Ohjaus: Hayao Miyazaki
Pääosissa: Chieko Baishô, Takuya Kimura, Akihiro Mira, Tatsuya Gashûin ja Ryûnosuke Kamiki
Genre: anime, fantasia, seikkailu, romanssi
Kesto: 1h59min
Ikäraja: 7
Liikkuva linna (Hauru no Ugoku Shiro) on vuonna 2004 ensi-iltansa saanut elokuva, jonka on ohjannut Hayao Miyazaki. Se perustuu löyhästi Diana Wynne Jonesin samannimiseen romaaniin. Varmaankin merkittävin muutos, minkä Miyazaki elokuvassa teki, on sota. Hän sai inspiraatiota sodanvastaiseen teemaan vuonna 2003 riehuneesta Irakin sodasta. Vuonna 2013 Miyazaki kertoi elokuvan olevan hänen suosikkiluomuksensa: "Halusin ilmaista, että elämä on elämisen arvoista, enkä usko kyseisen asian muuttuneen".
Olen itse lukenut myös kirjan, johon tämä perustuu, ja kyseessä on tosiaankin kaksi aivan erilaista teosta. Suurimmat erot niiden välillä ovat erilaisen juonen lisäksi seuraavanlaisia: elokuva keskittyy enemmän rakkauteen, ja siinä pyörii myös sota. Kirjassa taas keskitytään varsinkin aluksi enemmän päähenkilön taustaan, ja rakkaus ei ole yhtä painotettua. Mielestäni molemmat teokset tavallaan täydentävät toisiaan. Pidän silti enemmän tästä Miyazakin versiosta hänen omilla näkemyksillään ja mielikuvituksellaan.
Eräänä päivänä hattukaupassa työskentelevä Sophie päättää mennä tapaamaan siskoaan, mutta hän joutuukin kujalla sotilaiden ahdistelemaksi. Onneksi paikalle sattuu velho nimeltä Hauru, joka pelastaa hänet tukalasta tilanteesta. Myöhemmin Sophie joutuukin mustasukkaisen Turhatar-noidan loihtimana vanhukseksi, ja niin hän päättää jättää hyvästit kodillensa sekä hattukaupalle. Hukkamaalla seikkaillessaan hän löytää tiensä Haurun liikkuvaan linnaan, johon hän päättää jäädä siivoojaksi. Niin edessä on valtava seikkailu täynnä uusia ystäviä, rakkautta sekä sodan syttyessä myös taistelua.
Elokuva tarjoaa ehdottomasti monia sympaattisia hahmoja, joista ei voi olla pitämättä. Hukkamaalla Sophie kohtaa linnunpelättimen nimeltä Nauris, joka opastaa hänet linnaan. Linnassa taas Sophie tutustuu Haurun oppipoikaan Markureen sekä tulidemoni Calciferiin. Markure on hieman pikkuvanha nuori poika, joka suhtautuu aluksi Sophien uteliaisuuteen komentelevalla sävyllä. Calcifer on ehdottomasti hauskin tapaus koko hahmokaartista. Ärjyvällä tulidemonilla on myös iso merkitys, sillä tämä itse asiassa liikuttaa linnaa. Nauriskin jää liittoutuneena jengiin, ja hän onkin omaan makuuni se sympaattisin hahmo. Hauru on ehdottomasti komein miekkonen, mitä animaatioelokuvista voikaan löytyä. En yhtään olisi yllättynyt, jos joku olisi pikkutyttönä ollut häneen ihastunut. Piilottelevan ulkokuoren alta paljastuu kuitenkin pinnallinen ja itsekäs persoona vailla sydäntä. Turhatar taas on aluksi häijy tapaus, mutta myöhemmin hän käy läpi rajuja ulkomuodon muutoksia pehmentyen. Hämmennys on suurta kyseisen hahmon kohdalla. Ensin on paha, sitten ei. Eukko pitää silti visusti kiinni pakkomielteestään Hauruun.
Erityisimmät hahmot ovat kuitenkin loppujen lopuksi niin Sophie kuin myös Hauru. Mikä juuri elokuvasta tekeekin aivan mainion, on kyseisten hahmojen kehityskaaret. Aluksi Sophie on ujo, sisäänpäin kääntynyt sekä huonon itsetunnon omaava neitokainen. Hän ei usko olevansa mitään erityistä sekä vähättelee omaa ulkonäköään. Hauru taas on aluksi melko lapsellinen, pinnallinen sekä itsepäiseltä vaikuttava nuori mies. Hän jopa itse toteaa, että ei ole järkeä elää, jos ei ole kaunis. Pidän niin siitä, kuinka molemmat hahmot alkavat vähitellen kärjistää toistensa piirteitä päätyen lopuksi täydentämään toisiaan. Heidän välinen täydentämis-yhteys tuo molemmista parhaimmat puolet esille.
Sophien kirousta ja sen muutosta ei selitellä sen kummemmin kuin vain visuaalisesti, mikä on vain tyypillistä Miyazakia. Se onkin juuri täydellisesti toteutettu. Elokuva paljastaakin, kuinka kaikki on vain omasta itsestä kiinni. Jos koet olevasi ruma vanhus, niin silloin et muuta peilistä näekään kuin oman kuvitelmasi. Sophien ulkonäön muutokset selittyvätkin juuri mielialojen ja itsevarmuuden kasvamisen mukaan.
Yhtenä teemana elokuvassa tosiaan pyörii sota. Mielestäni näytetäänkin hyvin mielenkiintoisella tavalla Haurun ja muiden velhojen kautta, kuinka sota tavallaan muuttaa ihmistä. Tässä tapauksessa sota tekee ihmisestä pysyvästi "hirviön", mikä toikin hieman mieleeni Porco Rosson. Tuosta elokuvasta taas välittyy tunne, että "sota tekee ihmisistä sikoja". Liikkuvassa linnassa tosiaan lentelee sotapommeja melko rajustikin näyttäen, kuinka rakennukset palavat ilmiliekeissä ja tuhoutuvat. Miyazaki viestittää kauniisti, kuinka sota on aina päätöntä ja järjetöntä kuin mikä.
Animaatiotyyli on aivan silmiä ruokkivalla tavalla kaunista. Jälleen kerran yksityiskohdat, maisemat ja hahmot ovat Miyazakin taidokkaalla kädenjäljellä kiehtovasti luotuja. Musiikki on tietenkin Joe Hisaishin ansiosta kaunista kuin mikä. Muistan vieläkin, että ennen kuin olin edes nähnyt tätä elokuvaa, soittolistoillani pyöri usein the Merry-go-round of life, joka on aivan käsittämättömän kaunis valssi.
Itse liikkuva linna on tietenkin hyvin kiehtova, vaikka se ulkoapäin näyttääkin olevan pelkkä neliraajainen romukasa. Sieltä on ulospääsy erikoisella kiekolla, jossa on eri värejä. Yhdestä väristä pääsee kuninkaalliseen kaupunkiin, toisesta taas esimerkiksi hukkamaalle. Elokuvan maailma jo itsessään on hyvin erikoinen velhoineen, noitineen sekä demoneineen, mikä on vain tavallista arkea tässä tapauksessa.
Juoni oli aluksi melko monimutkainen, mutta se onkin vain mielestäni elokuvan parhaimpia puolia. Tämä vaatiikin kunnon huomion katsojalta. Jokaisen katselukerran jälkeen huomaa aina, kuinka tietyillä dialogeilla jo elokuvan alkumetreillä on oikeasti iso juonellinen merkitys. Myös tietyt visuaaliset yksityiskohdat toimivat kuin ratkojina avaten elokuvan moniulotteisuutta. Itse tosiaan pidän siitä, että sitä kenties huomaa aina jotain uutta, mitä ei edellisellä katselukerralla välttämättä niinkään noteerannut. Tuolla saralla tämä elokuva on kuin palapeli, jota kokoaa isolla ilolla. Juonen monimutkaisuus ja tulkinnanvaraisuus ei kuitenkaan välttämättä ole aivan kaikkien makuun. Miyazakin tyyli jättää asioita mielikuvituksen/tulkinnan varaan on ihan katsojasta riippuen joko hyvä tai huono asia.
Liikkuva linna on täynnä mahtavia hahmoja ja sisältää aivan uskomattoman kauniin juonen. Se on hyvin moniulotteinen, syvällinen sekä harmaasävyinen elokuva, kuten monet muutkin Miyazakin teokset. Päähenkilö on helposti samaistuttava inhimillisillä puolillaan sekä kehityskaarellaan. Samaa antia tarjoaa tietenkin myös Hauru omilla vioillaan ja kehityksellään. Arvostan myös suuresti teemoja, jotka elokuvassa pyörivät. Sodanvastaisuuden lisäksi korostuu perheen ja läheisten merkitys, mikä tuokin elokuvasta sen lämminhenkisen puolen esille. Itseeni eniten alusta asti tässä on vedonnutkin yllättävän kypsä tarina ja ne ihanan sympaattiset hahmot. Mutta mikä tästä elokuvasta todella tekee omissa silmissäni mestariteoksen, on kuinka se onnistuu imaisemaan katsojansa kokonaisvaltaisesti mukaansa. Sillä on myös ollut suuri merkitys omaan elämääni. Se oli jotain sellaista, mitä en ole ikinä nähnyt, ja rakastuin siihen todenteolla. Muistan, kuinka koukussa tähän silloin olin. Lyönkin vaikka vetoa, että tämä on se Ghiblin leffa, jota minun on tullut katsottua eniten. Kyseessä on ehdottomasti yksi suurimmista suosikkielokuvistani ikinä.
Faktoja:
- Mamoru Hosodan oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän jäikin projektista yhtäkkiä pois. Siispä Hayao Miyazaki astui ohjaajan asemaan.
- Spoilereita: Leffassa on monia symboleja. Linna symboloi Haurua itseään: todella voimakas mutta epäjärjestyksessä oleva sotku. Musta portaali symboloi Haurun psyykettä ja alitajuntaa. Calcifer on tietenkin linnan (ja Haurun) sydän kirjaimellisesti. Markuren on mietiskelty symboloivan Haurun "lapsekasta puolta". Sophie aloittaa siivoamalla ja järjestelemällä paikkoja ja onnistuu voittamaan Markuren ja Calciferin puolelleen. Lopussa hän viimein kykenee auttamaan Haurua sormuksella joka johtaa hänet mustaan portaaliin. Hän käy tämän menneisyydessä ja auttaa Haurua sovittelemaan tämän menneisyyden ja tunteet (sydämensä) nykyiseen tilaan.
- Spoilereita: Kirjassa, johon leffa perustuu, paljastuu että Sophie on noita. Leffassa tämä ei kuitenkaan suoranaisesti paljastu, vaan kyseinen seikka jää enemmänkin katsojan tulkinnanvaraan. Itse veikkailisin että Sophie saattaa hyvinkin olla myös leffassa tietämättään noita. Esim. Calcifer säilyy hengissä vaikka Sophie heittikin vettä tämän päälle, ja lopussa Sophie onnistuu palauttamaan Haurulle tämän sydämen takaisin ilman että Calcifer kuolisi.
Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com
