PRINSESSA MONONOKE
Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Yôji Matsuda, Yuriko Ishida, Yûko Tanaka, Kaoru Kobayashi, Akihiro Miwa, Masahiko Nishimura, Tsunehiko Kamijo, Mitsuko Mori ja Hisaya Morishige
Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta
Kesto: 2h14min
Ikäraja: 12
Prinsessa Mononoke (Mononoke-hime, suom. Henkien prinsessa) on Hayao Miyazakin eeppinen elokuvaohjaus, joka on saanut Japanin ensi-iltansa 12.7.1997. Suomeen elokuva saapui vuonna 2001. Elokuva on Ghiblin ensimmäisiä, jossa hyödynnettiin tietokonetta apuna animoinnissa. Elokuva muistuttaa pääteemansa vuoksi jonkin verran Tuulen laakson Nausicaä-elokuvaa. Suurin ero niiden välillä on kuitenkin aikakausi, johon ne sijoittuvat. Siinä missä Tuulen laakson Nausicaän tarina sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, sijoittuu Prinsessa Mononoke muinaiseen menneisyyteen.
Muistelen tämän olleen se Ghiblin leffa, jota minun oli aluksi melko hankala ymmärtää. Se sisältää paljon kulttuurisidonnaisia asioita, ja sen mustavalkoisuutta rikkova asetelma todellakin haastaa minkä ikäisen katsojan tahansa. Elokuvassa on juoneen niin monta merkityksellistä hahmoa, että motiivien ymmärtäminen oli itselläni hieman sumussa. Muistan, että en edes ensi kerralla katsonut tätä loppuun asti yhdeltä istumalta. Miyazakin omaperäinen mielikuvitus on samaan aikaan kiehtovaa ja outoa. Olen huomannut, että elokuva vaatii sataprosenttisesti katsojan huomion, jotta sen kokonaisuuden kunnolla ymmärtää.
Elokuvassa mennään heti suoraan asiaan. Lännestä saapunut riivattu villisikajumala hyökkää kylään, jossa prinssi Ashitaka asuu. Ashitaka saa demonilta kiroustartunnan käteensä, minkä seurauksena kylän eukko neuvoo häntä matkustamaan kauas länteen etsimään siihen parannuskeinoa. Kirous saa aikaan mystisiä kykyjä Ashitakassa, mikä näkyy hänen fyysisessä vahvuudessa ja paremmassa jousien tähtäystarkkuudessa. Toisaalta kirous on myös tuhoava, ja ilman parannusta se tappaa tartunnan saaneen hitaasti. Lännestä Ashitaka toivoo löytävänsä metsän ylimmän hengen, Peurajumalan, joka vastaa niin kuolemasta kuin elämästä. Sen sijaan hän joutuukin keskelle metsän eläinjumalien ja Rautakylän asukkaiden välistä sotaa.
Matkatessaan erään kylän läpi, kohtaa Ashitaka epäilyksiä herättävän munkin nimeltä Jiko Bou. Tämä havittelee keisarin antaman luvan varjolla Peurajumalan päätä, koska huhujen mukaan sillä voi saavuttaa kuolemattomuuden. Jiko Bou edustaa elokuvassa ihmisen ahnetta ja itsekästä puolta. Eboshi on Rautakylän Valtiatar, jonka alaisina toimivat kiväärimiehet sekä sulatossa työskentelevät entiset ilotytöt. Sulaton naiset tarjoavat mukavasti huumoria synkkään tunnelmaan, eikä heistä voi olla pitämättä. Yhdeksi suurimmaksi sivuhahmoksi nousee myös susijumalten prinsessa San, eli prinsessa Mononoke. Hän edustaa elokuvassa vahvasti metsää ja eläinjumalia, eikä hän voi sietää ihmisiä. Kohdatessaan Sanin tuntee Ashitaka välittömästi vetoa tämän villiä olemusta kohtaan. Heidän tutustuminen aiheuttaa Sanille ristiriitaisia tunteita omasta identiteetistään. Hän ei fyysiseltä olemukseltaan ole susi, mutta ei henkisesti koe olevansa ihminenkään. Miyazaki on aina ollut tunnettu elokuviensa vahvoista naishahmoista, ja sitä juuri San, Eboshi ja Rautasulaton naiset parhaiten edustavatkin.
Elokuva käsittelee hyvin raskaita teemoja, joista keskeisimmäksi nousee ihmisen ja luonnon väliset konfliktit. Elokuvan kokonaisuus niin hahmoineen kuin lopetusratkaisuineen sitä edustavatkin juuri täydellisesti. Mitä yleensä Ghiblin päähenkilöihin tulee, niin Ashitaka ei ole mielestäni aivan persoonallisimmasta päästä. En kuitenkaan näe asiaa hirvittävän isona heikkoutena, koska se antaa katsojalle mahdollisimman puolueettoman näkemyksen kokonaisuudesta kumoten mustavalkoisuutta. Se, että Ashitaka ei selkeästi ole metsän tai Rautakylän puolella, ja että selkeää vihollista ei ole, toteuttavat sen juuri hyvin. Haluan tavallaan ajatella sen niin, että Ashitaka kuvastaa katsojaa, ja jää siksi melko sivusuuhun persoonallisuutensa puolesta. Sivuhahmot ovat sen verran laadukkaasti luotuja, että päähenkilön onttous ei pääse liiaksi häiritsemään.
Eboshi on juuri täydellinen antagonisti. Hänen taipumuksensa tuhota metsää raudan valmistamisen vuoksi antaisi helpostikin aihetta vihata häntä. Hahmosta löytyy silti hyvin inhimillisiä puolia, mitkä tekevät hänestä helposti lähestyttävän. Susijumalista keskeisimmäksi hahmoksi nousee niiden emo, Moro, joka on myös Sanin kasvattiäiti. Moro on ihmisten aiheuttamaa vihaa täynnä oleva otus, joka tuntuu elävän viimeisiä elinvuosiaan vain tappaakseen valtiatar Eboshin. Vaikka sympatiaa luulisi enemmän kallistuvan metsän asukeille, ovat he yhtä syyllisiä vihaan ja sotaan, joka heidän ja ihmisten välillä riehuu. Siinä missä ihminen tyhmyydessään valtaa lisää elinaluetta, joutuu metsä eläinjumalineen kinkkiseen vastakkainasetteluun kasvattamalla vihaa aina vain lisää. Eläimet ovat hyvin vihaisesti ärjyvää porukkaa ja ihan syystä. Ainoan poikkeuksen tekee Peurajumala, jonka ei havaita puhuvan elokuvassa lainkaan.
Animaatiotyyli on tietenkin Miyazakille tyypillisesti hyvin kaunista. Metsä on kuvattu lumoavalla tavalla, ja tuntuu, kuin olisin itsekin saman metsän uumenissa temmeltelemässä. Ja musiikki...huhhuh. Joe Hisaishi esittelee ehdottomasti yksiä parhaita luomuksiaan tässä teoksessa. En osaisi edes omaa suosikkia niistä valita; on mahtipohtinen Legend of Ashitaka, uhkaa huokuva Demon God, lumoava Journey to the West, koskettava Mononoke Theme song sekä henkeäsalpaava Ashitaka and San. Musiikki saa aikaan minussa hyvin vahvoja tunteita, ja siihen vielä päälle lumoavan kauniit kohtaukset, niin jo on tunnelmallinen pakkaus koossa.
Elokuva ei tosiaankaan ole lapsille suunnattu. Sen voi huomata jo Ghiblin logon ilmestyessä ruudulle, jonka aikana uhkaavat rummut soivat. Monimutkaisen teeman lisäksi elokuvassa lentelee sen verran paljon verta ja irtopäitä, että ikärajaa onkin ihan suotuisaa noudattaa. Raakuustaso on melko samanlaista kuin Tulikärpästen haudassa.
Elokuvan alussa Ashitaka hyvästelee kylässään Kayan, joka kutsuu Ashitakaa isoveljeksi. Kutsumanimestä huolimatta hahmot eivät ole sukua toisilleen. Kaya on oikeasti Ashitakan kihlattu. (Lähde: ghibli.fandom.com)
Muistelen tämän olleen se Ghiblin leffa, jota minun oli aluksi melko hankala ymmärtää. Se sisältää paljon kulttuurisidonnaisia asioita, ja sen mustavalkoisuutta rikkova asetelma todellakin haastaa minkä ikäisen katsojan tahansa. Elokuvassa on juoneen niin monta merkityksellistä hahmoa, että motiivien ymmärtäminen oli itselläni hieman sumussa. Muistan, että en edes ensi kerralla katsonut tätä loppuun asti yhdeltä istumalta. Miyazakin omaperäinen mielikuvitus on samaan aikaan kiehtovaa ja outoa. Olen huomannut, että elokuva vaatii sataprosenttisesti katsojan huomion, jotta sen kokonaisuuden kunnolla ymmärtää.
Elokuvassa mennään heti suoraan asiaan. Lännestä saapunut riivattu villisikajumala hyökkää kylään, jossa prinssi Ashitaka asuu. Ashitaka saa demonilta kiroustartunnan käteensä, minkä seurauksena kylän eukko neuvoo häntä matkustamaan kauas länteen etsimään siihen parannuskeinoa. Kirous saa aikaan mystisiä kykyjä Ashitakassa, mikä näkyy hänen fyysisessä vahvuudessa ja paremmassa jousien tähtäystarkkuudessa. Toisaalta kirous on myös tuhoava, ja ilman parannusta se tappaa tartunnan saaneen hitaasti. Lännestä Ashitaka toivoo löytävänsä metsän ylimmän hengen, Peurajumalan, joka vastaa niin kuolemasta kuin elämästä. Sen sijaan hän joutuukin keskelle metsän eläinjumalien ja Rautakylän asukkaiden välistä sotaa.
Matkatessaan erään kylän läpi, kohtaa Ashitaka epäilyksiä herättävän munkin nimeltä Jiko Bou. Tämä havittelee keisarin antaman luvan varjolla Peurajumalan päätä, koska huhujen mukaan sillä voi saavuttaa kuolemattomuuden. Jiko Bou edustaa elokuvassa ihmisen ahnetta ja itsekästä puolta. Eboshi on Rautakylän Valtiatar, jonka alaisina toimivat kiväärimiehet sekä sulatossa työskentelevät entiset ilotytöt. Sulaton naiset tarjoavat mukavasti huumoria synkkään tunnelmaan, eikä heistä voi olla pitämättä. Yhdeksi suurimmaksi sivuhahmoksi nousee myös susijumalten prinsessa San, eli prinsessa Mononoke. Hän edustaa elokuvassa vahvasti metsää ja eläinjumalia, eikä hän voi sietää ihmisiä. Kohdatessaan Sanin tuntee Ashitaka välittömästi vetoa tämän villiä olemusta kohtaan. Heidän tutustuminen aiheuttaa Sanille ristiriitaisia tunteita omasta identiteetistään. Hän ei fyysiseltä olemukseltaan ole susi, mutta ei henkisesti koe olevansa ihminenkään. Miyazaki on aina ollut tunnettu elokuviensa vahvoista naishahmoista, ja sitä juuri San, Eboshi ja Rautasulaton naiset parhaiten edustavatkin.
Animaatiotyyli on tietenkin Miyazakille tyypillisesti hyvin kaunista. Metsä on kuvattu lumoavalla tavalla, ja tuntuu, kuin olisin itsekin saman metsän uumenissa temmeltelemässä. Ja musiikki...huhhuh. Joe Hisaishi esittelee ehdottomasti yksiä parhaita luomuksiaan tässä teoksessa. En osaisi edes omaa suosikkia niistä valita; on mahtipohtinen Legend of Ashitaka, uhkaa huokuva Demon God, lumoava Journey to the West, koskettava Mononoke Theme song sekä henkeäsalpaava Ashitaka and San. Musiikki saa aikaan minussa hyvin vahvoja tunteita, ja siihen vielä päälle lumoavan kauniit kohtaukset, niin jo on tunnelmallinen pakkaus koossa.
Synkästä tunnelmastaan huolimatta voi Miyazakille tyypillisen lapsenmielisyydenkin huomata. Sitä edustavat kenties parhaiten Kodamat, jotka ovat pieniä ja söpöjä metsänhenkiä.
Prinsessa Mononoke on hyvin kaunis mestariteos, jonka raskaat teemat ja syvällinen dialogi puhuttelevat katsojaa aidosti. Tarinassa on monta kerrosta ja paljon sivuhahmoja, miksi sitä voi olla hankala ensikatsomiselta ymmärtää. Elokuvasta on tässä parin vuoden sisällä kehkeytynyt jo yksi suosikeistani Ghibliltä, ja se onkin nykyään suosikkileffani Miyazakilta Liikkuvan linnan ja Henkien kätkemän ohella. Muutenkin Mononoke edustaa kiistatta parhaimmistoa kyseiseltä studiolta tai animesta ylipäätään. Kyseessä on tyylikkäästi ja moniulotteisesti toteutettu tarina ekosanomalla, joka ei kuitenkaan sorru mustavalkoisuuteen. Soundtrack taasen on ehdottomasti täyttä kultaa, eikä taatusti jätä ketään kylmäksi.
Mononoke Hime sanat suomeksi:
Sydämesi värisi kuin viritetty jousi
Kun kuunvalossa kosketin sinua
Kukaan ei tunne sydäntäsi
Näen sinut, kun aurinko painuu mailleen
Viekoittelevan kauniina mutta kylmänä
Kuin veitsen terä kiiltävä
Niin terävä ja häikäisevä
Kukaan ei tunne sydäntäsi
Surusi, huolesi ja tuskasi
Ovat kätköissä öisen metsän
Suljettu sydämesi
Maailmalle kuuluu
Mutta vain henget sen tuntea voi
Vain metsän henget sen tuntea voi
Tiesitkö?
Lue myös postaus, jossa mietteitä ja faktoja Prinsessa Mononokesta: Prinsessa Mononoke: fiilistelyä ja analyysiä.
Elokuvan tiedot: www.imdb.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti