A SILENT VOICE
Ohjaus: Naoko Yamada
Pääosissa: Miyu Irino, Saori Hayami, Aoi Yûki, Kenshô Ono, Yûki Kaneko, Yui Ishikawa, Megumi Han
Genre: anime, draama
Kesto: 2h 10min
A Silent Voice (Koe no Katachi) on vuonna 2016 ilmestynyt anime-elokuva, jonka on ohjannut Naoko Yamada ja tuottanut Kyoto Animation. Se perustuu samannimiseen mangaan, jonka on kirjoittanut Yoshitoki Ôima.
Elokuvassa seurataan poikaa nimeltä Shoya, joka alkaa innostua kiusaamaan samalle luokalle tullutta tyttöä nimeltä Shoko. Shoya on jo alun alkaenkin melko vilkkaan oloinen poika, ja hän saa tietenkin uudesta tulokkaasta vettä myllyynsä kun selviää, että tämä on kuuro. Hän pilailee useat kerrat tämän kustannuksella, ja muut luokkalaiset joko nauravat mukana tai vaikenevat asiasta. Pian äärimmäinen kynnys kiusaamisessa saavutetaan, ja Shoko vaihtaa koulua. Koulun opettajien selvitellessä todellista kiusaajaa, kääntävät kaikki luokkalaiset selkänsä Shoyalle: hän on se joka aloitti kaiken, joten hän saa myös tuta tuntea kiusaamisensa seuraukset. Vaikka asetelma ei ole yksipiippuinen ja muidenkin pitäisi myöntää se oma osallistumisensa kiusaamiseen, väännetään Shoyasta mustavalkoisesti paha poika. Niin sitten käy, että kiusaajasta tuleekin kiusattu.
Elokuvan asetelma onkin hyvin kiehtova kaikessa erikoisuudessaan. Kerrankin päähenkilönä ei seurata kiusattua, vaan kiusaajaa. Onkin uskomatonta, kuinka itse kiusaajaa kohtaan alkaa elokuvan edetessä tuntemaan sympatiaa. Shoya on lapsena helposti yksipuolisesti vihattava hahmo, mutta kun tämän näkee saavan kaiken syyn niskoillensa, alkaa katsojana vähitellen olemaan hänen puolellaan ja haluavan muidenkin luokkalaisten myöntävän erheensä. Shoya onkin vanhempana aivan erilainen kuin lapsena: sosiaalisesti eristäytynyt ja yksinäinen. Mistä erityisesti pidän, on että hänen eristäytyminen muista ihmisistä näytetään hienolla tavalla: kaikilla ohikulkijoilla, jotka Shoya on sulkenut pois elämästään, on ruksit naaman edessä. Sillä korostetaan uskottavasti, kuinka täynnä syyllisyyttä ja syrjäänvetäytyneisyyttä hahmo on.
Shoko on alusta loppuun asti kuitenkin se hahmo, joka kerää eniten sympatiaa puolelleen. Hän ei tosiaankaan ansaitsisi sitä kaikkea kurjuutta, mitä moni hahmo hänelle elokuvan aikana aiheuttaa. Hän vaikuttaa niin hyväntahtoiselta, mutta ei kuitenkaan naiivilla tavalla. Shoko on hämmästyttävän aidosti luotu persoona, joka yksinkertaisesti haluaa uskoa, että jokaisessa on jotain hyvää. Kaikki se kiusaaminen, niin henkinen kuin fyysinenkin, on välillä niin kamalaa katseltavaa, että siinä saa ihan itkuaan pidätellä. Vaikka Shoko onkin enemmän sivuroolissa, pääsee katsoja kurkistelemaan hänenkin sisimpäänsä ja huomaamaan, että hymyilevä tyttönen saattaa kantaa mukanaan hyvinkin rikkinäistä itsetuntoa.
Muut hahmot tuovat omat näkemyksensä asetelmaan. Joku on sivustakatsoja, hiljaisella tavalla kiusaamiseen osallistuva tai sitten jotain muuta. Sivuhahmoja on loppujen lopuksi niin paljon, että aivan jokaiseen elokuva ei ehdi keskittyä kunnolla. Onneksi heissä oli kuitenkin paljon sellaista, mitä jäi kyllä mielenpäälle kutkuttamaan. Luokkalaisista mieleeni jäivät erityisesti Ueno sekä Kawai. Ueno on varmaankin se hahmo, jota helpoiten vihaa. Yllätyksekseni ymmärsin kyseistä hahmoa kuitenkin melko hyvin. Hänhän itsekin toteaa, että sanoo asiat vain suoraan niin kuin ajattelee. Katsojana tietenkin toivoisi, että hahmo kuitenkin ajattelisi ensin ennen kuin puhuu tai tekee ja menisi välillä itseensä. Vaikka nyt en tietenkään hänen tekojaan puolustele, niin hänen motiivinsa tuntuivat silti olevan yllättävänkin selitettävissä. Minun ajoittain punaiseksi vaatteekseni päätyi Uenon sijaan Kawai. Näin hänessä paljon sellaista, mihin olen usein kouluissa törmännyt: joku luo itsestään puhtaan kuvan ja teeskentelee olevansa muuta kuin on.
