Arvostelu: Aladdin (2019)

ALADDIN (2019)

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Naomi Scott, Will Smith, Mena Massoud, Marwan Kenzari ja Nasim Pedrad

Genre: fantasia, romanttinen

Kesto: 2h8min

Ikäraja: 7

Aladdin (2019) on vuonna 2019 ensi-iltansa saanut live action-sovitus samannimisestä klassikkoanimaatiosta Aladdin (1992). Samana vuonna ilmestyi valkokankaille muun muassa Dumbo (2019), Leijonakuningas (2019) sekä Pahatar 2. Toivoin oikeasti pitäväni tästä elokuvasta, mutta joudun heti alkuun toteamaan, että kyseessä ei tosiaankaan ole mikään paras uusintaversio suositusta renesanssiajan klassikosta.

Arvostelu saattaa sisältää jonkin verran spoilereita.

Juonta on melko turha lähteä selittämään, sillä se seuraa animaatioversiota melko kaavamaisesti. Ainoat merkittävät muutokset ovat seuraavanlaisia: Jasminesta kukoistaa suurempi feministisyys ja Henki saa oman rakkaustarinan. Niin, ja vielä pitäisi se alkuperäinen tarina Aladdinistakin ahtaa tuohon kaikkeen mukaan. Kuinka se sitten mielestäni onnistui? Kehnosti, valitettavasti. Sanon jo heti suoraan, että elokuva olisi ollut paljon parempi, jos Naomi Scott olisi ollut pääroolissa, eli päähenkilönä olisikin seurattu Jasminea. Juonta olisi voitu muokata hänen aikaansaannosten mukaisesti, ja Henki ja Aladdin olisi voitu vain heittää kylmästi alamäkeen.

Värit kukoistavat uudessa Aladdinissa, mutta ne eivät tee kovin uskottavaa vaikutusta. Puvustukset ja korut näyttävät kyllä hienoilta, mutta köyhät ja likaiset kadut kiiltävät jostain ihmeen syystä silkkaa puhtautta. Ainakin omaan silmääni tuo pisti hyvin häiritsevänä seikkana. Tuntui, kuin tapahtumapaikkana olisi ollut teatterin esiintymislava. Maisemat huokuvat CGI-tyyliä hieman liiankin voimakkaasti, mikä sekin syö uskottavuutta tarinan maailmasta pois. Se jotenkin ei sopinut oikeiden ihmisten kanssa yhteen kovin hyvällä tavalla. Musiikki on ihan onnistunutta kelvolla tasolla. Arabian nights ei nostata ihokarvoja kuten alkuperäinen versio, ja Aladdinin One jump ahead raikuu puhdasta autotunea. Sen sijaan Jasminen uusi laulu Speechless sai minussa aikaan voimakkaita tunteita, ja kylmät väreet vilisivät ihoani pitkin. Se oli ainoa kohtaus, jossa oikeasti huomasin olevani uppoutuneena elokuvaan. Naomi Scott omaa tosiaankin vahvaa potentiaalia, ja hänen roolisuorituksensa kyseisessä kohtauksessa on erittäin hyvin onnistunut.

Itse Aladdinia näyttelevä Mena Massoud menetteli ihan sujuvasti, mutta tuntui silti yrittävän välillä liikaakin. Tietyt dialogit, jotka ovat suoraan animaatiosta kopioituja, tulivat tässä versiossa hieman puskista. Kasvojen reaktiot vastaan nuo dialogit eivät välillä mielestäni sopineet yhteen sitten ollenkaan. Seurauksena oli kulmakarvojen kohotusta ja mietiskelyä, että eivätkö näyttelijät voisi sentään edes yrittää. Tai sitten vika on käsikirjoituksessa, jota olisi pitänyt kenties hioa enemmän? Henkenä esiintyvä Will Smith teki vakuuttavan ja onnistuneen roolisuorituksen. Henki ei vain jotenkin tuntunut kovin tarpeelliselta tähän kokonaisuuteen. Hänelle lisätty rakkaustarina paisuttaa pidennettyä kestoa entisestään. Rakkaustarina Jasminen ja Aladdinin välillä jäi uupumaan tunnetta ja kemiaa. Hengen ja tämän sydämensä valitun välillä tuntui olevan, ironista kyllä, enemmän kemiaa kuin kahden pääparivaljakon muodostavan välillä.

Ehdottomasti heikoimman lenkin vetää kuitenkin Marwan Kenzari, joka esittää Jafaria. Hänen vaisusta olemuksestaan puuttuu se pienikin potentiaalin kipinä, jota sentään Mena Massoudilla kuitenkin oli. Jafarista ei huou yhtään minkään tasoista uhkaavuutta. Tyyppi ei tunnu edes yrittävän. Siihen vielä päälle hänen hiljainen ja ei kovin maskuliininen äänensä, niin jo on kaikki toivo menetetty. Joka kerta, kun Jafar ilmestyi ruudulle, nauroin vatsani pohjasta asti hänen lattealle olemukselleen. En voi vieläkään ymmärtää, kuka neropatti keksi valita noin surkean näyttelijän tämän leffan pahiksen rooliin. Hän tuotti niin kamalan pettymyksen tahattomalla koomisuudellaan, että leffan tunnelmasta jäi uupumaan jännitystä.

Ihan vielä näin vertailun vuoksi lisäsin kuvan Ihmeiden onkalosta, joka esitetään animaatioversiossa uhkaavalla ja lumoavalla tavalla. Sen sijaan näytellyssä versiossa Ihmeiden onkalo on kuin hengetön kivipatsas, jonka sisältökin oli aivan mitäänsanomaton. Itse asiassa jos radikaalisti niitä kahta vertailee, tai mitä tahansa maisemia näiden kahden teoksen välillä, on hankala pidätellä nauruaan. 

Aladdin (2019) huokuu potentiaalia Jasminen uudenlaisesta roolitulkinnasta voimakkaalla Speechless-laulullaan. Muut roolisuoritukset sitten menettelevät tai jäävät ontumaan ilmaan, ja Jafar hukkuu viemäriin ilman minkäänlaista vaikutusta. Maisemien CGI-tyylinen animaatio on liiankin korostettua ja puvut yms puhtaita köyhillä kaduilla vieden mukanaan kaiken uskottavuuden maailmasta, johon tarina sijoittuu. Tylsäksi elokuva ei silti onneksi jäänyt. Se onnistui naurattamaan minua...mutta ikävä kyllä vain ironisella tasolla. Ihmettelen kyllä tosissani, että onko Disneyllä näin pahasti ideat ja luovuus hukassa. Omaan makuuni uusintaversio olisi voinut olla oikeinkin onnistunut Naomi Scottin osuuden puolesta. Tuntuukin, että Disneyllä oli selvästi uusia ideoita kalastushaavissaan tätä elokuvaa varten. He halusivat lisätä jotain uutta, mutta pelkäsivät menettävänsä uskollisuuden animaatiota kohtaan, minkä vuoksi lisäykset jäivät pelkiksi yrityksiksi. Minua oikeasti harmittaa, että näin kävi, sillä halusin todella pitää Aladdinista (2019). Jos kokonaisuus ei olisi näin täyteen ahdettu eikä Jafarin näyttelijä onneton ja tunnelman pilaava, tämä olisi ihan menevä pätkä.

Koska Speechless teki minuun suuren vaikutuksen, lisäänpä siitä videon trailerin lisäksi:

Elokuvan tiedot: www.wikipedia.com