Arvostelu: Prinsessa Kaguyan taru ~ Kaguya-hime no Monogatari (2013)

PRINSESSA KAGUYAN TARU

Ohjaus: Isao Takahata

Pääosissa: Aki Asakura, Kengo Kôra, Takeo Chii ja Nobuko Miyamoto

Genre: anime, draama, fantasia

Kesto: 2h 17min

Ikäraja: 7

Prinsessa Kaguyan taru (Kaguya-hime no Monogatari) on Studio Ghiblin tuottama anime-elokuva, joka sai ensi-iltansa vuonna 2013. Elokuva on Isao Takahatan (1935-2018) ohjaama, ja se jäi hänen joutsenlauluksi. Tämä elokuva tekeekin hyvin suuren poikkeuksen animaatiotyylillään, sillä se onkin vesivärimaalauksen tavoin toteutettu. Elokuva perustuu japanilaiseen kansansatuun nimeltä Bambunleikkaajan tarina. Teoksen tuottamiseen kului yhteensä kahdeksan vuotta, mikä onkin aika uskomatonta. Siitä välittyy automaattisestikin tunne, että Takahatalla oli kyseiseen projektiin palava halu.

Katsoin Prinsessa Kaguyan tarun ensimmäisen kerran vajaa vuosi sitten. Aiemmin en ollut Isao Takahatalta nähnyt kuin traagisen Tulikärpästen haudan sekä hassun ja oudon Pom Pokon. Tämä elokuva kuului ehdottomasti siihen kastiin, jota kohtaan minulla oli skeptisimmät ja alhaisimmat odotukset. Päässäni pyöri muun muassa ajatus, että voisiko vesivärimaalauksella tehty animaatio olla mieleeni. Mielessä kävi myös, että tämä saattaisi olla jotenkin liian taiteelliseksi muovattu. Ennakkoluulojeni vuoksi en tätä halunnut itselleni hankkia, joten lainasin sen kirjastosta. Mutta...heti tämän nähtyäni päätin, että hankin sen ehdottomasti kasvavaan Ghibli-kokoelmaani.

Eräänä päivänä kylän bambunleikkaaja nimeltä Miyatsuko löytää erikoisen verson, jonka sisältä paljastuu peukaloisen kokoinen prinsessa. Miyatsuko uskoo, että taivas on siunannut häntä ja vaimoaan, ja niin he adoptoivat ja kasvattavat pienen tytön omana lapsenaan. Prinsessa ei ole kuten muut lapset; hän kasvaa huimaa vauhtia, aivan kuin bambunvesa. Prinsessa on elämän intoa ja energiaa pursuava lapsi, joka ystävystyy muiden kyläläisten kanssa. Erityisimmäksi ystäväksi hän saa pojan nimeltä Sutemaru, ja heidän välillä tuntuukin olevan eräänlainen nuppu, joka odottaa puhkeamistaan täyteen kukkaan. Pian Miyatsuko kuitenkin löytää metsästä kultaa ja kasan täyteliäitä kankaita. Hän on vakuuttunut, että tyttö kuuluu kasvattaa yleellisemmissä olosuhteissa, jotta tämä olisi tarpeeksi onnellinen. Siitä alkaakin välillä niin naurua kuin myös surua tarjoava etappi. Isä sokaistuu hyväntahtoisuudestaan huolimatta materialismin ja hienouden palvomiseen, eikä viitsi edes vaivautua ottamaan selvää tyttärensä tunteista. Äiti sitä vastoin on hyvin sydäntälämmittävä hahmo, joka myös hieman kyseenalaistaa miehensä vaatimuksia.

Elokuvan alussa pääsointuna vallitsee syntymän ja kevään ilo ja viattomuus, mutta myöhemmin raskaammat sävelet alkavat vähitellen vallata tunnelman. Yhdeksi kantaaottavaksi teemaksi nousee feministisyys, joka liittyy varmasti Japanin (tai minkä tahansa maan) entisaikoihin. Naisia on helppo esineellistää, ja heitä kohtaan on ne tietynlaiset odotukset. Elokuvassa sitä kuvastavat muun muassa kilpakosijat, jotka havittelevat neitokaista edes tätä tuntematta. Pian kartano, jossa prinsessa asustelee, muuttuukin melko brutaalisti vankilaksi, jossa hän ei voi olla enää oma itsensä. Myös toisen kahlitseminen nousee isän kautta esille, kun tämän katse on melko kapeasti vain oman navan alueella.

Sisältää spoilereita! (Alkavat ja päättyvät ***-merkkiin)

***

Takahata nostaa tärkeimmäksi seikaksi syntymän, elämän ja kuoleman. Vaikka aluksi asetelma loppuratkaisuineen saattaa vaikuttaa manipuloivalta ja saarnaavalta, ei se sitä oikeasti ole. Herra pikemminkin vain kyseenalaistaa, mitä kaikkea vaaditaan, jotta elämä olisi onnellista ja elämisen arvoista. Loppujen lopuksi onnellisuus tulee hyvinkin yksinkertaisista asioista, kuten vaikkapa kauniin kirsikkapuun alla temmeltämisestä. Kuoleman hyväksyminen on myös yksi esille nouseva asia. Loppuratkaisu ei niinkään ole minkään sortin rangaistus, vaikka aluksi niin epäilinkin. Kaikkihan me joskus vielä kuolemme. Ensin synnytään, sitten eletään ja viimeiseksi jätetään hyvästit maapallolle. Lopetus jättää pikemminkin sellaisen ajatuksen, että täytyisi osata arvostaa elämässä niitä kauniita ohikiitäviä hetkiä ja yksinkertaisia asioita. Helposti kaikkea tuota pitää vain itsestäänselvyytenä. Takahata nostaa myös kauniisti esille sen tosiasian, että elämään kuuluvat niin ilo, suru kuin myös viha. Jos pidätämme inhimilliset tunteemme, emme ole aitoja. Silloin on mahdotonta elää täyttä elämää.

***

Animaatiotyylinä toimii kauniisti toteutettu vesivärimaalaus, joka on samaan aikaan aavistuksen pelkistettyä sekä täyteliäistä. Erityisesti itse prinsessa Kaguyan ulkoasuun on panostettu tekemällä hänestä muista hahmoista selkeästi erottuva kaunokainen. Ihailin myös suuresti varjostuksia, jotka vangitsevat katseen kauneudellaan. Toki voisi kyseenalaistaa, pitikö elokuva tehdä juuri vesivärimaalauksen tavoin. En kuitenkaan usko, että tämä olisi toiminut tavallisella animaatiotyylillä yhtä hyvin. Vesivärimaalauksen jekku paljastuu etenkin kohtauksessa, jossa Kaguya juoksee vihaisena kartanosta pois. Kohtaus on täynnä voimakkaita tunteita, ja ainakaan itse en selviä siitä ilman kylmiä väreitä. 

Musiikki on kauniissa tasapainossa tunnelman kanssa. Säveltäjänä toimii Joe Hisaishi, jonka ääniraitoja kuullaan erityisesti Miyazakin elokuvissa. Hisaishi kun on kyseessä, ei tietenkään tunteelliselta musiikilta jäädä paitsi. Erityisesti lopputekstien aikana soiva Inochi no kioku saa kyyneleet tulvimaan silmiin, kun kyseistä laulua edes ajattelee. 

Prinsessa Kaguyan taru on kokonaisuudessaan hyvin kaunis, koskettava ja monenlaisia tunteita herättävä taideteos. Vesivärimaalaus näyttää voimakkaissa kohtauksissa tunteet aivan jollain korkeammalla tasolla. Teemat ovat hyvin vahvasti varteenotettavia, joita Takahata tässä käsittelee. Loppuratkaisu sekä Inochi no kioku saivat minut herkistymään uskomattoman paljon. Kyyneleiden tulvalta ei vältytty, ja sydän tuntui särkyvän palasiksi. Voisi siis sanoa Takahatan tehneen sen taas. Hänen aikaisemmista teoksista Tulikärpästen hauta on kokonaisuudessaan jo itkettävä, ja Eilisen kuiskauksen loppuratkaisu on myös koskettava, mutta ei onneksi yhtä traaginen. Ainoaksi heikkoudeksi koen elokuvan keston, josta olisi voinut hieman leikata ylimääräistä pois. Aivan niin tiivis ei siis kokonaisuus mielestäni ollut. Mitenkään pitkästyttäväksi tarina ei silti onneksi missään vaiheessa käynyt. Hidastempoisuus ja rauhallisesti sykkivä tarina saattaa joidenkin katsojien kärsivällisyyttä kuitenkin koetella. Kyseessä onkin hyvin kypsä tarina, kuten teemoistakin voi jo päätellä. Takahatan teokset tuntuvatkin olevan vielä enemmän ensisijaisesti aikuisille suunnattuja verrattuna muihin studion elokuviin.

Inochi no kioku sanat suomeksi:

Kosketuksesi tuottama ilo

Ylsi syvälle, syvälle sisimpääni

ja levisi kaikkialle

Kehoni joka sopukkaan

Vaikka kaukana olenkin

Ja kaikki on mieltä vailla

Ja vaikka koittaa päivä

Elämäni viimeinen

Kaikki tässä hetkessä

Menneisyydestä rakentuu

Tapaamme jälleen, olen siitä varma

Jossakin muistojemme mailla

Minulle antamasi lämpö

Yltää syvälle, syvälle sisimpääni

Se minut saavuttaa, valtaa kokonaan

Kaukaa, menneisyyden takaa

Sydämeni tasainen liekki

Intohimon tuli sisintäni valaisee

Se hiljalleen kipua lievittää

Vaikka surisin sydänjuuriani myöten

Kaikki tässä hetkessä

Valaa toivoa tulevaisuuteen

Muistan sen, olen siitä varma

Jossakin muistojemme mailla

Kaikki tässä hetkessä

Menneisyydestä rakentuu

Tapaamme jälleen, olen siitä varma

Jossakin muistojemme mailla

Kaikki tässä hetkessä

Luo toivoa tulevaisuuteen

Muistan sen, olen siitä varma

Jossakin muistojemme mailla

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Studio Ghibli: minkä ikäisille?

Moni Studio Ghiblin elokuviin törmännyt on varmastikin huomannut, että ne eivät ole aivan tavanomaisimmasta päästä; niiden mustavalkoisuus loistaa poissaolollaan, juonet ovat monimutkaisia, ja tietyt kohtaukset saattavat herkimpiä jopa ahdistaa. Olen itse kohdannut siihen liittyvän haasteellisen pulman: ikärajat eivät aina kerro, minkä ikäiselle elokuva on oikeasti suunnattu.

Uskon, että monet vanhemmat saattavat joutua asian kanssa hyvinkin kinkkiseen tilanteeseen. Ainahan asiaan auttaa se, että katsoo itse ensin vanhempana elokuvan yksin, ja päättää vasta sen jälkeen, voiko sitä lapselleen vielä näyttää. Omissa aivoissani asia on jo hyvänkin tovin pyörinyt, joten päätin listata hieman elokuvia, joiden kanssa kannattaa olla tarkkaavaisempi. Toivottavasti tästä on mieltä askarruttaville apua! 
(Huom! Jätän listalta pois elokuvat, joilla jo ennestään on korkea ikäraja. Esim. Prinsessa Mononoke, K12)

Suosittelen mainitsemiani elokuvia jo hieman kokemusta omaaville kouluikäisille. Tarkkaa ikää on mielestäni hyvin hankala arvioida, ehkäpä herkimmille sellainen 8-10-v. haarukka lienee sopiva.

HENKIEN KÄTKEMÄ

Henkien kätkemä on helposti se, mikä ensimmäisenä mieleeni tulee. Jo asetelma siitä, että tyttö joutuu eroon vanhemmistaan ja jää jumiin rinnakkaismaailmaan, voi herkimpiä ahdistaa ja pelottaa kovastikin. Elokuvassa on monia pelottavia juttuja: vanhempien muuttuminen sioiksi, uhkaava noita sekä monet kummalliset otukset tuossa erikoisessa paikassa. Sen juonikaan ei ole yhdeltä istumalta helposti ymmärrettävissä, vaan vaatii pohdiskelua. Todennäköisin painajaisten aiheuttaja on kuitenkin sikakohtaus. Ainakin eräs tuntemani lapsi, joka katsoi leffan 6-vuotiaana, sai siitä monen yön painajaiset. Ei ole sen jälkeen uskaltanut elokuvaa uudelleen katsoa...

LIIKKUVA LINNA

Liikkuvassa linnassa on helposti monimutkaisin juoni. Sen ymmärtäminen jo pelkästään aikuiselle katsojalle on haasteellista. Elokuvan alkupuoliskolla ei taida niinkään olla mitään sen intensiivisempää kuin se, että Sophie loihditaan vanhukseksi. Toisessa puoliskossa lentelee silti jonkin verran pommeja, koska sota pyörii myös yhtenä teemana elokuvassa. Muutenkin juonen ymmärrys vaatii  aivoilta aika paljon pohdintaa sekä uusintakatseluja (ainakin näin minulla).

MARNIE -TYTTÖ IKKUNASSA

Marnie -tyttö ikkunassa käsittelee hyvin raskaita aiheita: masennusta ja itsensä hyväksymistä sekä anteeksiantoa. Elokuvan idea on varmasti aivan sumussa pienemmillä katsojilla. Päähenkilö kokee voimakasta itsevihaa sekä kokee olevansa hylätty. Mahdollista pelkoa aiheuttaa siilo, jossa huhutaan kummittelevan. Uskon kuitenkin, että elokuvasta voi toisaalta olla lapsille apuakin, etenkin jos samaistuu päähenkilöön. Teeman ymmärtäminen vaatinee kuitenkin pientä elämänkokemusta.

PRINSESSA KAGUYAN TARU

Prinsessa Kaguyan taru ei ole mikään tavanomaisin animaatioelokuva. Se sivuaa hyvin raskaita aiheita liittyen elämään ja sen väliaikaisuuteen. Elokuvassa ei taida niinkään pelottavia kohtauksia olla, mutta voimakkaita kuitenkin. Leffan teemat ovat kuitenkin sellaisia, että ne puhuttelevat todennäköisimmin aikuisia. Elokuvan kesto (yli 2 tuntia) ja sen hidastempoisuus tuskin lapsia houkuttelevatkaan.

TUULI NOUSEE

Tuuli nousee on hyvin, hyvin kypsä tarina Hayao Miyazakilta. Se on omaan makuuni jopa hidastempoisempi kuin Isao Takahatan (Eilisen kuiskaus, Prinsessa Kaguyan taru) elokuvat. En ole hyvään toviin tätä elokuvaa katsonut, mutta mitään väkivaltaista tai pelottavaa tässä ei taida tapahtua, muuta kuin maanjäristys alkupuoliskolla. Elokuva vaan ei ole lapsille suunnattu. 

Listaamani elokuvat ovat enemmänkin sellaisia, jotka saattavat pienimpiä ja herkimpiä katsojia pelottaa tai ahdistaa (kahta viimeistä lukuunottamatta, jotka eivät vain ole lapsille suunnattuja). Lapsikatsojille suosittelen sen sijaan seuraavia elokuvia, ainakin aloitukseksi, jos Ghibli ei ole ennestään tuttu: Naapurini Totoro, Kikin lähettipalvelu, Ponyo rantakalliolla, Kätkijät, Kissojen valtakunta. 

Lisää tietoa erilaisten elokuvien ikäsuosituksista löytyy muun muassa seuraavilta sivustoilta: media avain, common sense media.