Arvostelu: Tuuli nousee ~ Kaze tachinu (2013)

TUULI NOUSEE

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Hideaki Anno, Hidetoshi Nishijima, Miori Takimoto, Masahiko Nishimura

Genre: anime, draama

Kesto: 2h 6min

Ikäraja: 7

Tuuli nousee (Kaze tachinu) on vuonna 2013 ensi-iltansa saanut Studio Ghiblin elokuva. Se on fiktiivinen omaelämäkerta todellisesta henkilöstä nimeltä Jiro Horikoshi (1903-1982). Teoksen oli tarkoitus jäädä Hayao Miyazakin joutsenlauluksi, mutta on jo tiedossa, että hän onkin palannut eläkkeeltä ja työstää paraikaa uutta elokuvaansa nimeltä How do you live?.

Päähenkilönä seurataan Jiro Horikoshia, joka unelmoi lentokoneista. Lapsena hän halusi lentäjäksi, mutta likinäköisyys estää kyseisen uravalinnan. Niinpä hän aikuisena ryhtyykin lentokoneinsinööriksi, eli suunnittelee lentokoneita.

Juonen kulussa keskitytään siis aika pitkälti Jiron uran seuraamiseen. Vaikka aluksi ajattelisi, että lentokoneiden suunnittelu ja rakentelu olisi tylsää, onnistuu leffa saamaan katsojan yllättävänkin kiinnostuneeksi niistä. Jiro jää kuitenkin omaan makuuni osin tylsäksi hahmoksi ja juonikaan ei pitkän keston ja hidastempoisuuden vuoksi kannattele ihan sataprosenttisesti, mikä tekee elokuvan katsomisesta paikoitellen puuduttavaa. Loppua kohti filmin sävy kuitenkin muuttuu huomattavasti surumielisemmäksi, ja itse lopetus on hyvinkin koskettava ja sai kyllä minut herkistymään. Jiron uran lisäksi tarinassa on jonkin verran romantiikkaa, kun hän rakastuu naiseen nimeltä Nahoko. Nahoko jää harmillisesti melko etäiseksi hahmoksi, ja hänen suhteensa muihin ihmisiin, etenkin Jiroon, olisi kaivannut mielestäni vielä parempaa pohjustamista. Romanssi Jiron ja Nahokon välillä jääkin hieman ohueksi, mutta palkitsee onnistuneesti lopussa katsojan.

"Tuuli nousee, on uskallettava elää."

Jonkinlaiseksi sanomaksi elokuvassa nousee se, että lentokoneet ovat kauniita unelmia, mutta joita käytetään pahoihin tarkoituksiin. Eli toisin sanoen Jiro suunnittelee kauniita lentovempeleitä, jotka kuitenkin lopulta päätyvät vain aseiksi sotaan. Kyseinen sanoma onnistuu olemaan karuhko ja koskettava, vaikka juoni voisi siihen vielä hieman paremminkin keskittyä.

Vaikka kyseessä onkin hyvin realistinen ja sanottakoon vielä että kypsä tarina, on Miyazakin mielikuvitusta myös mukana. Sitä kuvastavat Jiron unihetket, joissa tämä on yhteydessä ihailemaansa lentokoneinsinööriin Caproniin. Kohtauksilla tuodaan hyvin esille Jiron palavaa innostusta lentokoneita kohtaan.

Ääninäyttely harvoin pistää korvaan epämiellyttävällä tavalla, mutta nyt jokin ei aivan toiminut. Jiron ääninäyttelijällä (Hideaki Anno) sattuu nimittäin olemaan hyvin tylsä, tunteeton sekä persoonaton ääni. Lisää eloa siihen olisi ehdottomasti tarvittu. Kyseinen seikka lisää ikävällä tavalla sitä, että hahmo ei vaikuta näyttävän katsojalle tunteita kunnolla. Paremmalla ja enemmän rooliinsa eläytyvällä ääninäyttelijällä hahmoon olisi voitu saada enemmän samaistuttavuutta. Joe Hisaishin musiikki on jälleen hyvin onnistunutta, vaikkakaan ei ihan yhtä mieleenpainuvaa kuin muissa Miyazakin elokuvissa. Sen sijaan loppumusiikin esittävä Yumi Matsutoya onnistuu yllättämään. Kyseinen laulu Hikôki-gumo on hyvin koskettava ja kaunis. Yumi Matsutoya on Ghiblille ennestäänkin tuttu artisti, sillä häneltä kuullaan pari laulua myös Kikin lähettipalvelussa, ja ne ovat myös erittäin hyvin onnistuneita tapauksia.

Animaatiotyyli on tietenkin hyvin kaunista. Etenkin alussa tapahtuva maanjäristys on upeasti kuvattu. Animaatiotyyli tarjoaa toisaalta pieniä heikkouksia hahmojen designista. Erityisesti erään miehen (Castorp) ulkoasu onnistuu olemaan vain hyvin creepy ja aikaansaa jopa inhotuksen väreitä sen vuoksi. Kyseisen hahmon silmät säihkyvät eriskummallisesti ja nenä on kamalan epärealistiseksi muovattu. En tiedä oliko hahmo tarkoituksellisesti suunniteltu "goofyn" näköiseksi, mutta pääosin reaalimaailmassa pysyttelevään animaatioon se ei oikein tunnu sopivan. Muuten visuaalisuus on sitä taattua Ghibli-laatua, joka miellyttää silmää kovasti.

Tuuli nousee on koskettava ja kaunis elokuva unelmista ja menetyksistä, mutta ei kuitenkaan mielestäni ihan yllä Miyazakin aiempien leffojen tasolle. Juoni voisi olla hieman parempi ja tiivistetympi, jolloin sanoma tuntuisi vielä iskevämmältä. Hahmot ovat pääosin toimivia, vaikka ne voisivat hieman kiinnostavampia ja syvällisempiäkin olla. Etenkin itse Jirolta olisin kaivannut vielä enemmän samaistumisen tarttumapintaa. Lopetus on kuitenkin erittäin koskettava, ja sen jälkeen kuultava laulu myöskin korostaa surumielisyyttä entisestään. 

Hikôki-gumo sanat suomeksi:

Valkoinen polku

Taivaisiin kiemurtelee

Hiljalleen huojuva sumuverho

Sisäänsä sulkee

Huomaamattomana ja ypöyksin

Yhä ylöspäin kohoaa

Ei mitään pelkää

Yhä korkeammalle kohoaa

Taivasta tavoitellen

Ilmojen halki kiitää

Höyryjuova elämänviivan piirtää

Jopa ennen kuolemaa

Korkealta ikkunasta

Katsoo taivaanrantaa

Nyt kukaan ei ymmärrä

Ei pysty ymmärtämään

Liian nuorena nukkunut

Mutta silti onnellinen

Taivasta tavoitellen

Ilmojen halki kiitää

Höyryjuova elämänviivan piirtää

Taivasta tavoitellen

Ilmojen halki kiitää

Höyryjuova elämänviivan piirtää

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: Mary ja noidankukka ~ Meari to Majo no Hana (2017)

MARY JA NOIDANKUKKA

Ohjaus: Hiromasa Yonebayashi

Pääosissa: Hana Sugisaki, Ryûnosuke Kamiki, Yûki Amami, Fumiyo Kohinata, Hikari Mitsushima

Genre: anime, fantasia, seikkailu

Kesto: 1h 43min

Ikäraja: 7

Mary ja noidankukka (Meari to Majo no Hana) on vuonna 2017 ilmestynyt Studio Ponocin ensimmäinen elokuva, ja se perustuu Mary Stewartin romaaniin nimeltä The little Broomstick. Ohjaajana toimi Studio Ghiblillä aikaisemmin työskennellyt Hiromasa Yonebayashi. Häneltä löytyy Ghibliltä niin animaattoritaustaa kuin myös kaksi ohjaustyötä, Kätkijät ja Marnie -tyttö ikkunassa.

Heti alkuun haluan jo tokaista, että elokuvasta löytyy aika häiritsevästi viittauksia Kikin lähettipalveluun. Päähenkilömme noita-halukas joutuu toimittamaan lähetyksen ärsyttävälle pojalle. Seikkailun alkaessa mukana matkaa musta kissa, ja tytöllä on ongelmia luutansa hallitsemisen kanssa. Kuulostaako tutulta? Voin kuitenkin helpottuneena todeta, että sentään elokuvan perusrakenne on erilainen.

Päähenkilömme on Mary, joka on lopen kyllästynyt tylsään kesälomaansa sukulaisten hoivissa. Hän on myös hyvin kömpelö eikä onnistu missään. Vähän niin kuin Haru Kissojen valtakunnasta, mutta vähemmän samaistuttavasti. Ja kaiken kukkuraksi naapurustossa pyöriskelee ärsyttävä poika Peter. Pian Mary kuitenkin löytää erikoisen kasvin, joka paljastuu elokuvan nimen mukaisesti noidankukaksi. Mary saa siitä mystisiä kykyjä, hän muun muassa pääsee lentelemään metsästä löytämällä luudallaan. Myöhemmin hän saapuu jonkinlaiseen velhojen oppilaitokseen, ja sitten...kaikki alkaakin vain olemaan sumua, sillä juoni ei todellakaan pysy kasassa.

Voihan nyt, kylläpä Yonebayashilla on onnistuneiden Ghibli-ohjausten jälkeen tämä teos mennyt aikamoisesti pieleen. Hänhän jo todisti vankasti osaamisensa ilman Hayao Miyazakia Marnie -tyttö ikkunassa -elokuvalla. Nyt tulikin sitten raju askel taaksepäin.

Hahmoista voisi vain tiivistetysti todeta, että he ovat melko kiireellä sutaistuja. Minkäänlaisia siteitä ei heidän välille ole luotu, ja silti Mary itkeä pillittää syyllisyyden tunteesta Peterille. Minkäänlaista pohjaa ei kyseisten hahmojen välille ole edes rakennettu, niin tuleehan tuollaiset tunteiden purkaukset aivan puskista. Aluksihan Peter kommentoi hyvin mauttomasti Marylle, että tämä on kuin punahiuksinen apina tai jotain sinnepäin. Koko dialogi on siis melkoisen huonosti ja irrallisesti kirjoitettu. Se ei yhtään auta ymmärtämään tarinan hahmoja, vaan tekee niistäkin yhtä irrallisia. Leffa yrittää kehitellä tietynlaista viha-rakkaussuhdetta Maryn ja Peterin välille, mutta valitettavasti epäonnistuu siinä mennen tullen. Myös sukulaiset, joiden luona Mary viettää aikaa, jäävät hyvin etäisiksi. Mummeli oli ihan herttainen, mutta muiden hahmojen tavoin aivan liian pohjustamaton.

Itse juoni ei oikein aluksikaan onnistunut vetämään puoleensa. Valitettavasti elokuvan tasainen alamäki alkaa jo heti Ponocin logon ilmestyessä ruudulle. Kun juoni olisi edes selkeä, mutta se on vain hyvin huolimattomasti sutaistu, ja suuhun jää auttamatta huono maku. Tunnelmastakaan en oikein saanut mitään irti. Aikaisemmista Yonebayashin teoksista huokuu sitä tiettyä lämminhenkisyyttä, kuten Ghiblin elokuvista yleensäkin, mutta tästä kaikki sympaattisuus on riisuttu irti. Hahmotkin onnistuvat olemaan joko yhdentekeviä tai sitten ärsyttäviä.

Animaatiotyyli on helposti Ghibliin tai johonkin muuhunkin animeen verrattuna enintään kohtuu hyvin onnistunutta. Tyylistä tuli oikeastaan mieleen Netflixin melko uunituore Nino kuni, joka perustuu Studio Ghiblin samannimiseen videopeliin. Molemmissa hahmojen kulmakarvat ovat tavallista paksumpia ja silmät aavistuksen epähuolitellumpia. Kyllähän tämäkin silti ihan tyydytystä silmälle oli. Musiikki oli myös ihan mukiinmenevää, mutta ei mitenkään erityistä tai kovin mieleenpainuvaa.

Valitettavasti Mary ja noidankukka on hyvin epäonnistunut aloitus Ponocilta. Aloitin katsomaan elokuvaa oikeasti avoimin mielin, joten on kurjaa, että tämä päätyi näinkin pahaksi pettymykseksi. Kun seikkailu olisi edes sujuvaa kaikessa keveydessään, mutta ei. Asioista ja tapahtumista hypitään saksilla leikaten ensimmäisestä seuraavaan, eikä pian tarina jaksa enää edes kiinnostaa. Hahmot ja dialogi ovat melkoisen kökösti kirjoitettuja. Etenkin niitä dialogeja kuunnellessa nousee epäilys, että leffa olisi vain kahvikupposen ääressä nopeasti suunniteltu, ja lopputuloksena on sitten melkoinen sekasotku. Miinusta myös tuottaa tekeleelle se, että se yrittää ilmiselvästi liikaa tavoitella Ghibli-elokuvien henkeä imitoimalla niitä. En tiedä, vaatisiko tämä uusintakatselun, mutta nyt ei kyllä jäänyt sitten minkäänlaista houkutusta jälleennäkemiselle. Tuntuu, että olen jo nyt unohtanut puolet elokuvan tapahtumista, ja loput tulen takuulla unohtamaan ihan viikon sisällä.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: Marnie -tyttö ikkunassa ~ Omoide no Mânî (2014)

MARNIE -TYTTÖ IKKUNASSA

Ohjaus: Hiromasa Yonebayashi

Pääosissa: Sara Takatsuki, Kasumi Arimura, Nanako Matsushima

Genre: anime, draama

Kesto: 1h 43min

Ikäraja: 7

Marnie -tyttö ikkunassa (Omoide no Mânî, eng. Marnie of memories) on vuonna 2014 ensi-iltansa saanut Studio Ghiblin elokuva, jonka ohjasi Hiromasa Yonebayashi. Se on toistaiseksi viimeinen Ghiblin elokuva, ja se perustuu Joan G. Robinsonin romaaniin nimeltä When Marnie was there. Yonebayashi oli aikaisemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Kätkijät. Toisen ohjauksensa jälkeen hän jätti Studio Ghiblin taakseen ja perusti Studio Ponocin vuonna 2015. Siellä hän on ohjannut muun muassa elokuvan Mary ja noidankukka.

Tämä oli itse asiassa muistaakseni neljäs elokuva, jonka katsoin aloittaessani Ghibli-maratonin. Silloin en ollut vielä nähnyt mitään maata mullistavia, fantasiaa pursuavia Miyazakin animaatioita. Olin nähnyt vain Laputan, Ponyon (tämän näkemisestä oli tosin hyvin pitkä aika) sekä Sydämen kuiskauksen. Minulle tuli ihan puhtaana yllätyksenä, että tämä kuuluu Ghiblin aliarvostetuimpien elokuvien joukkoon.

Päähenkilönä seurataan kouluikäistä Annaa, joka kärsii ulkopuolisuuden tunteesta sekä astmasta. Hänen sijaisäitinsä on jo pitkään huomannut, että Annalla ei ole kaikki kunnossa. Niinpä hän lähettää tämän sukulaistensa luokse maaseudun rauhaan. Sielläkään Anna ei oikein tule toimeen muiden ikäistensä kanssa. Pian hän kuitenkin huomaa erikoisen, aution kartanon, joka vaikuttaa tuntemattomalla tavalla tutulta. Siellä hän tapaa Marnien, joka haluaa ehdottomasti ystävystyä hänen kanssa. Ainutlaatuisen ystävyyden edetessä kysymyksiä alkaa herätä ilmaan. Kuka Marnie todellisuudessa on?

Hahmot ovat aivan uskomattoman realistisia. Etenkin Anna aivan säikäytti minut ensikatsomisella pelottavan realistisella luonteellaan. Hän on hyvin sisäänpäin kääntynyt, joko introvertti tai sitten jostain muusta syystä ulkopuolelle jäänyt koululainen. Hän on tosiaan adoptoitu, sillä hänen oikeat vanhempansa sekä isoäiti aikoinaan menehtyivät. Siitä syystä hän kokee itsensä jonkin verran hylätyksi. Hän on myös löytänyt sijaisvanhempiensa paperit, joista selviää, että he saavat avustusrahaa. Niinpä Anna epäilee, että hänestä on vain vaivaa.

Muistan vieläkin, kuinka Anna kolahti omalle kohdalleni, kun hän sanoi: "Vihaan itseäni". Olen itse ollut ala- sekä ylä-asteikäisenä hyvin syrjitty koulussa ja jäänyt aina ulkopuolelle, joten kyseinen hahmo on tähän mennessä helpoiten samaistuttava minulle. Se tekeekin tämän elokuvan katsomisesta joka kerta kipeää.

Marnie on aivan kuin Annan vastakohta: hän on hyvin ulospäin kääntynyt, iloinen ja pirteä. Hän päätyykin suureksi tueksi ja lohdutukseksi Annalle. Itse asiassa molemmat avaavat omia ongelmiaan ja surujaan. Marnie ei ole loppujen lopuksi niin onnentyttö kuin voisi luulla. Vaikka hän on rikkaan perheen lapsi, on hän usein erossa vanhemmistaan ja joutuu täten palvelustyttöjen kiusaamaksi ja jopa pelottelemaksi. Elokuvan edetessä hahmot alkavat ikään kuin täydentämään toisiaan. Pääytimenä on tietenkin Annan kehityskaari, kuinka hänestä tulee sosiaalisempi ja iloisempi kohti elokuvan loppua. Erityisesti sen voi huomata siitä, milloin hahmo ensimmäisen kerran aidosti hymyilee.

Sisältää suuria spoilereita! (alkavat ja päättyvät ***-merkkiin)

***

Teemoiksi elokuvassa nousee kauniisti esille muun muassa sukupolvien välinen yhteys. Hyvin mysteeriseksi asiaksi jää, onko Marnie loppujen lopuksi Annan alitajuntaista kuvitelmaa vai kummitus. Vaikka tärkeimpänä asiana pyörii Annan hahmon kehitys ja se, kuinka hän antaa vihdoin ja viimein Marnielle anteeksi, tuntuu Marnien ilmestymisellä olevan toinenkin syy. Marnie vaikuttaisi tuntevan syyllisyyttä siitä, että hän joutui jättämään lapsenlapsensa yksin. Hän oli ehkäpä tavallaan velkaa Annalle sen, että he viettävät aikaa yhdessä, ja että hän saa Annan suhtautumaan itseensä paremmin. Ja lisäksi Marnie sai viimein anteeksi Annalta, mistä voisi päätellä hänen löytäneen lopulta rauhan.

***

Hiromasa Yonebayashi on onnistunut äimistyttävän hyvin tässä toisessa teoksessaan ottaen huomioon, että legendaarisella Miyazakilla ei ole mitään tekemistä tämän elokuvan kanssa. Tarina sekä hahmot ovat selkeästi hiotumpia ja syvällisempiä kuin hänen esikoisohjauksessaan.

Animaatiotyyli ei ehkä ole sitä riman ylittävää, mutta vähintäänkin silti upeasti onnistunutta. Mitään moitittavaa siltä saralta ei löydy. Maisemat sekä varjostukset ovat kauniisti luotuja. 

Musiikki on hyvin henkeäsalpaavan kaunista. Etenkin Annan tunnuslaulu on hyvin koskettava. Loppumusiikin Fine on the outside on tehnyt sekä itse esittää amerikkalainen laulaja Priscilla Ahn. Se on myös koskettava, ja siinä on hyvin kauniit sanat.

Kokonaisuudessaan Marnie -tyttö ikkunassa on erinomainen Ghibli-klassikko, joka tarjoaa hyvin syvällisesti toteutetun kasvutarinan koskien itsetunnon kasvattamista sekä anteeksiantoa. Sivuhahmot tuovat oivasti maustetta ja huumoria mukaan, minkä ansiosta tarina ei ylly liian traagisentuntuiseksi. Elokuva on ehdottomasti omia suosikkejani Ghibliltä ja samalla myös koskettavimpia näkemiäni animaatioita ikinä. Olenkin katsonut leffan hyvin useaan otteeseen eikä kyllästymistä tunnu tulevan vastaan, joten eiköhän se täydet pisteet ansaitse!

Ps. Kirja, johon elokuva pohjautuu, vaikutti myös ihan kivalta. Itse kuitenkin lopulta hieman petyin siihen enkä edes lukenut sitä aivan loppuun asti, eli leffa on mielestäni paljon parempi. Eroja näiden kahden välillä oli jonkin verran, esim. Annan täti (se jonka luokse Anna menee maaseudulle) vaikutti kirjassa jotenkin kylmemmältä ja ei yhtä pidettävältä, kun taas leffassa hahmo on hyvin lämminhenkinen ja jopa huumorintajuinen. Kirjassa oli toki myös koskettavuutta, mutta lopulta elokuvassa on mielestäni huomattavasti suurempi tunteiden skaala.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: Kukkulan tyttö, sataman poika ~ Kokuriko-zaka Kara (2011)

KUKKULAN TYTTÖ, SATAMAN POIKA

Ohjaus: Gorô Miyazaki

Pääosissa: Masami Nagasawa, Jun'ichi Okada, Keiko Takeshita, Yuriko Ishida, Rumi Hiiragi, Jun Fubuki

Genre: anime, draama

Kesto: 1h31min

Ikäraja: 7

Kukkulan tyttö, sataman poika (Kokuriko-zaka Kara) on vuonna 2011 ilmestynyt Studio Ghiblin elokuva. Se perustuu Tetsuo Sayaman ja Chizuru Takahashin samannimiseen mangaan. Elokuvan ohjasi Gorô Miyazaki, ja käsikirjoituksen teki hänen isänsä Hayao Miyazaki. 

Päähenkilönä seurataan arkisten askareiden parissa ahertelevaa Umi-tyttöä. Koulussa alkaa tapahtua, kun rakastettu vanha kerhotalo uhataan purkaa. Kerhotalon purkamista vastustavat etenkin pojat, joiden joukosta merkittäväksi hahmoksi nousee Shun. Umin ja Shunin välille kehkeytyy orastavia tunteita, jotka esitellään hyvin vähäeleisesti. Umi keksii, että kerhotalo voisi välttyä julmalta kohtaloltaan, jos siellä viitsisi hieman siistiä paikkoja. Nuoret käyvät töihin isolla innolla ja pitävät visusti kiinni vanhan arvostamisesta ja vastustavat uuden luomista tilalle, kunnioittaen edellisten sukupolvien muistoja.

Hahmot ovat selkeästi paremmin rakennettuja kokonaisuuteen, jos elokuvaa vertaa Gorôn esikoisohjaukseen, Maameren tarinoihin. Umi itse vaikuttaa hyvin tunnolliselta ja ahkeralta, ja hän kokee yhä surua merelle menehtyneestä isästään. Umi tapaa nostaakin joka päivä liput salkoon isänsä muiston kunniaksi. Shun taas kapinoi vahvasti kerhotalon purkua vastaan ja tuo muutenkin elokuvassa vahvasti esille sellaisen teeman, että kaikkea vanhaa ei pitäisi aina tuhota ja korvata uudella. Muut hahmot jäävät hieman enemmän sivuun, koska keskiöön nousevat selkeästi sekä Umi että Shun. Hahmot huokuvat todellista nuoruuden lämpöä ja viattomuutta, ja katsojana huomaa aidosti välittävän heistä.

Juonen kulussa keskitytään lähinnä kerhotalon purkamisen estämiseen ja sen aikaansaamaan nuorten kapinaan. Välillä juoni sivuaa kuitenkin myös Umin ja Shunin välisiä ihastumisen tunteita, mikä sekin onnistuu aidosti kiinnostamaan katsojaa. Vaikka kyseessä onkin lopulta melko tavanomainen kouludraamaromanssi, niin upea tunnelma on se mikä tekee Kukkulan tyttö, sataman pojasta aivan erinomaisen hyvän mielen elokuvan. Tunnelma on täynnä nostalgiaa ja sydäntä, että siihen katsojana todella uppoutuu mukaan. Mukana on myös mukavasti osuvaa huumoria sekä pientä koskettavuutta.

Animaatiotyyli ei ole ihan sitä pilviä hipovan kaunista, mutta sopivan värikästä ja tyylikästä slice of life tyyppiseen elokuvaan. Kun kyseessä on hyvin arkinen ja fantasiaelementtejä karttava tarina, saattaa animaation tavoin toteutettuna elokuva herättää hieman kysymyksiä ilmaan. Luulisin kuitenkin, että hahmojen vähäpuheisuus ei toimisi näytellyssä versiossa yhtä hyvin. Dialogit on jätetty vähemmälle huomiolle, ja ennemminkin visuaalisuus näyttää hahmojen tunteet reaktioiden kautta. Soundtrack taas on ehdottomasti se parhaiten onnistunut osuus elokuvasta, ja se sopii täydellisesti yhteen tunnelman kanssa vahvistaen sitä. Etenkin loppulaulu Sayonara no Natsu on sanoinkuvaamattoman kaunis sekä aavistuksen melankolinen sävellys, joka on eittämättä noussut suosikkilaulujeni joukkoon, kun Ghiblistä puhutaan. 

Kukkulan tyttö, sataman poika on erinomainen elokuva, ja ehdottomasti paljon onnistuneempi teos kuin Gorôn debyytti Maameren tarinat. Elokuva ei sinänsä tuo genreensä mitään uutta, mutta sen upea tunnelma tekee siitä mukavan hyvän mielen elokuvan, jota seuraa kiinnostuneena alusta loppuun asti. Hahmoista myöskin huomaa aidosti välittävän, sillä tarina tarjoaa mukavasti sekä huumoria että sydäntä. Mahtava soundtrack tuo myös omissa silmissäni plussaa elokuvalle!

Sayonara no Natsu (Summer of Farewells) sanat suomeksi:

Laiva katoaa mereen kimaltelevaan

Sen sumutorven hyvästit kuulla saan

Jos laskeudun kukkulalta polkua pitkin

Tunnenko tuulessa kesän väritkin?

Rakkauteni on melodia hento

Sitä laulan korkealta ja matalalta

Rakkauteni on lokin lento

Se lentää korkealla ja matalalla

Jos kutsun sua aikaan iltaruskon

Rakkaani näen, niin uskon

Polulta oksat heiluvat mukana tuulen

Niiden hyvästiksi vilkuttavan luulen

Vanha kappeli, tuuliviiri

Kesän väreissä hehkuu elon piiri

Eilinen rakkaus on kyyneleitä vain

Ne kuivuvat hiljalleen poskiltain

Huominen rakkaus kertosäkeenä toistuu

Sen sanat tuskin mielestäni poistuu

Jos sut auringonlaskun aikaan nään

Saanko syliisi painaa pään?

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: Maameren tarinat ~ Gedo Senki (2006)

MAAMEREN TARINAT

Ohjaus: Gorô Miyazaki

Pääosissa: Jun'ichi Okada, Aoi Teshima, Bunta Sugawara, Yûko Tanaka, Teruyuki Kagawa, Jun Fubuki

Genre: anime, fantasia, seikkailu

Kesto: 1h 55min

Ikäraja: 12

Maameren tarinat (Gedo Senki, suom. Gedin sotakronikat) on vuonna 2006 ilmestynyt Studio Ghiblin elokuva. Ohjaajana toimi ensimmäistä kertaa Hayao Miyazakin poika, Gorô Miyazaki. Elokuva perustuu löyhästi Ursula K. Le Guinin samannimiseen kirjasarjaan. 

Hayao Miyazaki oli aikoinaan yrittänyt taivutella Ursula K. Le Guinilta lupia elokuvan tekemiseen, mutta tämä ei ollut suostunut siihen. Vasta nähtyään Oscarin voittaneen Henkien kätkemän Le Guin vakuuttui Miyazakin ohjaustaidoista, ja niin hän hyväksyi kirjasarjansa adaptoimisen elokuvaksi vuonna 2003. Tuohon aikaan Miyazakilla oli kuitenkin menossa projekti Liikkuvan linnan kanssa, joten Ghiblin päätuottaja Toshio Suzuki päätti antaa Miyazaki-juniorille mahdollisuuden esikoisohjaukseen. Sekä Hayao että Le Guin eivät olleet tyytyväisiä kyseiseen päätökseen ajatellen, että Gorôlla ei olisi tarpeeksi kokemusta ja osaamista siihen. Myöhemmin Hayao kuitenkin hyväksyi poikansa ohjaustyön. Elokuvan saama vastaanotto ei ollut kovin hääviä. Sitä pidetään hyvin usein Studio Ghiblin huonoimpana elokuvana, ja se on myös ainoa, joka on saanut Rotten Tomatoes-sivustolla tomatometerillä vain 43% (audience score 46%). Siitä huolimatta se on jakanut aika vahvasti mielipiteitä: jotkut todella pitivät elokuvasta, toiset taas sitten eivät lainkaan. Le Guin vastasi itse Gorôlle aluksi näin: "Se ei ole minun kirjani. Se on sinun elokuvasi. Se on hyvä elokuva". Myöhemmin Le Guin kuitenkin ilmaisi olleensa pettynyt elokuvaan. Hän ei muun muassa pitänyt siitä, että Gorô oli ottanut vain palasia sieltä täältä ulos kontekstista sekä korvannut tarinan aivan toisenlaisella juonella. 

En ole itse lukenut Le Guinin kirjasarjaa ollenkaan, joten vältyn sen ja elokuvan vertailulta toisiinsa.

Elokuva sijoittuu nimensä mukaisesti Maamereen, jossa tasapainoa yrittää järkyttää kammottava velho nimeltä Cob. Tasapainon horjuminen näkyy satojen kuivumisena, karjan kuolemana sekä ihmismielten alakuloisuutena. Myös prinssi Arren potee vaikeuksia omien henkisten ongelmiensa kanssa. Elokuva alkaakin siitä, että prinssi tappaa isänsä veitsellä. Sen jälkeen Arren pakenee linnastaan ja tapaa myöhemmin arkkivelhon nimeltä Varpushaukka. Tämä ottaa masennusta potevan prinssin mukaansa matkalleen, ja niin tarina sitten etenee kohti tasapainon löytämistä takaisin Maamereen sekä vihollisen kohtaamiseen.

Elokuvan aloitus on hyvin vahva, ja se onnistuu tempaisemaan katsojan taatusti mukaansa. Alku jättää heti prinssin motiivin isona kysymyksenä ilmaan, ja siihen saatu ontuva vastaus ei oikein toimi. Arren siis potee masennusta kuoleman pelon takia, ja siksi hän ilmeisesti murhasi isänsä...? Varpushaukka huomaa, että nuorukaisella ei ole kaikki kotona. Yhdessä he kävelevät erään kaupungin läpi, jossa tapahtuu kaikenlaista synkkää. Suoraan näytetään julmaa ihmiskauppaa kahleet kaulojen ympärillä. Myös huumeita kaupitellaan kujilla, ja alakuloinen Arren meinaa sellaisia itsekin popsia. Onneksi Varpushaukka kuitenkin huolehtii hänestä, ja myöhemmin he saapuvat majataloon, jossa asustaa noita nimeltä Tenar sekä tyttö nimeltä Therru. Tenar ottaa vieraat avosylin kylään, mutta Therru aluksi kiukuttelee Arrennille. Myöhemmin sopu katon alla kuitenkin löytyy, ja melko julmiakin asioita Therrun menneisyydestä selviää.

Toisessa kolmanneksessa kerronnan ajoittainen laahaus alkaa hieman tuntua. Itseäni ei yleensä hidastempoisuus haittaa, kunhan tunnetta on mukana. Usein tunnetta ja sympaattisuutta Ghiblin elokuvissa onkin, mutta tästä ne selvästi puuttuvat. Hahmotkin ovat aikalailla sellaisia, että heihin ei juurikaan kiinny. Aivan yltäsyvällistä ei kaiken tietysti aina tarvitse olla, mutta aavistuksen irrallisuutta tässä väkisinkin aistii. Myös hahmojen motiivit ovat välillä epäselviä, kuten jo aikaisemmin mainitsinkin. 

Heikoimmaksi lenkiksi näen kuitenkin sen viimeisimmän kolmanneksen, jossa käydään melko länsimaalaisella tekniikalla "vihoviimeinen taistelu" eli toisin sanoen hyvä voittaa pahan ja sillä sipuli. Se voisi jotenkuten toimiakin, mutta lopussa on silti aikamoista sekavuutta. Tuntuukin, että muu osuus elokuvassa kulkee hitaasti, mutta ihan viimeiseen kohtaukseen on tungettu aivan hirvittävä määrä asioita, jotka eivät ole selitettävissä. Aivan kuin elokuvantekijät olisivat unohtaneet kyseiset elementit suunnitteluvaiheessa ja sitten vain ahtaneet ne sinne loppukohtaukseen.

Mikä kuitenkin itseeni vetoaa tässä elokuvassa, on sen käsittelemä teema. Aiheena on siis kuoleman pelko ja sen käsittely, mikä voi helposti liikaa ajateltuna saada oikeastikin mielen näkemään mustaa tyhjyyttä. Mielestäni paras dialogi, joka tuota aihetta kauniisti kuvaakin, on tämä: "Kukaan ei elä ikuisesti. Vain meillä on tieto kuolevaisuudesta. Se on kallisarvoinen lahja. Se saa meidät elämään täyttä elämää. Elämämme on meidän, ei taivaiden sanelema." Elokuvan teema sekä kaupungin epäilyttävät kujat tuovat tunnelmaan synkkyyttä, mistä myös itse pidän. 

Animaatiotyyli ei ehkä yllä aivan samalla tasolle kuin vaikkapa isä-Miyazakin elokuvat, mutta on se silti kauniisti onnistunutta. Värit taisivat näyttää omaan silmääni jotenkin yksinkertaisemmilta kuin yleensä. En sitten tiedä, luulenko vain...? Musiikista ei oikein muuta erityistä mainittavaa ole kuin Therrun esittämä laulu Therru's song. Hahmo alkaa lauleskelemaan ehkä hieman yllättäen, mutta onhan tuo laulu kaunis. Etenkin sen pianoversiota kuuntelee oikein mielellään.

Maameren tarinat -elokuvaan on yritetty ahtaa hieman liikaa ainesta, mikä johtaa lopulta siihen, että kokonaisuus ei pysy kovin hyvin kasassa. Leffassa on selvästi potentiaalia etenkin sen käsittelemän teeman osalta, johon pystyy samaistumaan. Hahmot ovat kuitenkin melkoisia tyhjäpäitä joihin katsojalla ei muodostu tunnesidettä, ja erityisesti Arrenin murhamotiivi on aika kömpelösti toteutettu. Leffa käy viimeisessä kolmanneksessa valitettavaa alamäkeä, ja siinä tapahtuvat yllätykset tulevat hieman liiankin puskista. Erityisesti mahalaskun vetää liian mustavalkoiseksi ja yksiulotteisen pahaksi väännetty pahis. Ghibli ei yleensä sorru perinteiseen länsimaalaisissa animaatioissa käytettyyn hyvä-vastaan-paha-kaavaan, vaan tekee antagonisteistaan moniulotteisempia ja monimutkaisempia.

Lähteet: www.imdb.com, www.wikipedia.com