PONYO RANTAKALLIOLLA
Pääosissa: Hiroki Doi, Yuria Nara, Tomoko Yamaguchi, George Tokoro ja Yûki Amami
Genre: anime, fantasia, seikkailu
Kesto: 1h 41min
Ikäraja: 3
Ponyo rantakalliolla (Gake no Ue no Ponyo) on vuonna 2008 ensi-iltansa saanut Studio Ghiblin elokuva, jonka on ohjannut Hayao Miyazaki. Hän sai siihen inspiraatiota H.C. Andersenin Pienestä merenneidosta ja teki melko erikoisen päätöksen: animoinnissa ei käytetty lainkaan tietokonetta apuna, eli tämä on täysin käsin piirretty. Tämä on Laputa -linna taivaalla-elokuvan lisäksi ainoa Ghiblin joukosta, jonka olen nähnyt jo lapsena. Muistan, että katsoimme tämän koulussa ala-asteen lopulla, ja olihan tämä sellaisena söpönä ja hyvänmielen elokuvana jäänyt mieleeni. En muista sen kummemmin, mitä mieltä tästä olin. Uudelleenkatsastus tapahtui joskus vuosi sitten, eikä tämän lapsenmielisyys oikein vetänyt minua puoleensa. Mitä mieltä mahdan nyt tällä kertaa tästä olla?
Eräänä päivänä 5-vuotias Sosuke-poika löytää erikoisen kultakalan rantakallion luota. Kyseinen merenolento-parka on juuttunut saasteiden aallokoissa lasipurkkiin ja sitä mukaa ajautunut rannikolle. Hyväntahtoinen Sosuke pelastaa kultakalan ansasta, ottaa tämän mukaansa vesiämpäriin ja nimeää hänet Ponyoksi. Ponyo saa mystisiä kykyjä nuolaistuaan Sosuken verta tihkuvaa haavaa. Tämä kykenee myöhemmin muun muassa jopa muuttumaan ihmiseksi uusilla voimillaan. Ponyon isä, joka on meren alla asusteleva velho nimeltä Fujimoto, ei kuitenkaan ole kovin iloissaan lasten ystävyydestä. Niinpä hän tekee parhaansa, että Ponyo pysyttelisi meren alla kultakalana sen sijaan, että tämä hengailisi ihmisten ilmoilla.
Nyt Miyazaki onkin luonut aivan absurdin kokonaisuuden. Hänen tarinankerrontansa eivät toisaalta ole koskaan dialogien kautta selitettävissä olleetkaan, mutta nyt tuntuu, että missään ei ole mitään järkeä. Se ei tietenkään itsessään ole huono asia, etenkin kun kaikki tapahtuu loppujen lopuksi 5-vuotiaiden päiden sisällä. Onneksi Miyazakin vahvuutta on aina ollutkin se visuaalinen puoli. Se on nähtävissä tässäkin: hurjat aallot ovat huiman kaunista katseltavaa, minkä vuoksi tietyt kohtaukset ovat yllättävänkin voimakkaita aiheuttaen jopa kylmiä väreitä. Etenkin kohtaus, jonka aikana Ponyo juoksentelee aaltojen päällä, on aivan sanoinkuvaamattoman kauniisti onnistunut.
Hahmot ovat mukavasti onnistuneita tapauksia. Ponyo on pitkälti söpöydellä kuorrutettu puoliksi kala ja puoliksi ihminen, jossa on sitä tuttua vahvatahtoisuutta mukana. Hänen olemuksensa saa varmasti kyynisemmänkin ihmisen suupielet nousemaan ylöspäin. Sosuke on melko tavallinen pikkupoika, joka on kiltti ja utelias. Hänen ja Ponyon välille syntyy herttainen ystävyys, mitä tosin yritetään paisuttaa ehkäpä hieman epäuskottaviin mittasuhteisiin. Ponyo nimittäin muuttuu pysyvästi ihmiseksi, jos Sosuke vannoo tälle tosirakkautta. Toisaalta se "tosirakkaus" saattaa tässä tapauksessa tarkoittaakin lasten ystävyysrakkautta, riippuu kai hieman miten nämä asiat tulkitsee. Toinen vaihtoehto voisi olla, että Sosuken ja Ponyon viaton ystävyys symboloi ihmisen ja luonnon välistä suhdetta.
Sosuken äiti Lisa tarjoaa helposti aikuisille samaistumisen tarttumapintaa. Oma mies ei ole kovin paljoa läsnä ja tukena, minkä seurauksena lapsen- ja kodinhoito kaatuu pitkälti yksinään hänen omalle vastuulleen. Ponyon isä Fujimoto on ehdottomasti hauskin tapaus, jonka temppuiluja seuraa oikein mielellään. Kaiken kukkuraksi Lisa jopa pitää häntä aluksi vain epäilyttävänä hiipparina. Fujimotoa voisi pitää jonkin asteisena pahana tyyppinä, joka kuitenkin leppyy loppuratkaisun valjetessa. Muuten ei tosiaan tässä elokuvassa mitään varsinaista pahista ole. Ponyon äiti on hyvin kaunis merenjumalatar, joka suhtautuu myönteisesti oman lapsensa ja Sosuken väliseen ystävyyteen. Sosuken suhde äitiin sekä Ponyoon on onnistuttu luomaan erittäin lämminhenkisellä tavalla.
Muita hahmoja ovat muun muassa muorit vanhainkodista, jossa Lisa työskentelee, sekä Sosuken päiväkotikaverit. Ja tietenkin on myös meren uumenissa asustelevat Ponyon sisarukset.
Animaatiotyyli on hyvin erilaista, mikä tekeekin Ponyosta ihan mukavalla tavalla silmiinpistävän teoksen. Ulkoasu ei olekaan ultrahuoliteltua yksityiskohtineen, vaan enemmänkin kuin suoraan lasten värityskirjasta. Värit ovat yksinkertaisen pelkistettyjä, muistuttaen hyvin paljon puuvärillä tehtyä piirrosta. Miyazaki on onnistunut luomaan hyvin lapsenomaisen kokonaisuuden: aalloilla on silmät ja autot ja rakennukset ovat hienovaraisesti yksinkertaistettuja. Aivan kuin kaikki olisi jostakin lasten satukirjasta väännetty. Kokonaisuudessaan visuaalisuus antaa tietynlaisen "kodinomaisen tunteen". Toisin sanoen kaikki vaikuttaa jotenkin tutulta ja turvalliselta. Vaikka ihan Henkien kätkemän tai Liikkuvan linnan tasolle rima ei yllä, on Ponyo yllättävän vaikuttava elämys visuaaliselta puoleltaan.
Musiikin takana on jälleen Joe Hisaishi. Hän on kieltämättä onnistunut taas aivan mahtavasti sävellyksissään. Jo elokuvan intro lauluineen on kaunis, ja tietenkin loppumusiikkina kuultava soundtrack jää takuulla katsojien päähän soimaan. Ponyo, Ponyo, Ponyo fishy in the sea!
Ympäristöasiat pyörivät Miyazakille tyypillisesti kuvioissa hyvin vahvasti taas. Tällä kertaa ne nousevat esille meren kautta. Saasteet pyörivät kalaverkkojen seassa, ja Ponyon ihmiseksimuuntautumisella on tiedossa vakavia seurauksia. Ympäristöteema ei yllättäen ollut mielestäni yhtä puhutteleva kuin Miyazakin aiemmissa töissä. Se tuntui jotenkin jäävän toissijaiseksi taustalle.
Ponyo rantakalliolla on erittäin viehättävä ja iloa pursuava seikkailu, jossa katsoja pääsee jälleen Miyazakin loihtimana kokemaan asiat lapsen silmin. Absurdius saattaa aluksi hämmentää, mutta filmi nappaa ainakin siihen avoimesti suhtautuvat katsojat huoletta mukaansa. Luulisin, että juuri sen vuoksi tämä upposi minuun nyt huomattavasti paremmin kuin joskus aikaisemmin. Pitää osata heittäytyä hieman lapselliselle mielelle, ja yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa ihan innolla kaikessa mukana. Visuaaliselta puoleltaan taas elokuva on oikein upea, ja tietyissä kohtauksissa saa mahtavasti kylmiä väreitäkin. Tarinansa puolesta Ponyo kuitenkin jää jonkin verran heikommaksi kuin Miyazakin aiemmat elokuvat. Etenkin konfliktin ratkaisu lopussa tuntuu auttamatta liian helpolta, miksi siitä jää hieman vaisu maku. Tosin onhan leffan tarinassa muutenkin sellaista absurdiutta, mitä ei voi järjellä selittää, mutta lopetus voisi kuitenkin olla omaan makuuni hieman parempi.
Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti