Prinsessa Mononoke: fiilistelyä ja analyysiä

Elokuvat ovat parhaimmillaan suuria elämyksiä, jotka jäävät elämään meissä. Joistakin muodostuu ikisuosikkeja, joihin ei kyllästy, kun taas jotkut kestävät vain sen muutaman vilkuilun. 

Prinsessa Mononoke, kuten monet muutkin Ghiblit, on kestänyt minulla yhä monia katselukertoja. Olen katsonut sen ehkä jotain 10 kertaa tai enemmän. Juuri eilen katsoin sen taas muutaman kuukauden päästä, ja yhä se tekee minuun suuren vaikutuksen ja herättää paljon ajatuksia. Vaikka olenkin kirjoitellut siitä jo arvostelua, halusin avata sitä vielä muussakin merkityksessä. Mitkä asiat tekevät Prinsessa Mononokesta niin mahtavan?

1. Musiikki. Kiitos Joe Hisaishi, olet tähän mennessä varmaankin paras elokuvasäveltäjä mitä tiedän. Prinsessa Mononokessa joka ikinen musiikkikappale on täynnä voimakkaita tunteita. Erityisesti Legend of Ashitaka, Journey to the West, Mononoke-hime sekä Ashitaka and San ovat suorastaan täydellisiä sävellyksiä. 

2. Animaatiotyyli. Tarvitseekohan sitä edes erikseen mainita, että Ghiblin animaatiotyyli on ehdottomasti parhaimpia, mitä piirretyistä voikaan löytyä. 

3. Mystiikka, mielikuvitus ja japanilainen kulttuuri. Elokuvassa on paljon uutta ja outoa länsimaalaisia animaatioita katsoneelle. Samalla saattaa tuntua, että uutta kulttuuria ja Miyazakin mielikuvitusta saa suuren annoksen kerralla.

4. Moniulotteisuus. Kukaan ei ole puhtaasti hyvä tai paha Prinsessa Mononokessa. Esimerkiksi Eboshista saa aluksi ilkeän kuvan, mutta hahmoa syvennettäessä hänestä löytyy paljon hyviäkin puolia. Moniulotteisuus ja -kerroksisuus on poikkeuksellisen suurta Mononokessa. Sen vuoksi ainakin minulla kesti muutaman katselun verran, että ymmärsin elokuvaa kunnolla. On monia hahmoja, joiden nimet, motiivit ja asetelmat saattavat tuntua aluksi epäselviltä, mutta ne avautuvat uusintakatseluiden myötä.

5. Ekosanoma, joka ei kuitenkaan ole saarnaava tai alleviivaava. Ketään ei osoitella sormella Prinsessa Mononokessa. Kaikilla osapuolilla on perusteltu syy siihen mitä he tekevät. Ainakaan itse en katsojana ole täysin jumaleläinten tai ihmisten puolella. Oikeastaan aina kun katson elokuvan, seurailen ja tutkailen sitä kaikkea avoimin mielin. Ihmiset ovat tyhmiä, mutta niin ovat villisikajumalatkin. Miksi taistella viimeiseen sikaan asti? Mitä hyötyä siitä on? Ihmisistä taas herää seuraavanlaisia ajatuksia: miksi ampua Peurajumalan pää? Mitä tyydytystä siitä loppupeleissä saa, jos luonto tuhoutuu? Älykkäimpänä hahmona taidan pitää loppujen lopuksi susijumala-Moroa, jolla on melko viisaita lausahduksia. Erityisesti mieleeni jäi tällä kertaa lause, jonka hän kertoi villisikajumalille: "Minussakin on ihmisten myrkkykivi. Nago pakeni, mutta minä olen valmis kohtaamaan kuoleman."

Ja varmasti vaikka mitä muuta voisi Mononokesta raapustella. Kyseessä on äärimmäisen kaunis, älykäs, koskettava ja ajatuksia herättävä leffa. Ainakaan itse en voi millään olla liikuttumatta lopussa, joka jättää niin ihmeellisiä tunteita ja ajatuksia sisälle. Elokuva on etenkin tällä hetkellä vieläpä hyvin ajankohtainen. 

