maanantai 6. huhtikuuta 2020

Studio Ghibli: hyvästit lapsuudelle

Yllättävän monessa ghiblin leffassa päähenkilö siirtyy elämässään eteenpäin - lapsuudesta aikuisuuteen. Se tarkoittaa isomman vastuun ottamista asioista, ja samalla myös se tietty viattomuus sen seurauksena vähitellen katoaa. Ghibli käsittelee aihetta esimerkiksi kasvutarinan tai menneisyyden muistelemisen kautta. Lapsuus on usein täynnä iloa ja mielikuvitusta, ja varmasti moni haluaisi vain palata sinne takaisin, koska silloin kaikki oli vielä helppoa ja yksinkertaista.




Kikin lähettipalvelussa Kiki muuttaa yllättävän aikaisin vuodeksi omilleen - nimittäin jo 13-vuotiaana. Hyvin realistisesti näytetään, kuinka raha ei kasva puussa, ja uudessa kaupungissa saattaa tuntea itsensä hyvinkin ulkopuoliseksi. Itselleni tämä elokuva sopi juuri täydellisesti viime syksynä, jolloin muutin synnyinkaupungistani toiselle paikkakunnalle, jossa ei ollut ennestään yhtäkään ainoaa tuttua. Pystyin siis melko hyvin samaistumaan Kikiin, mutta myös huomaamaan, että kyllä kaikki järjestyy aikanaan. 




Naapurini Totorossa mielikuvitukselliset pörröeläimet keksii ensin nuorempi sisarus nimeltä Mei. 10-vuotias Satsuki on lähellä murrosikää, ja elokuvan edetessä hahmo muuttuu jonkin verran. Tapahtuu tietynlaista suuremman vastuun ottamista. Pikkusisko on eksyksissä, eikä isä ole kotona. Hän ymmärtää myös äitinsä sairauden, joten kokee suurempaa pelkoa menettämisen mahdollisuudesta. Satsukin kypsymisen voi huomata muun muassa siitä, että aluksi hän on äänekkäämpi, mutta lopussa itkeminen on lähinnä vain nyyhkyttämistä.




Henkien kätkemässä Chihiro kiukuttelee vanhemmilleen, koska ei haluaisi muuttaa uuteen kotiin. Rinnakkaismaailma toimii hänelle kuin kasvupaikkana - lopussa Chihiro on selvästi kypsynyt. Erityisesti tämän voi huomata junakohtauksessa, josta erottuu kaksi Chihiroa: peilikuva visualisoi elokuvan alun alakuloista versiota, kun taas todellisuudessa Chihirolla on naamallaan hyvin päättäväinen ilme. Yksi erikoinen seikka on myös se, että hän katsoo junamatkallaan vain eteenpäin, eikä lainkaan taaksepäin; "kohti tulevaisuutta ja uutta, vaikka se kuinka pelottaisi ja olisi epämukavaa".




Tulikärpästen haudassa teini-ikäinen Seita ja hänen pikkusiskonsa Setsuko jäävät orvoiksi, kun heidän äitinsä kuolee ja koti tuhoutuu toisen maailmansodan ajan pommituksissa. Seita joutuu kantamaan täyden vastuun pikkusiskostaan, mikä ei ole helppoa ottaen huomioon olosuhteet ja sodan. Rahaa ei ole tarpeeksi, täti on julma ja nälänhätä on väistämätöntä. Elokuvassa näytetään, kuinka sodan seurauksena lapsi ei voikaan olla enää lapsi. On osattava olla aikuinen, jotta selviämiseen olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet.





Parhaimman jätin tietenkin viimeiseksi. 
Eilisen kuiskauksessa 27-vuotias Taeko matkustaa maalle ja alkaa muistelemaan 10-vuotiasta itseään. Hän pohdiskelee, että ei ole vielä täysin kuoriutunut perhoseksi, ja että siksi hänen nuorempi versionsa kummittelee hänelle. Elokuvan lopussa nuori Taeko johdattelee aikuista itseään kuuntelemaan omaa sydäntään ja seuraamaan unelmiaan. Niin lapsuus jää sitten taakse, kun itse kulkee eteenpäin.

Tällä elokuvalla oli minulle suuri merkitys viime kesänä, sillä se sai minut koko päiväksi pohdiskelemaan omia lapsuuden muistojani. Ennen muuttoa päätin jopa tehdä sen ansiosta pyöräilyretken lapsuuden maisemieni kautta - hyvästelin muun muassa lapsuuden kotini. Uskomatonta, kuinka haikeita tuntemuksia se saikaan minussa aikaan. Jotenkin sen jälkeen tuntui helpommalta muuttaa ja edetä eteenpäin, kun on hyvästellyt sen tietyn osan itsestään.
Pystyn nytkin hyvin helposti samaistumaan Taekoon ottaen huomioon elämänvaiheen ja tietyt tuntemukset lapsuuden muistoista.

Kyseisen elokuvan loppu on ehdottomasti kauneimpia, mitä olen nähnyt:


Jos video ei näy, tässä linkki sen osoitteeseen: https://www.youtube.com/watch?v=qu7Dw4NJmY4
(Huomasin, että uusimpiin postauksiin lisäämäni videot eivät enää näy mobiiliversiossa. Mistä lie sitten johtuu...?)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti