

Urhea (Brave) on Pixarin 13. klassikkoelokuva. Sitä on usein parjattu yhdeksi studion huonoimmaksi tekeleeksi, joten odotukseni olivat hyvin alhaiset. Huono palaute on osittain syy siihen, miksi en ole tätä jo aikaisemmin vaivautunut katsastamaan. Sama juttu Kunnon dinosauruksen kanssa, mutta enköhän senkin vielä joskus katso. Nyt tuli kuitenkin Urhea vihdoin ja viimein katsottua. Oliko se nyt sitten niin huono kuin mitä on annettu ymmärtää?

Arvostelu sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

Tarina sijoittuu muinaiseen Skotlantiin, minkä huomaa maisemista, puvustustyyleistä sekä musiikista. Päähenkilönä seurataan Meridaa, joka kiukuttelee äidilleen siitä, että ei haluaisi olla mikään hienosteleva ja kosijoita vastaanottava prinsessa. Sen sijaan haluaa Merida ammuskella nuolia ja elää vähän villimmin ja vapaammin. Sellainen ei tietenkään käy päinsä hienostoleidille, ja sen kuningatar Elinor tekee selväksi. Hän luetteleekin ison liudan sääntöjä käyttäytymisestä sekä pukeutumisesta. Kamalan ruman riidan synnyttyä äidin ja tyttären välille, tekee Merida jotain hyvin typerää. Hän käväisee metsässä noidan luona saadakseen langetettua äitinsä ylle loitsun, joka muuttaisi tämän toisenlaiseksi. 

Urhean aloitus on mielestäni hyvin kehno. Olin jo aivan varma, että parempaa ei ole tulossa, ja että tämä nyt vain sitten pitää väkisin katsoa loppuun asti. Alun liimapintaisuus johtuu siitä, että siinä esitetään hyvin, hyvin yksioikoisesti toteutettuja hahmoja sekä sekoilun kaltaista huumoria. Leffan parhaimmat hahmot ovatkin ehdottomasti itse Merida sekä kuningatar Elinor, joskin Meridan kiukuttelu ja epäloogiset päätökset laskevat hieman pitämistäni hänestä. Sivuhahmot ovat kuitenkin valitettavan yksiulotteisia ja tuottavat turhalla ruutuajallaan vain mauttomia irtovitsejä.

Missä elokuva sai kuitenkin huomioni kiinnitettyä, on kuinka se käsittelee äiti-tytär-suhdetta yllättävän hyvin. Ensimmäisen puolen tunnin jälkeen tapahtui se juonenkäänne, ja niin viihdyttävyystaso nousikin huimasti. Oli hulvatonta seurata kuningatar Elinorin muuttumista karhuksi sekä totuttelemista elämään toisella tavalla. Elinor käy vieläpä mielenkiintoisemman hahmokehityksen läpi kuin Merida, miksi hän onkin mielestäni elokuvan paras hahmo. Hän on tottunut siveelliseen elämään ja sääntöihin, mutta karhuna hän oppii tuntemaan sekä kohtelemaan tytärtään paremmin. Kyseinen äiti-tytär-suhde on ehdottomasti elokuvan parasta antia kaikella lämminhenkisyydellään ja hyvin onnistuneella huumorillaan. Siinä selvästi tavoitettiin jotain uutta, kun leffaa vertaa muihin disneyn tai pixarin elokuviin. 

Ainoa seikka, mikä juonenkäänteessä minua häiritsee, on sen toteutus. Merida näet kirjaimellisesti pyytää noidalta loitsua, joka muuttaisi hänen äitinsä. Hän ei kohdennetusti kerro, mikä äidissä pitäisi muuttua. Se on mielestäni hyvin typerää. Ei siis mikään ihme, että noita antaa ties minkä muuntoloitsun ajattelemattomalle tyttöselle. Kyseinen seikka saa Meridan vaikuttamaan hieman vähä-älyiseltä...

Elokuvan animaatiotyyli on todellista herkkua. Erityisesti ne kaikki maisemat skottimaisessa miljöössä ovat aivan upeaa katseltavaa. Sain elokuvasta hyvin vahvoja viboja Outlander-sarjaan, jossa esiintyvät myös nuo kivet, jotka yllä olevasta kuvasta näkyvätkin. Niillä oli siinä sarjassa myös jonkinlainen henkimaailmaan tai noituuteen liittyvä ominaisuus, kuten ilmeisesti tässä elokuvassakin. Hahmo design on etenkin Meridan kohdalla hyvin onnistunutta. Meridan hiukset ovat todella kauniisti animoidut, reflektoiden hänen luonnettaan: kiharat ja takkuiset, joita tuskin saa millään harjalla suoriksi. Tuli myös kiinnitettyä huomiota, että tämän elokuvan 3D animaatiotyyli ei anna minkäänlaista jättisilmä-efektiä. Meridalla onkin hyvin normaalin kokoiset silmät, jos vaikkapa johonkin disneyn Elsaan tai Tähkäpäähän sun muihin vertaa.

Itse kuningas on hyvin isokokoinen "perus mies", joka välittää vain hauskanpidosta sekä petojen saalistamisesta. Valitettavasti Meridan isä on melkolailla yhtä yksioikoinen kuin muut mieshahmot, ja täten jää helposti kuningatar Elinorin varjoon. Elinor taas on hyvin vahvaluontoinen hallitsija ja selvästi kypsempi kuin oma miehensä. Muita hahmoja ovat muun muassa loitsun tarjoava noita, Meridan pikkuveljet sekä palvelija Maudie. 

Leffan huumori on välillä kummallista sekoilua täynnä irtovitsejä, mikä saa tunnelman ja juonen tuntumaan harmillisen sotkuiselta. Tietynlaista tasapainoisuutta elokuva kaipaisikin ja paljon. Tällaisenaan lopputuloksena on melkoinen sekasotku, sillä välillä esiintyvän kehnon huumorin ja kohelluksen lisäksi mukana on juoniaukkoja, minkä seurauksena draama kärsii aika pahasti. Lisäksi loppua kohden elokuva kiihdyttää vauhtiansa aivan liikaa, miksi leffasta jää aika kiireellä sutaistu tunne.

Urhea ei ole läheskään parasta Pixaria, ja uudelleenkatsomisenkin jälkeen elokuva pysyttelee juuri ja juuri plussan puolella. Pidän siitä, kuinka leffa pyrkii käsittelemään äiti-tytär-suhdetta, ja myös animaatiotyyli on todellista karkkia silmille etenkin taustojensa puolesta. Tasapainoisempaa tunnelmaa ja eheämpää juonta elokuva kuitenkin kaipaisi ja paljon, sillä tällaisenaan kyseessä on melkoinen sotku, joka kuitenkin jostain syystä onnistuu jättämään ihan positiviisen maun suuhun. Draama ja komedia ovat harmillisen huonohkossa tasapainossa, miksi hahmokehitykset eivät aivan saa tarvitsemaansa syvyyttä, mikä tukisi äiti-tytär-suhdeteemaa vielä paremmin. Miinusta tuottaa myös ärsyttävät irtovitsit ja liika kohellus, jotka eivät ainakaan minua saa innostuneeksi.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Tulikärpästen hauta: tietoa, pohdintaa ja synkkää teoriaa

Tämän kuvankin voi tulkita kahdella tavalla. Ylhäällä lentelee sotakone, josta luultavasti nuo tulikärpäsiä muistuttavat valopallot ovat peräisin. Eli vaikka aluksi ne näyttäisivät iloa tuovilta tulikärpäsiltä, ovat ne tosiasiassa pommeja.

Huom! Teksti sisältää juonipaljastuksia.

Tietoa 

Tulikärpästen hauta on Isao Takahatan ohjaama elokuva vuodelta 1988. Se perustuu Akiyuki Nosakan osittain omaelämäkerralliseen romaaniin. Akiyuki Nosaka (1930-2015) kirjoitti romaanin vuonna 1967. Se kattaa hänen kokemuksiaan Japanissa toisen maailmansodan pommitusten ajalta. Hänen nuorempi siskonsa kuoli aliravitsemuksen vuoksi, ja myös hänen kasvatti-isänsä kuoli sodassa. Hän on jälkeenpäin kertonut, että ei lisännyt romaaniinsa mm. sitä, että hän oli tarkoituksellisesti ollut antamatta ruokaa siskollensa ja näin saanut enemmän syötävää itsellensä. Hän myönsi kuitenkin tunteneensa katumusta siitä sekä tämän menehtymisestä. Romaani onkin tietynlainen anteeksipyyntö hänen siskolleen.

Vaikka usein elokuvaa pidetään hyvin sodanvastaisena teoksena, on Isao Takahata sanonut näin: "Elokuva ei ole lainkaan sodanvastainen anime, eikä siinä ole todellakaan sellaista viestiä." Sen sijaan Takahatan tarkoituksena oli ilmaista kuvaus veljestä ja siskosta elämässä epäonnista elämää yhteiskunnan hylkääminä.

Tulikärpästen haudasta on tehty myös kaksi live action-versiota, ensimmäinen vuonna 2005 ja toinen vuonna 2008. 

Pohdintaa

Olen useasti ihmetellyt, että miksi päähenkilö Seita ei enää yrittänyt selviytyä elokuvan lopussa, vaan näyttää tekevän itselleen hitaan kuoleman. Olen lukenut ja myös hieman itsekin tullut siihen tulokseen, että Seitan kuolema on tavallaan anteeksipyyntö menehtyneelle Setsukolle.

Mielestäni ja useasti todettuakin on, että ylpeys on yhtenä keskeisenä aiheena elokuvassa. Esimerkiksi Seita olisi voinut aivan hyvin niellä ylpeytensä ja palata tätinsä luokse selviytymisen takaamiseksi. Täti on toki epäreilu ja melkoisen julmakin, mutta tuollaisessa avuttomassa tilanteessa asiat olisi pitänyt vain hyväksyä sellaisina kuin ne ovat. Sen sijaan Seita elää Setsukon kanssa hieman illuusion tapaisessa omassa maailmassaan, että he selviäisivät huoletta. Toisaalta Seitan käyttäytymisen on pohdittu toimivan vertauskuvana japanilaisten itsekkyydestä ja ylpeydestä sodan loppupuolella.

Olen myös usein mietiskellyt, että mikä rooli tulikärpäsillä todella tässä elokuvassa on. Tulikärpäsestä tulee kuulemma symboli, joka edustaa sekä tuhoa tuovia pommeja että lasten toivoa ja periksiantamattomuutta.

Teoriaa

Studio Ghiblin elokuvista on saatu monenlaisia synkkiä teorioita kehiteltyä, ja niin Tulikärpästen haudastakin on sellainen keksitty. Teorian mukaan Seita on jumissa kiirastulessa, ja joutuu kokemaan siskonsa kuolemaan johtavat tapahtumat yhä uudestaan ja uudestaan rangaistukseksi. Niin kuin Tulikärpästen hauta ei olisi jo ennestään surullinen elokuva, mutta että tuollainen teoriakin vielä.

Edit 13.4.2021: 

Youtubesta löytyy myös haastatteluvideo, jossa Isao Takahata puhuu Tulikärpästen haudasta. Erityisesti kohta, jossa Takahata keskustelee Seitasta, oli mielestäni hyvin mielenkiintoinen.

Lähteet: https://en.wikipedia.org/wiki/Grave_of_the_Fireflies, https://thespookyredhead.com/2017/11/06/11-studio-ghibli-fan-theories-to-mess-with-your-head/, https://the-take.com/read/does-seita-in-agrave-of-the-firefliesa-make-the-right-decisions, https://the-take.com/read/how-does-agrave-of-the-firefliesa-critique-the-concept-of-nationalism

Arvostelu: Peter Pan (1953)

PETER PAN

Ohjaus: Clyde Geronimi, Wilfred Jackson

Pääosissa: Bobby Driscoll, Kathryn Beaumont, Hans Conried, Bill Thompson, Heather Angel, Paul Collins, Tommy Luske, Candy Candido, Tom Conway

Genre: animaatio, seikkailu, fantasia

Kesto: 1h 17min

Ikäraja: S

"Tuo tähti ihmeellinen kimmeltää ikkunaan

Se joka unet, haaveetkin toteutumaan saa

Tuo tähti ihmeellinen kaupungin valaisee

Ja vaikka minne kuljenkin, se matkaa ohjailee..."

