Arvostelu: Belle ~ Ryû to Sobakasu no Hime (2021)

 BELLE

Ohjaus: Mamoru Hosoda

Pääosissa: Kaho Nakamura, Ryô Narita, Shôta Sometani, Tina Tamashiro, Lilas Ikuta, Ryôko Moriyama

Genre: anime, seikkailu, draama

Kesto: 2h 1min

Belle on Mamoru Hosodan uusin animeleffa, jonka saapumista Suomeen olen ehtinyt jo kovasti odotella. Hosodan muita animetuotoksia ovat Digimon: The Movie, The Girl Who Leapt Through Time, Wolf Children, The Boy and the Beast ja Mirai.

Tarinan päähenkilönä toimii lukiolaistyttö Suzu, joka on luonteeltaan ujo ja hieman syrjäänvetäytyvä. Suzu menetti äitinsä lapsena, ja hän kokeekin yhä surua siitä. Pian Suzu liittyy osaksi U-virtuaalimaailmaa, jossa hän esiintyy alter egonsa muodossa. Hänen alter egonsa on Bell, vaikkakin U:ssa hän saa uuden nimen "Belle". Ujo tyttönen uskaltaa vihdoinkin tulla kuorestansa ulos kun ei tarvitse esiintyä omana itsenään, ja virtuaalimaailmassa hänestä tuleekin hyvin suosittu laulaja. Suzu toteaakin, että pystyy viimein taas laulamaan. Äitinsä menetettyään hän ei siihen ollut kyennyt kuin vasta nyt. Jonkin ajan kuluttua tarina saa twistiä, kun U:ssa kuvioihin astuu Lohikäärme, jota pidetään virtuaalimaailmassa pelottavana uhkana. Näin itse "Kaunotar ja hirviö"-kuvio tulee esille, ja elokuvahan on ottanutkin jonkin verran kyseisestä sadusta vaikutteita.

Elokuva menee aikalailla heti suoraan asiaan esittelemällä päähenkilön taustan selkeästi. Suzu on oikein mainiosti kirjoitettu hahmo, ja etenkin juuri hänen ujouteen ja syrjäänvetäytymiseen on hyvin helppoa samaistua. Mutta vielä enemmän pidän siitä, että hahmo uskaltaa olla sisäisesti oma itsensä vasta U-virtuaalimaailmassa. Kyseinen seikka tuo kiehtovuutta ja lisää samaistumisen tarttumapintaa hahmon kasvutarinaan. Voisin itsekin kuvitella, että jonkinlaisessa virtuaalimaailmassa uskaltaisin olla alter egoni kuoren peitteenä rohkeampi, mitä Suzu on tässä tapauksessa laulamalla!

Tutuksi tulee varhain myös Suzun koulukaverit ja hänen hieman etäiseksi jäävä isä. Tosin Suzulla ei kovin läheiset välit isäänsä olekaan ja se myöskin perustellaan tarinassa hyvin. Virtuaalimaailman hahmot ovat tietysti se kiehtovampi puoli hahmogalleriasta, erityisesti itse Lohikäärme (/Hirviö). Vaikka muutamasta kohtauksesta tulee mieleen melko vahvasti disneyn Kaunotar ja hirviö, ei kyseinen juonikuvio toimikaan romanssin elementtinä Bellessä. Itse asiassa tarina ei ole lainkaan romanssipainotteinen, vaan enemmänkin teemat käsittelevät sisäistä minuutta. 

Kyseiset teemat ja etenkin Suzun kasvutarina ovat erittäin hyvin toteutettuja ja onnistuvat koskettamaan. Sen sijaan se, miten Kaunotar ja hirviö -kuvio tuotiin tarinaan mukaan, ei toiminut mielestäni aivan niin luontevasti. Onneksi kuvion edetessä Bellen ja Lohikäärmeen välinen kanssakäyminen muuttuu kuitenkin pala palalta enemmän järkeenkäyväksi. Toisessa puoliskossa tuntuu silti auttamatta siltä, että leffaan on yritetty mahduttaa hieman liikaa tavaraa. Itselleni olisi aivan hyvin riittänyt seurailla vain Suzun hahmokehitystä U-virtuaalimaailman kautta. Lohikäärmeeseen (tai oikeastaan tämän oikeaan minään) liittyvä loppuratkaisu, jota en voi tässä paljastaa, jätti hitusen ristiriitaiset fiilikset. Kokonaisuudessaan leffa on kuitenkin varsin onnistunut paketti, vaikka sen toinen puolisko juonen kannalta hieman ontuukin.

Musiikki ja animaatiotyyli taas ovat suorastaan huippuluokkaa! Etenkin ne laulut olivat hyvin kaunista kuunneltavaa ja saivat minussa aikaan jopa kylmiä väreitä. Animaatiotyyli on Hosodan tapaan kaunista, ja etenkin U-virtuaalimaailma on kiehtovan näköiseksi luotu.

Tiivistettynä Belle on oikein hyvä ja viihdyttävä animeleffa. Päähenkilö Suzu on hyvin kirjoitettu ujonpuoleinen hahmo, johon pystyy helposti samaistumaan. U-virtuaalimaailma tuo erinomaisesti kiehtovuutta ja lisää samaistumisen tarttumapintaa kasvutarinaan. Kaunotar ja hirviö -kuvio voisi toimia tarinassa paremminkin, mutta sen sijaan sen tarjoama teema koskien kuoren alla piilevää todellista minää on hyvin toteutettu ja onnistuu koskettamaan. Tiivistämisen varaa olisi leffassa ollut, sillä tällaisenaan se on hieman turhan pitkä. Kokonaisuudessaan leffa jätti kuitenkin oikein hyvän fiiliksen, vaikka Hosodan parasta tuotantoa tämä ei mielestäni olekaan. (Oma suosikkini Hosodalta on muuten The Girl Who Leapt Through Time, joka myöskin on kasvutarina.)

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.polygon.com, www.anime-planet.com, www.imdb.com

Belle-anime (2021) saapuu tänä vuonna Suomeen

Belle (Ryû to Sobakasu no Hime) on ehdottomasti tällä hetkellä eniten odottamani animaatioleffa, oikeastaan se on ollut sitä jo viime kesästä asti jolloin se sai ensi-iltansa Japanissa! Anime-elokuvahan on siis Mamoru Hosodan käsialaa, ja hänen muita teoksiaan ovat The Girl who leapt through time, Summer wars, Wolf children, The Boy and the beast/Poika ja peto ja Mirai. 

Hosodan tuotannosta Belle vaikuttaisi muistuttavan eniten Summer warsia, sillä tässäkin tapauksessa teemana pyörii ilmeisesti internet. Elokuva on ottanut vaikutteita ranskalaisesta sadusta Kaunotar ja hirviö, minkä jo hieman leffan nimestäkin pystyi arvaamaan. 

Bellen ensi-ilta Suomessa on 18.2.2022. Voit katsoa englanninkielisellä tekstityksellä trailerin tästä. (Cinema Mondon traileriin pääset tästä.)

Odotan leffaa oikein innolla ja positiivisin mielin, vaikka Hosodan edellinen teos Mirai ei oikein omaan makuuni uponnutkaan. Ainakin visuaalisesti elokuva vaikuttaa oikein kauniilta, ja on mielenkiintoista sitten nähdä millä tavalla internet-teemaa hyödynnetään tarinassa. 

Minkälaisia odotuksia teillä on Bellestä?

Kuva: www.wikipedia.com

Arvostelu: Wolf Children ~ Ookami kodomo no Ame to Yuki (2012)

 WOLF CHILDREN

Ohjaus: Mamoru Hosoda

Pääosissa: Aoi Miyazaki, Takao Osawa, Haru Kuroki, Yukito Nishii, Momoka Ôno, Amon Kabe

Genre: anime, draama

Kesto: 1h 57min

Arvostelu sisältää pieniä spoilereita elokuvan alkupuolelta.

Wolf Children (Ookami kodomo no Ame to Yuki) on vuonna 2012 ilmestynyt Mamoru Hosodan ohjaama elokuva. Sitä pidetään useasti hänen parhaimpana teoksena, tai sellaisen käsityksen olen ainakin somen kautta saanut.

Opiskelijatyttö-Hana tutustuu yksinäisen oloiseen mieheen, ja pian heidän suhteensa syventyessä paljastuu, että kyseessä on ihmissusi. Vaikka heti aluksi ajattelisi, että eiköhän kaikki ihminen+yliluonnollinen-rakkaussuhteet ole jo kierrätetty, ei Wolf Children olekaan mikään siirappinen rakkaustarina. Rakkaussuhde on vain hyvin pieni, mutta silti merkityksellinen osa sitä. Miesystävä kun menehtyykin jo leffan alkumetreillä, niin jää Hana yksinhuoltajaksi heidän kahdelle lapselleen, Amelle ja Yukille. Kyseiset lapset eivät kuitenkaan ole aivan tavallisia lapsia, vaan ihmissusilapsia. Siinä sitten hommaa ja ongelmien ratkaisua nuorella naisella riittää. 

Elokuva keskittyy pitkälti aivan tavalliseen arkeen ja äitiyteen, ja se kaikki on niin lämminhenkisesti ja koskettavasti toteutettu. Pieneksi miinukseksi koen alussa sen, että katsojana ei Hanan mieheen ehdi kovin kiintyä. Mutta silti, ihme ja kumma, siinä meni kyllä pieni roska silmään, kun Hana päätti surumielisesti pärjätä kolmistaan lastensa kanssa. Tarina kahlaa realistisella tavalla läpi yksinhuoltajan jaksamista sekä perhe-elämää. Kaikki voi olla välillä sellaistakin sekasortoa, mutta silti niitä sydäntä lämmittäviäkin hetkiä riittää.

Hana on päähenkilönä hyvin helposti pidettävä ja samaistuttava. Hänen jaksamiselleen ei voi muuta kuin nostaa hattua, sillä joissakin tilanteissa luulisi jo hänen reagoivan dramaattisemminkin. Yuki-tyttö on esikoinen ja syntyi lumisena päivänä, mistä tuleekin hänen nimensä (Yuki=Lumi). Hän on pikkulapsena se villimpi ja ekstrovertimpi tapaus. Ame-poika on kuopus ja syntyi sateisena päivänä, mistä taas hänen nimensä on peräisin (Ame=Sade). Hän on pikkulapsena hyvin aran oloinen sekä hieman surumielinen. Pidän siitä, kuinka kumpikin hahmo kehittyy tarinan edetessä hitusen odottamattomiin suuntiin. 

Tarinan edetessä mukaan tuputetaan melko turhia sivuhahmoja, joihin käytetään myös jonkin verran aikaa. Mielestäni nuo hetket tekivät elokuvasta vain turhan pitkän tuntuisen, vaikka ei tarina sentään tylsäksi käynyt. Tiivistetympi se olisi silti voinut olla. Näin tällaisenaankin se silti menee oikein mainiosti.

Elokuvan musiikki on mukavan rauhallista ja se istuu tunnelmaan oikein mainiosti. Animaatiotyyli taas on aivan upeaa. Wolf Children on suorastaan mielettömän hyvännäköinen elokuva. Ehdottomasti näyttävin kaikista Hosodan teoksista. Jos piirroshahmot poistettaisiin näkyvistä, luulisi taustojen olevan aitoja kuvia luonnosta. Niin todellisilta ja upeilta kaikki puut, vesiputoukset sun muut näyttivät.

Wolf Children on hyvin lämminhenkinen ja koskettava hyvänmielen elokuva, jonka aikana saa tuntea olonsa rentoutuneeksi. Pääkolmikkoon taatusti kiintyy, ja heistä välittää alusta loppuun asti. Hana on helposti yksiä sisukkaimpia naishahmoja, mitä animesta voikaan löytyä. Jos omaa kokemusta perhe-arjesta, voi häneen hyvin helposti samaistua. Elokuvan lopetus olisi mielestäni voinut olla parempikin, mutta kyllä se sellaisenaankin meni mitä se oli. Elokuva ei ole aivan se oma suosikkini Hosodalta, vaikka oli melko lähellä sen paikan viedä koskettavuutensa puolesta. Tarina olisi omaan makuuni kaivannut tiivistämistä, sillä sen sisällössä on paikoin pientä tyhjäkäyntiä. 

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Poika ja peto ~ Bakemono no Ko (2015)

POIKA JA PETO

Ohjaus: Mamoru Hosoda

Pääosissa: Kôji Yakusho, Aoi Miyazaki, Shôta Sometani, Suzu Hirose, Kazuhiro Yamaji

Genre: anime, seikkailu, toiminta

Kesto: 1h 59min

Poika ja peto (Bakemono no Ko) on vuonna 2015 ilmestynyt Mamoru Hosodan ohjaama elokuva. Muistan vieläkin, että viivyttelin elokuvan katsastamista pidemmänkin tovin, sillä sen nimi ja mainosjuliste eivät vakuuttaneet minua. Mutta voi, kuinka tämä minut sitten yllättikään!

Ihmispoika Ren on juuri menettänyt äitinsä eikä isän olinpaikastakaan ole tietoa. Niinpä hän pakenee kotoaan kera vihan ja hylkäämisen tunteen. Kadulla hän tapaa erikoisen hirviön, jota hän sitten seuraa sitäkin erikoisempaan rinnakkaismaailmaan. Aluksi Ren on kauhuissaan, että mihin ihmeeseen hän on joutunut. Paikka kuhisee karvaisia, torahampaisia ja kärsäisiä kookkaita otuksia. Pian hän kohtaa jo aikaisemmin näkemänsä pedon, Kumatetsun, jonka olisi tarkoitus koulia pojasta taistelija. Kumatetsu nimittäin pyrkii olemaan rinnakkaismaailman seuraava hallitsija, mutta tarvitsee kyseisen paikan saavuttaakseen oppipojan itselleen.

Ren on hyvin sisukas poika, joka osaa pitää puolensa ja pistää tarpeen vaatiessa hanttiin muiden käskytellessä häntä. Kumatetsu taasen on hyvin jääräpäinen erakko, jolla henkistä kasvun varaa tosiaan on. Peto-oppipoika suhteen alkaessa kumpikin osapuoli hyötyy mainiosti. Tärkein seikka on tietenkin Renin kasvaminen pojasta aikuiseksi.

Muilla hahmoilla on tärkeä rooli kasvutarinan tukemisessa. Ihmismaailmassa vieraillessaan tapaa Ren Kaede-tytön, joka opettaa häntä lukemaan ja toimii muutenkin henkisenä tukena. Rinnakkaismaailmassa taas mukana kulkevat Kumatetsun kaverit Tatara ja Hyakushubo. Sitten on vielä tietenkin Iozen, joka Kumatetsun tavoin kamppailee hallitsijan paikasta.

Elokuvassa ei loppujen lopuksi ole vain yhtä ainoaa juonta. Se on aluksi pitkälti kasvutarina, mutta viimeisessä kolmanneksessa mukaan hyppää myös rajua toimintaa muodossa "finaalitaistelu". Siinä Poika ja pedon tasapaino hieman horjuu. Jotkut taas ovat ilmeisesti kokeneet toisen kolmanneksen tavallaan turhaksi, kun taas itse nautin tarinasta aivan täysin siemauksin kunnes viimeinen kolmannes alkaa. Finaalikamppailu ei sinänsä leffan tasoa kamalasti laske, mutta itse pahis jää harmillisen pohjustamattomaksi. Etenkin kun hänen motiivinsa tuntui olevan selkeä, mutta sen perusteella kyseiselle hahmolle olisi pitänyt suoda paremmin kirjoitettu rooli. 

Kyseisistä naarmuistaan huolimatta pidän elokuvasta paljon. Odotukseni olivat hyvin alhaiset ja epäluuloiset, mutta tämä kyllä onnistui vetämään minut mukaansa huoletta. Seikkailussa tärkeintä ei tässä tapauksessa ole jatkuva toiminta vaan pikemminkin oppiminen ja henkisen kasvun käsitteleminen.

Elokuvasta voi selvästi aistia, että se on ottanut jokseenkin vaikutteita Ghiblin tuotannosta. Erityisesti alussa mieleen tulee Henkien kätkemä, sillä tässäkin tarinassa lapsi joutuu jumiin rinnakkaismaailmaan. Poika ja pedon yliluonnollinen maailma on kuitenkin mukavasti aivan erilainen omilla otuksillaan ja säännöillään. Tietenkään se ei nyt osu lähellekään Henkien kätkemän visuaalista mielikuvitusrikkautta, mutta eipä sen tarvitsekaan.

Animaatiotyyliä tuli kyllä silmillä kovasti ihailtua. Ulkokuoressa on selkeästi tapahtunut kehitystä etenkin verrattaessa Hosodan ensimmäiseen elokuvaohjaukseen. Tässä tapauksessa visuaalisuus loistaa kuitenkin enemmän realistisemmalla puolella, kuten Tokion kaduilla kaikkine yksityiskohtineen, eikä niinkään itse rinnakkaismaailmassa. 

Poika ja peto on todella hyvin onnistunut anime-elokuva. Se kärsii pienestä tasapainon horjumisesta välillä, ja viimeinen kolmannes ei täysin tyydytä. Se ei kokonaisuudessaan ole mielestäni yhtä tiivis kuin vaikkapa samaisen ohjaajan The Girl who leapt through time, mutta se onnistuu silti pitämään minut mainiosti otteessaan. Seikkailu ei ole vain ryminöintiä vaan täynnä lämminhenkisyyttä, huumoria ja pidettäviä hahmoja. Tai no, yhdestä hahmosta en oikein vieläkään pidä. Nyt tarkoitan siis Jiromarua, joka on aika ärsyttävä mielestäni... Pientä miinusta tietenkin tuottaa myös pahis, jonka tarinankaari oli mielenkiintoinen mutta ei tarpeeksi käsitelty. Muutoin hahmoporukka on pidettävä ja toimivat hyvin ytimen ympärillä. Elokuva kuuluu helposti sinne todella hyvien animeleffojen joukkoon minulla, ja suosittelen sitä lämpimästi.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: The Girl who leapt through time ~ Toki o kakeru shôjo (2006)

THE GIRL WHO LEAPT THROUGH TIME

Ohjaus: Mamoru Hosoda

Pääosissa: Riisa Naka, Takuya Ishida, Mitsutaka Itakura, Ayami Kakiuchi, Mitsuki Tanimura

Genre: anime, scifi, komedia, romanttinen

Kesto: 1h 38min

The Girl who leapt through time (Toki o kakeru shôjo) on vuonna 2006 ilmestynyt Mamoru Hosodan ohjaama anime-elokuva. Hänen muita tunnettuja teoksiaan ovat Wolf children, Summer wars, The boy and the beast sekä Mirai, joista viimeisin on hänen tuorein teos. Mirai olikin viime kesänä täällä Suomessa elokuvateattereissa. Olen nähnyt jo tässä vuoden sisällä kaikki Hosodan elokuvat, lukuunottamatta hyvin huonona pidettyä Digimon elokuvaa. Sitä tuskin tulen koskaan katsomaankaan, sillä sen saama negatiivinen palaute ei yhtään herätä kiinnostusta nähdä se.

Päähenkilönä toimii tyttö nimeltä Makoto, jonka ystävyyssuhteita pääsemme seuraamaan koulussa. Hän viihtyy parhaiten kahden parhaimman ystävänsä, Chiakin ja Kosuken kanssa, ja yhdessä he usein viettävätkin aikaa pelaten baseballia. Eräänä päivänä löytää Makoto koulusta erikoisen esineen, joka rikkoutuu hänen kyynärpäätään vasten. Sitten tapahtuukin jotain ihmeellistä, mistä katsojillakaan ei ole mitään hajua. Lähtiessään koulusta pyörällä Makoto huomaa, että hänen pyöränsä jarrut eivät toimi. Jyrkkä alamäki etenee siis vauhdikkaasti ja junaradan esteet sulkeutuvat. Juuri kun Makoto luulee kuolleensa pyöräonnettomuuteen, palaakin hän ajassa taaksepäin. 

Olin aluksi aivan varma, että kyseessä olisi oikein maatamullistava scifiteos, jossa matkataan joko kauas menneisyyteen tai tulevaisuuteen. Kyseessä onkin aivan tavallinen kasvutarinan tyyppinen elokuva, jonka kultaisimmat hetket koetaan arjessa. Makoton uusi kyky kulkeutua ajassa taaksepäin on enemmänkin sellaista minuuttien takaisin varastamista. Hän käyttää aluksi kyseistä kykyä hyvin itsekkäisiin tekosiin, eikä huomaa lainkaan, että siinä samalla joku muu aina kärsii sivussa. Siitä erityisesti huomauttaa hänen tätinsä, joka on myös tietoinen aikamatkailuista ja omaa kokemusta siitä.

Makoto on mielestäni mahtavasti luotu kömpelöhkö päähenkilö, jonka matkaan lähtee heti alussa oikein mielellään mukaan. Vaikka hän on aluksi melko itsekäs teoissaan, on tärkeintä se, että hän oppii virheistään ja loppujen lopuksi siivoaa likaiset jälkensä muiden eduksi. Hänen ystävänsä Chiaki alkaa tunnustella hänelle ihastustaan, johon Makoto taas ei suhtaudu ilolla. Hän mieluummin vain pakenee paikalta ja palaa ajassa taaksepäin estääkseen nuo rakkaudentunnustukset. Viimeistään siinä katsoja saakin naureskella kovasti. Kolmas trioporukasta on Kosuke, joka on hyvin mukava ja reilu tyyppi myös. Elokuva saa katsojan välittömästi kiintymään tuohon kolmikkoon, eikä heidän haluaisi missään kohtaa eroavan toisistaan.

Elokuvan musiikki ja tunnelma huokuvat sellaista mukavaa rauhallisuutta, mihin takuulla uppoaa mukaan. Draamaa ja ihmissuhdekiemuroita tietenkin myös riittää, ja ne ovat oikein hyvin onnistuneita ja mielenkiintoisia. Animaatiotyyli on Hosodalla hyvin erilaista verrattuna muuhun animeen. Itse en kyseistä tyyliä sanoisi parhaimmaksi, vaikka se oikein silmää onnistuu kyllä miellyttämään. Hahmojen design ei kuitenkaan kolahda silmääni niin kovasti kuin vaikkapa Makoto Shinkain tai Ghiblin elokuvissa. Erityisesti heidän kasvot ovat ehkäpä turhan yksinkertaisen näköiset. Mistä nyt en voi lainkaan moittia, on maisemien animointi, mikä on yksityiskohtaisesti ja todennäköisesti toteutettuna aina iso ilo silmälle. Vaikka tuo animaatiotyyli vähän väliä näyttäisi kaipaavan pientä hiomista, ei se varsinaisesti häiritse eikä todellakaan vaikuta katselukokemukseen negatiivisesti. Tässä tapauksessa elokuvan sisältö kuitenkin on sen verran herkkua, että pienet hiomispuutteet ulkokuoressa pystyy antamaan anteeksi.

Juoni on loppupeleissä melko tavanomainen, mutta silti niin erilainen. Vaikka olen useita koulutyylisiä animeita nähnyt, on tämä ihan oma uniikki juttunsa niiden joukossa. Tämä nimittäin yhä kesti minulla sen kolmannenkin vilkuilun, vaikka muistin tasan tarkkaan, mitä missäkin kohtaa tulee tapahtumaan. Tämä on vain yksinkertaisesti todellinen animeklassikko, johon ei kyllästy. Se on oikein hauska tietyissä hetkissään, kun seurailemme Makoton aikahyppäyksiä. Silti tämä herättää hauskuudestaan huolimatta surunkin tunteita, enkä ihmettelisi, jos joku itkisikin tämän aikana. Meinasin itsekin tirauttaa pari kyyneltä lopussa.

The Girl who leapt through time on loistava elokuva, jonka ainakin itse helposti leimaan vahvaksi klassikoksi. Valitettavasti sen scifimäinen loppuratkaisu estää minua antamasta sille täysiä pisteitä. Elokuva todella imaisee minut mukaansa, miksi sille haluaisin ne täydet tähdet lyödä pöytään. Toisaalta loppukohtauksen dialogi jättää kyllä yllättävän paljon tulkinnanvaraa, minkä takia loppuratkaisun voisi kokea todella positiiviseksi kaikessa avoimuudessaan. Muuten tämä on kyllä mielestäni samaan aikaan hyvin koskettava ja hauska elokuva, jonka pariin tulen kyllä useasti halajamaan takaisin. Uskallan kyllä väittää kyseessä olevan oma suosikkini Mamoru Hosodalta. En voi muuta kuin suositella tätä kaikille kiinnostuneille, sillä kyseessä on yksiä parhaimpia näkemiäni anime-elokuvia. 

Elokuvan tiedot: www.imdb.com