lauantai 18. huhtikuuta 2020

Arvostelu: Maameren tarinat ~ Gedo Senki (2006)

MAAMEREN TARINAT


Ohjaus: Gorô Miyazaki
Pääosissa: Jun'ichi Okada, Aoi Teshima, Bunta Sugawara, Yûko Tanaka, Teruyuki Kagawa, Jun Fubuki
Genre: anime, fantasia, seikkailu
Kesto: 1h 55min
Ikäraja: 12


Maameren tarinat (Gedo Senki, suom. Gedin sotakronikat) on vuonna 2006 ilmestynyt Studio Ghiblin elokuva. Ohjaajana toimi ensimmäistä kertaa Hayao Miyazakin poika, Gorô Miyazaki. Elokuva perustuu löyhästi Ursula K. Le Guinin samannimiseen kirjasarjaan. 

Hayao Miyazaki oli aikoinaan yrittänyt taivutella Ursula K. Le Guinilta lupia elokuvan tekemiseen, mutta tämä ei ollut suostunut siihen. Vasta nähtyään Oscarin voittaneen Henkien kätkemän Le Guin vakuuttui Miyazakin ohjaustaidoista, ja niin hän hyväksyi kirjasarjansa adaptoimisen elokuvaksi vuonna 2003. Tuohon aikaan Miyazakilla oli kuitenkin menossa projekti Liikkuvan linnan kanssa, joten Ghiblin päätuottaja Toshio Suzuki päätti antaa Miyazaki-juniorille mahdollisuuden esikoisohjaukseen. Sekä Hayao että Le Guin eivät olleet tyytyväisiä kyseiseen päätökseen ajatellen, että Gorôlla ei olisi tarpeeksi kokemusta ja osaamista siihen. Myöhemmin Hayao kuitenkin hyväksyi poikansa ohjaustyön. Elokuvan saama vastaanotto ei ollut kovin hääviä. Sitä pidetään hyvin usein Studio Ghiblin huonoimpana elokuvana, ja se on myös ainoa, joka on saanut Rotten Tomatoes-sivustolla tomatometerillä vain 43% (audience score 46%). Siitä huolimatta se on jakanut aika vahvasti mielipiteitä: jotkut todella pitivät elokuvasta, toiset taas sitten eivät lainkaan. Le Guin vastasi itse Gorôlle aluksi näin: "Se ei ole minun kirjani. Se on sinun elokuvasi. Se on hyvä elokuva". Myöhemmin Le Guin kuitenkin ilmaisi olleensa pettynyt elokuvaan. Hän ei muun muassa pitänyt siitä, että Gorô oli ottanut vain palasia sieltä täältä ulos kontekstista sekä korvannut tarinan aivan toisenlaisella juonella. 

En ole itse lukenut Le Guinin kirjasarjaa ollenkaan, joten vältyn sen ja elokuvan vertailulta toisiinsa.


Elokuva sijoittuu nimensä mukaisesti Maamereen, jossa tasapainoa yrittää järkyttää kammottava velho nimeltä Cob. Tasapainon horjuminen näkyy satojen kuivumisena, karjan kuolemana sekä ihmismielten alakuloisuutena. Myös prinssi Arren potee vaikeuksia omien henkisten ongelmiensa kanssa. Elokuva alkaakin siitä, että prinssi tappaa isänsä veitsellä. Sen jälkeen Arren pakenee linnastaan ja tapaa myöhemmin arkkivelhon nimeltä Varpushaukka. Tämä ottaa masennusta potevan prinssin mukaansa matkalleen, ja niin tarina sitten etenee kohti tasapainon löytämistä takaisin Maamereen sekä vihollisen kohtaamiseen.

Elokuvan aloitus on hyvin vahva, ja se onnistuu tempaisemaan katsojan taatusti mukaansa. Alku jättää heti prinssin motiivin isona kysymyksenä ilmaan, ja siihen saatu ontuva vastaus ei oikein toimi. Arren siis potee masennusta kuoleman pelon takia, ja siksi hän ilmeisesti murhasi isänsä...? Varpushaukka huomaa, että nuorukaisella ei ole kaikki kotona. Yhdessä he kävelevät erään kaupungin läpi, jossa tapahtuu kaikenlaista synkkää. Suoraan näytetään julmaa ihmiskauppaa kahleet kaulojen ympärillä. Myös huumeita kaupitellaan kujilla, ja alakuloinen Arren meinaa sellaisia itsekin popsia. Onneksi Varpushaukka kuitenkin huolehtii hänestä, ja myöhemmin he saapuvat majataloon, jossa asustaa noita nimeltä Tenar sekä tyttö nimeltä Therru. Tenar ottaa vieraat avosylin kylään, mutta Therru aluksi kiukuttelee Arrennille. Myöhemmin sopu katon alla kuitenkin löytyy, ja melko julmiakin asioita Therrun menneisyydestä selviää.


Toisessa kolmanneksessa kerronnan ajoittainen laahaus alkaa hieman tuntua. Itseäni ei yleensä hidastempoisuus haittaa, kunhan tunnetta on mukana. Usein tunnetta ja sympaattisuutta Ghiblin elokuvissa onkin, mutta tästä ne selvästi puuttuvat. Hahmotkin ovat aikalailla sellaisia, että heihin ei juurikaan kiinny. Aivan yltäsyvällistä ei kaiken tietysti aina tarvitse olla, mutta aavistuksen irrallisuutta tässä väkisinkin aistii. Myös hahmojen motiivit ovat välillä epäselviä, kuten jo aikaisemmin mainitsinkin. 

Heikoimmaksi lenkiksi näen kuitenkin sen viimeisimmän kolmanneksen, jossa käydään melko länsimaalaisella tekniikalla "vihoviimeinen taistelu" eli toisin sanoen hyvä voittaa pahan ja sillä sipuli. Se voisi jotenkuten toimiakin, mutta lopussa on silti aikamoista sekavuutta. Tuntuukin, että muu osuus elokuvassa kulkee hitaasti, mutta ihan viimeiseen kohtaukseen on tungettu aivan hirvittävä määrä asioita, jotka eivät ole selitettävissä. Aivan kuin elokuvantekijät olisivat unohtaneet kyseiset elementit suunnitteluvaiheessa ja sitten vain ahtaneet ne sinne loppukohtaukseen.


Mikä kuitenkin itseeni vetoaa tässä elokuvassa, on sen käsittelemä teema. Aiheena on siis kuoleman pelko ja sen käsittely, mikä voi helposti liikaa ajateltuna saada oikeastikin mielen näkemään mustaa tyhjyyttä. Mielestäni paras dialogi, joka tuota aihetta kauniisti kuvaakin, on tämä: "Kukaan ei elä ikuisesti. Vain meillä on tieto kuolevaisuudesta. Se on kallisarvoinen lahja. Se saa meidät elämään täyttä elämää. Elämämme on meidän, ei taivaiden sanelema." Elokuvan teema sekä kaupungin epäilyttävät kujat tuovat tunnelmaan synkkyyttä, mistä myös itse pidän. 

Animaatiotyyli ei ehkä yllä aivan samalla tasolle kuin vaikkapa isä-Miyazakin elokuvat, mutta on se silti kauniisti onnistunutta. Värit taisivat näyttää omaan silmääni jotenkin yksinkertaisemmilta kuin yleensä. En sitten tiedä, luulenko vain...? Musiikista ei oikein muuta erityistä mainittavaa ole kuin Therrun esittämä laulu Therru's song. Hahmo alkaa lauleskelemaan ehkä hieman yllättäen, mutta onhan tuo laulu kaunis. Etenkin sen pianoversiota kuuntelee oikein mielellään.


Maameren tarinat -elokuvaan on yritetty ahtaa hieman liikaa ainesta, mikä johtaa lopulta siihen, että kokonaisuus ei pysy kovin hyvin kasassa. Leffassa on selvästi potentiaalia etenkin sen käsittelemän teeman osalta, johon pystyy edes jotenkuten pinnallisella tasolla samaistumaan. Hahmot ovat kuitenkin melkoisia tyhjäpäitä joihin katsojalla ei muodostu tunnesidettä, ja erityisesti Arrenin murhamotiivi on aika kömpelösti toteutettu. Leffa käy viimeisessä kolmanneksessa valitettavaa alamäkeä, ja siinä tapahtuvat yllätykset tulevat hieman liiankin puskista. Erityisesti mahalaskun vetää liian mustavalkoiseksi ja yksiulotteisen pahaksi väännetty pahis. Ghibli ei yleensä sorru perinteiseen länsimaalaisissa animaatioissa käytettyyn hyvä-vastaan-paha-kaavaan, vaan tekee antagonisteistaan moniulotteisempia ja monimutkaisempia.










Lähteet: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti