lauantai 11. huhtikuuta 2020

Arvostelu: Prinsessa Kaguyan taru ~ Kaguya-hime no Monogatari (2013)

PRINSESSA KAGUYAN TARU


Ohjaus: Isao Takahata
Pääosissa: Aki Asakura, Kengo Kôra, Takeo Chii ja Nobuko Miyamoto
Genre: anime, draama, fantasia
Kesto: 2h 17min
Ikäraja: 7


Prinsessa Kaguyan taru (Kaguya-hime no Monogatari) on Studio Ghiblin tuottama anime-elokuva, joka sai ensi-iltansa vuonna 2013. Elokuva on Isao Takahatan (1935-2018) ohjaama, ja se jäi hänen joutsenlauluksi. Tämä elokuva tekeekin hyvin suuren poikkeuksen animaatiotyylillään, sillä se onkin vesivärimaalauksen tavoin toteutettu. Elokuva perustuu japanilaiseen kansansatuun nimeltä Bambunleikkaajan tarina. Teoksen tuottamiseen kului yhteensä kahdeksan vuotta, mikä onkin aika uskomatonta. Siitä välittyy automaattisestikin tunne, että Takahatalla oli kyseiseen projektiin palava halu.

Katsoin Prinsessa Kaguyan tarun ensimmäisen kerran vajaa vuosi sitten. Aiemmin en ollut Isao Takahatalta nähnyt kuin traagisen Tulikärpästen haudan sekä hassun ja oudon Pom Pokon. Tämä elokuva kuului ehdottomasti siihen kastiin, jota kohtaan minulla oli skeptisimmät ja alhaisimmat odotukset. Päässäni pyöri muun muassa ajatus, että voisiko vesivärimaalauksella tehty animaatio olla mieleeni. Mielessä kävi myös, että tämä saattaisi olla jotenkin liian taiteelliseksi muovattu. Ennakkoluulojeni vuoksi en tätä halunnut itselleni hankkia, joten lainasin sen kirjastosta. Mutta...heti tämän nähtyäni päätin, että hankin sen ehdottomasti kasvavaan Ghibli-kokoelmaani.


Eräänä päivänä kylän bambunleikkaaja nimeltä Miyatsuko löytää erikoisen verson, jonka sisältä paljastuu peukaloisen kokoinen prinsessa. Miyatsuko uskoo, että taivas on siunannut häntä ja vaimoaan, ja niin he adoptoivat ja kasvattavat pienen tytön omana lapsenaan. Prinsessa ei ole kuten muut lapset; hän kasvaa huimaa vauhtia, aivan kuin bambunvesa. Prinsessa on elämän intoa ja energiaa pursuava lapsi, joka ystävystyy muiden kyläläisten kanssa. Erityisimmäksi ystäväksi hän saa pojan nimeltä Sutemaru, ja heidän välillä tuntuukin olevan eräänlainen nuppu, joka odottaa puhkeamistaan täyteen kukkaan. Pian Miyatsuko kuitenkin löytää metsästä kultaa ja kasan täyteliäitä kankaita. Hän on vakuuttunut, että tyttö kuuluu kasvattaa yleellisemmissä olosuhteissa, jotta tämä olisi tarpeeksi onnellinen. Siitä alkaakin välillä niin naurua kuin myös surua tarjoava etappi. Isä sokaistuu hyväntahtoisuudestaan huolimatta materialismin ja hienouden palvomiseen, eikä viitsi edes vaivautua ottamaan selvää tyttärensä tunteista. Äiti sitä vastoin on hyvin sydäntälämmittävä hahmo, joka myös hieman kyseenalaistaa miehensä vaatimuksia.


Elokuvan alussa pääsointuna vallitsee syntymän ja kevään ilo ja viattomuus, mutta myöhemmin raskaammat sävelet alkavat vähitellen vallata tunnelman. Yhdeksi kantaaottavaksi teemaksi nousee feministisyys, joka liittyy varmasti Japanin (tai minkä tahansa maan) entisaikoihin. Naisia on helppo esineellistää, ja heitä kohtaan on ne tietynlaiset odotukset. Elokuvassa sitä kuvastavat muun muassa kilpakosijat, jotka havittelevat neitokaista edes tätä tuntematta. Pian kartano, jossa prinsessa asustelee, muuttuukin melko brutaalisti vankilaksi, jossa hän ei voi olla enää oma itsensä. Myös toisen kahlitseminen nousee isän kautta esille, kun tämän katse on melko kapeasti vain oman navan alueella.

Sisältää spoilereita! (Alkavat ja päättyvät ***-merkkiin)

***

Takahata nostaa tärkeimmäksi seikaksi syntymän, elämän ja kuoleman. Vaikka aluksi asetelma loppuratkaisuineen saattaa vaikuttaa manipuloivalta ja saarnaavalta, ei se sitä oikeasti ole. Herra pikemminkin vain kyseenalaistaa, mitä kaikkea vaaditaan, jotta elämä olisi onnellista ja elämisen arvoista. Loppujen lopuksi onnellisuus tulee hyvinkin yksinkertaisista asioista, kuten vaikkapa kauniin kirsikkapuun alla temmeltämisestä. Kuoleman hyväksyminen on myös yksi esille nouseva asia. Loppuratkaisu ei niinkään ole minkään sortin rangaistus, vaikka aluksi niin epäilinkin. Kaikkihan me joskus vielä kuolemme. Ensin synnytään, sitten eletään ja viimeiseksi jätetään hyvästit maapallolle. Lopetus jättää pikemminkin sellaisen ajatuksen, että täytyisi osata arvostaa elämässä niitä kauniita ohikiitäviä hetkiä ja yksinkertaisia asioita. Helposti kaikkea tuota pitää vain itsestäänselvyytenä. Takahata nostaa myös kauniisti esille sen tosiasian, että elämään kuuluvat niin ilo, suru kuin myös viha. Jos pidätämme inhimilliset tunteemme, emme ole aitoja. Silloin on mahdotonta elää täyttä elämää.

***


Animaatiotyylinä toimii kauniisti toteutettu vesivärimaalaus, joka on samaan aikaan aavistuksen pelkistettyä sekä täyteliäistä. Erityisesti itse prinsessa Kaguyan ulkoasuun on panostettu tekemällä hänestä muista hahmoista selkeästi erottuva kaunokainen. Ihailin myös suuresti varjostuksia, jotka vangitsevat katseen kauneudellaan. Toki voisi kyseenalaistaa, pitikö elokuva tehdä juuri vesivärimaalauksen tavoin. En kuitenkaan usko, että tämä olisi toiminut tavallisella animaatiotyylillä yhtä hyvin. Vesivärimaalauksen jekku paljastuu etenkin kohtauksessa, jossa Kaguya juoksee vihaisena kartanosta pois. Kohtaus on täynnä voimakkaita tunteita, ja ainakaan itse en selviä siitä ilman kylmiä väreitä. 

Musiikki on kauniissa tasapainossa tunnelman kanssa. Säveltäjänä toimii Joe Hisaishi, jonka ääniraitoja kuullaan erityisesti Miyazakin elokuvissa. Hisaishi kun on kyseessä, ei tietenkään tunteelliselta musiikilta jäädä paitsi. Erityisesti lopputekstien aikana soiva Inochi no kioku saa kyyneleet tulvimaan silmiin, kun kyseistä laulua edes ajattelee. 


Prinsessa Kaguyan taru on kokonaisuudessaan hyvin kaunis, koskettava ja monenlaisia tunteita herättävä taideteos. Vesivärimaalaus näyttää voimakkaissa kohtauksissa tunteet aivan jollain korkeammalla tasolla. Teemat ovat hyvin vahvasti varteenotettavia, joita Takahata tässä käsittelee. Loppuratkaisu sekä Inochi no kioku saivat minut herkistymään uskomattoman paljon. Kyyneleiden tulvalta ei vältytty, ja sydän tuntui särkyvän palasiksi. Voisi siis sanoa Takahatan tehneen sen taas. Hänen aikaisemmista teoksista Tulikärpästen hauta on kokonaisuudessaan jo itkettävä, ja Eilisen kuiskauksen loppuratkaisu on myös koskettava, mutta ei onneksi yhtä traaginen. Ainoaksi heikkoudeksi koen elokuvan keston, josta olisi voinut hieman leikata ylimääräistä pois. Aivan niin tiivis ei siis kokonaisuus mielestäni ollut. Mitenkään pitkästyttäväksi tarina ei silti onneksi missään vaiheessa käynyt. Hidastempoisuus ja rauhallisesti sykkivä tarina saattaa joidenkin katsojien kärsivällisyyttä kuitenkin koetella. Kyseessä onkin hyvin kypsä tarina, kuten teemoistakin voi jo päätellä. Takahatan teokset tuntuvatkin olevan vielä enemmän ensisijaisesti aikuisille suunnattuja verrattuna muihin studion elokuviin.




Inochi no kioku sanat suomeksi:

Kosketuksesi tuottama ilo
Ylsi syvälle, syvälle sisimpääni
ja levisi kaikkialle
Kehoni joka sopukkaan
Vaikka kaukana olenkin
Ja kaikki on mieltä vailla
Ja vaikka koittaa päivä
Elämäni viimeinen
Kaikki tässä hetkessä
Menneisyydestä rakentuu
Tapaamme jälleen, olen siitä varma
Jossakin muistojemme mailla
Minulle antamasi lämpö
Yltää syvälle, syvälle sisimpääni
Se minut saavuttaa, valtaa kokonaan
Kaukaa, menneisyyden takaa
Sydämeni tasainen liekki
Intohimon tuli sisintäni valaisee
Se hiljalleen kipua lievittää
Vaikka surisin sydänjuuriani myöten
Kaikki tässä hetkessä
Valaa toivoa tulevaisuuteen
Muistan sen, olen siitä varma
Jossakin muistojemme mailla
Kaikki tässä hetkessä
Menneisyydestä rakentuu
Tapaamme jälleen, olen siitä varma
Jossakin muistojemme mailla
Kaikki tässä hetkessä
Luo toivoa tulevaisuuteen
Muistan sen, olen siitä varma
Jossakin muistojemme mailla





Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti