Arvostelu: A Sign of Affection ~ Yubisaki to Renren (2024)

 A SIGN OF AFFECTION

A Sign of Affection -niminen anime herätti heti mielenkiintoni, kun luin sen kuvausta! Sarja löytyy Crunchyrollista, josta olenkin hiljattain innostunut. Sieltä on tullut katsottua tämän lisäksi Fruits Basketin kaikki kolme kautta, ja kyseinen anime teki minuun kyllä vaikutuksen! Pientä arvostelua olen Fruits Basketista kirjoittanut instagram-tililläni, linkki siihen löytyy oikealta selaamalla hieman alaspäin. Olenkin viime aikoina ollut aktiivisempi sielläpäin kuin blogissani. Mutta sitten takaisin animen pariin, josta haluan kirjoittaa muutaman sanasen.

Pääosassa nähdään nuori nainen nimeltä Yuki, joka on tavallinen opiskelija muiden joukossa kuuroudestaan huolimatta. Eräänä päivänä hän tapaa junassa nuoren miehen nimeltä Itsuomi, joka auttaa häntä hieman hankalassa tilanteessa. Molempien mielenkiinto toisesta herää samantien. Itsuomi haluaa tietää, minkälaisena Yuki kokee ja näkee maailman. Yukille taas avautuu aivan uusi maailma Itsuomin kautta, sillä tämä matkustelee paljon ulkomailla ja osaa kieliä. Tutustessaan toisiinsa, alkaa hahmojen välille kehittyä syvempiäkin tunteita, ja luvassa on aivan mahdottoman kaunis romanssi!

Söpö on ehdottomasti yksi sanoista, joilla kuvailisin tätä animea. Tarina ei kuitenkaan yllättäen mennyt ainakaan omaan makuuni kliseisyyden puolelle, vaan se onnistuu pitämään menonsa freesinä. Lisäksi tarina jollain ihmeellisellä tavalla imaisee mukaansa aivan täysin, ja siinä pysyykin tiukasti mukana. Ahmin 11 jaksoa nopeasti, ja tuntui tuskalliselta odottaa viimeisen 12. jakson ilmestymistä. Hahmojen välinen orastava romanssi saa helposti katsojankin vatsaan kutkuttavan tunteen aikaan! Pelkkää söpöilyä tämä anime ei kuitenkaan ole, vaan se osaa myös olla syvällinen, kun se avaa päähahmojaan tehden niistä monipuoliset. Yuki on hahmona todella ihastuttava ja sympaattinen, eikä katsojana voi olla pitämättä hänestä. Itsuomi vaikuttaa aluksi hieman mysteeriseltä, mutta kuoren alta paljastuu myös hyvin sympaattinen ja helposti pidettävä hahmo.

Ainoastaan Oushi-niminen hahmo jätti minulle hieman ristiriitaiset fiilikset. Hän on myös kiinnostunut Yukista, ja joutuukin mustasukkaisuuden valtaan huomatessaan ihastuksensa kohteen olevan Itsuomin pauloissa. Oushin mustasukkaisuuden vielä ymmärtää, mutta hänen käyttäytymisensä Yukia kohtaan ei välillä ollut mielestäni kovin mukavaa katseltavaa. Hahmo saa onneksi edes pientä kehitystä sarjassa, vaikka hieman toivomisen varaa se vielä jätti. Pidin kuitenkin ehdottomasti siitä, kuinka kypsästi Itsuomi suhtautui Oushin tunteisiin Yukia kohtaan. Hahmosta olisi voitu tehdä tylymminkin asiaan suhtautuva. Sivuhahmoista myös Emma saattaa tuntua turhauttavalta muutamaan otteeseen, mutta onneksi kyseinen asia ratkeaa lopussa.

A Sign of Affection on tiivistettynä mielestäni eräitä kauneimpia romanttisia animeita! Sen päähahmot ovat erinomaisesti luodut, tarina on kutkuttava ja yllättävänkin syvällinen, ja se jättää janoavan tunteen saada nähdä lisää. Todellakin toivon, että tälle tehtäisiin toinenkin kausi. Voisi myös ehkä yrittää etsiskellä käsiinsä mangan, johon tämä perustuu. Suosittelen tätä animea kaikille romantiikannälkäisille katsojille!

Kuvat: www.imdb.com

Arvostelu: Princess Tutu (2002)

PRINCESS TUTU

Ohjaus: Junichi Sato, Shogo Koumoto

Pääosissa: Takahiro Sakurai, Nanao Katô, Nana Mizuki, Naoki Yanagi

Genre: anime, seikkailu, komedia

Jaksojen lkm ja kesto: 26 kpl / 30min

Noin pari kuukautta sitten aloitin katsomaan animesarja Princess Tutua. Pinnalta katsottuna se vaikuttaa suorastaan hyvin tyttömäiseltä ja sokeriselta sarjalta, ja sitä se melkein puoleen väliin jaksojen lukumäärästä hieman olikin. En siis todellakaan jäänyt tähän edes heti koukkuun, mutta halusin mielenkiinnosta ottaa selvää, josko se kuitenkin jossain vaiheessa todistaisi ennakkoluuloni vääräksi ja se ei olisikaan mikään kliseinen satu. Ja niinhän siinä kävikin!

Olipa kerran Drosselmeyer, jolla oli kyky herättää kirjoittamansa tarinat eloon. Hän kuitenkin kuoli ennen kuin ehti kirjoittaa viimeistä satuaan The Prince and the Raven (Prinssi ja Korppi) loppuun. Niinpä tarinan kaksi päähahmoa jäivät jumiin ikuiseen taisteluun. Monien vuosien jälkeen Korppi kykeni pääsemään todelliseen maailmaan, ja prinssi taisteli häntä vastaan. Hävittääkseen Korpin pahuuden, prinssi murskasi sydämensä miekallaan menettäen siten kaikki muistonsa ja tunteensa...

Päähenkilönä toimii Ahiru Arima, joka on alun perin ankka, mutta joka haluaisi olla ihminen. Hän nimittäin rakastuu Mythoon (prinssiin), ja haluaisi nähdä tämän hymyilevän. Drosselmeyer, joka on nyt vain haamu, haluaa saada tarinan päätökseen ja päättää toteuttaa ankan toiveen. Ahiru saakin tehtäväkseen löytää ja palauttaa kaikki sydämen palaset Mytholle. Hän saa haltuunsa kaulakorun, jota kaulassa pitämällä hän on ihminen, ja jonka avulla hän muuttuu Princess Tutuksi, jona hän toteuttaa tehtävänsä. Princess Tutu ei saisi kuitenkaan koskaan tunnustaa rakkauttaan prinssille, sillä muuten hän haihtuisi ilmaan ja katoaisi.

Aluksi tosiaan tarina saattaa vaikuttaa melko tyttömäiseltä ja kliseiseltä, mutta vähän ennen puolta väliä se osaa todellakin yllättää katsojansa. Sarja nimittäin alkaa hienosti syventämään hahmojaan tuoden heihin uusia puolia, eikä kaikki enää olekaan sitä mitä aluksi ehti luulla. Pidän erityisesti siitä, että mitään yksioikoisen pahaa tyyppiä ei tarinassa lopulta olekaan. Sarjan edetessä mukaan mahtuu mainiosti jännitystä, hauskoja hetkiä, kauniita balettitanssikohtauksia ja myös herkkyyttä. Etenkin loppua kohti tarina menee yllättävänkin koskettavaksi, ja voin myöntää että parin viimeisen jakson aikana hieman herkistyin.

Ahiru on päähenkilönä todella sympaattinen ja aika herkästi innostuva tapaus. Vaikka hänen innostuneisuus voisi helposti tuntua ärsyttävältä, löytyy hänestä niin mukavasti herkkyyttä ja hauskuutta, että hänestä ei voi olla pitämättä. Tarinan edetessä hahmo myös osoittaa olevansa yllättävänkin vahva, sillä hän ei helposti luovuta hankaluuksien ilmaantuessa eteen. 