Elokuva onnistuu laittamaan katsojansa siis todella pohtimaan luokkadynamiikkaan sekä ylipäätään kiusaamiseen liittyviä asioita. Omat kokemukset ja muistot kouluajoilta varmasti heräävät henkiin: millaisessa asemassa olet ollut, ja mitä tunteita olet kenties pidätellyt sisälläsi. Sen lisäksi A Silent Voice käsittelee muun muassa anteeksiantamista ja itsensä hyväksymistä. Katsoja pysyy emotionaalisella tasolla mukana alusta loppuun asti haluten ymmärtää hahmojen sisimmät ja motiivit.
Elokuvan musiikin kanssa on sanoinkuvaamattoman kaunista työtä tehty. Jos tarkasti kuuntelee voi huomata, että pianonsoitot on ilmeisesti äänitetty kirjaimellisesti pianon sisältä: musiikki kuulostaa tavallaan epätäydelliseltä ja pedaalin vaikutus on melko voimakas. Sillä selvästi yritetään heijastaa elokuvan sanomaa: kuuntele muiden sisäistä ääntä. Usein on todettukin, että Shoko on se joka ei kyennyt kuulemaan, ja Shoya on se joka ei kuunnellut. Musiikki on kaiken kaikkiaan todella kauniissa tasapainossa jokaisen kohtauksen ja hahmojen mielentilojen kanssa. Erityisesti mainitsemisen arvoinen musiikkiosuus on Lit, joka kuullaan vasta ihan lopussa. Siinä tapahtui ainakin itselläni melkoinen tunteiden purkaus. Muutenkin elokuvan lopetus oli mielestäni juuri täydellisesti toteutettu ja jätti hyvin tyytyväisen olon.
Animaatiotyyli vaati itseltäni aluksi hieman totuttelua, mutta se onnistuu omalla tavallaan olemaan todella kaunista katseltavaa. Etenkin ihailen aina animeissa, kuinka maisemiin ja yksityiskohtiin jaksetaan panostaa. Hahmojen kasvot ja hiukset ovat kullakin omanlaiset, luoden kustakin erilaisen näköisen.
Kaiken kaikkiaan A Silent Voice on todella emotionaalisesti latautunut kokonaisuus, joka kantaa sisällään hyvin tärkeitä aiheita. Koulukiusaamisesta on aina useita tarinoita kehitelty, mutta tämä teos tekee miellyttävän poikkeuksen. Sen päähenkilönä seurataankin kiusaajaa ja seurauksia, joita hän joutuu kokemaan sen takia. Tärkeänä osapuolena nähdään silti myös itse kiusattu ja kuinkä hän ei ole kaikkea sitä, miltä ulkoapäin näyttää. Katsoja saa avartaa mieltään näiden kahden keskiössä olevan henkilön lisäksi vielä sivuhahmoihin, joilla on kullakin omanlaisensa uskottava asema siinä kaikessa. Jos jotain olisin kaivannut elokuvalta lisää, on joidenkin sivuhahmojen syventäminen. Tässä tapauksessa elokuva on vahvasti koulukiusaamisdraama, miksi tietenkin hahmokehitys tuntuu tärkeältä. Sivuhahmoja on niin paljon, että aivan jokaiseen heistä elokuva ei kahden tunnin kestostaan huolimatta ehdi syventyä tarpeeksi. Onneksi yllättävän paljon katsoja heihin kuitenkin ehtii paneutua. Etenkin toisella katselukerralla sivuhahmoihin uppoutuminen tapahtui minulla jo huomattavasti paremmin.
A Silent Voice on hyvin koskettava ja välillä raskaaltakin tuntuva elokuva, joka pistää katsojan tosissaan pohdiskelemaan aiheitaan. Se on yksiä tunteita herättävimpiä ja kauneimpia näkemiäni anime-elokuvia.
Elokuvan tiedot: www.imdb.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti