Arvostelu: Encanto (2021)

 ENCANTO

Ohjaus: Jared Bush, Byron Howard, Charise Castro Smith

Pääosissa: Stephanie Beatriz, Maria Cecilia Botero, John Leguizamo

Genre: animaatio, komedia, draama

Kesto: 1h 42min

Encanton päähenkilönä toimii nuori kolumbialainen tyttö nimeltä Mirabel, joka on perheessään ainoa jolla ei ole taikavoimia. Madrigalin perhe asustaa taianomaisessa talossa, eläväisessä kylässä, ihmeiden täyttämässä lumotussa paikassa nimeltä Encanto.  Pian selviää, että Encantoa ympäröivä taika on vaarassa, sillä talossa näkyy outoja halkeamia ja taikaa ylläpitävä kynttilä meinaa sammua. Mirabel aikoo tietenkin selvittää, miksi taika meinaa kadota ja haluaisi pelastaa Encanton.

Mirabel on oikein positiivinen pirteyspakkaus huolimatta siitä, että hän on perheessään ainoa tavallinen. Muilta perheenjäseniltä löytyy mm. parantamisen kykyjä, ylivoimakkuutta sekä muodonmuutostaitoja. Hieman ärsyttävyyden rajoilla moni perheenjäsen meinaa keikkua, sillä he suurimmaksi osaksi kohtelevat Mirabelia tylysti tämän tavallisuuden vuoksi. Mirabelista nimittäin vaikuttaa heidän näkökulmasta katsoen olevan vain haittaa, kun hän ei omaa taikavoimia. Erityisesti Abuela sekä Mirabelin sisko Isabela onnistuvat käymään hermoille. Molemmista hahmoista löytyy onneksi elokuvan edetessä hyviäkin puolia, mutta kyseiset kehityskaaret ovat aika kiireellä sutaistuja.

Itse asiassa koko elokuva tuntuu harmillisen kiireessä tehdyltä. Itse Encantoa ei kunnolla pohjusteta ja syvennetä, mikä loisi siitä toimivamman ja ymmärrettävämmän paikan kokonaisuudessa. Liian moni asia jää ilman vastausta, eikä niitä oikein katsojana pysty itse päättelemäänkään. Juoni taasen on uskomattoman lattea ja ohut, vailla minkäänlaista erikoisuutta. Alussa filmi vaikuttaa hyvin lupaavalta, mutta kokonaisuus ei lopulta oikein jätä mitään käteen, eikä seuraavana päivänä tohdi edes kunnolla muistaa mitä elokuvassa tapahtui.

Musikaali Encanto on, ja valitettavasti sen laulut ovat yllättävän pitkäpiimäisiä eivätkä ne edistä jo valmiiksi keskinkertaiselta tuntuvaa juonta millään lailla. Laulut ovat kuin taukoja elokuvassa, joten ne tekevät katselukokemuksesta aika tasapaksun. Niihin ei oikein tunnu olevan kunnolla panostettu, ja ne vaipuvat aikalailla heti unholaan sen jälkeen kun ne on kuullut.

Encanto on harmillisen keskinkertainen disney leffa, joka ei oikein herättänyt minussa tunteita suuntaan tai toiseen. Tietyt kohtaukset onnistuivat kyllä hieman naurattamaan ja koskettamaan, mutta ne eivät paljoa pelasta. Kokonaisuus jäi aika oudolla tapaa keskeneräiseksi, ja liian moni asia liittyen filmin maailmaan ja juoneen jäi leijumaan ilmaan ilman vastausta. Itse juoni on melko lattea ja ohut, aivan kuin siihen ei olisi edes kunnolla panostettu. Musikaalinumerot taasen ovat aivan käsittämättömän turhauttavia ja tuntuvat kuin tauoilta leffassa. Hahmot eivät myöskään aikaansaa lopulta kovin isoa vaikutusta. Seuraavana päivänä filmistä ei oikein tohdi enää muistaakaan paljoa, ja se tuskin koskaan houkuttelee minua katsomaan sitä uudelleen. Tänä vuonna ilmestynyt Raya ja viimeinen lohikäärme ja Luca olivat myös hyvin yllätyksettömiä ja keskinkertaisia, eikä auta muu kuin toivoa että jossain vaiheessa Disney panostaisi taas paremmin animaatioleffoihinsa. Live action filmi Cruella sentään onnistui yllättämään positiivisesti.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Kuvat: www.wikipedia.com, https://fullcirclecinema.com/2021/11/27/encanto-review/, https://fi.pinterest.com/amp/pin/encanto-in-2021--742812532301239917/

Arvostelu: Raya ja viimeinen lohikäärme ~ Raya and the Last Dragon (2021)

 RAYA JA VIIMEINEN LOHIKÄÄRME

Ohjaus: Don Hall, Carlos López Estrada, Paul Briggs, John Ripa 

Pääosissa: Kelly Marie Tran, Awkwafina, Isaac Wang, Gemma Chan, Daniel Dae Kim, Benedict Wong

Genre: animaatio, seikkailu, toiminta

Kesto: 1h 47min

Raya ja viimeinen lohikäärme on Disneyn uusin animaatioelokuva, ja sen saapumista Disney+-palveluun onkin ehditty jo odotella. Niinpä eilen katsoin leffan oikein positiivisin mielin, joskin melko varauksellisin odotuksin.

Tarina sijoittuu muinaiseen Kumandran valtakuntaan, jossa yksinäinen soturi Raya lähtee etsimään viimeistä jäljellä olevaa lohikäärmettä kukistaakseen Druun-nimiset hirviöt...

Päähenkilönä nähdään siis Raya, joka selvästikin esim. Vaianan tavoin on itsenäinen ja vahva prinsessa, joka ei mitään prinssiä etsiskele (tosin kyseisellä seikalla ei mielestäni paljoa väliä ole, sillä naishahmo pystyy kyllä olemaan vahva ja itsenäinen vaikka leffassaan johonkuhun rakastuisikin). Raya toimii päähahmona hyvin, mutta hän tuntuu valitettavasti onnistuvan kaikessa välillä hieman liiankin helposti, mikä laskee pienesti jännitystä joissakin kohtauksissa. Hän tapaa matkallansa viimeisen lohikäärmeen nimeltä Sisu, jonka design on harmillisen hölmö ja jopa hieman naurettava. Sisu ei vain jotenkin ulkonäöllisesti tunnu sopivan kyseiseen fantasiamaailmaan, vaan erottuu sen kaiken joukosta liiankin silmiinpistävällä tavalla. Luonteeltaan kyseinen lohikäärme on ihan pidettävä, vaikkakin välillä myös hieman ärsyttävä. Tämä voi johtua ihan siitä, että dialogiin on upotettu aika paljon moderneja vitsejä, jotka eivät välillä toimineet omalla kohdallani kovin hyvin. Isoin moitteeni Sisua kohtaan tulee kuitenkin ehdottomasti tämän ääninäyttelijästä (Awkwafina), jonka ääni oli niin ärsyttävää kuunneltavaa eikä vain oikein sopinut kyseiseen rooliin yhtään. 

Muita hahmoja ovat vielä ainakin Rayaa vastaan taisteleva Namaari, Rayan sidekick Tuk Tuk, sekä myöhemmin tutuiksi tulevat Boun ja Noi. Suurimmaksi osaksi hahmot ovat toimivia, mutta itseäni jäi hieman harmittamaan, etten lopulta tuntenut erityisen vahvaa kiintymystä heihin. Varsinaista pääpahista ei tunnu olevan mukana, vaan enemmänkin hahmoissa on melko ristiriitaisia piirteitä. 

Elokuva alkaa suhteellisen sujuvasti, vaikka aloitus kestääkin ehkä turhan kauan. Rayan tavatessa Sisun, alkaa seikkailu kunnolla. Elokuvan parasta antia ovat ehdottomasti sen hienot taistelukohtaukset, jotka ovat todellista herkkua silmille. Itse juoni ja päätavoite jäävät kuitenkin lopulta liian yksinkertaisiksi. Fantasiamaailmaa, johon tarina sijoittuu, olisi voitu syventää huomattavasti enemmän. Hahmojen edetessä tavallaan vain ensimmäisestä vaiheesta toiseen, tuntuu kaikki jäävän harmilliseksi pintaraapaisuksi. Etenkin konfliktit (erityisesti loppukliimaksi) ratkaistiin turhan helposti, mikä jätti hyvin vaisun maun suuhuni. Päähahmojen onnistuessa liian helposti tavoitteissaan, laski se monessa kohtaa jännitystä jonkin verran. Teemana pyörivä luottamuskin jää ikäväksi pintaraapaisuksi, eli sekin hahmojen, tarinan ja fantasiamaailman tavoin olisi kaivannut mielestäni enemmän syvyyttä alleen. Lopussa leffa tuntuu yrittävän tavoitella jotain tunteellisempaa, mutta se ei oikein onnistu voittamaan katsojaa täysin puolelleen.

Visuaalisesti kyseessä on tietenkin erittäin laadukas ja näyttävä animaatio, onhan Disneyllä jälleen tietokoneanimaatio kehittynyt huimasti. Monet seikat kuten esimerkiksi vesi näyttävät melko aidoilta, ja etenkin taustat ovat kaunista katseltavaa. Musikaali ei elokuva tällä kertaa ole, vaan sisältää taustamusiikkia välillä.

Raya ja viimeinen lohikäärme on harmillisen keskinkertainen elokuva, enkä usko katsovani sitä koskaan uudelleen. Sen alku lupaili mielestäni enemmän kuin mitä paketti kokonaisuudessaan lopulta antoi. Kaikki tuntui jäävän hieman harmilliseksi pintaraapaisuksi. Itse tarina on hyvinkin yksinkertainen ja ennalta-arvattava, mutta eniten itseäni jäi harmittamaan kuinka helposti monet konfliktit vain ratkaistiin ilman kunnon jännitettä ja sitä, että hahmot kehittyisivät paljon matkansa aikana. Leffan loputtua tuntuikin, että kestoa olisi ollut vähemmän kuin puolitoista tuntia, eli juoni jäi kyllä turhan ohueksi. Lopputulos on se, ettei filmi oikein herättänyt minussa tunteita suuntaan tai toiseen mikä on harmi, sillä potentiaalia tässä olisi kyllä ollut johonkin paljon suurempaan.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, https://www.google.com/url?sa=i&url=https%3A%2F%2Fwehaveahulk.co.uk%2Fraya-and-the-last-dragon-review%2F&psig=AOvVaw1IcDDE3t9Q9v2UxXtLwIqp&ust=1623046281253000&source=images&cd=vfe&ved=0CAMQjB1qFwoTCKCci9ysgvECFQAAAAAdAAAAABAJ, https://www.google.com/url?sa=i&url=https%3A%2F%2Fwww.npr.org%2F2021%2F03%2F05%2F973252785%2Fraya-and-the-last-dragon-soars&psig=AOvVaw1IcDDE3t9Q9v2UxXtLwIqp&ust=1623046281253000&source=images&cd=vfe&ved=0CAMQjB1qFwoTCKCci9ysgvECFQAAAAAdAAAAABAP 

Arvostelu: Bernard ja Bianca Australiassa ~ The Rescuers down under (1990)

 BERNARD JA BIANCA AUSTRALIASSA

Ohjaus: Hendel Butoy, Mike Gabriel

Pääosissa: Bob Newhart, Eva Gabor, John Candy, Tristan Rogers, Adam Ryen, George C. Scott

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1h 17min

Voi tuntua hieman hassulta arvostella Bernard ja Bianca Australiassa, koska en ole edes vielä arvostellut sen edeltäjää Pelastuspartio Bernard ja Bianca. Olen nähnyt ensimmäisen Bernard ja Bianca elokuvan ensimmäisen kerran joskus muutama vuosi sitten, ja pidin sitä oikein kelpona disney-leffana. Jotkut pitävät sen jatko-osaa parempana ja jotkut eivät, siispä mielenkiinnolla ryhdyin katsomaan hiirten seikkailua Australiassa...

Edellisessä elokuvassa kävi jo katsojalle hyvinkin selväksi, että hiirikaksikko Bernardin ja Biancan välillä on hieman suurempiakin tunteita. Bernard yrittääkin koko tämän jatko-osan ajan kosiskella Biancaa, mutta koko ajan meinaa jokin este tulla eteen. Itse pääjuoni kuitenkin keskittyy Toni-pojan, jonka salametsästäjä on kidnapannut Australiassa, pelastamiseen. Niinpä hiirikaksikko lähtee matkaan Australian maisemiin.

Australiassa Bernard ja Bianca saavat seurakseen paikallisen hiiren nimeltä Jake. Jake on jokseenkin ärsyttävä hahmo, sillä hän ilmiselvästikin yrittää liehitellä kaunista Bianca-neitoa itselleen, ja useimmiten Bernard jääkin aika ulkopuoliseksi hänen vuoksi. Varsinaista kolmiodraamaa luvassa ei ole, sillä Bianca itse ei anna sellaista vaikutelmaa että olisi kiinnostunut Jakesta. Silti Biancakin tuntuu koko leffan ajan ärsyttävältä, sillä hän ei ollenkaan huomioi Bernardin tunteita. Hiirihahmoista jää siis ainakin minulle lopulta melko valju maku suuhun persoonallisuuksiensa puolesta, joskin Bernardista pidin jonkin verran. Myöskin hieman hämmentävältä tuntuu, että hiiret ovat leffassa kuvioissa, mutta heidän merkitys juoneen on häviävän pieni.

Itse Toni-poika on enimmäkseen ihan pidettävä, mutta kun eläinhahmot alkavat puhua hänelle, muuttuu meno jotenkin hölmöksi. Ekassakin leffassa toki esim. orpokodin kissa ja hiirikaksikko kykenivät puhumaan Pennyn kanssa, mutta tässä leffassa tuntuu että puhuvia eläimiä on aivan liikaa ja se muuttuu hieman epäuskottavaksi, kun muuten juoni keskittyy kidnappaamiseen ja salametsästykseen. Etenkin kun ne eläinhahmot, esim. sekoilevan oloinen lisko, ovat suorastaan raivostuttavia yrittäessään olla hauskoja. Leffa onkin täynnä mitä latteimpia vitsejä ja mukahauskoja hahmoja, jotka eivät toimi sitten ollenkaan. 

Salametsästäjä McLeah toimii pahiksena, ja vaikka hän aluksi vaikuttaa ihan uhkaavalta, muuttuu hän tarinan edetessä aina vain tyhmemmän tuntuiseksi. Ehkäpä isoimpana syynä se, että hän jahtaa jotain kotkaa, tuntuu auttamatta yliampuvalta. McLeah jää muutenkin lopulta jotenkin persoonattomaksi ja laimeaksi, eikä hän siis oikein onnistu vakuuttamaan minua. Hänen kätyrinään nähdään lisko nimeltä Jonna, joka yrittää monien muiden eläinten tavoin olla hauska, mutta jää ainakin minun kohdallani vain hölmöksi.

Bernard ja Bianca Australiassa elokuvan juoni, huumori ja hahmot eivät siis oikein vakuuta minua. Se tekeekin leffan katselemista aivan äärimmäisen puuduttavaa ja tuskallista. Luulin jo katsottuani yleisesti disney-fanien keskuudessa haukutun Pikku Kanasen, että yhtä huonoa klassikkoa ei tulisi enää vastaan. Vaan väärässä olin. Ainoa asia mistä en voi elokuvaa haukkua, on sen animaatiotyyli, joka on jopa yllättävän laadukasta ja hienoa verrattuna ensimmäiseen osaan. Kaikki muu kuitenkin toimi ekassa leffassa huomattavasti paremmin, vaikka sekään ei toki mikään iso saavutus disneyltä ole. Siinä oli kuitenkin paljon synkempi ja koukuttavampi tunnelma, onnistunut pahis ja kiinnostavammat hahmot sekä parempaa huumoria - siis ainakin minun makuuni.

Lopulta siis Bernard ja Bianca Australiassa jää minun makuuni hyvin vaisuksi ja keskinkertaiseksi elokuvaksi, eikä minua voisi vähempääkään huvittaa katsoa sitä uudelleen. Ainoat ihan suht pidettävät hahmot elokuvassa ovat Toni ja Bernard, kaikki muut onnistuvat olemaan vain latteita ja ärsyttäviä. Vitsit ja mukahauskat eläinhahmot saavat ainakin oman kiinnostukseni sammumaan täysin, minkä vuoksi tarinan seuraaminen tuntuu hyvin puuduttavalta. Lapsille Bernard ja Bianca Australiassa saattaa kuitenkin toimia hyvin, ja onhan leffasta jonkinmoinen kulttiklassikko tainnut joidenkin disney-fanien keskuudessa syntyä.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com

Arvostelu: Lilo ja Stitch ~ Lilo and Stitch (2002)

 LILO JA STITCH

Ohjaus: Dean DeBlois, Chris Sanders

Pääosissa: Daveigh Chase, Chris Sanders, Tia Carrere, David Ogden Stiers, Kevin McDonald, Ving Rhames, Zoe Caldwell, Jason Scott Lee

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1h 25min

Lilo ja Stitch ei ole lainkaan lapsuudestani tuttu elokuva, mutta muistelisin kyllä nähneeni siitä joskus mainoksia. Katsoin elokuvan ensimmäisen kerran vasta muutama vuosi sitten, ja sitä on sittemmin ainakin pariin otteeseen tullut vilkuiltua läpi. 

Elokuva alkaa siitä, kun avaruudesta karannut koe-eläin 626 karkaa ja löytää tiensä maapallolle. Häntä jahtaamaan lähtevät 626:n luonut Jumba sekä maapallon asiantuntija Pleakly. 626 päätyy sattumusten seurauksena koiratarhaan.

Tarinan varsinainen päähenkilö on kuitenkin pieni tyttö Lilo, jolla on perheenä ainoastaan isosisko Nani. Pian he saavat kuitenkin yhden perheenjäsenen lisää, kun Lilo valitsee itselleen koiratarhasta lemmikiksi 626:n ja nimeää tämän Stitchiksi.

Merkittävin ero moniin muihin disney-klassikoihin Lilo ja Stitchissä on sen realistinen kuvaus perheestä iloineen ja suruineen, vaikka avaruusolentoja mukana onkin. Päähenkilö Lilo on erinomaisesti kirjoitettu lapsi, sillä hänen käyttäytyminen mukailee niin realistisesti sitä, miltä oikeassakin elämässä "rikkinäisessä" perheessä eläminen voi tuntua ja kuinka sillä on vaikutusta häneen. Nani taas on huolehtivainen isosisko, jonka suhde Liloon on myöskin luotu hyvin todenmukaisesti ylä- ja alamäkineen mutta silti lämminhenkisesti. Erityisesti sydän meinaa sulaa aina, kun puheeksi tulee ohana, mikä tarkoittaa perhettä. 

Stitch on enimmäkseen aika ilkikurisen oloinen avaruusolio, sillä hän olisi valmis tuhoamaan lähes kaiken ympäriltään. Merkittävin asia, mikä tuo Stitchin käyttäytymiseen muutoksen, on hänen löytämänsä kirja Ruma ankanpoikanen, jonka tarinaan Stitch näyttää suloisesti pystyvän samaistumaan. Stitchiä jahtaavat Jumba ja Pleakly tuovat muutamia hauskoja tilanteita esille hölmöyksillään, vaikka heitä voisikin aluksi pitää pahoina tyyppeinä. Muita keskeisiä hahmoja ovat vielä sosiaalityöntekijä Kobra sekä Naniin ihastunut David.

Tarinaltaan Lilo ja Stitch osaa olla jopa yllättävän syvällinen, koska sen teemana pyörivät ystävyys ja perhe, jotka on esitetty hyvin todenmukaisella tavalla. Elokuvan esittämiin tilanteisiin ja hahmoihin voi siis katsojana jopa pystyä samaistumaan. Kaksi ensimmäistä kolmannesta ovat mielestäni ehdottomasti erinomaista luokkaa, mutta sen jälkeen leffan taso hieman harmillisesti laskee. Lopussa turhan pitkäksi venytetty avaruuskohellus nimittäin ei oikein tunnu sopivan kokonaisuuteen, ja sen aikana ehtii hieman kyllästyä. Onneksi itse lopetus on kuitenkin oivasti toteutettu, ja elokuvasta jää kyllä enimmäkseen oikein hyvä fiilis.

Animaatiotyyliltään elokuva poikkeaa mukavasti muista klassikoista erityisesti mitä hahmodesigniin tulee. Monissa disney-elokuvissa on tottunut, että naiset esitetään välillä jopa langanlaihoina, mutta Lilo ja Stitchissä hahmot ovat huomattavasti normaalivartaloisempia ja siten todenmukaisempia. Värimaailma on ihanan rikas ja välittää Havaijilaista tunnelmaa onnistuneesti katsojalle. Myös soundtrack on erittäin hyvin onnistunut, vaikka musikaali elokuva ei olekaan. Etenkin aloituslaulu He Mele No Lilo sekä surfauslaulu Hawaiian Roller Coaster Ride jäivät minulla mieleen.

Lilo ja Stitch on erittäin hyvä disney-klassikko, joka tarjoaa monenlaisia tunteita katsojalle laidasta laitaan koettavaksi. Tarjolla on myös jopa yllättävää syvyyttä perhe- ja ystävyysteeman ansiosta, joihin voi samaistua. Hahmot, etenkin Lilo, ovat hyvin realistisesti kirjoitettuja, ja aluksi hieman riiviömäisen Stitchin hahmokehitystä on suloista seurata. Lopun avaruuskohelluksen olisi voinut aivan hyvin poistaa tai ainakin tehdä lyhyemmäksi, sillä se valitettavasti hieman laskee elokuvan muuten erinomaista tasoa. Hyvän ja koskettavan fiiliksen Lilo ja Stitch onnistuu siitä huolimatta jättämään, ja tulen katsomaan sen mielelläni vielä useastikin uudelleen.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com

Arvostelu: Aarreplaneetta ~ Treasure Planet (2002)

 AARREPLANEETTA

Ohjaus: Ron Clements, John Musker

Pääosissa: Roscoe Lee Browne, Corey Burton, Dane A. Davis, Joseph Gordon-Levitt, Tony Jay, Austin Majors, Patrick McGoohan, Michael McShane, Laurie Metcalf, Brian Murray, David Hyde Pierce, Martin Short, Emma Thompson, Michael Wincott

Genre: animaatio, seikkailu

Kesto: 1h 35min

Katsoin Aarreplaneetan ensimmäisen kerran viime kesänä, ja tuolloin se tuntui melko sekavalta. Nyt päätin antaa sille avoimin mielin uuden mahdollisuuden toivoen, että se avautuisi minulle paremmin...

Päähenkilönä toimii teini-ikäinen Jim Hawkins, joka on lapsesta asti haaveillut kapteeni Filtin aarteesta, josta hän on lukenut tarinoita. Hänen äitinsä mukaan ne ovat kuitenkin vain satua, mutta pian selviää että kyseinen taru on ihan totta. Pian alkaakin avaruusseikkailu, kun Jim saa käsiinsä aarteen etsimiseen tarvittavan kartan, ja hän lähtee kapteeni Amelian johdolla matkaan.

Jim on hyvin inhimillisenä esitetty nuori mies, johon voi katsojana jopa pystyä samaistumaan. Hän vaikuttaa aluksi tahallaan vaikeuksiin hakeutuvalta teiniltä, mutta avaruusmatkan edetessä hahmoa syvennetään hienosti. Jimillä ei ole kovin eheä perhe, vaikka hänellä rakastava äiti onkin. Hänen isänsä on lähtenyt ajat sitten lätkimään, joten Jim onkin tavallaan kasvanut ilman kunnollista isää. Parhaiten Jimin hahmo syvenee tämän tutustuessa kyborgi John Silveriin, joka opettaa tälle monia asioita lentävällä laivalla. Myöskin yhdessä vaiheessa kuultava laulu I'm still here tuo tunnetta Jimin hahmoon, ja se onkin ainoa laulu joka leffassa kuullaan. I'm still here onnistui nyt toisella katselukerralla yllättämään minut väkevyydellään ja sai minut jopa ihan liikuttumaan, mikä tuo minun silmissäni automaattisesti lisäpisteitä elokuvalle!

John Silver on helposti elokuvan mielenkiintoisin hahmo, sillä hän ei olekaan mikään perus mustavalkoisen paha disney-pahis. Aarreplaneetta tuo ehdottomasti tällä yllättävän moniulotteisella hahmolla piristävää vaihtelua verrattuna muihin disney-klassikoihin. Hänen ja Jimin välisen ystävyyden kehittymistä onkin mielenkiintoista seurata, ja vaikka hahmot tuntuvat kiintyvän toisiinsa, ei kaikki suju ihan mutkitta ja helposti. 

Harmillisesti muut hahmot kuin Jim ja Silver jäävät aika etäisiksi. Kapteeni Amelia ja tähän ihastuva tohtori Doppler jäivät minulla Jimin äidin ohella helpoiten mieleen kiinnostavuutensa vuoksi, miksi onkin harmi että kyseiset hahmot eivät saaneet enemmän ruutuaikaa. Itse Aarreplaneetassa tavataan myös robotti B.E.N., joka on ilmiselvästi lapsikatsojille tarkoitettu huumorihahmo, sillä ainakin minun makuuni hän tuntui enimmäkseen ärsyttävältä. Jimin ns. sidekickinä toimii Morfi, joka on jokin avaruustahman kokkare (?). 

Kuten alussa mainitsin, Aarreplaneetta tuntui ensimmäisellä katselukerralla aika sekavalta elokuvalta. Luulen sen johtuvan siitä, että odotin juonen puolesta enemmän seikkailumaista meininkiä, mutta nyt toisella katselukerralla huomasin, että elokuva onkin enemmän kasvutarina. Itse aarrejahti ei ole pääpointtina, vaan Jimin hahmon käsittely ja syventäminen sekä hänen suhteensa John Silveriin. Hieman samoja ongelmia silti tuntui yhä uusintakatselullakin olevan läsnä, ja niistä isoin on mielestäni elokuvan rytmitys ja jo aikaisemmin mainitsemani sivuhahmojen etäiseksi jääminen. Hieman sujuvampaa ja tiiviimpää kerrontaa leffa jää siis mielestäni kaipaamaan, ja joitakin hahmoja olisi voitu syventää vähän enemmän. 

Animaatiotyyliltään elokuva on oikein tyylikäs, sillä se yhdistelee hienosti sekä 2- että 3D-animaatiota. Ulkoasultaan kyseessä on siis oikein taattua disney-laatua, vaikka aluksi piirroshahmojen seasta erottuva 3D-animaatio pistää jonkin verran silmään. 

Aarreplaneetta on muutamista rytmitysongelmistaan ja hieman etäisiksi jäävistä sivuhahmoistaan huolimatta todella toimiva disney-klassikko. Kyseessä ei ole mikään perinteinen toiminnallinen seikkailu, vaan elokuva asettaakin keskiöönsä tiukasti päähenkilö Jimin kasvutarinan. Sen kautta filmi tarjoaa jopa yllättävänkin liikuttavia hetkiä, ja ainakin itselläni oli mennä tippa linssiin I'm still here-laulun sekä lopetuksen aikana. Jimiin ystävystyvä John Silver tukee leffan teemaa mainiosti, ja muutenkin Silver on pitkästä aikaa piristävän erilainen ja moniulotteinen hahmo verrattuna disneyn perinteisempiin hyviksiin ja pahiksiin. Huumoria olisi ehkä voinut olla enemmän upotettuna tarinaan, mutta muutoin tunnepuolella Aarreplaneetta toimii hyvin. Suosittelenkin ehdottomasti antamaan Aarreplaneetalle mahdollisuuden, sillä kyseessä on yksi eniten varjoon jääneistä disney-klassikoista.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com

Arvostelu: Miekka kivessä, Nalle Puh, Basil Hiiri - Mestarietsivä ja Bolt

Nyt päätin tehdä vähän poikkeuksellisemman arvostelupostauksen. Sen sijaan että tekisin vähän syvääluotavamman arvostelun vain yhdestä leffasta, otankin käsittelyyn neljä teosta. Viime aikoina on tullut taas vähän "sivistettyä" itseäni katsomalla disney-klassikkoja jotka ovat olleet näkemättä: Miekka kivessä, Nalle Puh, Bolt ja Basil Hiiri - Mestarietsivä. Tosin Basil Hiiren katsoin nyt toista kertaa. 

MIEKKA KIVESSÄ, 1963

Miekka kivessä on varmaankin yksiä tyhjänpäiväisimpiä disney-klassikkoja, mitä olen nähnyt. Lähtöasetelma saattaa kuulostaa ihan mielenkiintoiselta: Merlin-velho alkaa kouluttamaan Arttu-poikaa muuttamalla itseään ja tätä eri eläimiksi. Tarina kuitenkin puuttuu lähes kokonaan, ja leffa oikeastaan alkaa vasta viimeisillä minuuteilla kun se jo loppuu! Vaikka kestoa oli vain reilu tunti, niin kelloa tuli kyllä välillä vilkuiltua. Onhan tässä klassikossa ihan hauskoja hetkiä (esim. Merlinin ja Matami Mimmin taistelu), mutta kun tapahtumat eivät oikein johda mihinkään, on hahmoista ja koko leffasta vaikea välittää. Miekka kivessä on kyllä Pikku Kanasen, Dinosauruksen ja muutaman sota-ajan leffan ohella huonoimpia näkemiäni disney-klassikkoja.

NALLE PUH, 1977

Yleisesti ottaen pidän Nalle Puhista, tai no, ainakin Nasun suuri elokuva ja Nalle Puhin uudet seikkailut ovat tärkeitä suosikkeja lapsuudestani. Disney-klassikoista olen nyt nähnyt molemmat Puhit: vuoden 1977 ja 2011 elokuvan. Ja molemmat olivat aika unohdettavia, mutta vielä enemmän tämä vanhempi klassikko. Ehkäpä lopulta itse kaipaan eheämpää kokonaisuutta ja selkeämpää juonta, sillä nyt tuli kyllä vain tylsistyttyä Puhin seikkailujen ääressä. Muutama hauska hetki siellä täällä ja ihan söpö, mutta en katsoisi uudelleen. Uskon, että jos olisin nähnyt tämän lapsena, pitäisin siitä enemmän.

BASIL HIIRI - MESTARIETSIVÄ, 1986

Basil Hiiren tarina sijoittuu Lontooseen, jossa Olivia-tytön isä Leikinheimo kidnapataan. Olivia saa tohtori Dawsonilta apua ja yhdessä he kääntyvät mestarietsivä Basil Hiiren puoleen. Siitä alkaakin jännittävä seikkailu!

Basil Hiiri tuntui jopa paranevan nyt toisella katselukerralla. Siihen saattoi vaikuttaa sekin, että ekalla katselukerralla katsoin suomidubeilla mikä oli aika kehnoa, mutta nyt katsoin originaalidubeilla ja se kuulosti paljon paremmalta. Basil Hiiren tarina on todella tiivis ja jännittävä ja pitääkin juuri siksi otteessan erittäin hyvin! Ainoastaan jotain ihan pientä "disneymäisyyttä" tuntuu jäävän puuttumaan, tai sitten asiaan voi vaikuttaa se etten ole nähnyt tätä lapsena. Hahmot ovat oikein hyviä, etenkin itse nokkela Basil ja tarinan pahis Ratigan, joka on yllättävän synkkä. Lopputaistelu kellotornissa oli myös hyvin jännittävä! (Siinä oli hauskaa huomata, että disney on ottanut vaikutteita Hayao Miyazakin Cagliostron linna-elokuvasta.) Vaikka elokuva ei rakkaimpiin disney-klassikoihin minulla lukeudu, on se erittäin viihdyttävä ja toimiva.

BOLT, 2008

Bolt kertoo nimensä mukaisesti Bolt-koirasta, joka on televisiosarjan supertähti. Bolt ei tiedä supersankaripuuhiensa olevan fiktiota vaan luulee televisiosarjaa todeksi, ja niin hänelle tuleekin järkytyksenä se fakta, että hän on vain tavallinen koira. 

Bolt oli mielestäni ihan viihdyttävä leffa, mutta jää kyllä aikalailla kertakatselukamaksi. Siinä haiskahti itse asiassa lievä Toy Storyn kopiointi: Boltin identiteettikriisi nimittäin muistuttaa häiritsevästi Buzz Lightyearin tilannetta. Tässä se on vain toteutettu hitusen laimeammin. Toki Bolt on ihan symppis hahmo, huumoria on mukana ja muutama hetki on vähän koskettavakin, mutta mitään isoja tunteita ei elokuva lopulta minussa herättänyt. Sivuhahmoista Missu oli suosikkini, hamsteri taas oli super ärsyttävä.

Kuvat: www.wikipedia.com, www.imdb.com

Arvostelu: Aladdin (1992)

 ALADDIN

Ohjaus: Ron Clements, John Musker

Pääosissa: Scott Weinger, Robin Williams, Linda Larkin, Jonathan Freeman, Frank Welker, Gilbert Gottfried, Douglas Seale

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 30min

Aladdin on vuonna 1992 ilmestynyt Disneyn 31. klassikkoelokuva. Olen hyvin varma, että se oli kouluikäisenä ihan se suosikkielokuvani Disneyltä. Pidin elokuvan seikkailullisesta ja komediallisesta otteesta, ja Jasmine oli lempiprinsessani. 

Elokuva sijoittuu Agrabaan, jossa suurvisiiri Jafar havittelee itsellensä ihmeiden onkalossa olevaa taikalamppua. Eräänä päivänä hän käskyttää apulaistaan hakemaan lampun, mutta ihmeiden onkalo ei hyväksy tätä sisäänsä todeten näin: "etsi hiomaton timantti".  Toisin sanoen sisäänkulkijan sisin täytyy olla puhdas, mitä Jafarin apulainen rikollisena ei tietenkään ollut. Pian Jafarille selviää, että hiomaton timantti olisi katurotta Aladdin. 

Aladdin on aivan tavallinen kaduilla elelevä köyhä mies, jolla on kaverinaan Abu-apina. Yhdessä he varastelevat ruoaksi muun muassa hedelmiä kojuilta. Eräänä päivänä Aladdin näkee erittäin kauniin naisen nimeltä Jasmine, joka joutuu vaikeuksiin antaessaan kojulta omenan nälkäiselle pikkupojalle maksamatta siitä. Aladdin saapuu paikalle virittelemään jekkua, minkä avulla hän saisi pelastettua neidon pulasta. Hyvin se ei tietenkään suju, vaan he saavat vartijat peräänsä. He ehtivät kuitenkin pakoon Aladdinin asuinsijaan, jossa he hieman tutustuvat toisiinsa. Pian kuitenkin vartijat löytävät Aladdinin pesäpaikan, ja hänet vangitaan. Siinä samalla Jasmine yrittää vedota vartijoihin kertomalla olevansa sulttaanin tytär. Siitä huolimatta katurotta päätyy telkien taakse. Tuon kaiken takana on tietenkin loppujen lopuksi Jafar.

Aladdin tuntuu näin aikuisena jokseenkin ristiriitaiselta hahmolta. Hänen nähdään kyllä olevan kiltti ja nöyrä köyhillä kaduilla, minkä ansiosta häntä sympatisoi, mutta jotenkin hänessä ei voi sivuuttaa sitä että hän teeskentelee lähes koko keston ajan prinssiä Jasminelle. Tavallaan Aladdinilla on siihen toki aika hyvät tarkoitusperät, mutta toisaalta se on pidemmän päälle ajateltuna hyvin itsekästä. Hahmo on kyllä silti helposti pidettävä, mutta katsojana myös vahvasti toivoo että hän olisi rehellisempi ihastuksen kohteelleen. Toisaalta pidän Aladdinissa kyllä siitä, että hän myöhemmin ymmärtää virheensä ja hieman kehittyy hahmona. Aladdinin sidekickinä toimii Abu-apina, joka on aika ahne mutta myös huvittava tapaus.

Jasmine on mielestäni oikein hyvin toteutettu prinsessa. Hän uskaltaa sanoa mielipiteensä isänsä sääntöjä vastaan eikä suostu kenenkään sulhasehdokkaan vaimoksi tuosta noin vain. Jasminella on ollut yllättävänkin suuri merkitys minulle, olihan hän idolihahmoni lapsena. Jopa niin kovasti taisin hahmoa ihailla, että siksi suosikkivärikseni tuli turkoosi (Jasminen puku on turkoosin värinen). Muutenkin olen aina pitänyt Jasminen puvustusta kaikista kauneimpana disney-prinsessojen joukosta. Lapsena pidin myös eniten prinsessoista, joilla on mustat hiukset, niin varmaan sekin on osasyynä siihen, että fanitin Jasminea. Ja olen kyllä yhä sitä mieltä, että hän on disney-prinsessoista kaikista kauneimmin suunniteltu!

Jasminen sidekickinä nähdään Rajah-tiikeri, joka ärjyy emäntänsä kosiskelijoille. Jasminen isä sulttaani on taas aika hupsu tapaus. Vaikka hän asettaakin tiettyjä sääntöjä tyttärelleen, on hän silti myös välittäväinen tätä kohtaan. Sulttaania vaivaa kuitenkin hieman hyväuskoisuus, sillä hän tuntuu luottavan liiankin helposti Jafarin puheisiin. (Näin hieman keskeisestä aiheesta sivuten, olen huomannut, että hauskoja ja hupsuja disney-isähahmoja yhdistää yksi seikka: he ovat aika pienikokoisia. Jos heitä vertaa vaikkapa radikaalisti Arielin tai Pocahontasin suurikokoisempiin isähahmoihin, eron huomaa: he ovat paljon ankarampia tyttärilleen.)

Muita hahmoja ovat sitten tietenkin vielä Henki, Taikamatto, Jafar sekä Jago. Henki on tietenkin se todellinen "highlight" koko leffasta. Hän on erittäin hauska hahmo, johon helposti kiintyy. Erityisesti Vesa-Matti Loirin tulkitsemana Henki on aivan loistava. Hauskuudestaan huolimatta on Hengellä suruja ja haaveitakin. Hän on nimittäin lampun vanki ja toivoo, että voisi vielä jonain päivänä olla vapaa. Taikamatto taas on mielestäni erittäin sympaattinen ja ihana. Vaikka hän onkin vain matto eikä puhu leffan aikana ollenkaan, on häneenkin saatu mukavasti persoonaa. Jafar on erittäin ilkeä ja ahne pahis, joka  teeskentelee Sulttaanille ja Jasminelle hyvää. Hän tuntuu havittelevan taikalamppua vaikkapa hautaansa asti. Hänen kätyrinsä Jago-papukaija taas on sellaisen ilkeän ja hauskan mukava sekoitus. 

Musikaalina elokuva toimii mainiosti. Yksikään laulu ei ole turhan tai tylsän tuntuinen. Alussa kuullaan mahtava Arabian yöt, jonka aikana näemme hienon maiseman sulttaanikunnasta. Askelta edellä -laulu taas esittelee meille tarinan sankarin, Aladdinin, ja kuinka hän selviää köyhillä kaduilla ruokaa varastellen. Ei kaveria parempaa toimii hyvänä ensiesittelynä Hengelle. Prinssi Ali kuullaan siinä, kun Aladdin saapuu "prinssinä" sulttaanikuntaan pyytämään Jasminen kättä. Elokuvan romanttisena lauluna kuullaan Se on kuin yö, joka on kyllä todella kaunis ja kuuluu ehdottomasti disneyn parhaimpien laulujen joukkoon. Sen aikana Aladdin ja Jasmine lentävät taikamatolla. 

Aladdin on erinomainen elokuva, joka onnistuu yhä ilman nostalgialasejakin viihdyttämään, jännittämään ja naurattamaan erittäin paljon. Musiikit ovat todella hyviä, erityisesti Arabian yöt ja Se on kuin yö ovat sellaisia, joista saa mukavasti kylmiä väreitäkin. Hahmotkin ovat oikein loistavia tapauksia, erityisesti Henki on kyllä yksiä ikimuistoisimpia hahmoja disneyltä, ja pahiksena toimiva Jafarkin on hyvin mieleenpainuva kaikessa synkkyydessään ja ilkeydessään. Jokin pieni piste iin päältä tunnepuolella jää kuitenkin puuttumaan, ja siksi en tälle ihan täysiä tähtiä lyö pöytään. Todellinen klassikko silti on kyseessä, ja se edustaa ehdottomasti disneyn parhaimmistoa!

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.imdb.com

Arvostelu: Pikku Kananen ~ Chicken Little (2005)

 PIKKU KANANEN

Ohjaus: Mark Dindal

Pääosissa: Zach Braff, Garry Marshall, Don Knotts, Patrick Stewart, Amy Sedaris, Steve Zahn, Joan Cusack, Wallace Shawn, Harry Shearer

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 21min

Pikku Kananen on yksi disneyn 2000-luvun leffoista, joka on ollut minulla aina vaan näkemättä. Leffalla ei kovin hyvä maine disney-fanien keskuudessa ole, ja jotkut pitävät sitä jopa studion huonoimpana tekeleenä. Ei siis ihme, että itseäni ei tämä kanaleffa ole liiemmin jaksanut kiinnostaa. Kuitenkin, kun kerta tavoitteenani on katsastella kaikki disney-klassikot läpi, niin sai Pikku Kananen vihdoin ja viimein päätyä katsottavaksi...

Tuskin on mikään yllätys, että Pikku Kanasen päähenkilönä on itse Pikku Kananen. Hän on koulussaan tai kaupungissaan ylipäätään aika kiusattu tapaus. Tarina alkaa siitä, että Pikku Kananen varoittaa kaupunkinsa Tammelan kansalaisia taivaan putoamisesta. Kuitenkin kun paniikin vallassa asukkaat tutkivat tilannetta, ajattelevat he Pikku Kanasen valehdelleen, ja että hänen päähänsä olisi taivaan palan sijasta pudonnut oikeasti vain tammenterho. Kaikkea muutakin häslinkiä Kananen saa aikaan, mikä vain lisää kaupungin vihaa häntä kohtaan. Hänen isänsäkään ei oikein ole hänen puolellaan, vaan yrittää saada pojan unohtamaan järjettömyydet. 

Päähenkilönä Pikku Kananen on ihan pidettävä tapaus, ja katsojana toivoo, että hänelle kävisi hyvin ja että hän onnistuisi tavoitteissaan. Hänen isänsä kautta tarina pyrkii käsittelemään jonkinasteista isä-poika-suhdetta, mutta se ei lopulta oikein aikaansaa sillä mitään vaikutusta. Aluksi kyseinen aihe vaikuttaa potentiaaliselta, mutta sen lopputulos on jokseenkin laimea. Isä tai Pikku Kananen ei myöskään tunnu käyvän kummoisempaa hahmokehitystä läpi, mikä toisi lihaa isä-poika-suhteen ympärille. Muita keskeisiä hahmoja ovat vielä Pikku Kanasen ystävät Sini Sorsa ja Possu Ponneton. He eivät erityisemmin jää mieleen, sillä he eivät oikein tee mitään erityistä leffassa. Sini Sorsa toimii jonkinlaisena ihastuksen kohteena Pikku Kanaselle, kun taas Possu Ponneton on lähes koko ajan melkoinen toilailija.

Tarinan lähtöasetelma vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta, mutta paketti ei oikein missään vaiheessa imaise kunnolla mukaansa vaan jää oudolla tavalla etäiseksi. Leffa menee välillä myös liian koheltamisen puolelle, mikä ei toisaalta onneksi päässyt minua sen hirveämmin ärsyttämään. Sen sijaan juoni ja hahmot jäivät ikävän ohuiksi ja latteiksi, ja etenkin lopputulos on varsin mitäänsanomaton. Leffan katsottuani ei edes tuntunut, että olisin katsonut kokonaista elokuvaa, puhumattakaan siitä ettei tämä ole lähelläkään sanaa laadukas disney-klassikko. Elokuva pyrkii olemaan hyvin huumoripainotteinen, mutta itse en muista edes nauraneeni sen aikana kuin ehkä kerran, mikä kertoo paljon huumorin kehnosta tasosta. Pikkulapsille moinen sähellyshuumori saattaa toimia, mutta aikuisena tämän parissa saa viettää aikansa aikalailla sama ilme naamallaan. Mitenkään viihdyttävä ei leffa siis lopulta ole, ja se muuttuukin aika tylsäksi viimeistään puolessa välissä.

Musikaali ei elokuva varsinaisesti ole, vaan sisältää taustamusiikkia, jonka mukana hahmot kuitenkin välillä laulavat. Kyseinen tyyli ei oikein omaan makuuni toiminut, ja musiikit olisikin tehnyt mieli sammuttaa aina kun ne alkoivat soida.

Animaatiotyyli ei ole kestänyt aikaa sitten ollenkaan. Kyseessä on toki yksiä disneyn ensimmäisiä 3D-animoituja leffoja, mutta jopa esim. aikaisemmin ilmestynyt Pixarin Toy Story näyttää miljoona kertaa kauniimmalta kuin tämä. Ainoastaan muovisuus ei latista tunnelmaa, vaan hahmojen ulkonäöt ovat suorastaan rumia. Ei voi kuin ihmetellä, että kuinka tuollaiseen lopputulokseen animaattorit ovat päätyneet. Vaikka myöhemmin ilmestynyt Riemukas Robinsonin perhe oli myös muovinen ulkoasultaan, oli siinä sentään panostettu hahmojen ulkonäköön paremmin. 

Pikku Kananen on kokonaisuudessaan varsin tyhjänpäiväinen elokuva, joka ei oikein herätä tunteita suuntaan tai toiseen eikä tee mitään vaikutusta tarinansa puolesta. Juonen lähtöasetelma on ihan lupaavan oloinen, mutta homma muuttuu aika päämäärättömäksi sen jälkeen. Muutenkin juoni jää lopulta hyvin ohueksi ja latteaksi. Hahmotkaan eivät tee kummoisempaa vaikutusta, vaan jäävät juonen tavoin varsin mitäänsanomattomiksi ja ohkaisiksi. Leffa yrittää olla hauska, mutta sen kehnonpuoleinen huumori tehoaa mitä luultavimmin vain lapsiin jos edes niihinkään. Mitenkään erityisen viihdyttäväkään ei siis Pikku Kananen ole, minkä vuoksi se tuntuu enimmäkseen tylsältä. Animaatiotyyli taitaa olla tähän mennessä kamalinta, mitä olen disneyltä nähnyt. Etenkin hahmojen design on suorastaan kuvottavan näköistä. Ei Pikku Kananen huonoin näkemäni disney-klassikko ole (sitä titteliä kantaa yhä umpitylsä Dinosaurus), mutta kehnoimpien joukkoon se kyllä kuuluu.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com

Arvostelu: Herkules ~ Hercules (1997)

 HERKULES

Ohjaus: Ron Clements, John Musker

Pääosissa: Tate Donovan, Josh Keaton, Roger Bart, Danny DeVito, James Woods, Susan Egan, Bobcat Goldthwait, Matt Frewer, Rip Torn

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 33min

Jälleen voisi palata disneyn renesanssiajan leffojen pariin, ja tällä kertaa vuorossa on Herkules. Kyseessä onkin yksi lapsuuteni suosikeista, etenkin pikkuveljeni kanssa tätä tuli useasti tölläiltyä läpi...

Tarina sijoittuu Antiikin Kreikkaan, jossa Olympos vuorella asustavat jumalat. Heistä Zeus on ylijumala, ja eräänä päivänä hän juhlii vaimonsa ja kutsuvieraiden kera poikansa Herkuleksen syntymää. Juhliin saapuu käväisemään myös ei-kutsuttu vieras Hades, joka toimii Manalan valtiaana. Hadeksella on suunnitteilla vallata Olympos vuori 18 vuoden päästä, jolloin planeetat asettuvat paikoilleen. Silloin hän nimittäin pystyisi vapauttamaan jättiläistitaanit nykyisestä vankilasta. Kohtalottarien paljastaessa hänelle tulevaisuutta kuitenkin selviää, että Herkuleksesta tulisi kova vastus Hadekselle. Niinpä Hades komentaa kätyrinsä Piinan ja Paniikin kidnappaamaan poikavauvan ja juottamaan tälle myrkkyä. Omaksi onnekseen Herkules ei kuitenkaan kuole, mutta menetti silti jumaluuden. 

Maassa Herkules kasvaa ihmispariskunnan adoptoimana, mutta hän alkaa pian huomata, että ei oikein sopeudu tavallisten ihmisten joukkoon. Herkuleksen omatessa vahvat fyysiset voimat, on niistä usein harmia muille asukkaille. Saadessaan tietää oikeista vanhemmistaan Herkules jättää ottovanhemmilleen hyvästit ja lähtee etsimään neuvoa Zeuksen temppelistä. Jotta hänestä tulisi vielä joskus oikea jumala, hänen pitäisi todistaa olevansa oikea sankari.

Herkules on siitä yllättävänkin hyvin luotu hahmo, että häntä ei ole tehty mitenkään täydelliseksi, vaikka hänestä sankari on tarkoitus tullakin. Hän käy selvästi hahmokehitystä läpi, ja hänestä löytyy niin vahvuuksia kuin heikkouksiakin. Herkules saattaa vaikuttaa melkein koko elokuvan ajan isosta lihaksistostaan huolimatta aika epävarmalta ja kömpelöltä. Suurin muutos hahmossa tapahtuukin vasta ihan lopputaistelussa ja siinä, kun hän tekee sen todellisen sankariteon. 

Sankariksi Herkulesta kouluttaa huvittava ja hieman naistenmieheltäkin vaikuttava Philoctetes/"Phil", joka on puoliksi ihminen ja puoliksi pukki. Sivuhahmoista suosikki on ehdottomasti Megara/"Meg", johon Herkules ihastuu heti ensisilmäykseltä. Meg on mielestäni piristävän erilainen naishahmo disneyltä, ollessaan sarkastinen ja omatessaan aika ikäviä muistoja liittyen rakkauteen. Kyseinen asia onnistuu tekemään hahmosta hyvinkin samaistuttavan. Hades taas on ehdottomasti eräitä parhaimpia disney-pahiksia, ollessaan niin huvittava ja synkkä samanaikaisesti. Hänen kätyreinään toimivat Piina ja Paniikki onnistuvat ajoittain huvittamaan, vaikka välillä kyseiset hahmot saattavat käväistä hieman ärsyttävyyden rajoilla. Ja ei pidä tietenkään unohtaa Herkuleksen sidekickinä toimivaa Pegasos-lentohevosta, joka taas on oikein mainio hahmo.

Herkules on aika vahvasti supersankarielokuva. Toiminta- ja taistelukohtauksia leffassa siis riittää, ja ne onnistuvatkin olemaan oikein komeita ja mukaansatempaavia. Tarinassa on mukavasti jännitystä, mutta tarvittaessa se osaa myös pysähtyä ja hengittää. Erityisesti pidän siitä, kuinka leffasta löytyy sopivasti draamaa Herkuleksen hahmokehityksen ja Megaran taustatarinan ansiosta. Lisäksi leffa on myös hyvin komediapainotteinen, eli useasti saa kyllä nauraa. 

Musikaali Herkules tietenkin on, ja laulut ovat Gospel-tyyppisiä. Suurimman osan musikaalinumeroista esittää Muusat: The Gospel truth, Zero to hero ja A Star is born. Ne ovat oikein hyviä ja rytmikkäitä. Alkupuoliskolla Herkules esittää laulun Go the distance, josta pidän kovasti sen melankolisuuden ja samaistuttavuuden vuoksi. Kouluttaessaan Herkuleksesta sankaria Phil esittää laulun One last hope. Ja sitten on vielä Megin esittämä I won't say I'm in love, joka on ehdoton suosikkini näistä lauluista! Etenkin Laura Voutilaisen tulkitsemana kyseinen laulu on mahtava.

Elokuvan animaatiotyyli on hyvin erilaista verrattuna moniin muihin disney-klassikohin. Eron selvästi huomaa etenkin hahmojen designista. Kaikkiin tyyli ei välttämättä uppoa, mutta omasta mielestäni se sopii tähän leffaan oikein hyvin.

Kokonaisuudessaan Herkules oikein hyvä disney leffa, josta komeita ja viihdyttäviä toimintakohtauksia ei puutu. Lisäksi mukana on toimivaa draamaa ja tietysti huumoria erityisesti Hadeksen ansiosta, ja kyseinen pahis on todellakin yksiä disneyn parhaimpia. Leffassa on myös muutamia piilovitsejä, joita oli erittäin huvittavaa huomata, sillä lapsena tuollaiset ovat menneet ihan ohi.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.animationscreencaps.com