Peter Pan on vuonna 1953 ilmestynyt Disneyn 14. klassikkoelokuva. Tämä on varmaankin se kaikista kallisarvoisin elokuva-aarre lapsuudestani. Tätä tuli kyllä katsottua useaan otteeseen, niin että VHS-kasetti kului puhki jo varmaan ennen kouluikääni. Muistan vieläkin, kun piti yhdessä pikkuveljen kanssa valita aina joku elokuva katsottavaksi, niin tietenkin ehdotin lähestulkoon aina tätä! Peter Pan saattaa hahmona olla hyvinkin sellainen tapaus, johon olin vissiin jopa hieman pihkassa. Joka ilta odottelin, että tuo lentämiseen kykenevä ikilapsi tulisi hakemaan minut Mikä-Mikä Maahan, voi niitä aikoja!

Peter Pan on tarina Mikä-Mikä Maassa asustelevasta pojasta, joka ei haluaisi ikinä kasvaa aikuiseksi. On myöhäinen ilta Lontoossa, ja Kultasten perhe on pikkuhiljaa laittamassa lapsiaan nukkumaan. Ennen sitä tapahtuu kuitenkin kaikenlaista sähellystä ja isän hermostumista, ja pian sitten uhataan esikoisen Leenan lapsuuden loppumisella ja omaan huoneeseen muuttamisella. Kun viimein lapset on saatu peteihin, lähtevät vanhemmat viettämään aikaansa ulos. Heti sen jälkeen astuukin kuvioihin itse Peter Pan sekä hänen ystävänsä Helinäkeiju, jotka etsivät Peterin kadonnutta varjoa Kultasten asunnosta. Varjon löydyttyä ei tämä ole totellakseen sitten lainkaan, ja siinä kaikessa kompuroinnissa herää Leena meteliin. Leena on aina uskonut Peter Paniin ja kertonut tästä satuja, joten on kyseinen tapahtuma tietenkin hänelle aivan unelmien toteutuminen. Pian kaikki lapset, Leena, Jukka ja Mikko, lähtevät Peter Panin kanssa käväisemään Mikä-Mikä Maassa hivenen sellainen toivo rinnassa, että saisi olla lapsi vielä kauemman ajan.

Haluan nyt kyllä jo heti alkuun tokaista, kuinka virkistävää ja nostalgista on nähdä pitkästä aikaa kunnon alkutekstit ja -musiikki disney elokuvassa! Voi että, eihän tässä pieneltä herkistelyltä tosiaankaan tullut vältyttyä. 

Elokuvan nimikkohahmo on tietenkin näin aikuisena helposti erilainen kuin lapsen silmin. Lapsena kyseistä hahmoa tuli ihailtua kovasti, isoimpana syynä lentokyky. Muistankin useasti toivoneeni, että osaisin myös lentää kuten Peter Pan! Nyt joudun kuitenkin myöntämään, että jonkinasteisen lapsellisuuden lisäksi on Peter jopa hieman välinpitämätön ja ymmärtämätön. Etenkin ärsyttävänä koen yhä kohtauksen, jossa merenneidot aikovat hukuttaa Leenan, ja Peter vain naureskelee vieressä väittäen sitä leikiksi. Toisaalta kun kyseessä on tietynlainen aikuistumisteema, voisi sen kääntää niin päin, että Peterin kuuluu ollakin Leenaa kohtaan luotaantyöntävä, jotta tämä olisi vihdoin halukas aikuistumaan. Peterin ystävä Helinäkeiju taas on hyvin häijy tapaus, mitä ei lapsena järin huomannutkaan.  Etenkin kun hänellä menee mustasukkaisuus erittäin yliampuvaksi touhuksi. 

Leena Kultanen on hyvin hyväsydäminen, ystävällinen ja ilmiselvästi monien muiden elokuvan tyttöjen tapaan ihastunut Peteriin. Hän on aluksi innostunut seikkailusta, mutta tarinan edetessä hän kyllästyy jatkuvaan mässäilyyn ja haluaa jo palata kotiin. Tuonkin seikan näin yllättäen aikuisena näkee uudenlaisessa valossa: Leena vihdoin ymmärtää, millaista iainen lapsuus olisi. On siis aika kasvaa aikuiseksi. Vaikka Leena vaikuttaa hieman tylsänpuoleiselta sen vuoksi, kuuluu se oikeastaan asiaan. Tylsiähän aikuiset ovat.

Leenalla on kaksi veljeä, Jukka ja Mikko, jotka ovat hyvin innokkaita uudesta seikkailusta. Jukka on melko nörtin oloinen ja ilmiselvästi faktoista kiinnostunut rillipää, ja Mikko taas on hyvin pienikokoinen ja suloinen poika, joka aina kanniskelee mukanaan pehmoleluaan. Perheeseen kuuluu myös koira nimeltä Nana, joka jää kuitenkin valitettavasti seikkailusta paitsi. 

Mikä-Mikä Maassa tutuiksi tulevat erityisesti Kapteeni Koukku, Simo sekä muut merirosvot. Kapteeni Koukkuhan on siis tietenkin elokuvan pahis, ja erittäin hauska sellainen! Jo lapsena tuli naurettua hänelle vedet silmillä, eikä tuo hassuttelu nytkään pettänyt. Koukku on aika lyhytpinnainen tapaus, joka ammuskelee helposti yhden miehistäänkin veteen. Hänen riesana pyöriskelee Tik Tak-krokotiili, joka on jo aiemmin nielaissut herätyskellonkin. Kyseinen otus pitää Koukkua varsin herkullisena namupalana, ja Koukku pelkää tätä kuollakseen. Simo taas on hieman jälkeenjäänyt kätyri, jota ei edes lapsena osannut millään tasolla pitää pahiksena. Moni voisi pitää Simoa liiankin typeränä, mutta minusta hahmo on vain loistava! Hänen tekemisiään on hauskaa seurata. 

Muita hahmoja ovat muun muassa kadonneet pojat, merenneidot sekä hyvin stereotyyppisinä esitetyt intiaanit. Intiaaneista keskeisimmiksi hahmoiksi nousevat vihainen Päällikkö ja hänen tyttärensä Tiikerililja. Lienee turhaa edes mainita, että myös Tiikerililja on ihastunut Peteriin. Toisin kuin Leena, hän itse asiassa pääsee antamaan pusun Peterille! Jostain syystä en tuota huomannut  muksuna lainkaan. Intiaanit ovat tietenkin saaneet jo aikoja sitten kohua siitä, kuinka stereotyyppisesti heidät on esitetty. Toisaalta kun miettii aikaa milloin elokuva on ilmestynyt, niin on ihan ymmärrettävää että sen ajan ennakkoluuloja yms klassikoista löytyy. Hieman samansuuntaisia syytöksiä on saanut myös esim. Dumbo variksistaan sekä Aristokatit ja Kaunotar ja Kulkuri siamilaisista kissoistaan.

Mikä-Mikä Maa on kiehtovasti luotu. Lapsena tuli aina tähysteltyä taivaalta tähteä, jossa tuo ihmeellinen satumaa sijaitsisi. Nyt tässä hieman syventyen asiaan alan pikkuhiljaa ymmärtää, mikä tässä elokuvassa niin mainiota on, että se aina lapsena upposi minuun. Keskeisenä teemanahan on nimenomaan lapsuus ja sen lyhytaikaisuus, ja Peter Pan esittää sellaista ideaalista kuvausta, että ei tarvitsisi koskaan kasvaa. Nyt yhä aikuisena tämä upposi minuun, tietenkin painavimpana syynä varmaan nostalgia. On tämän elokuvan teema silti sellainen, että nyt aikuisena alkaa jopa hieman kaipaamaan omaa lapsuuttaan. Lempikohtaukseni tästä elokuvasta on yhä se, jossa lapset lähtevät lentoon omasta kodistaan. Se johtuu varmaan siitä, että kyseinen kohtaus esitettiin usein Samu Sirkan Joulutervehdyksessä. 

Musiikki on hyvin onnistunutta ja etenkin Seuraa johtajaamme jää helposti päähän soimaan. Alkutekstien laulu Tuo tähti ihmeellinen ei koskaan petä, vaan saan siitä voimakkaat kylmikset ja pahimmillaan hieman herkistyn myös. Suosikiksi pitäisi varmaan näin äkkiseltään valita Kauas pois, on se niin ihanan nostalginen. Sitten on vielä keskeisimpinä lauluina intiaanien esittämä Miks hän on punainen ja Leenan esittämä Äitini mun. Intiaanien laulu tekee tavallaan pilaa heidän stereotyypittelystä, ja on mielestäni oikein hauska sellainen.

Peter Pan on oikein hyvin onnistunut seikkailuelokuva, jonka parissa viihtyy varmasti niin lapset kuin myös aikuiset. Mukaan on mahdutettu paljon huumoria ja jonkin verran jännitystäkin. Nimikkohahmo ei näin aikuisena keräile paljoa sympatioita puolelleen tylyhköllä käyttäytymisellään, mutta nostalgia antaa paljon anteeksi. Peter Pan onkin disney-klassikoiden joukosta minulle se nostalgisin, koska sitä tuli paljon pikkulapsena katsottua ja hehkutettua. Ja onhan tässä leffassa yksi disneyn parhaimmista pahiksista, jonka aikaansaama huumori jaksaa yhä naurattaa! Vuonna 2003 ilmestynyt live action -elokuva ei myöskään ole hullumpi, uskoisin sen parissa viihtyvän ainakin niiden jotka ovat lapsena tätä disneyn versiota paljon katselleet. Peter Panille on tehty myös jatko-osa Peter Pan ja paluu Mikä-Mikä-Maahan, joka on muistaakseni ihan kelvollinen vaikka ei todellakaan yllä samalle tasolle kuin tämä ensimmäinen leffa.

Pienenä shippasin aina Leenaa ja Peteriä. Harmi, ettei heistä tullut paria. :D

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Top 10 naishahmot (Studio Ghibli)

Studio Ghibli tunnetaan yleensä sen vahvoista naishahmoista. Erityisesti Hayao Miyazaki on todennut elokuvistansa näin:

"Many of my movies have strong female leads - brave, self-sufficient girls that don't think twice about fighting for what they believe in with all their heart. They'll need a friend, or a supporter, but never a saviour. Any woman is just as capable of being a hero as any man."       (Lähde: quora.com)

Ghibli tarjoaa monia naishahmoja, joihin pystymme samaistumaan tai muuten vain koemme ihailtavaksi tai kiehtovaksi. Otetaanpas selvää, mitkä top 10 naishahmoa ovat minusta ne mieluisimmat! (Pois lukien antagonistit sekä pienemmät sivuroolit.)

Teksti sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

10. HARU

Haru on hyvin hauska, mutta samalla myös tietyllä tavalla samaistuttava hahmo! Hän on aluksi melko surumielinen ja kömpelö, eikä meinaa millään ehtiä ajoissa kouluun aamuisin. Avomielisyys ja muiden auttaminen ovat kuitenkin piirteitä, jotka tulevat olemaan hänelle eduksi elokuvan edetessä. Monien muiden hahmojen tapaan hän oppii myös vähitellen olemaan oma itsensä, eikä enää vaadi itseltänsä liikoja. 

9.  SAN

Vaikka San onkin Prinsessa Mononokessa sivuroolissa, on hän hyvin mieleenpainuva hahmo. Hän elää susijumalten kasvattamana, koska hänen oikeat vanhempansa aikoinaan hylkäsivät hänet metsään. San on hyvin rohkea ja melko uhmakas, taisteleehan hän kuolemaakin uhaten luonnon ja eläinten puolesta. Sen lisäksi, että hän on fyysisesti taitava taistelemaan, on hän henkisestikin vahva, itsenäinen ja pysyy herkeämättä päätöksissään. Sanin luonne on samaistumiskannalta ajatellen ehkäpä turhankin kiivas minun makuuni, vaikka toisaalta pidän hänen vahvoista piirteistään erittäin paljon.

8. FIO

Fio on hyvin kunnianhimoinen, itsenäinen ja elämänmyönteinen nuori nainen. Kohdatessaan "lievästi" naisia aliarvioivan Porcon, päättää hän yksinkertaisesti todistaa olevansa enemmän kuin mitä kyseinen sika luulee. Siinä Fio onnistuukin vallan mainiosti, ja pian saa Porcokin sen huomata. Naisia aliarvioivat aatteet pystyy kuitenkin kyseisessä elokuvassa ymmärtämään, sijoittuuhan tuo sentään ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Fio onkin siis paljon aikaansa edellä. Sen lisäksi, että hän on näppärä mekaanikko, tarjoaa hän Porcolle tärkeää elämänmyönteistä asennetta. Eikä pidä unohtaa kunnon puhetta kunniasta, jonka hän ilmarosvoille pitää. Hyvä, Fio!

7. KIKI

Kiki on hyvin helposti samaistuttava hahmo. Noita-alokas muuttaa elokuvan alussa uuteen kaupunkiin itsenäistyäkseen. Kiki on hyvin reipas, ahkera ja ystävällinen. Uudessa kaupungissa hän etsii itselleen töitä, jotta oppisi pärjäämään taloudellisesti.  Vaikka kaikki tuo alkaa yllättävän nopeasti sujua, kohdataan myös niitä alamäkiä. Ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne saa hänet kyseenalaistamaan itseään, ja niin seurauksena on dramaattisia käänteitä, kuten omien noitavoimien heikkeneminen. Kaikki tuo toimii erinomaisena vertauskuvana oikealle elämälle, miksi Kiki on oikein hyvä roolimalli minkä ikäiselle tahansa. 

6. NAUSICAÄ

Nausicaä saattaa hahmona olla välillä turhankin kaikkeen kykenevän tuntuinen, mutta silti hänen intohimo tutkia postapokalyptisen maailman saasteita ja jättiläisötököitä on vain erittäin kiehtovaa seurattavaa. Ja onhan Nausicaässa ideaalisten piirteiden lisäksi niitä vikojakin, kuten vaikeus hallita vihaansa, mihin katsoja voi pystyä jopa jollain tapaa samaistumaan. Ihailen Nausicaässa myös hänen avointa suhtautumista eläimiin ja etenkin Ohmuihin, joihin elokuvan muut hahmot taas suhtautuvat hieman varovaisemmin tai jopa vihaisesti.

5. CHIHIRO

Chihiro käy jo läpi aika merkittävää hahmokehitystä: valittavasta itkupillistä reippaaksi ja päättäväiseksi nuoreksi naiseksi! Kyseisestä muutoksesta onkin aikamoisia analyysejä kehitelty: mm. alussa vanhemmat muuttuivat sioksi, koska sellaisina Chihiro heidät näki, ja lopussa hän on sinut muuttamisen suhteen ja ei siksi enää löydä heitä sikojen joukosta. Aika nerokasta! Tuollaisia seikkoja ei ole itse huomannut ajatellakaan.

Chihiro käy läpi hyvin pelottavia tapahtumia, joissa kuka tahansa 10-vuotias lapsi olisi myös kauhuissaan. Hän kuitenkin oppii matkansa varrella löytämään sisimmästään rohkeuden, eikä edes kylpylän työntekijöitä syövä Kasvoton saa häntä enää vapisemaan. Sitä vastoin kohtelee Chihiro lopussa tuotakin hirviötä yllättävän lempeästi ja ottaa hänet jopa junamatkallensa mukaan. Nuori sankaritar omaa siis hyvin inhimillisiä piirteitä, joihin voi helposti samaistua.

4. SHIZUKU

Shizukuun on erittäin helppo samaistua, etenkin jos on (ollut) tilanteessa, että oma tulevaisuus ei kovin selkeältä vaikuta. Pidän erittäin paljon siitä, että Shizuku nimenomaan joutuu hieman tutkiskelemaan ja koettelemaan itseään, minkä kautta hän oppii ymmärtämään itseään paremmin. Hahmo näyttää myös totuudenmukaisella tavalla, kuinka itsensä vertaileminen muihin voi samaan aikaan niin innostaa kuin myös kuormittaa. Vaikka elokuvan aikana ei Shizuku vielä tavoitteisiinsa pääsekään, oppii hän ymmärtämään itseään paremmin.

3. ANNA

Anna kokee varmaankin eniten henkisiä ongelmia verrattuna muihin listan naisiin. Hän on hyvin sisäänpäin kääntynyt sekä kärsii masennuksesta ja itsevihasta. Onneksi hän löytää melkeinpä itsensä vastakohdan, Marnien, ja oppii tämän avulla pian ulospäinsuuntautuneemmaksi sekä suhtautumaan itseensä paremmin. Anna on niitä hahmoja, johon takuulla pystyy edes jossakin vaiheessa elämäänsä samoista asioista kärsinyt samaistumaan. Etenkin itse syrjimistä kokeneena koen Annan hyvin samaistuttavaksi. Henkisenä parantumisena tässä tapauksessa toimii rauhallinen maaseutu sekä anteeksiantaminen.

2. SOPHIE

Sophie käy läpi aika mittavan kehityskaaren: nimittäin mummosta nuoreksi naiseksi! Se ei kyllä ole mistään helpoimmasta päästä. Aluksi Sophie on itseään vähättelevä seinäruusu, joka periaatteessa pitääkin itseään sisäisesti vanhuksena. Luulisin, että tuosta syystä Turhattaren loitsu nimenomaan muuttaa hänet mummeliksi; heijastaakseen Sophien sisintä. Siksipä loppupeleissä Sophie onkin itse se, joka kyseisen kirouksen murtaa. Se on mielestäni hyvin nokkelasti toteutettu. Pystynkin heijastamaan omaa luonnettani Sophieen yllättävän paljon: aluksi saatan olla hieman ujo ja hiljainen, mutta pystyessäni olemaan oma itseni muiden seurassa olen puheliaampi ja avoimempi.

Sen lisäksi, että Sophie muuttuu elokuvan aikana vanhasta nuoreksi, antaa kirous kuitenkin hänelle tietynlaista vapautta elää omana itsenään: ujostelevasta neitokaisesta tuleekin suorasanainen ja utelias, mutta silti hyvin lempeä ja muista välittävä persoona. Sophie saattaa aluksi suhtautua uusiin tulokkaisiin epäilevästi, mutta loppujen lopuksi hyväksyy heidät kaikki avosylin osaksi perhettä.

1. TAEKO

Suosikkinaishahmoni Ghibliltä on Taeko. Taeko poikkeaa muista listan hahmoista selkeästi iällään; hän ei olekaan lähellä teini-ikää, vaan on 27-vuotias. Hänkin käy silti läpi tietynlaisia kasvukipuja, sillä häntä vaivaavat yhä lapsuuden muistot. Eron nuoren ja aikuisen Taekon välillä huomaa helposti: nuorempiversio on hyvin eloisa, herkkä ja haaveileva, kun taas aikuisversio on vakavampi, hillitympi sekä pohdiskeleva. Hänen muistonsa ovat niin todentuntuisia, että ainakin osaan niistä pystyy jollakin tasolla samaistumaan. Taeko käykin merkittävän hahmokehityksen läpi tullessaan sinuiksi menneiden ja itsensä kanssa. Hän on ehdottomasti yksiä persoonallisimpia näkemiäni animaatiohahmoja johtuen varmaan juuri siitä, että kyseinen elokuva on nimenomaan henkilödraama.

(Muokattu 18.11.2021)