Halusin vielä etsiskellä ja listata muutaman faktan/seikan, mitkä saattavat mietityttää Prinsessa Mononokessa:

- Tapahtumapaikkana toimiva metsä perustuu oikeaan sijaintiin Japanissa, Yakushima nimiseen saareen.

- Rautakylän työntekijät sairastavat lepra nimistä tautia. Sitä sairastavat eristetään terveistä, ja heille annetaan muuta hyödyllistä työtä. Tässä tapauksessa sitä sairastavat valmistavat aseita.

- Ashitakan nimi tarkoittaa "kirkasta huomista" (="bright tommorrow"). Miyazaki tarkoitti sillä mitä luultavimmin, että päähenkilö johdattaa maailman parempaan huomiseen.

- Sanin nimi tarkoittaa kolmea. Sillä mitä luultavimmin heijastetaan sitä seikkaa, että San on Moron kolmas lapsi.

- Mononoke tarkoittaa kökösti suomennettuna "jota ei voi tietää asiaa" (="unknowable thing"). Sillä tarkoitetaan Sanin olemusta, sillä hän on suden lapsi mutta silti jotain muuta kuin ihminen. 

- Elokuvassa esiintyvät jumalat, kuten Moro, Nago, Kodamat ja Peurajumala, ovat lähtöisin Shintolaisuudesta.

Miksi Ashitaka leikkasi hiuksensa? Ashitakan hiustenleikkuu symboloi hänen menetystä kulttuuristaan ja perinnöstään. Sen lisäksi elokuvan alussa Ashitakan kihlattu (huom. ei siis sisko, kutsumanimestä huolimatta) Kaya antoi hänelle tikarin muistoksi hänestä. Kaikki tuo viittaa siihen, että Ashitaka ei enää saisi palata kotikyläänsä.

Miksi Morolla on kaksi häntää? Moron kaksi häntää symboloivat hänen olevan jumala eikä ainoastaan susi. Kaksi häntää saattavat kuitenkin viitata myös siihen, että hänellä on kaksi oikeaa pentua, kun taas San on adoptoitu.

Ja entäs ovatko muut mietiskelleet, että kuinka Moro kykeni yhä puremaan Eboshin käden irti, vaikka hän ilmeisesti jo kuoli? Huomasin, että emmehän missään vaiheessa näe, että Peurajumala olisi riistänyt häneltä hengen. Peurajumala riisti ainoastaan Okkoton hengen. Siksi Moro olikin vielä elossa.

Kiinnitin myös tällä kertaa enemmän huomiota siihen, että Sanin korvakorut aina kilajavat kauniisti tietyissä kohdin. Sillä täytyy olla jokin merkitys. Niin kuulemma tapahtuu aina, kun häntä kohdellaan kuin ihmistä. Niitä ovat mm. seuraavat kohtaukset: Ashitaka tapaa hänet ensimmäisen kerran, San putoaa katolta ja susimaski irtoaa, Ashitaka kutsuu häntä kauniiksi, San vastaanottaa Ashitakan antaman tikarin.

Kyseisiä asioita listatessa ja pohtiessa arvostukseni vain kasvaa kasvamistaan tätä elokuvaa kohtaan. Yllättävän paljon huolellisuutta käytetty yksityiskohtiin, ja myös yllättävän syvällisiä asioita aina kuoren alta paljastuu. Ehkäpä seuraavalla kerralla löydän taas jotain uutta, mihin en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota? Juuri tällaiset seikat tekevät elokuvasta todellisen kestosuosikin. Uskon, etten tule koskaan kyllästymään Prinsessa Mononokeen.

Ja kaikki nuo faktat/pohdinnat ovat sitten ihan alla listaamistani lähteistä peräisin. 

Lähteet: https://screenrant.com/facts-princess-mononoke-japanese-fans-will-know/, https://anime.stackexchange.com/questions/20042/why-didnt-ashitaka-return-to-his-village-after-his-curse-was-lifted, https://capsing.tumblr.com/post/91037857553/things-i-noticed-while-re-watching-princess

Kuvat: wikipedia.com, suwalls.com, spotern.com

Arvostelu: WALL-E (2008)

WALL-E

Ohjaus: Andrew Stanten

Pääosissa: Ben Burtt, Elissa Knight, Jeff Garlin, Fred Willard, MacInTalk

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1h 38min

WALL-E on yksi niistä suosituimmista Pixar-elokuvista, jonka olen jostain ihmeen syystä nähnyt vasta aikuisena. Jotenkin hämärästi muistelen, että veljeni taisi kyllä joskus katsoa elokuvaa, mutta minua ei kiinnostanut se. Ajattelin silloin sen olevan jotenkin enemmän pojille suunnattu, koska se kertoo robotista. Katsoin WALL-En tosiaan vasta vuosi sitten, sillä halusin pikkuhiljaa tulla tutuksi niidenkin Pixarin elokuvien kanssa, joita en ole lapsena nähnyt. Ja ulkokuoren alta paljastui todellakin jotain aivan muuta kuin mitä olin lapsena luullut.

Elokuva kertoo nimensä mukaisesti WALL-E-robotista, joka asustelee yksin saastuneella maapallolla. Muut hänen kaltaisensa romukerääjärobotit ovat nimittäin jo muuttuneet toimintakyvyttömiksi, ja ihmiset ovat jättäneet maapallon taakseen aikoja sitten. Eräänä päivänä planeetalle saapuu ympäristöä tutkiva EVA-luotainrobotti, johon WALL-E väistämättä ihastuu.

Elokuvan ensimmäinen puolisko toimii periaatteessa ilman mitään dialogia, ellei robottikaksikon välisiä muutamia sanoja lasketa mukaan. Dialogipuutteestaan huolimatta leffa imaisee katsojan heti mukaansa. WALL-En yksinäisiä touhuiluja seurailee mielellään, ja tunteet on onnistuttu ilmaisemaan hänen silmien kautta erittäin hyvin. WALL-Esta oppii heti pitämään. Kyseessä on nimittäin erittäin sympaattinen ja ihana robotti! Kun muukalaisrobotti-EVA saapuu maapallolle, haluaa WALL-E tutustua häneen. EVA on hyvin mielenkiintoinen hahmo ja hän tuntuu luonteeltaan sellaiselta, joka toimii ennen kuin ajattelee. Siinä missä EVA vaikuttaa melko rohkealta ja kovanaamaiselta, WALL-E taas huokuu herkkyyttä ja söpöä ujoutta. Mielestäni tuo kaikki kertoo jo paljonkin: siitä huolimatta että hahmot eivät paljoa puhu ja ovat kaiken kukkuraksi vieläpä robotteja, on heihin onnistuttu saamaan aitoa persoonaa.

Kun matka etenee avaruusalukselle puolivälin paikkeilla, tarinaan ilmestyy uusia hahmoja, joita ovat ihmiset ja AUTO. Olen huomannut, että WALL-E jakaa melko vahvasti mielipiteitä sen vuoksi, että alun dialogittomuus ei jatku (vähän niinkuin myös Up). Ennen kuin katsoin elokuvaa suhtauduin siihen melko varauksellisin mielin, sillä ajattelin että voisin itsekin ehkä pettyä. Niin ei kuitenkaan käynyt. Mielestäni ihmishahmot, etenkin aluksen Kapteeni, olivat oikein hyvin onnistuneita tapauksia. Erityisesti loppupuolella tuli aidosti jännitettyä Kapteenin puolesta, joka keräsi itsensä ja ryhtyi taistelemaan pahikseksi paljastunutta hahmoa vastaan. Vaikka itse pahis voi tuntua hieman kliseiseltä, se ei yllättäen pääse haittaamaan näin täydellisessä kokonaisuudessa. 

Vaikka elokuva ottaa melko vahvasti kantaa ilmastonmuutokseen, pidän sitä enemmänkin rakkauselokuvana. Onkin aika uskomatonta, kuinka kahdella robotilla voi olla yksi kaikkien aikojen kauneimmista romansseista, mitä olen elokuvissa nähnyt. Elokuvassa sattuu myös olemaan hyvin liikuttava hetki, jonka aikana WALL-E ja EVA tanssivat avaruudessa. Lopetus on myös sellainen, joka sai minut etenkin ensimmäisellä katselukerralla ihan itkemään.

WALL-E ei ainoastaan lukeudu parhaimpien Pixar-elokuvien joukkoon, vaan se on helposti yksiä parhaimpia animaatioelokuvia ikinä! Tarinassa riittää vähäpuheisuudesta huolimatta hauskoja ja ihania hetkiä, ja WALL-En ja EVAn välinen suhde on yksinkertaisesti erittäin upeasti ja sympaattisesti toteutettu. Animaatiotyyli on tietenkin tuttuun Pixarin tapaan laadukasta ja kaunista, ja myös musiikin kanssa on hienoa työtä tehty. Minulla WALL-E pääsi kyllä nyt viimeistään kolmannen katselukerran jälkeen Pixarin täysosumien joukkoon!

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: wikipedia.com, sites.google.com, empireonline.com

Arvostelu: Rottatouille ~ Ratatouille (2007)

 ROTTATOUILLE

Ohjaus: Brad Bird, Jan Pinkava

Pääosissa: Patton Oswalt, Ian Holm, Lou Romano, Brian Dennehy, Peter Sohn, Peter O'Toole, Brad Garret, Janeane Garofalo

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 51min

"Not everyone can be a great artist, but a great artist can come from anywhere."

Rottatouille on etäisesti tuttu elokuva jo lapsuudestani, mutta olen tainnut nähdä sen silloin vain kerran. Vasta aikuisena on tämän pariin tullut palattua.

Päähenkilönä seurataan Pariisissa asuvaa rottaa nimeltä Remy, jonka suurena haaveena olisi olla kokki. Muutamien sattumien seurauksena hän törmää ihmismieheen nimeltä Linguini, joka työskentelee Gusteau'n ravintolassa. Koska Linguini ei osaa kokata, päättävät he yhteistyövoimin ryhtyä hommiin: Linguini hoitaa ihmisenä olemisen työn, kun taas Remy toimii kokkina.

Remy on hyvin erilainen verrattuna muihin perheensä rottiin. Hän ei esimerkiksi kävele neljällä jalalla, jotta hänen etujalkansa eivät likaantuisi. Hänessä on myös mielenkiintoinen piirre, mikä erottaa hänet muista rotista: hänellä on nimittäin yllättävän tarkka hajuaisti. Se johtaakin hänellä paremman ruoan himoitsemiseen ja sitä kautta taas kokkaamiseen. Remyn perhe ei kuitenkaan tue hänen haaveitaan. Remyn eksyttyä pienen sattumuksen kautta perheestään, päätyy hän Gusteau'n ravintolaan. Siellä uusi työntekijä Linguini on pilata työn alla olevan keiton, jonka Remy innokkaana pelastaa. 

Linguini on erittäin kömpelö ja hauska hahmo, joka suhtautuu aluksi epäluuloisesti uuteen tuttavuuteensa, joka on vieläpä rotta. Jotta Linguini saisi pidettyä työpaikkansa ja Remy pääsisi kokiksi, sopivat he tekevänsä yhteistyötä. Remy ohjailee Linguinin liikkeitä vetämällä tätä hiuksista, joten hän aina piileskeleekin Linguinin kokkihatun sisällä.

Muita hahmoja ovat mm. ravintolan päällikkö Skinner, naistyöntekijä Colette sekä kuuluisa ravintolakriitikko Anton Ego. Skinner ei suhtaudu lainkaan lämpimästi uuteen työntekijään Linguiniin ja uskoo, että tämä ei osaisi millään kokata. Siksipä Linguinin "kokkitaitojen" tullessa esille alkaa hän epäillä siinä olevan jotain mätää. Colette on hyvin mielenkiintoinen luonteeltaan, ja hän onkin elokuvan parhaimpia hahmoja. Anton Ego tuo tarinan edetessä mukavasti pientä jännitystä mukaan. Ihmishahmot sekä itse Remy ovat erittäin mielenkiintoisia, mutta loput rottajengistä ovat hieman sellaisia, joista en oikein välitä. 

Muistan, että lapsena elokuva ei oikein tainnut iskeä minuun, sillä sen yhden katselukerran jälkeen en kokenut halua katsoa sitä uudelleen. Nyt aikuisena en voi kuin ihmetellä, että miksi. Kyseessähän on nimittäin erittäin hauska ja puoleensavetävä leffa! Huumori onkin pitkälti sellaista, että se iskee luultavasti parhaiten aikuisiin. Ja elokuvaa ei tosiaan kannata koskaan katsoa nälkäisenä, sen verran herkullisia ruoka-annoksia ruudulle ilmestyy.

Elokuvan animaatiotyyli on aivan mielettömän upean näköistä! En edes laskenut, monestiko ihailin Pariisin maisemia ja kaikkea muuta. Tämä oli kyllä todellista silmänruokaa minulle. Ja taustalla soiva haitarimusiikki sopi juuri täydellisesti ranskalaiseen tunnelmaan ja sai jopa ajoittain kylmiä väreitä kulkemaan ihollani.

Rottatouille on erittäin hyvä elokuva, ja se on ehdottomasti Pixarin laatutuotantoa! Juoni jaksaa pysyä mielenkiintoisena koko keston ajan, ja useilta nauruilta on mahdotonta välttyä. Animaatiotyyli on ehdottomasti silmiä hivelevän kaunista. Etenkin Pariisin maisemia katsellessa tulee olo, että tekisi mieli painaa "pause"-nappia. Leffaan on myös onnistuttu luomaan erinomainen tunnelma, johon todella uppoutuu mukaan. Linguini ja Remy toimivat päähahmoina erittäin hyvin. Erityisesti pidän heidän välisen ystävyyden toteuttamisesta, sillä hyvien hetkien lisäksi he myös riitelevät. Muita mielenkiintoisia hahmoja ovat Colette sekä Anton Ego. Anton Ego pääsee kyllä yllättämään katsojansa lopussa. Ja leffan lopetus on todellakin sellainen, jonka aikana ei voi kuin hymyillä leveästi.

Elokuvan tiedot: imdb.com

Kuvat: wikipedia.com, nytimes.com, cinemablend.com

Arvostelu: Up - kohti korkeuksia (2009)

UP - KOHTI KORKEUKSIA

Ohjaus: Pete Docter, Bob Peterson

Pääosissa: Edward Asner, Christopher Plummer, Jordan Nagai, Bob Peterson

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 36min

Nyt minulla alkoikin kova into katsoa Pixar-elokuvia, joten tällä kertaa olisi arvosteltavana Up! 

Up - kohti korkeuksia on tuttu elokuva jo lapsuudestani, sillä kävin katsomassa sen kahdesti elokuvateattereissa sen ilmestymisvuotena. Ensimmäinen kerta oli pikkuveljeni kanssa, toinen kerta taas koulun kanssa. Up oli minulle todella iso ja merkityksellinen elämys - se nimittäin taitaa olla ensimmäinen leffa, jonka aikana olen itkenyt elokuvateatterisalissa. Ja voin sanoa, että elokuva yhä onnistuu saamaan minut kestonsa aikana ainakin kahteen otteeseen herkäksi. 

Tarinan keskiössä seurataan yksinäistä vanhusta nimeltä Carl, joka elelee hänen ja edesmenneen vaimonsa talossa. Tontin lähistöllä on kuitenkin meneillään kova työmaa, ja myös Carlin tonttia uhkaa purkaminen. Eräänä päivänä hän päättää vihdoin ja viimein toteuttaa vaimonsa toiveen: hän muuttaisi talonsa kera paratiisiputoukselle Etelä-Amerikkaan.

Upin aloitus on ehdottomasti yksiä parhaimpia ja tunteita herättävimpiä ikinä. Se imaisee heti katsojan tunteellisella tasolla mukaansa. Vaikka myöhemmin ryhdytäänkin seikkailuun ja mukaan mahtuu hauskojakin kohtauksia, ei aloituksen sävy missään vaiheessa katoa. Se kulkee koko keston ajan käsi kädessä kaiken muun kanssa, välillä muistuttaen katsojaa siitä. Joillekin toisaalta voi mykkä-aloituksen jälkeen olla pieni pettymys, että elokuva jatkuukin seikkailun merkeissä.

Carl on erittäin hyvin toimiva päähenkilö, ja häneen on onnistuttu saamaan erinomaisesti syvyyttä. Vaikka hän käyttäytyykin heikkohermoisuuden vuoksi välillä melko tylysti, tekee se vain hahmosta aidonoloisen ihmisen ja eritoten vanhuksen. Mielestäni leffa käsitteleekin vanhuutta yllättävän aidolla ja hienolla tavalla. Yhtenä tärkeänä seikkana pyörii tietenkin myös Carlin hahmokehitys. Seikkailuun lähtee mukaan partiolaispoika-Rasmus, joka saattaa aluksi tuntua hieman ärsyttävältä, mutta on loppujen lopuksi ystävällinen ja helposti pidettävä hahmo. Häneenkin on yllättäen saatu syvyyttä, mikä selviää tarinan edetessä. Hahmoihin välittömästi kiintyy, ja heistä välittää alusta loppuun asti.

Muita hahmoja ovat mm. koira nimeltä Dogi; iso lintu, jonka Rasmus nimeää Keviniksi; sekä Carlin ihailema tutkimusmatkailija Charles Muntz. Dogissa on se hyvä puoli, että hän ei toimi vain lasten viihdyttäjänä, vaan tuo hauskoja tilanteita myös aikuisten nautittavaksi. Myös Kevin on erittäin hauska ja hieman hupsukin hahmo. Tarinaan mahtuu Dogin lisäksi muitakin koiria, ja he ovat kaikki Charles Muntzin lemmikkejä, vai pitäisikö sanoa alaisia. Charles Muntz nimittäin on koko ikänsä etsiskellyt Etelä-Amerikasta isokokoista ja värikästä lintua, jollainen Kevin juurikin sattuu olemaan. Koirilla kun on erittäin hyvä hajuaisti ja ne saavat helposti vainun, niin toimivat ne hänen isona apuna linnun etsimisessä. Leffan aikana paljastuva pahis voi olla hieman ennalta-arvattava, mutta mielestäni se ei mitenkään pistä häiritsevänä asiana. Sitä paitsi, Pixarin leffoissa twist-pahiksilta on hankala tai miltei mahdotonta välttyä.

Animaatiotyyli on tietenkin aivan mahtavaa, siitä tuskin tarvitsee edes erikseen mainita. Ja musiikista sen verran, että se kuuluu ehdottomasti Pixarin parhaimmostoon! Erityisesti aloitusmusiikki on sellainen, että kun sitä edes ajattelee, se saa silmäni kyyneliin. 

Up - kohti korkeuksia edustaa minulle selkeää Pixarin kärkijoukkoa, onnistuessaan yhä aikuisenakin saamaan minut liikuttuneeksi. Sen lisäksi ei tarinan syvempiä tasoja voi millään olla arvostamatta. Elokuva on erittäin mukaansatempaava, kaikenikäisiä viihdyttävä ja ennen kaikkea tunteellinen seikkailu. Vaikka leffassa on sekoitus kaikkea mahdollista (surua, iloa, huumoria, synkkyyttä), pysyy paketti erinomaisesti kasassa! Lisäksi se on yllättävän kypsä, sillä sen teemat kuten vanhuus ja kuolema, onnistuvat puhuttelemaan aikuiskatsojia aidosti. Vaikka tunnetäyteisen alun jälkeen hypähdetäänkin Carlin arkeen ja seikkailuun, pysyy se aloituksen melankolinen sävy mukana aina ihan sinne loppuun asti, muistuttaen katsojaa välillä siitä. Muutama seikka viimeisessä kolmanneksessa menee hiukan överin puolelle, mutta se ei kokonaisuutta hirveästi naarmuta. 

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: wikipedia.com, hdwallpapers.in, pixar.com

Arvostelu: Atlantis ~ Kadonnut kaupunki (2001)

 ATLANTIS

KADONNUT KAUPUNKI

Ohjaus: Gary Trousdale, Kirk Wise

Pääosissa: Corey Burton, Claudia Christian, Michael J. Fox, James Garner, John Mahoney, Phil Morris, Leonard Nimoy, Don Novello, Jacqueline Obradors

Genre: animaatio, toiminta, seikkailu

Kesto: 1h 35min

Atlantis - Kadonnut kaupunki (Atlantis - The lost empire) on vuonna 2001 ilmestynyt Disneyn 40. klassikkoelokuva. Olen muistaakseni nähnyt sen lapsena vain kerran, joten mitenkään nostalginen ei leffa minulle ole.

Päähenkilönä toimii nörtti kielitieteilijä nimeltä Milo Thatch. Hänellä on ollut jo hyvän tovin tavoitteena kulkea isoisänsä jalanjälkiä pitkin ja löytää kauan etsitty myyttinen Atlantis, jonka huhutaan uponneen mereen. Pian käykin iso tuuri, sillä miljonääri Whitmore ottaa yhteyttä Miloon ja antaa tälle isoisän jättämän kirjan, Suojelijan Eepoksen, jonka avulla tie Atlantikseen löytyy. Whitmore on koonnut jo tutkimusryhmän matkaa varten, ja Milo suostuu toimimaan heidän suunnistusjohtajana.

Milo on oikein hyvin toimiva päähahmo, sillä hänessä on mukavan kärjistettyä persoonaa. Hän on nörttiyden lisäksi aika kömpelö, hauska, ja jotenkin jopa samaistuttavalla tavalla epävarma. Aluksi hyvin moni ei usko Milon puheita Atlantiksesta ja pitää häntä vain satuilijana. 

Tutkimusryhmän hahmot ovat kaikki mukavalla tavalla erilaisia toisistaan. Myyrä on hieman sellainen, joka välillä huvittaa ja välillä hän taas saattaa olla ärsyttävä. Audrey ja Helga tuovat hienosti vaihtelevaa näkemystä naishahmoihin - he ovat erittäin värikkäitä olemuksillaan. Erityisesti Helga jäi mieleeni melko kovanaamaisella luonteellaan. Muita lisätäytettä tuovia hahmoja ovat Vinny, Cookie, Whitmore, tohtori Sweet sekä rouva Packard. Pahiksena toimii tutkimusryhmän komentaja Rourke, jonka ilkeyttä ei oikein ole osattu piilotella. Hänestä nimittäin kyllä heti huomaa, että kyseessä on täysin epäluotettava ja ahne hahmo. Rourke toimii pahiksen roolissaan kuitenkin muilta osin hyvin, etenkin lopussa hän onnistuu säväyttämään synkkyydellään. Atlantiksessa Milo tapaa prinsessa Kidan, joka on oikein mielenkiintoinen hahmo. Hän tuo leffan muiden naishahmojen tavoin mukavasti disneyn ominaisesta tyylistä poiketen erilaista olemusta esille. 

Atlantiksen ehdottomasti vahvimpia puolia ovat sen persoonalliset hahmot, mukava toiminnallisuus sekä ajoittain esiintyvä huumori. Pidin erityisesti Milon ja Kidan välisestä suhteesta, joka toi välillä monia huvittavia tilanteita esille. Heikoimmaksi lenkiksi päätyy elokuvan juoni, joka jää lopulta melko unohdettavaksi ja aavistuksen keskeneräiseksi. Jotenkin aina leffan katsottuani tuntuu, että siinä olisi ollut potentiaalia vielä parempaankin. 

Animaatiotyyli on disneyn ominaisesta piirrostyylistä poiketen kulmikasta kuten Keisarin uudet kuviot-elokuvassakin, mikä ei välttämättä kaikkia katsojia säväytä. Minäkään en ole oikein pitänyt kummankaan elokuvan kulmikasta tyyliä kauneimpana mahdollisena, mutta olen hiljattain saanut silmäni tottumaan siihen. Musikaali ei elokuva tällä kertaa ole, vaan sisältää taustamusiikkia välillä.

Tiivistettynä Atlantis on oikeinkin mukiinmenevä disney leffa. Se ei kuitenkaan edusta minulle disneyn parempaa päätä, mutta ei tosiaan sitä huonoakaan. Leffa ei kovin usein levysoittimeeni eksy, mutta kun filmi on saatu pyörimään ruudulla, nappaa se minut huoletta mukaansa. Se on oikein viihdyttävä ja toiminnantäyteinen seikkailu, jossa on mukavasti huumoria ja värikkäitä hahmoja täytteenä. Aivan perheen pienimmille ei leffa välttämättä sovi jännittävyytensä ja toimintansa vuoksi.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com