Arvostelu: Poika ja haikara ~ Kimi-tachi wa Dô Ikiru ka (2023)

POIKA JA HAIKARA

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Soma Santoki, Masaki Suda, Takuya Kimura

Genre: seikkailu, draama

Kesto: 2h 4min

Hayao Miyazakin uusinta teosta Poika ja haikara on Ghiblin fanit saaneet odotella jo hyvän tovin kuin kuuta nousevaa. Suunnitteluvaiheessa leffa kulki nimellä How do you live?, eli mitä sen japaninkielinen nimi tarkoittaa suoraan käännettynä englanniksi. Elokuva perustuu löyhästi samannimiseen romaaniin, jonka on kirjoittanut Genzaburô Yoshino. Miyazaki teki filmistä myös osittain omaelämäkerrallisen pohjautuen omaan lapsuuteensa.

Nuori poika Mahito on menettänyt oikean äitinsä sodassa, ja nyt hänen uusi elämänsä on alkamassa uusi äiti rinnalla. Perhe muuttaa eri asuinalueelle asumaan, ja sieltä Mahito löytää pian erikoisen tornin. Myös eräs haikara vaikuttaa hyvin erikoiselta, ja tämä myös vaikuttaisi liittyvän torniin jollakin tavalla. Myöhemmin hänen äitipuolensa Natsuko katoaa oletettavasti torniin, ja Mahito päättää hakea hänet takaisin. Siitä sitten alkaakin seikkailu...

Poika ja haikarassa on alusta loppuun asti havaittavissa tuttuja Miyazaki-elementtejä. Jo heti alussa omituisesti käyttäytyvä, puhekyvyn omaava haikara on hyvä esimerkki tästä. Fantasiamaailmassa erityisesti valkoiset oliot nimeltä "Warawara" tuovat mieleen Kodamat Prinsessa Mononokesta. Sotaisat kohtaukset taas muistuttavat vahvasti Liikkuvasta linnasta ja Tuuli nousee -elokuvasta. Aivan yhtä vaikuttava ei fantasiamaailma kuitenkaan tällä kertaa onnistu olemaan, ja joudun leffan muultakin osalta myöntämään, että Miyazaki on pystynyt kyllä parempaankin...

Juonen lähtökohta ja leffan idea ovat loistavia, joten seikkailuun lähtee katsojana innolla mukaan. Aluksi suorastaan rasittavalta kiusankappaleelta vaikuttava haikara päätyy lopulta mainioksi hepuksi. Hän toimii Mahiton oppaana tämän päätyessä elämän ja kuoleman väliseen maailmaan. Muita merkittäviä hahmoja ovat Mahiton isä, Natsuko ja tornin rakentanut isosetä. Fantasiamaailmassa tutuiksi tulee myös yliluonnollisia kykyjä omaava Himi ja inhottavilta vaikuttavat papukaijat.

Tarina kulkee suhteellisen verkkaisesti eteenpäin, vaikka hieman jännittävämpiäkin kohtauksia sekaan mahtuu. Ajoittain kyseinen verkkaisuus pääsee valitettavasti tuntumaan, ja katsojana saattaa helposti odottaa jotain vauhdikkaampaa tapahtuvan. Miyazakin leffat ovat toisaalta usein toimineet loistavasti myös ilman vauhtia, koska niiden juoni, hahmot ja tunnelma ovat olleet se pääasiallinen koukku. Tällä kertaa tuntuu, että hahmoista olisi toivonut saavan vähän enemmän irti. Erityisesti Mahiton ja tämän oikean äidin välistä suhdetta olisin toivonut näytettävän enemmän, ja toki miksei myös hänen suhdettaan Natsukoon. Melko etäisiksi jäävien hahmojen vuoksi se syvin koskettavuus jää puuttumaan. Myöskään juoni ei onnistunut täysin tyydyttämään, sillä se ei tuntunut aivan kuroutuvan kasaan järkevällä tavalla, minkä seurauksena kokonaisuus näyttäytyy melko sekavana. Tämän vuoksi lopetus jättää harmillisesti tunteen, että ihan kuin jotain merkityksellistä olisi vielä jäänyt puuttumaan.

Jos vanhempana mietityttää leffan soveltuvuus lapsikatsojille, niin sanoisin, että k12 -ikäraja on ihan kohdillaan. Sen verran jännittäviä ja rajuja kohtauksia on lopulta luvassa, vaikka ei millekään Prinsessa Mononoken väkivaltaisuustasolle tässä mennäkään.

Tiivistettynä Poika ja haikara on jälleen kerran fantasiantäyteinen seikkailu Miyazakilta, josta varmasti jokainen Ghiblifani pystyy edes jollain tasolla nauttimaan. Itseeni elokuva ei lopulta tehnyt kovin isoa vaikutusta, vaikka toivoin niin tapahtuvan. Hahmot ja juoni eivät tuntuneet tällä kertaa yhtä hiotuilta ja syvällisiltä kuin Miyazakin aiemmissa teoksissa. Mitenkään huono elokuva ei kuitenkaan missään nimessä ole, ja se onnistuu kyllä suurimmaksi osaksi pitämään otteessaan ja viihdyttämään hyvin. Tähän mennessä tämä teos on kuitenkin omissa kirjoissani herran ohjauksista valitettavasti se heikoin...

Tässä päivitetty listani Hayao Miyazakin elokuvista: Top 12 Hayao Miyazakin elokuvat

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.imdb.com

Top 12 Hayao Miyazakin elokuvat

Hayao Miyazaki on tähän mennessä tehnyt yhteensä 12 kokopitkää animaatioelokuvaa, jotka kaikki olenkin ilomielin katsellut läpi. Yhtäkään huonoa leffaa häneltä ei mielestäni löydy, vaan jokaisessa teoksessa on jotain mistä voi nauttia suuresti. Hiljattain on tullut uudelleenkatsottua näitä elokuvia, joten mikseipäs niitä laittaisi paremmuusjärjestykseen. Vaikka tosiaan Top 24 Studio Ghiblin leffat lista minulta jo löytyy, niin tässä Miyazakin rankingissa lasken mukaan myös Cagliostron linnan, joka taas Ghibli-listasta puuttuu.

Lista perustuu tietty ihan omaan mielipiteeseeni, ja kerrohan toki kommenttikentässä, mitkä ovat omia suosikkejasi Miyazakilta!

12. POIKA JA HAIKARA

Poika ja haikara on tähän mennessä Miyazakin viimeisin tuotos. Tutunoloiset fantasiaelementit toisaalta ilahduttivat, mutta toisaalta jotain uudempaa ideaa olisin tähän vielä kovasti kaivannut. Tämä tuntuu olevan aikalailla ainoa Miyazakin leffa, jossa en oikein saanut missään vaiheessa kunnon yhteyttä hahmoihin, koska ne jäivät melko etäisiksi. Juoni ei myöskään muovautunut kovin loogiseksi kokonaisuudeksi, ja joidenkin kohtausten merkityksellisyyttä tuli hieman kyseenalaistettua. On leffalla silti onneksi hyvätkin hetkensä, erityisesti huumorintaju oli oikein osuvaa. Tällä kertaa legendaarisen animetaiturin teos ei kuitenkaan vanginnut kunnolla mukaansa, eikä se myöskään puutteidensa vuoksi onnistunut koskettamaan minua...

11. TUULI NOUSEE

Tuuli nousee on traaginen ja verkkainen leffa, jolle varmasti faneja löytyy. Itseeni elokuva ei ole tehnyt hirvittävän isoa vaikutusta, mutta arvostan sen käsittelemiä teemoja siitä huolimatta paljon. Filmin hidastempoisuus vaatii aika rauhallisen mielentilan, jotta tunnelmaan uppoutuu mukaan. Pidän sanomasta liittyen mm. unelmiin ja menetyksiin, ja etenkin lopetus on hyvinkin koskettava ja saa herkistymään. Jostain syystä leffa ei kuitenkaan ihan sataprosenttisesti minuun iske. Uskon yhtenä syynä olevan päähenkilö, jossa saisi olla omaan makuuni enemmän särmää.

10. PONYO RANTAKALLIOLLA

Ponyo on erittäin viehättävä ja suloinen elokuva! Tuntuu hassulta, että suhtautumiseni tähän leffaan on muuttunut "vihasta rakkaudeksi", sillä pari vuotta sitten en pitänyt tästä. Ponyossa on kuitenkin vain jotain lumoavaa ja lämminhenkistä, vaikka se lopulta melko lapsenmielinen seikkailu onkin. Eikä pidä unohtaa upeita merenalaisia visuaalisuuksia, jotka ovat todellista nannaa silmille! Tarinansa puolesta tämä leffa ei kuitenkaan mielestäni pärjää seuraaville teoksille.

9. LAPUTA -LINNA TAIVAALLA

Laputa on erittäin hyvä elokuva, josta jännitystä ja huumoria ei puutu! Se on itse asiassa muistaakseni ensimmäinen näkemäni Miyazakin leffa, ja siinä mielessä sillä on minulle isokin merkitys. Hieman se tietynlainen koskettavuus ja tunnelmointi siitä kuitenkin puuttuu, mistä taas muissa Miyazakin leffoissa kovasti pidän, ja siksi sijoitin sen hieman alemmas. Laputa on myöskin tarinaltaan hyvinkin suoraviivainen eikä ihan yhtä moniulotteinen kuin monet muut miyazakit. Puhtaana seikkailuna se on silti erittäin toimiva ja mukaansatempaava, eikä aika sen ääressä käy pitkäksi.

8. KIKIN LÄHETTIPALVELU

Kikin lähettipalvelu on hyvin lämminhenkinen kasvutarina, jonka päähenkilöön pystyy helposti samaistumaan. Leffassa ei paljoa tapahdu, mutta juurikin se leppoisampi meno tässä onkin ihastuttavaa, kun sydäntä on jälleen mukana. Myöskin Jiji-kissan huumori on oikein iskevää. Kaunis animaatiotyyli ja upea soundtrack ansaitsevat myös mainintansa.

7. NAAPURINI TOTORO

Naapurini Totoro on hyvin leppoisa elokuva, jossa oikeastaan Kikin lähettipalvelun tavoin ei paljoa tapahdu. Silti sitäkin on erittäin nautinnollista katsoa, mikä ei ole yllättävää sillä erittäin lämminhenkinenhän tämäkin on. Molemmat leffat tuntuvat myöskin olevan minulla aika tasoissa, mutta jokin Totorossa vei lopulta voiton. Ehkäpä se on aavistuksen verran koskettavampi, ja onhan siinä suloisia pörröotuksia, jotka saavat aina takuuvarmasti hymyn huulilleni.

6. LUPIN III - CAGLIOSTRON LINNA

Cagliostron linna on oikeastaan Laputan tavoin enemmänkin suoraviivainen seikkailuleffa eikä ihan yhtä monitasoinen kuin monet muut miyazakit. Jokin tämän leffan huumorissa, toiminnassa ja hahmoissa kuitenkin iskee minuun paljon paremmin kuin Laputassa, ja se on kestänyt myös yllättävän monta katselukertaa. Erittäin viihdyttävä ja hyvälle mielelle saava teos on kyllä todella kyseessä!

5. TUULEN LAAKSON NAUSICAÄ

Tuulen laakson Nausicaässa minua on ensimmäisestä katselukerrasta lähtien kiehtonut aivan suunnattomasti sen maailma. Tulevaisuuden saasteet ja jättiläisötökät ovat lumoavaa seurattavaa, ja ympäristö- ja sotateema puhuttelevat aidosti ja herättävät tunteita. Päähenkilö on myös mielestäni oikein onnistunut, ja hänen seikkailuunsa lähtee jokaisella katselukerralla innolla mukaan!

4. PORCO ROSSO

Porco Rosso ei itse asiassa ihan aluksi lunastanut paikkaansa Miyazaki-kärkijoukossani, mutta se on jotenkin muuttunut aina vain paremmaksi jokaisella katselukerralla. Pidän erittäin paljon leffan tunnelmoimisesta, etenkin draaman ja komedian täydellinen tasapaino tässä viehättää minua aivan erityisesti. Sen ansiosta leffa herättää monenlaisia tunteita laidasta laitaan, eli saa sekä nauraa että liikuttua!

3. PRINSESSA MONONOKE

Prinsessa Mononoke on varmaankin kaikista paras ihminen vs luonto tarina, mitä olen nähnyt. Se nimittäin esittää teemansa ja asetelmansa erittäin moniulotteisesti, alleviivaamattomasti ja kauniisti. Metsän asukit eli tässä tapauksessa mm. kodamat ja susijumalat ovat valloittavaa seurattavaa, ja tietynlainen aikuismaisuus ja synkkyys tässä vetoaa minuun. 

2. LIIKKUVA LINNA

Liikkuva linna on ehdottomasti se Ghiblin elokuva, johon rakastuin ensisilmäyksellä! En ole edes laskenut kuinka useasti olen elokuvan jo katsonut. Kyseessä onkin aivan äärimmäisen kaunis, lumoava ja taianomainen seikkailu! Etenkin leffan hahmot voittavat minut aina puolelleen sympaattisuudellaan, ja myös monenlaisia tunteita elokuva herättää minussa. Aivan mahtava animaatio ja ihan yleisesti yksi suosikkielokuvistani ikinä!

1. HENKIEN KÄTKEMÄ

Vaikka parhaan Miyazakin leffan valitseminen on vaikeaa, niin jotenkin Henkien kätkemä tuntuu ansaitsevan sen tittelin eniten. Mikään muu ei vain ole jättänyt samanlaista uskomatonta fiilistä katsomisen jälkeen kuin tämä. Kaikki on vain jotenkin niin täydellisesti hiottua siinä: leffa pursuaa mielikuvituksellisia olioita, upeita kohtauksia, ja se myöskin herättää paljon tunteita. Ja tämänkään teoksen katselemiseen en usko koskaan kyllästyväni, ja siitä saattaakin löytää aina jotain uutta jokaisella katselukerralla.

Edit: 10.3.2024

Kuvat: www.pinterest.com, https://www.indiewire.com/feature/best-miyazaki-movies-ranking-animation-films-88842/

Arvostelu: Lupin III - Cagliostron linna ~ Rupan Sansei: Kariosutoro no Shiro (1979)

LUPIN III

- CAGLIOSTRON LINNA

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Yasuo Yamada, Eiko Masuyama, Kiyoshi Kobayashi, Makio Inoue, Gorô Naya, Sumi Shimamoto, Tarô Ishida

Genre: anime, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 40min

Lupin III - Cagliostron linna (Rupan Sansei: Kariosutoro no Shiro) on legendaarisen Hayao Miyazakin debyyttifilmi eli ensimmäinen pitkä animaatioelokuva. Se on siis ilmestynyt ennen kuin Studio Ghibliä oli edes vielä perustettu, vuonna 1979. Olen katsonutkin tämän leffan jo melko useaan otteeseen, siitä iso kiitos Netflixille. Kyseessä onkin aivan erilainen Miyazakin veistos, sillä se perustuu samannimiseen Monkey Punchin sarjakuvamangaan. Miyazakille tyypillisesti on hän tietenkin tehnyt elokuvasta aivan omannäköisensä tietyillä muutoksilla. Tämä Miyazakin debyyttiteos onkin aivan jotain hulvatonta ja pakkokatsottava kaikille kyseisen herran faneille tai animaation ystäville ylipäätään.

Päähenkilö Lupin sekä hänen apurinsa Jigen ryöstävät kasinosta sievoisen summan rahaa, kunnes selviääkin, että kyseessä on feikkisetelit. Lupin osaa jo heti aavistaa, missä tuota valheellista rahaa painetaan, ja niin he suuntavat kohti Cagliostron linnaa. Matkalla ehtii silti jo kaikkea tapahtua: sattumalta ohi kiitelee autolla karannut morsian, jota epäilyttävät tyypit jahtaavat. Lupin tietenkin innostuu asettumaan pelastajan rooliin, ja pian selviääkin, että kyseessä oli Cagliostron linnan prinsessa Clarisse. Clarisse yritti paeta Kreiviä, joka haluaa pakottaa hänet kanssaan naimisiin tietenkin vain ahneuden tähden. Niinpä Cagliostron linnan salaisuuden selvittämisen lisäksi Lupin ottaa haaviinsa pelastaa tukalassa tilanteessa oleva prinsessa. 

Tämä elokuva on aivan tajuttoman hauska ja mahtava! On melko koomista, että tuli Miyazakin esikoisteos nähtyä vasta viimeisenä. Elokuvaa ei oikein edes voi hirveästi hänen muihin teoksiin verrata. Lähimmät vertauskuvat voisivat olla Porco Rosso sekä Laputa -linna taivaalla. Tässä elokuvassa on nimittäin samanlaista "fysiikan lakien rikkomista", mitä hivenen Porco Rossossa nähdään. Se ilmenee muun muassa suurina ja mahdottomina hyppyinä rakennusten katoilta toiselle. Pidin kyseisiä hyppyjä aluksi melko outoina, mutta kun tämän leffan omaksui sarjakuvaan perustuvana teoksena, ei se jotenkin enää häiritse. Myös huumori on melko samankaltaista sekä slapstickimäistä. Laputaan löytyy yhtäläisyyttä taas huikeasta seikkailuntunnusta, mitä tässä elokuvassa on. Silti Cagliostron linna on aivan erilainen elokuva niihin kahteen verrattuna. Tässä ei nimittäin niinkään ole mitään hirvittävän syvällistä puolta. Sitä ei toisaalta välttämättä tässä tarvitakaan, sillä kyseessä on enemmänkin komediantäyteinen seikkailu, jota katsoessa kuuluu nauraa hekotella sekä yksinkertaisesti nauttia kaikesta menosta.

Lupin on päähenkilönä mielestäni todella mahtavasti toteutettu. Hänestä oppii heti elokuvan alussa pitämään, sillä hän on todella hauska sekä sarkastinen, mutta ennen kaikkea yllättävän älykäs. Hänen monet koomiset lausahdukset eivät sitten vieläkään petä, vaan saavat minut nauramaan suu ammollaan.  Onhan hän myös toki naistenmies sekä "hivenen" voro. Silti Lupin omaa hyvää sydäntäkin, sillä aarrejahdin lisäksi hän haluaa pelastaa neidon pulasta. 

Vaikka tarina voisi aluksi vaikuttaa hyvin perinteiseltä, on se jotain paljon enemmän. Mitenkään ennalta-arvattava tämä ei siis ole. Muistelen ensimmäistä katselukertaani, kuinka kaikenlaisia yllättäviä tilanteita riitti. Huumorintajuisuuden lisäksi jonkinasteista synkkyyttäkin on mukana, sisältäen taistelu- ja ampumakohtauksia. Mitenkään ultraväkivaltainen ei tämä silti ole, kuten ei myöskään ohjaajan seuraava teos Tuulen laakson Nausicaä. Huoletta voisin suositella tätä kouluikäisille, jotka eivät toiminnantäyteisiä elokuvia kammoksu.

Elokuvasta voi huomata muutamia Miyazakille jo tuttuja elementtejä, esimerkiksi vahvat naishahmot, jota tässä tapauksessa Fujiko parhaiten edustaa olemalla ensin hiljainen palvelijatar, mutta jotain aivan muuta pinnan alta. Muita hahmotuttavuuksia ovat muun muassa Kreivi sekä etsivä Zenigata. Kreivi on hyvin julma ja sydämetön tyyppi, joka on saman asian perässä kuin Lupin. Zenigata taas on oikein hauska heppu, vaikkakin hyvin tiukkapipoinen sellainen. Lupin vedättää häntä ja monia muita nenästä niin monet kerrat, että en yhtään ihmettele, jos siinä jo kovastikin ärsyyntyy. Katsojana tietenkin vain nautin noiden vedätysten seuraamisesta. Zenigata tietenkin on aina ollut Lupinin perässä, eikä tunnu luovuttavan kunnes saa hänet kiinni. Silti nuo kaksi joutuvat tekemään väliaikaisen rauhansopimuksen tehdessään yhteistyötä, jotta he selviäisivät ehjin nahoin Kreivin johtamasta Cagliostron linnasta. Sitä kaikkea onkin hauskaa seurata.

Animaatiotyyli on uskomattoman kaunista ja laadukasta kun ottaa huomioon, kuinka vanha elokuva kyseessä on. Huomasin elokuvan olevan jopa aavistuksen väririkkaampi kuin myöhemmin ilmestynyt Tuulen laakson Nausicaä. Animointia käytetään niin moniin tarkoituksiin kekseliäin tavoin hyödyksi: esimerkiksi linnan ansat, jotka saattavat ensin näyttää tavallisilta lattioilta. Itse Cagliostron linna on hyvin erikoinen, johon saattaa yksi käytävä ilmestyä lisää yksinkertaisesti nappeja painamalla. Musiikki on todella kauniisti onnistunutta ja mieleenpainuvaa. Etenkin alkutekstien aikana kuultava soundtrack hivelee korvaa niin miellyttävällä tavalla.

Tällä elokuvalla on ollut yllättävän suuri vaikutus muun muassa animaatiostudio Disneylle, sillä se sai inspiraatiota tässä esiintyvästä kellotornikohtauksesta. Sen voikin huomata elokuvasta Mestarietsivä Basil hiiri, jossa tapahtuu vihoviimeinen taistelu Big Benissä ratasten seassa. Toinen disney-klassikko, joka otti tästä vaikutteita on Atlantis. Spoilereita: Sen lopussa tapahtuu samantyyppinen "veden alta paljastuu hukkunut kaupunki" -kohtaus kuin tässä. Kyseisen seikan on myöntänyt disneyn apulaisohjaaja Gary Trousdale.

Kaiken kaikkiaan Lupin III - Cagliostron linna on todellinen merkkiteos animen tai animaation saralla ylipäätänsä. Se on aivan tajuttoman upeasti onnistunut ja eheä juoneltaan, animaatiotyyliltään sekä hahmoiltaan ottaen vieläpä huomioon teoksen iän. Se kestää yllättävän monia katselukertoja, ja onnistuu naurattamaan aina uudestaan ja uudestaan. Jos yksinkertaisesti haluaa mielenpiristystä ja naureskella vatsa kippuralla, on tämä oiva leffavalinta. Lupin on todella hauska ja varmaankin paras Miyazakin luoma miespäähenkilö (Porcon ohella) kaikessa sarkastisuudessaan ja veikeydessään. Elokuvassa riittää niin koomisia lausahduksia kuin myös jännittäviä tilanteita, eikä mielenkiinto minnekään muualle harhaile. Silti hengittävyyttä ja sydäntä ei ole unohdettu, kuten ei myöhemmissäkään Miyazakin teoksissa. Vaikka aivan Miyazakin täysosumien joukkoon en Cagliostron linnaa raaskisi laskea, tulee se visusti niiden perässä.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: Tuuli nousee ~ Kaze tachinu (2013)

TUULI NOUSEE

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Hideaki Anno, Hidetoshi Nishijima, Miori Takimoto, Masahiko Nishimura

Genre: anime, draama

Kesto: 2h 6min

Ikäraja: 7

Tuuli nousee (Kaze tachinu) on vuonna 2013 ensi-iltansa saanut Studio Ghiblin elokuva. Se on fiktiivinen omaelämäkerta todellisesta henkilöstä nimeltä Jiro Horikoshi (1903-1982). Teoksen oli tarkoitus jäädä Hayao Miyazakin joutsenlauluksi, mutta on jo tiedossa, että hän onkin palannut eläkkeeltä ja työstää paraikaa uutta elokuvaansa nimeltä How do you live?.

Päähenkilönä seurataan Jiro Horikoshia, joka unelmoi lentokoneista. Lapsena hän halusi lentäjäksi, mutta likinäköisyys estää kyseisen uravalinnan. Niinpä hän aikuisena ryhtyykin lentokoneinsinööriksi, eli suunnittelee lentokoneita.

Juonen kulussa keskitytään siis aika pitkälti Jiron uran seuraamiseen. Vaikka aluksi ajattelisi, että lentokoneiden suunnittelu ja rakentelu olisi tylsää, onnistuu leffa saamaan katsojan yllättävänkin kiinnostuneeksi niistä. Jiro jää kuitenkin omaan makuuni osin tylsäksi hahmoksi ja juonikaan ei pitkän keston ja hidastempoisuuden vuoksi kannattele ihan sataprosenttisesti, mikä tekee elokuvan katsomisesta paikoitellen puuduttavaa. Loppua kohti filmin sävy kuitenkin muuttuu huomattavasti surumielisemmäksi, ja itse lopetus on hyvinkin koskettava ja sai kyllä minut herkistymään. Jiron uran lisäksi tarinassa on jonkin verran romantiikkaa, kun hän rakastuu naiseen nimeltä Nahoko. Nahoko jää harmillisesti melko etäiseksi hahmoksi, ja hänen suhteensa muihin ihmisiin, etenkin Jiroon, olisi kaivannut mielestäni vielä parempaa pohjustamista. Romanssi Jiron ja Nahokon välillä jääkin hieman ohueksi, mutta palkitsee onnistuneesti lopussa katsojan.

"Tuuli nousee, on uskallettava elää."

Jonkinlaiseksi sanomaksi elokuvassa nousee se, että lentokoneet ovat kauniita unelmia, mutta joita käytetään pahoihin tarkoituksiin. Eli toisin sanoen Jiro suunnittelee kauniita lentovempeleitä, jotka kuitenkin lopulta päätyvät vain aseiksi sotaan. Kyseinen sanoma onnistuu olemaan karuhko ja koskettava, vaikka juoni voisi siihen vielä hieman paremminkin keskittyä.

Vaikka kyseessä onkin hyvin realistinen ja sanottakoon vielä että kypsä tarina, on Miyazakin mielikuvitusta myös mukana. Sitä kuvastavat Jiron unihetket, joissa tämä on yhteydessä ihailemaansa lentokoneinsinööriin Caproniin. Kohtauksilla tuodaan hyvin esille Jiron palavaa innostusta lentokoneita kohtaan.

Ääninäyttely harvoin pistää korvaan epämiellyttävällä tavalla, mutta nyt jokin ei aivan toiminut. Jiron ääninäyttelijällä (Hideaki Anno) sattuu nimittäin olemaan hyvin tylsä, tunteeton sekä persoonaton ääni. Lisää eloa siihen olisi ehdottomasti tarvittu. Kyseinen seikka lisää ikävällä tavalla sitä, että hahmo ei vaikuta näyttävän katsojalle tunteita kunnolla. Paremmalla ja enemmän rooliinsa eläytyvällä ääninäyttelijällä hahmoon olisi voitu saada enemmän samaistuttavuutta. Joe Hisaishin musiikki on jälleen hyvin onnistunutta, vaikkakaan ei ihan yhtä mieleenpainuvaa kuin muissa Miyazakin elokuvissa. Sen sijaan loppumusiikin esittävä Yumi Matsutoya onnistuu yllättämään. Kyseinen laulu Hikôki-gumo on hyvin koskettava ja kaunis. Yumi Matsutoya on Ghiblille ennestäänkin tuttu artisti, sillä häneltä kuullaan pari laulua myös Kikin lähettipalvelussa, ja ne ovat myös erittäin hyvin onnistuneita tapauksia.

Animaatiotyyli on tietenkin hyvin kaunista. Etenkin alussa tapahtuva maanjäristys on upeasti kuvattu. Animaatiotyyli tarjoaa toisaalta pieniä heikkouksia hahmojen designista. Erityisesti erään miehen (Castorp) ulkoasu onnistuu olemaan vain hyvin creepy ja aikaansaa jopa inhotuksen väreitä sen vuoksi. Kyseisen hahmon silmät säihkyvät eriskummallisesti ja nenä on kamalan epärealistiseksi muovattu. En tiedä oliko hahmo tarkoituksellisesti suunniteltu "goofyn" näköiseksi, mutta pääosin reaalimaailmassa pysyttelevään animaatioon se ei oikein tunnu sopivan. Muuten visuaalisuus on sitä taattua Ghibli-laatua, joka miellyttää silmää kovasti.

Tuuli nousee on koskettava ja kaunis elokuva unelmista ja menetyksistä, mutta ei kuitenkaan mielestäni ihan yllä Miyazakin aiempien leffojen tasolle. Juoni voisi olla hieman parempi ja tiivistetympi, jolloin sanoma tuntuisi vielä iskevämmältä. Hahmot ovat pääosin toimivia, vaikka ne voisivat hieman kiinnostavampia ja syvällisempiäkin olla. Etenkin itse Jirolta olisin kaivannut vielä enemmän samaistumisen tarttumapintaa. Lopetus on kuitenkin erittäin koskettava, ja sen jälkeen kuultava laulu myöskin korostaa surumielisyyttä entisestään. 

Hikôki-gumo sanat suomeksi:

Valkoinen polku

Taivaisiin kiemurtelee

Hiljalleen huojuva sumuverho

Sisäänsä sulkee

Huomaamattomana ja ypöyksin

Yhä ylöspäin kohoaa

Ei mitään pelkää

Yhä korkeammalle kohoaa

Taivasta tavoitellen

Ilmojen halki kiitää

Höyryjuova elämänviivan piirtää

Jopa ennen kuolemaa

Korkealta ikkunasta

Katsoo taivaanrantaa

Nyt kukaan ei ymmärrä

Ei pysty ymmärtämään

Liian nuorena nukkunut

Mutta silti onnellinen

Taivasta tavoitellen

Ilmojen halki kiitää

Höyryjuova elämänviivan piirtää

Taivasta tavoitellen

Ilmojen halki kiitää

Höyryjuova elämänviivan piirtää

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: Ponyo rantakalliolla ~ Gake no Ue no Ponyo (2008)

PONYO RANTAKALLIOLLA

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Hiroki Doi, Yuria Nara, Tomoko Yamaguchi, George Tokoro ja Yûki Amami

Genre: anime, fantasia, seikkailu

Kesto: 1h 41min

Ikäraja: 3

Ponyo rantakalliolla (Gake no Ue no Ponyo) on vuonna 2008 ensi-iltansa saanut Studio Ghiblin elokuva, jonka on ohjannut Hayao Miyazaki. Hän sai siihen inspiraatiota H.C. Andersenin Pienestä merenneidosta ja teki melko erikoisen päätöksen: animoinnissa ei käytetty lainkaan tietokonetta apuna, eli tämä on täysin käsin piirretty. Tämä on Laputa -linna taivaalla-elokuvan lisäksi ainoa Ghiblin joukosta, jonka olen nähnyt jo lapsena. Muistan, että katsoimme tämän koulussa ala-asteen lopulla, ja olihan tämä sellaisena söpönä ja hyvänmielen elokuvana jäänyt mieleeni. En muista sen kummemmin, mitä mieltä tästä olin. Uudelleenkatsastus tapahtui joskus vuosi sitten, eikä tämän lapsenmielisyys oikein vetänyt minua puoleensa. Mitä mieltä mahdan nyt tällä kertaa tästä olla?

Eräänä päivänä 5-vuotias Sosuke-poika löytää erikoisen kultakalan rantakallion luota. Kyseinen merenolento-parka on juuttunut saasteiden aallokoissa lasipurkkiin ja sitä mukaa ajautunut rannikolle. Hyväntahtoinen Sosuke pelastaa kultakalan ansasta, ottaa tämän mukaansa vesiämpäriin ja nimeää hänet Ponyoksi. Ponyo saa mystisiä kykyjä nuolaistuaan Sosuken verta tihkuvaa haavaa. Tämä kykenee myöhemmin muun muassa jopa muuttumaan ihmiseksi uusilla voimillaan. Ponyon isä, joka on meren alla asusteleva velho nimeltä Fujimoto, ei kuitenkaan ole kovin iloissaan lasten ystävyydestä. Niinpä hän tekee parhaansa, että Ponyo pysyttelisi meren alla kultakalana sen sijaan, että tämä hengailisi ihmisten ilmoilla.

Nyt Miyazaki onkin luonut aivan absurdin kokonaisuuden. Hänen tarinankerrontansa eivät toisaalta ole koskaan dialogien kautta selitettävissä olleetkaan, mutta nyt tuntuu, että missään ei ole mitään järkeä. Se ei tietenkään itsessään ole huono asia, etenkin kun kaikki tapahtuu loppujen lopuksi 5-vuotiaiden päiden sisällä. Onneksi Miyazakin vahvuutta on aina ollutkin se visuaalinen puoli. Se on nähtävissä tässäkin: hurjat aallot ovat huiman kaunista katseltavaa, minkä vuoksi tietyt kohtaukset ovat yllättävänkin voimakkaita aiheuttaen jopa kylmiä väreitä. Etenkin kohtaus, jonka aikana Ponyo juoksentelee aaltojen päällä, on aivan sanoinkuvaamattoman kauniisti onnistunut.

Hahmot ovat mukavasti onnistuneita tapauksia. Ponyo on pitkälti söpöydellä kuorrutettu puoliksi kala ja puoliksi ihminen, jossa on sitä tuttua vahvatahtoisuutta mukana. Hänen olemuksensa saa varmasti kyynisemmänkin ihmisen suupielet nousemaan ylöspäin. Sosuke on melko tavallinen pikkupoika, joka on kiltti ja utelias. Hänen ja Ponyon välille syntyy herttainen ystävyys, mitä tosin yritetään paisuttaa ehkäpä hieman epäuskottaviin mittasuhteisiin. Ponyo nimittäin muuttuu pysyvästi ihmiseksi, jos Sosuke vannoo tälle tosirakkautta. Toisaalta se "tosirakkaus" saattaa tässä tapauksessa tarkoittaakin lasten ystävyysrakkautta, riippuu kai hieman miten nämä asiat tulkitsee. Toinen vaihtoehto voisi olla, että Sosuken ja Ponyon viaton ystävyys symboloi ihmisen ja luonnon välistä suhdetta.

Sosuken äiti Lisa tarjoaa helposti aikuisille samaistumisen tarttumapintaa. Oma mies ei ole kovin paljoa läsnä ja tukena, minkä seurauksena lapsen- ja kodinhoito kaatuu pitkälti yksinään hänen omalle vastuulleen. Ponyon isä Fujimoto on ehdottomasti hauskin tapaus, jonka temppuiluja seuraa oikein mielellään. Kaiken kukkuraksi Lisa jopa pitää häntä aluksi vain epäilyttävänä hiipparina. Fujimotoa voisi pitää jonkin asteisena pahana tyyppinä, joka kuitenkin leppyy loppuratkaisun valjetessa. Muuten ei tosiaan tässä elokuvassa mitään varsinaista pahista ole. Ponyon äiti on hyvin kaunis merenjumalatar, joka suhtautuu myönteisesti oman lapsensa ja Sosuken väliseen ystävyyteen. Sosuken suhde äitiin sekä Ponyoon on onnistuttu luomaan erittäin lämminhenkisellä tavalla.

Muita hahmoja ovat muun muassa muorit vanhainkodista, jossa Lisa työskentelee, sekä Sosuken päiväkotikaverit. Ja tietenkin on myös meren uumenissa asustelevat Ponyon sisarukset.

Animaatiotyyli on hyvin erilaista, mikä tekeekin Ponyosta ihan mukavalla tavalla silmiinpistävän teoksen. Ulkoasu ei olekaan ultrahuoliteltua yksityiskohtineen, vaan enemmänkin kuin suoraan lasten värityskirjasta. Värit ovat yksinkertaisen pelkistettyjä, muistuttaen hyvin paljon puuvärillä tehtyä piirrosta. Miyazaki on onnistunut luomaan hyvin lapsenomaisen kokonaisuuden: aalloilla on silmät ja autot ja rakennukset ovat hienovaraisesti yksinkertaistettuja. Aivan kuin kaikki olisi jostakin lasten satukirjasta väännetty. Kokonaisuudessaan visuaalisuus antaa tietynlaisen "kodinomaisen tunteen". Toisin sanoen kaikki vaikuttaa jotenkin tutulta ja turvalliselta. Vaikka ihan Henkien kätkemän tai Liikkuvan linnan tasolle rima ei yllä, on Ponyo yllättävän vaikuttava elämys visuaaliselta puoleltaan.

Musiikin takana on jälleen Joe Hisaishi. Hän on kieltämättä onnistunut taas aivan mahtavasti sävellyksissään. Jo elokuvan intro lauluineen on kaunis, ja tietenkin loppumusiikkina kuultava soundtrack jää takuulla katsojien päähän soimaan. Ponyo, Ponyo, Ponyo fishy in the sea!

Ympäristöasiat pyörivät Miyazakille tyypillisesti kuvioissa hyvin vahvasti taas. Tällä kertaa ne nousevat esille meren kautta. Saasteet pyörivät kalaverkkojen seassa, ja Ponyon ihmiseksimuuntautumisella on tiedossa vakavia seurauksia. Ympäristöteema ei yllättäen ollut mielestäni yhtä puhutteleva kuin Miyazakin aiemmissa töissä. Se tuntui jotenkin jäävän toissijaiseksi taustalle.

Ponyo rantakalliolla on erittäin viehättävä ja iloa pursuava seikkailu, jossa katsoja pääsee jälleen Miyazakin loihtimana kokemaan asiat lapsen silmin. Absurdius saattaa aluksi hämmentää, mutta filmi nappaa ainakin siihen avoimesti suhtautuvat katsojat huoletta mukaansa. Luulisin, että juuri sen vuoksi tämä upposi minuun nyt huomattavasti paremmin kuin joskus aikaisemmin. Pitää osata heittäytyä hieman lapselliselle mielelle, ja yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa ihan innolla kaikessa mukana. Visuaaliselta puoleltaan taas elokuva on oikein upea, ja tietyissä kohtauksissa saa mahtavasti kylmiä väreitäkin. Tarinansa puolesta Ponyo kuitenkin jää jonkin verran heikommaksi kuin Miyazakin aiemmat elokuvat. Etenkin konfliktin ratkaisu lopussa tuntuu auttamatta liian helpolta, miksi siitä jää hieman vaisu maku. Tosin onhan leffan tarinassa muutenkin sellaista absurdiutta, mitä ei voi järjellä selittää, mutta lopetus voisi kuitenkin olla omaan makuuni hieman parempi.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: Liikkuva linna ~ Hauru no Ugoku Shiro (2004)

LIIKKUVA LINNA

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Chieko Baishô, Takuya Kimura, Akihiro Mira, Tatsuya Gashûin ja Ryûnosuke Kamiki

Genre: anime, fantasia, seikkailu, romanssi

Kesto: 1h59min

Ikäraja: 7

Liikkuva linna (Hauru no Ugoku Shiro) on vuonna 2004 ensi-iltansa saanut elokuva, jonka on ohjannut Hayao Miyazaki. Se perustuu löyhästi Diana Wynne Jonesin samannimiseen romaaniin. Varmaankin merkittävin muutos, minkä Miyazaki elokuvassa teki, on sota. Hän sai inspiraatiota sodanvastaiseen teemaan vuonna 2003 riehuneesta Irakin sodasta. Vuonna 2013 Miyazaki kertoi elokuvan olevan hänen suosikkiluomuksensa: "Halusin ilmaista, että elämä on elämisen arvoista, enkä usko kyseisen asian muuttuneen".

Olen itse lukenut myös kirjan, johon tämä perustuu, ja kyseessä on tosiaankin kaksi aivan erilaista teosta. Suurimmat erot niiden välillä ovat erilaisen juonen lisäksi seuraavanlaisia: elokuva keskittyy enemmän rakkauteen, ja siinä pyörii myös sota. Kirjassa taas keskitytään varsinkin aluksi enemmän päähenkilön taustaan, ja rakkaus ei ole yhtä painotettua. Mielestäni molemmat teokset tavallaan täydentävät toisiaan. Pidän silti enemmän tästä Miyazakin versiosta hänen omilla näkemyksillään ja mielikuvituksellaan. 

Eräänä päivänä hattukaupassa työskentelevä Sophie päättää mennä tapaamaan siskoaan, mutta hän joutuukin kujalla sotilaiden ahdistelemaksi. Onneksi paikalle sattuu velho nimeltä Hauru, joka pelastaa hänet tukalasta tilanteesta. Myöhemmin Sophie joutuukin mustasukkaisen Turhatar-noidan loihtimana vanhukseksi, ja niin hän päättää jättää hyvästit kodillensa sekä hattukaupalle. Hukkamaalla seikkaillessaan hän löytää tiensä Haurun liikkuvaan linnaan, johon hän päättää jäädä siivoojaksi. Niin edessä on valtava seikkailu täynnä uusia ystäviä, rakkautta sekä sodan syttyessä myös taistelua.

Elokuva tarjoaa ehdottomasti monia sympaattisia hahmoja, joista ei voi olla pitämättä. Hukkamaalla Sophie kohtaa linnunpelättimen nimeltä Nauris, joka opastaa hänet linnaan. Linnassa taas Sophie tutustuu Haurun oppipoikaan Markureen sekä tulidemoni Calciferiin. Markure on hieman pikkuvanha nuori poika, joka suhtautuu aluksi Sophien uteliaisuuteen komentelevalla sävyllä. Calcifer on ehdottomasti hauskin tapaus koko hahmokaartista. Ärjyvällä tulidemonilla on myös iso merkitys, sillä tämä itse asiassa liikuttaa linnaa. Nauriskin jää liittoutuneena jengiin, ja hän onkin omaan makuuni se sympaattisin hahmo. Hauru on ehdottomasti komein miekkonen, mitä animaatioelokuvista voikaan löytyä. En yhtään olisi yllättynyt, jos joku olisi pikkutyttönä ollut häneen ihastunut. Piilottelevan ulkokuoren alta paljastuu kuitenkin pinnallinen ja itsekäs persoona vailla sydäntä. Turhatar taas on aluksi häijy tapaus, mutta myöhemmin hän käy läpi rajuja ulkomuodon muutoksia pehmentyen. Hämmennys on suurta kyseisen hahmon kohdalla. Ensin on paha, sitten ei. Eukko pitää silti visusti kiinni pakkomielteestään Hauruun.

Erityisimmät hahmot ovat kuitenkin loppujen lopuksi niin Sophie kuin myös Hauru. Mikä juuri elokuvasta tekeekin aivan mainion, on kyseisten hahmojen kehityskaaret. Aluksi Sophie on ujo, sisäänpäin kääntynyt sekä huonon itsetunnon omaava neitokainen. Hän ei usko olevansa mitään erityistä sekä vähättelee omaa ulkonäköään. Hauru taas on aluksi melko lapsellinen, pinnallinen sekä itsepäiseltä vaikuttava nuori mies. Hän jopa itse toteaa, että ei ole järkeä elää, jos ei ole kaunis. Pidän niin siitä, kuinka molemmat hahmot alkavat vähitellen kärjistää toistensa piirteitä päätyen lopuksi täydentämään toisiaan. Heidän välinen täydentämis-yhteys tuo molemmista parhaimmat puolet esille.

Sophien kirousta ja sen muutosta ei selitellä sen kummemmin kuin vain visuaalisesti, mikä on vain tyypillistä Miyazakia. Se onkin juuri täydellisesti toteutettu. Elokuva paljastaakin, kuinka kaikki on vain omasta itsestä kiinni. Jos koet olevasi ruma vanhus, niin silloin et muuta peilistä näekään kuin oman kuvitelmasi. Sophien ulkonäön muutokset selittyvätkin juuri mielialojen ja itsevarmuuden kasvamisen mukaan.

Yhtenä teemana elokuvassa tosiaan pyörii sota. Mielestäni näytetäänkin hyvin mielenkiintoisella tavalla Haurun ja muiden velhojen kautta, kuinka sota tavallaan muuttaa ihmistä. Tässä tapauksessa sota tekee ihmisestä pysyvästi "hirviön", mikä toikin hieman mieleeni Porco Rosson. Tuosta elokuvasta taas välittyy tunne, että "sota tekee ihmisistä sikoja". Liikkuvassa linnassa tosiaan lentelee sotapommeja melko rajustikin näyttäen, kuinka rakennukset palavat ilmiliekeissä ja tuhoutuvat. Miyazaki viestittää kauniisti, kuinka sota on aina päätöntä ja järjetöntä kuin mikä.

Animaatiotyyli on aivan silmiä ruokkivalla tavalla kaunista. Jälleen kerran yksityiskohdat, maisemat ja hahmot ovat Miyazakin taidokkaalla kädenjäljellä kiehtovasti luotuja. Musiikki on tietenkin Joe Hisaishin ansiosta kaunista kuin mikä. Muistan vieläkin, että ennen kuin olin edes nähnyt tätä elokuvaa, soittolistoillani pyöri usein the Merry-go-round of life, joka on aivan käsittämättömän kaunis valssi.

Itse liikkuva linna on tietenkin hyvin kiehtova, vaikka se ulkoapäin näyttääkin olevan pelkkä neliraajainen romukasa. Sieltä on ulospääsy erikoisella kiekolla, jossa on eri värejä. Yhdestä väristä pääsee kuninkaalliseen kaupunkiin, toisesta taas esimerkiksi hukkamaalle. Elokuvan maailma jo itsessään on hyvin erikoinen velhoineen, noitineen sekä demoneineen, mikä on vain tavallista arkea tässä tapauksessa. 

Juoni oli aluksi melko monimutkainen, mutta se onkin vain mielestäni elokuvan parhaimpia puolia. Tämä vaatiikin kunnon huomion katsojalta. Jokaisen katselukerran jälkeen huomaa aina, kuinka tietyillä dialogeilla jo elokuvan alkumetreillä on oikeasti iso juonellinen merkitys. Myös tietyt visuaaliset yksityiskohdat toimivat kuin ratkojina avaten elokuvan moniulotteisuutta. Itse tosiaan pidän siitä, että sitä kenties huomaa aina jotain uutta, mitä ei edellisellä katselukerralla välttämättä niinkään noteerannut. Tuolla saralla tämä elokuva on kuin palapeli, jota kokoaa isolla ilolla. Juonen monimutkaisuus ja tulkinnanvaraisuus ei kuitenkaan välttämättä ole aivan kaikkien makuun. Miyazakin tyyli jättää asioita mielikuvituksen/tulkinnan varaan on ihan katsojasta riippuen joko hyvä tai huono asia. 

Liikkuva linna on täynnä mahtavia hahmoja ja sisältää aivan uskomattoman kauniin juonen. Se on hyvin moniulotteinen, syvällinen sekä harmaasävyinen elokuva, kuten monet muutkin Miyazakin teokset. Päähenkilö on helposti samaistuttava inhimillisillä puolillaan sekä kehityskaarellaan. Samaa antia tarjoaa tietenkin myös Hauru omilla vioillaan ja kehityksellään. Arvostan myös suuresti teemoja, jotka elokuvassa pyörivät. Sodanvastaisuuden lisäksi korostuu perheen ja läheisten merkitys, mikä tuokin elokuvasta sen lämminhenkisen puolen esille. Itseeni eniten alusta asti tässä on vedonnutkin yllättävän kypsä tarina ja ne ihanan sympaattiset hahmot. Mutta mikä tästä elokuvasta todella tekee omissa silmissäni mestariteoksen, on kuinka se onnistuu imaisemaan katsojansa kokonaisvaltaisesti mukaansa. Sillä on myös ollut suuri merkitys omaan elämääni. Se oli jotain sellaista, mitä en ole ikinä nähnyt, ja rakastuin siihen todenteolla. Muistan, kuinka koukussa tähän silloin olin. Lyönkin vaikka vetoa, että tämä on se Ghiblin leffa, jota minun on tullut katsottua eniten. Kyseessä on ehdottomasti yksi suurimmista suosikkielokuvistani ikinä.

Faktoja:

• Mamoru Hosodan oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän jäikin projektista yhtäkkiä pois. Siispä Hayao Miyazaki astui ohjaajan asemaan.
• Spoilereita: Leffassa on monia symboleja. Linna symboloi Haurua itseään: todella voimakas mutta epäjärjestyksessä oleva sotku. Musta portaali symboloi Haurun psyykettä ja alitajuntaa. Calcifer on tietenkin linnan (ja Haurun) sydän kirjaimellisesti. Markuren on mietiskelty symboloivan Haurun "lapsekasta puolta". Sophie aloittaa siivoamalla ja järjestelemällä paikkoja ja onnistuu voittamaan Markuren ja Calciferin puolelleen. Lopussa hän viimein kykenee auttamaan Haurua sormuksella joka johtaa hänet mustaan portaaliin. Hän käy tämän menneisyydessä ja auttaa Haurua sovittelemaan tämän menneisyyden ja tunteet (sydämensä) nykyiseen tilaan.
• Spoilereita: Kirjassa, johon leffa perustuu, paljastuu että Sophie on noita. Leffassa tämä ei kuitenkaan suoranaisesti paljastu, vaan kyseinen seikka jää enemmänkin katsojan tulkinnanvaraan. Itse veikkailisin että Sophie saattaa hyvinkin olla myös leffassa tietämättään noita. Esim. Calcifer säilyy hengissä vaikka Sophie heittikin vettä tämän päälle, ja lopussa Sophie onnistuu palauttamaan Haurulle tämän sydämen takaisin ilman että Calcifer kuolisi.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com