Arvostelu: Pocahontas (1995)

 POCAHONTAS

Ohjaus: Mike Gabriel, Eric Goldberg

Pääosissa: Joe Baker, Christian Bale, Irene Bedard, Billy Connolly, James Apaumut Fall, Mel Gibson, Linda Hunt, John Kassir, Judy Kuhn, Danny Mann, Russell Means, David Ogden Stiers

Genre: animaatio, seikkailu, draama

Kesto: 1h 21min

Pocahontas on vuonna 1995 ilmestynyt Disneyn 33. klassikkoelokuva. Olen huomannut, että sitä pidetään hyvin usein yhtenä renesanssiajan heikoimpana filminä. Useasti sitä lynkanneet eivät pidä siitä, koska se poikkeaa niin paljon tarinan historiallisesta alkuperästä. Muistan lapsena katsoneeni elokuvaa ja pitäneeni siitä, mutta eipä minulla ollut hajuakaan mikä on sen opetus. Näin aikuisena se yllättäen puhutteleekin minua aivan uudella tavalla.

Tarina kertoo nimensä mukaisesti intiaanineidosta nimeltä Pocahontas. Hän on päällikön tytär, ja täten hänellä on myös velvollisuus naida isänsä valitsema sulhasehdokas. Sulhasehdokkaana on hyvin urhea ja komea soturi Kocoum, jolta hymyä soisi näkevän enemmän. Pocahontasia ei kyseinen mies kuitenkaan kiinnosta. Sen sijaan uskoo neito oman polkunsa johtavan jonnekin muualle. Eräänä päivänä heidän maahansa saapuu muukalaisia: vaaleaihoisia ihmisiä, joita johtaa kuvernööri Ratcliffe. Ahne kuvernööri on saapunut uusille maille löytääkseen kasapäin kultaa. Siispä hänen miehensä ryhtyvät töihin lapioiden kera, ja sillä välin kapteeni John Smith varmistaa, että "villeistä" ei ole harmia heille.

Elokuva on hyvin kypsä, mitä myöskin sen päähenkilö on. Pocahontas on nimittäin hyvin aikuismainen henkilö, vaikka hauskutteleekin välillä. Kun hän tapaa paikkoja tutkiskelevan John Smithin, kehittyy heidän välilleen tietynlainen yhteys. He rakastuvatkin toisiinsa ensisilmäyksellä, ja heidän välinen suhde on melko suuri osa tarinaa.

Tarina ei kuitenkaan ole vain täynnä romantiikkaa, vaan se käsittelee vakavia aiheita: ennakkoluuloja, sotaa sekä luonnon arvostamista. John Smith nimittää melkeinpä heti Pocahontasin väkeä villeiksi tuosta noin vain heitä tuntematta. Sen lisäksi John porukoineen aikoo tuhota luontoa ahneuden tähden. Pocahontas opettaakin miestä arvostamaan luontoa ja olemaan tuomitsematta toisia ulkonäön perusteella. Itse en ainakaan voi olla arvostamatta suuresti kyseisiä teemoja, joita käsitellään vieläpä lasten animaatioelokuvassa. Sota tulee yhdeksi keskeiseksi aiheeksi taas vaaleaihoisten ja intiaanien välisen konfliktin kautta: puhumattakaan toisilleen, ryhtyvät he päättömästi taistelemaan toisiaan vastaan. Tuollaisessa tilanteessa Pocahontas taas kehottaa muita puhumaan ja kuuntelemaan. 

Pocahontasilla on siis katsojilleen tarjolla oikein esimerkillinen moraali. Hän on hyvin rauhallinen ja etsii vielä omaa polkuaan - kuitenkin hyvin päättäväisin mielin. Mitä vielä lisäksi kyseisessä hahmossa arvostan, on hänen tekemä ratkaisunsa elokuvan lopussa. Se taas osoittaa hahmon olevan epäitsekäs ja heimostaan välittävä prinsessa.

Pocahontasin eläinystävinä ovat Meeko-pesukarhu sekä Flit-kolibri, jotka toimivat pitkälti lasten viihdyttäjinä elokuvassa. Tuolta kantilta he ovat melko turhia, mutta itse en voi ainakaan olla nauramatta Meekolle, joka vähän väliä kiusaa Ratcliffen koiraa Perchyä. Pocahontasilla on kylästään ystävänä myös Nakoma, jonka kanssa hän välillä viettää aikaa. Sitten on tietenkin vielä Kaarnamuori, joka on leffassa eräänlaisessa isoäidin roolissa. Hän on siis puu, jolla on kasvot ja joka puhuu. Hänellä on tärkeä rooli Pocahontasin tukemisessa. John Smith on hyvin ennakkoluuloinen mies, joka on muiden vaaleaihoisten kanssa kotoisin Englannista.  Hän saakin Pocahontasilta kunnon valaistuksen liittyen luontoon sekä kahden erilaisen ihmisen väliseen kohtaamiseen. Smith toimii hahmona hyvin, mutta hänessä saisi olla enemmän särmää, sillä tällaisenaan hahmo jää hieman tylsänpuoleiseksi. Kuvernööri Ratcliffe on elokuvan pahis, ja hieman ontuva sellainen omaan makuuni. Hän onkin kenties elokuvan heikointa antia. En tiedä johtuisiko se siitä, että hän etsiskelee uudesta maasta vain kultaa heitellen lapioita miestensä kouriin. Ehkä hänen motiiviaan olisi voitu muovata jotenkin ytimekkäämmäksi. Ratcliffe onnistuu silti heittämään kapuloita rattaisiin etenkin mitä Thomasiin tulee. Thomas onkin sivuhahmoista se mieleenpainuvin, sillä hän käy jonkin verran hahmokehitystä läpi. 

Musiikit ovat teemojen lisäksi elokuvan parasta antia. Elokuva alkaa laululla Virginia company, jonka aikana englantilaiset valmistautuvat lähtöään varten. Sen jälkeen kuullaan Steady as the beating drum, jonka aikana saan aina ihanat kylmikset. Pocahontasin aloitus onkin ehdottomasti yksiä parhaimpia disneyltä. Se on jotenkin hivenen eeppisen tuntuinen. Just around the riverbend on erittäin kaunis laulu, jonka aikana Pocahontas pohdiskelee omia valintojaan ja tulevaisuuttaan. Kaarnamuori esittää laulun Listen with your heart, millä hän kehottaa intiaanineitosta kuuntelemaan sydämellään. Mine mine mine on elokuvan pahislaulu, ja valitettavasti en itse siitä juuri hirveästi välitä. Se on ihan kiva, mutta ei lukeudu minulla sinne parhaimpien pahislaulujen joukkoon. Colors of the wind on kaiketi elokuvan tunnetuin laulu, ja onhan se nyt hyvin kaunis. Sen aikana Pocahontas opettaa sekä katsojia että John Smithiä arvostamaan ja kunnioittamaan luontoa. Savages -laulu soi sodan syttyessä intiaanien ja englantilaisten välille. Moni voisi sen aikana pitää leffaa liian synkkänä lapsikatsojille, mutta itse asiassa jostain syystä pidin kyseisestä laulusta lapsena kovasti. Nyt tietenkin sen voi todeta olevan melko synkkä ja karukin laulu. 

Sitten siihen, mikä minua sapettaa aivan kovasti. Elokuvaan suunniteltiin alunperin laulua If I never knew you, mutta se leikattiinkiin siitä pois. Kuunneltuani kyseistä laulua monet kerrat siihen rakastuen, en voi olla olematta vihainen elokuvantekijöille, että he leikkasivat sen leffasta pois. Kyseessä on nimittäin erittäin kaunis ja koskettava laulu!

Elokuvan musiikit saavat minussa aikaan vahvoja tunteita, erityisesti se alkutunnari Steady as the beating drum. Todellisiin tunteen purkauksiin päästään kuitenkin vasta loppuratkaisussa, joka ei vieläkään epäonnistu saamaan minua herkistymään. Se on hyvin katkeransuloinen ja tehty erittäin voimakkaaksi musiikin avulla. Voin helpostikin todeta Pocahontasin lopetuksen olevan kaikista kaunein Disneyn elokuvien joukosta. 

Animaatiotyyliltään elokuva on helposti klassikoiden joukosta niitä kauneimpia. Erityisesti metsäiset taustat joissa on violetin sävyä mukana, ovat todellista silmänruokaa.

Pocahontas on mielestäni erittäin kaunis ja koskettava disney elokuva. Se on toki hieman vakavahenkisempi animaatio, mutta eipä sen teemoja ajatellen siihen mikään liika hassuttelu sopisikaan. Ja onhan leffalla oikeasti hauskat hetkensä, jotka ainakin minua jaksavat yhä naurattaa. Elokuvalla on yllättävänkin kypsä päähenkilö, joka tuo kaunista moraalia ja sanomaa esille. Itselläni meni lapsena kyseiset seikat ohi, mutta nykyään en voi muuta kuin arvostaa elokuvaa siltä kantilta. Pahis on kuitenkin omaan makuuni aika iso heikkous leffassa, koska hänen persoonallisuus ja motiivi jäävät aika laimeiksi. Lisäksi John Smithin ja Pocahontasin suhde tuntuu jonkin verran kiirehdityltä. Leffasta leikattu If I never knew you -laulu olisikin hienosti tuonut syvyyttä näiden kahden hahmon välille.

Elokuvalle on tehty myöhemmin jatko-osa Pocahontas II: Matka uuteen maailmaan. Olen nähnyt sen joskus lapsena ja muistan, että se oli kyllä hyvin huono ja pisti vain vihaksi (erityisesti lopetus pilasi ihan täysin ensimmäisen leffan idean, vaikka historiallisesti todenmukaisempi onkin).

Elokuvan tiedot: www.imdb.com