Arvostelu: Aya ja noita ~ Âya to Majo (2020)

 AYA JA NOITA

Ohjaus: Gorô Miyazaki

Pääosissa: Kokoro Hirasawa, Shinobu Terajima, Etsushi Toyokawa, Gaku Hamada, Sherina Munaf

Genre: anime, fantasia

Kesto: 1h 22min

Aya ja noita (Âya to Majo) on joulukuussa ilmestynyt Studio Ghiblin ja NHK:n tuottama elokuva. Se perustuu Diana Wynne Jonesin samannimiseen kirjaan. Ohjaajana toimi Hayao Miyazakin poika Gorô Miyazaki, joka tunnetaan elokuvista Maameren tarinat ja Kukkulan tyttö, sataman poika.

Aya ja noita on herättänyt paljon kohua ulkokuorensa vuoksi, sillä kyseessä on tosiaan ensimmäinen täysin 3D-animoitu Ghiblin leffa. Vaikka itsekin monen muun Ghibli-fanin tavoin pidän ehdottomasti 2D-animaatiosta enemmän, vaikutti elokuva mielestäni oikein mielenkiintoiselta tapaukselta trailerin perusteella. Minulla ei siis ollut juurikaan mitään sitä vastaan että luvassa on 3D-animaatio, vaan suhtauduin kyseiseen seikkaan avoimin mielin. Minkälainen elokuvakokemus sitten lopulta oli kyseessä?

Tarina sijoittuu 1990-luvun Englantiin, jossa eräs punahiuksinen noita jättää vauvaikäisen tyttärensä orpokodille vastaanotettavaksi. Tytön nimi on Aya, ja hän kasvaa orpokodissa tietämättä lainkaan, että hänen oikea äitinsä on noita. Hän on luonteeltaan aikalailla heti helposti pidettävä, sillä hän vaikuttaa mukavalla tavalla leikkisältä ja rohkealta. Hän viettää orpokodissa paljon aikaa erään ystävänsä kanssa, joka on häneen verrattuna päinvastainen luonteeltaan ollessaan aika arka. Eräänä päivänä orpokotiin saapuu eräs nainen ja mies, jotka adoptoivat Ayan. Aluksi tyttö on innoissaan että pääsisi vapaaksi, mutta joutuukin vastoin toiveitaan vangiksi uudessa kodissa. Hänen uusi "äitinsä", joka on todellisuudessa noita, haluaa tytöstä olevan vain työapua hänelle. Ayan on toteltava häntä, sillä muuten tätä rangaistaisiin. Miesasukas sen sijaan jää etäämmälle ja vaikuttaa omaavan mysteerisiä ja pelottavia voimia. Ayan ollessa jumissa seinien sisällä pitää hänen yksinkertaisesti yrittää pärjätä parhaansa mukaan...

Aya ja noita tempaisi minut heti alussa huoletta mukaansa. Tarinan edetessä mukaan mahtuu huumoria ja muutamia ihan jännittäviäkin hetkiä, miksi tylsää hetkeä ei tullut lainkaan vastaan. Nimikkohahmo itsessään on jo helposti pidettävä vekkulimainen hahmo, ja hänen tutustumista uusiin asioihin on mielenkiintoista seurata. Hän saa ystäväkseen talossa asuvan mustan kissan Thomasin, joka paljastaa osaavansa puhua. Aluksi minulla tuli vähän ikävällä tavalla mieleen Kikin lähettipalvelun Jiji-kissa, mutta onneksi tämä uusi kissahahmo ei ollut aivan samanlainen luonteeltaan. Naisnoita on aika vaikeasti pidettävä, kylmältä tuntuva hahmo, sillä hän on luonteeltaan hyvin itsekäs ja välinpitämätön Ayaa kohtaan. Taloudessa asustava mies nimeltä Mandrake ei myöskään aikaansaanut kovin positiivisia tuntemuksia. Hän jää aika etäiseksi hahmoksi, joka vaikuttaa helposti hermostuvan, jos asiat eivät suju hänen mielensä mukaan. Toisaalta kyseisten hahmojen tuntui olevan tarkoitus olla hieman etäämmälle jääviä, joten kyseinen seikka ei sen suuremmin päässyt haittaamaan.

Mutta vaikka lähtöasetelma lupailee mielenkiintoista tarinaa, niin sitä se ei harmillisesti onnistu täysin olemaan. Elokuvan juoni jää lopulta hyvin ohueksi, ja siitä tuntuu puuttuvan täysin se tietynlainen opetus tai pointti. Tunnelmastakin jää ikävästi puuttumaan Ghibli-henkeä ja lämminhenkisyyttä. Tavallaan leffan ääressä viihtyy ihan hyvin, mutta se ei yksinkertaisesti jätä mitään käteen. On omituista, että onnistuneen Kukkulan tyttö, sataman pojan jälkeen Gorô ei muka tämän parempaan pysty. Etenkin lopetus tapahtuu ihan yllättäen, jättäen kokonaisuuden hyvin keskeneräiseksi.

Ensimmäiseksi (ja toivottavasti myös viimeiseksi...) 3D-animoiduksi Ghibliksi Aya ja noita ei ole todellakaan näyttävä. Paljon kauniimpaa jälkeä on jo nykyaikana CGI-tyylillä saatu aikaan, eli hieman kyllä ihmetyttää, että ulkokuoren lopputulos on näin muovinen. Animaatiotyyli ei sinänsä pilannut omaa elokuvakokemustani, mutta voisi se kyllä huomattavasti kauniimpaa ja yksityiskohtaisempaa kuitenkin olla.

Aya ja noita on tavallaan ihan viihdyttävä Ghibli-uutukainen, mutta se ei tunnu kokonaiselta elokuvalta, vaan enemmänkin avausjaksolta johonkin animaatiosarjaan. Leffan keskeneräinen lopputulos hämmentää paljon, eikä voi kuin ihmetellä, että mikä tämän pointti oikein oli. Vaikka päähahmo toimi kokonaisuudessa ihan hyvin, niin itse tarina jää erittäin ohueksi ja mitäänsanomattomaksi. 3D-animaatiotyyli ei ole todellakaan parasta näkemääni tietokoneanimaatiota, ja etenkin nykypäivänä sitä odottaa parempaakin jälkeä näkevänsä. Aya ja noita on kyllä tähän mennessä Ghiblin huonoin elokuva, ja toivottavasti studio pysyttelee mieluummin käsinpiirretyssä tyylissä jatkossa. Gorôn aikaansaama lopputulos hämmentää paljon, sillä Kukkulan tyttö, sataman poika todisti miehen olevan kykenevä ohjaaja. Debyytti Maameren tarinat oli toki heikko suoritus, mutta sentään siinä on potentiaalia ja kiinnostavuutta. Samaa ei voi valitettavasti sanoa Aya ja noidasta...

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.slashfilm.com, www.otaquest.com, www.awn.com

Arvostelu: Kukkulan tyttö, sataman poika ~ Kokuriko-zaka Kara (2011)

KUKKULAN TYTTÖ, SATAMAN POIKA

Ohjaus: Gorô Miyazaki

Pääosissa: Masami Nagasawa, Jun'ichi Okada, Keiko Takeshita, Yuriko Ishida, Rumi Hiiragi, Jun Fubuki

Genre: anime, draama

Kesto: 1h31min

Ikäraja: 7

Kukkulan tyttö, sataman poika (Kokuriko-zaka Kara) on vuonna 2011 ilmestynyt Studio Ghiblin elokuva. Se perustuu Tetsuo Sayaman ja Chizuru Takahashin samannimiseen mangaan. Elokuvan ohjasi Gorô Miyazaki, ja käsikirjoituksen teki hänen isänsä Hayao Miyazaki. 

Päähenkilönä seurataan arkisten askareiden parissa ahertelevaa Umi-tyttöä. Koulussa alkaa tapahtua, kun rakastettu vanha kerhotalo uhataan purkaa. Kerhotalon purkamista vastustavat etenkin pojat, joiden joukosta merkittäväksi hahmoksi nousee Shun. Umin ja Shunin välille kehkeytyy orastavia tunteita, jotka esitellään hyvin vähäeleisesti. Umi keksii, että kerhotalo voisi välttyä julmalta kohtaloltaan, jos siellä viitsisi hieman siistiä paikkoja. Nuoret käyvät töihin isolla innolla ja pitävät visusti kiinni vanhan arvostamisesta ja vastustavat uuden luomista tilalle, kunnioittaen edellisten sukupolvien muistoja.

Hahmot ovat selkeästi paremmin rakennettuja kokonaisuuteen, jos elokuvaa vertaa Gorôn esikoisohjaukseen, Maameren tarinoihin. Umi itse vaikuttaa hyvin tunnolliselta ja ahkeralta, ja hän kokee yhä surua merelle menehtyneestä isästään. Umi tapaa nostaakin joka päivä liput salkoon isänsä muiston kunniaksi. Shun taas kapinoi vahvasti kerhotalon purkua vastaan ja tuo muutenkin elokuvassa vahvasti esille sellaisen teeman, että kaikkea vanhaa ei pitäisi aina tuhota ja korvata uudella. Muut hahmot jäävät hieman enemmän sivuun, koska keskiöön nousevat selkeästi sekä Umi että Shun. Hahmot huokuvat todellista nuoruuden lämpöä ja viattomuutta, ja katsojana huomaa aidosti välittävän heistä.

Juonen kulussa keskitytään lähinnä kerhotalon purkamisen estämiseen ja sen aikaansaamaan nuorten kapinaan. Välillä juoni sivuaa kuitenkin myös Umin ja Shunin välisiä ihastumisen tunteita, mikä sekin onnistuu aidosti kiinnostamaan katsojaa. Vaikka kyseessä onkin lopulta melko tavanomainen kouludraamaromanssi, niin upea tunnelma on se mikä tekee Kukkulan tyttö, sataman pojasta aivan erinomaisen hyvän mielen elokuvan. Tunnelma on täynnä nostalgiaa ja sydäntä, että siihen katsojana todella uppoutuu mukaan. Mukana on myös mukavasti osuvaa huumoria sekä pientä koskettavuutta.

Animaatiotyyli ei ole ihan sitä pilviä hipovan kaunista, mutta sopivan värikästä ja tyylikästä slice of life tyyppiseen elokuvaan. Kun kyseessä on hyvin arkinen ja fantasiaelementtejä karttava tarina, saattaa animaation tavoin toteutettuna elokuva herättää hieman kysymyksiä ilmaan. Luulisin kuitenkin, että hahmojen vähäpuheisuus ei toimisi näytellyssä versiossa yhtä hyvin. Dialogit on jätetty vähemmälle huomiolle, ja ennemminkin visuaalisuus näyttää hahmojen tunteet reaktioiden kautta. Soundtrack taas on ehdottomasti se parhaiten onnistunut osuus elokuvasta, ja se sopii täydellisesti yhteen tunnelman kanssa vahvistaen sitä. Etenkin loppulaulu Sayonara no Natsu on sanoinkuvaamattoman kaunis sekä aavistuksen melankolinen sävellys, joka on eittämättä noussut suosikkilaulujeni joukkoon, kun Ghiblistä puhutaan. 

Kukkulan tyttö, sataman poika on erinomainen elokuva, ja ehdottomasti paljon onnistuneempi teos kuin Gorôn debyytti Maameren tarinat. Elokuva ei sinänsä tuo genreensä mitään uutta, mutta sen upea tunnelma tekee siitä mukavan hyvän mielen elokuvan, jota seuraa kiinnostuneena alusta loppuun asti. Hahmoista myöskin huomaa aidosti välittävän, sillä tarina tarjoaa mukavasti sekä huumoria että sydäntä. Mahtava soundtrack tuo myös omissa silmissäni plussaa elokuvalle!

Sayonara no Natsu (Summer of Farewells) sanat suomeksi:

Laiva katoaa mereen kimaltelevaan

Sen sumutorven hyvästit kuulla saan

Jos laskeudun kukkulalta polkua pitkin

Tunnenko tuulessa kesän väritkin?

Rakkauteni on melodia hento

Sitä laulan korkealta ja matalalta

Rakkauteni on lokin lento

Se lentää korkealla ja matalalla

Jos kutsun sua aikaan iltaruskon

Rakkaani näen, niin uskon

Polulta oksat heiluvat mukana tuulen

Niiden hyvästiksi vilkuttavan luulen

Vanha kappeli, tuuliviiri

Kesän väreissä hehkuu elon piiri

Eilinen rakkaus on kyyneleitä vain

Ne kuivuvat hiljalleen poskiltain

Huominen rakkaus kertosäkeenä toistuu

Sen sanat tuskin mielestäni poistuu

Jos sut auringonlaskun aikaan nään

Saanko syliisi painaa pään?

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: Maameren tarinat ~ Gedo Senki (2006)

MAAMEREN TARINAT

Ohjaus: Gorô Miyazaki

Pääosissa: Jun'ichi Okada, Aoi Teshima, Bunta Sugawara, Yûko Tanaka, Teruyuki Kagawa, Jun Fubuki

Genre: anime, fantasia, seikkailu

Kesto: 1h 55min

Ikäraja: 12

Maameren tarinat (Gedo Senki, suom. Gedin sotakronikat) on vuonna 2006 ilmestynyt Studio Ghiblin elokuva. Ohjaajana toimi ensimmäistä kertaa Hayao Miyazakin poika, Gorô Miyazaki. Elokuva perustuu löyhästi Ursula K. Le Guinin samannimiseen kirjasarjaan. 

Hayao Miyazaki oli aikoinaan yrittänyt taivutella Ursula K. Le Guinilta lupia elokuvan tekemiseen, mutta tämä ei ollut suostunut siihen. Vasta nähtyään Oscarin voittaneen Henkien kätkemän Le Guin vakuuttui Miyazakin ohjaustaidoista, ja niin hän hyväksyi kirjasarjansa adaptoimisen elokuvaksi vuonna 2003. Tuohon aikaan Miyazakilla oli kuitenkin menossa projekti Liikkuvan linnan kanssa, joten Ghiblin päätuottaja Toshio Suzuki päätti antaa Miyazaki-juniorille mahdollisuuden esikoisohjaukseen. Sekä Hayao että Le Guin eivät olleet tyytyväisiä kyseiseen päätökseen ajatellen, että Gorôlla ei olisi tarpeeksi kokemusta ja osaamista siihen. Myöhemmin Hayao kuitenkin hyväksyi poikansa ohjaustyön. Elokuvan saama vastaanotto ei ollut kovin hääviä. Sitä pidetään hyvin usein Studio Ghiblin huonoimpana elokuvana, ja se on myös ainoa, joka on saanut Rotten Tomatoes-sivustolla tomatometerillä vain 43% (audience score 46%). Siitä huolimatta se on jakanut aika vahvasti mielipiteitä: jotkut todella pitivät elokuvasta, toiset taas sitten eivät lainkaan. Le Guin vastasi itse Gorôlle aluksi näin: "Se ei ole minun kirjani. Se on sinun elokuvasi. Se on hyvä elokuva". Myöhemmin Le Guin kuitenkin ilmaisi olleensa pettynyt elokuvaan. Hän ei muun muassa pitänyt siitä, että Gorô oli ottanut vain palasia sieltä täältä ulos kontekstista sekä korvannut tarinan aivan toisenlaisella juonella. 

En ole itse lukenut Le Guinin kirjasarjaa ollenkaan, joten vältyn sen ja elokuvan vertailulta toisiinsa.

Elokuva sijoittuu nimensä mukaisesti Maamereen, jossa tasapainoa yrittää järkyttää kammottava velho nimeltä Cob. Tasapainon horjuminen näkyy satojen kuivumisena, karjan kuolemana sekä ihmismielten alakuloisuutena. Myös prinssi Arren potee vaikeuksia omien henkisten ongelmiensa kanssa. Elokuva alkaakin siitä, että prinssi tappaa isänsä veitsellä. Sen jälkeen Arren pakenee linnastaan ja tapaa myöhemmin arkkivelhon nimeltä Varpushaukka. Tämä ottaa masennusta potevan prinssin mukaansa matkalleen, ja niin tarina sitten etenee kohti tasapainon löytämistä takaisin Maamereen sekä vihollisen kohtaamiseen.

Elokuvan aloitus on hyvin vahva, ja se onnistuu tempaisemaan katsojan taatusti mukaansa. Alku jättää heti prinssin motiivin isona kysymyksenä ilmaan, ja siihen saatu ontuva vastaus ei oikein toimi. Arren siis potee masennusta kuoleman pelon takia, ja siksi hän ilmeisesti murhasi isänsä...? Varpushaukka huomaa, että nuorukaisella ei ole kaikki kotona. Yhdessä he kävelevät erään kaupungin läpi, jossa tapahtuu kaikenlaista synkkää. Suoraan näytetään julmaa ihmiskauppaa kahleet kaulojen ympärillä. Myös huumeita kaupitellaan kujilla, ja alakuloinen Arren meinaa sellaisia itsekin popsia. Onneksi Varpushaukka kuitenkin huolehtii hänestä, ja myöhemmin he saapuvat majataloon, jossa asustaa noita nimeltä Tenar sekä tyttö nimeltä Therru. Tenar ottaa vieraat avosylin kylään, mutta Therru aluksi kiukuttelee Arrennille. Myöhemmin sopu katon alla kuitenkin löytyy, ja melko julmiakin asioita Therrun menneisyydestä selviää.

Toisessa kolmanneksessa kerronnan ajoittainen laahaus alkaa hieman tuntua. Itseäni ei yleensä hidastempoisuus haittaa, kunhan tunnetta on mukana. Usein tunnetta ja sympaattisuutta Ghiblin elokuvissa onkin, mutta tästä ne selvästi puuttuvat. Hahmotkin ovat aikalailla sellaisia, että heihin ei juurikaan kiinny. Aivan yltäsyvällistä ei kaiken tietysti aina tarvitse olla, mutta aavistuksen irrallisuutta tässä väkisinkin aistii. Myös hahmojen motiivit ovat välillä epäselviä, kuten jo aikaisemmin mainitsinkin. 

Heikoimmaksi lenkiksi näen kuitenkin sen viimeisimmän kolmanneksen, jossa käydään melko länsimaalaisella tekniikalla "vihoviimeinen taistelu" eli toisin sanoen hyvä voittaa pahan ja sillä sipuli. Se voisi jotenkuten toimiakin, mutta lopussa on silti aikamoista sekavuutta. Tuntuukin, että muu osuus elokuvassa kulkee hitaasti, mutta ihan viimeiseen kohtaukseen on tungettu aivan hirvittävä määrä asioita, jotka eivät ole selitettävissä. Aivan kuin elokuvantekijät olisivat unohtaneet kyseiset elementit suunnitteluvaiheessa ja sitten vain ahtaneet ne sinne loppukohtaukseen.

Mikä kuitenkin itseeni vetoaa tässä elokuvassa, on sen käsittelemä teema. Aiheena on siis kuoleman pelko ja sen käsittely, mikä voi helposti liikaa ajateltuna saada oikeastikin mielen näkemään mustaa tyhjyyttä. Mielestäni paras dialogi, joka tuota aihetta kauniisti kuvaakin, on tämä: "Kukaan ei elä ikuisesti. Vain meillä on tieto kuolevaisuudesta. Se on kallisarvoinen lahja. Se saa meidät elämään täyttä elämää. Elämämme on meidän, ei taivaiden sanelema." Elokuvan teema sekä kaupungin epäilyttävät kujat tuovat tunnelmaan synkkyyttä, mistä myös itse pidän. 

Animaatiotyyli ei ehkä yllä aivan samalla tasolle kuin vaikkapa isä-Miyazakin elokuvat, mutta on se silti kauniisti onnistunutta. Värit taisivat näyttää omaan silmääni jotenkin yksinkertaisemmilta kuin yleensä. En sitten tiedä, luulenko vain...? Musiikista ei oikein muuta erityistä mainittavaa ole kuin Therrun esittämä laulu Therru's song. Hahmo alkaa lauleskelemaan ehkä hieman yllättäen, mutta onhan tuo laulu kaunis. Etenkin sen pianoversiota kuuntelee oikein mielellään.

Maameren tarinat -elokuvaan on yritetty ahtaa hieman liikaa ainesta, mikä johtaa lopulta siihen, että kokonaisuus ei pysy kovin hyvin kasassa. Leffassa on selvästi potentiaalia etenkin sen käsittelemän teeman osalta, johon pystyy samaistumaan. Hahmot ovat kuitenkin melkoisia tyhjäpäitä joihin katsojalla ei muodostu tunnesidettä, ja erityisesti Arrenin murhamotiivi on aika kömpelösti toteutettu. Leffa käy viimeisessä kolmanneksessa valitettavaa alamäkeä, ja siinä tapahtuvat yllätykset tulevat hieman liiankin puskista. Erityisesti mahalaskun vetää liian mustavalkoiseksi ja yksiulotteisen pahaksi väännetty pahis. Ghibli ei yleensä sorru perinteiseen länsimaalaisissa animaatioissa käytettyyn hyvä-vastaan-paha-kaavaan, vaan tekee antagonisteistaan moniulotteisempia ja monimutkaisempia.

Lähteet: www.imdb.com, www.wikipedia.com