Muita keskeisiä hahmoja ovat itse tarinankertoja Drosselmeyer, prinssin suojelija Fakir, Mytho/prinssi sekä Rue/princess Kraehe. Mytho jää jokseenkin tyhjäksi hahmoksi, ja etenkin aluksi hän tuntuu hyvin tylsältä. Hän ei lopulta kunnon toimintaa sarjassa saakaan kuin vasta lopussa, mikä ei toisaalta haittaa sillä Fakir ja Rue ovat selvästi häntä merkittävämmässä roolissa. Fakirista tuli ehdottomasti suosikkihahmoni, mikä on aika huvittavaa sillä en aluksi voinut sietää häntä. Rue myös osasi yllättää minut ristiriitaisella luonteellaan, sillä samaan aikaan häntä pitää sekä pahana että hyvänä tyyppinä.

Pääasiassa hahmot ovat siis erittäin onnistuneita tapauksia, mutta valitettavasti on kolme hahmoa, joista en oikein välittänyt. Ja niitä ovat Ahirun kaksi ärsyttävää tyttökaveria sekä balettitanssiopettaja Neko-sensei. Etenkin Ahirun kaverit olivat jopa aika turhia. Neko-sensein avioliittovitsit olivat aluksi huvittavia, mutta kun kyseiset vitsit toistuivat melkeinpä jokaisessa jaksossa, alkoivat ne tuntua aika väsyneiltä ja turhauttavilta.

Kehua haluan antaa tietenkin animaatiotyylistä ja musiikista. Visuaalisesti kyseessä on oikein kaunis sarja, ja klassista musiikkia hyödynnetään mukavasti balettiteeman ansiosta. Myös aloitus- ja lopetusintrot ovat erittäin onnistuneita. Melko usein kelaan animesarjojen introt, mutta Princess Tutun intro on niin kaunis ja ihana, että se oli jokaisessa jaksossa ihan pakko kuunnella!

Princess Tutu on erinomainen anime, joka ennakkoluuloista huolimatta onnistui yllättämään minut todella positiivisesti. Sarja on lopulta hyvinkin ennalta-arvaamaton juonen ja hahmojen osalta, eikä todellakaan mikään kliseinen ja tyttömäinen satu. Mukana on myös sopivasti jännitystä ja koskettavuutta. Muutamat jaksot tuntuivat ehkä hieman junnaavilta, ja aikaisemmin mainitsemani kolme hahmoa tuottavat myös miinusta. Muuten pidin tästä kovasti, ja olen varma että tulen katsomaan sen joskus uudelleen.

Ps. Tämä ihana komistus (Fakir) vei todellakin sydämeni! Ihan helposti paras hahmo koko sarjassa!

Sarjan tiedot: www.wikipedia.com, www.imdb.com

Kuvat: https://www.google.com/url?sa=i&url=https%3A%2F%2Fprincesstutu.fandom.com%2Fwiki%2FAnime&psig=AOvVaw01WjgQnDsfZpbQ8QyFNuHs&ust=1620798484131000&source=images&cd=vfe&ved=0CAMQjB1qFwoTCKC_roH3wPACFQAAAAAdAAAAABAJ, https://www.google.com/url?sa=i&url=http%3A%2F%2Fbetaisdead.blogspot.com%2F2013%2F05%2Fanime-review-princess-tutu.html&psig=AOvVaw0yw3LITtcZzH5G1Vo0VVzL&ust=1620803155801000&source=images&cd=vfe&ved=0CAMQjB1qFwoTCMiswMGIwfACFQAAAAAdAAAAABAK, https://www.google.com/url?sa=i&url=https%3A%2F%2Fwww.amazon.com%2FPrincess-Tutu-Season-01%2Fdp%2FB003B1VIXI&psig=AOvVaw3Q6pq7WnXU68LAfrzVzEN6&ust=1620803246490000&source=images&cd=vfe&ved=0CAMQjB1qFwoTCLDNpeOIwfACFQAAAAAdAAAAABAJ, https://www.google.com/url?sa=i&url=https%3A%2F%2Fprincesstutu.fandom.com%2Fwiki%2FFakir&psig=AOvVaw0SAh4DcgEbgLRLtHGVKzNl&ust=1620804980728000&source=images&cd=vfe&ved=0CAMQjB1qFwoTCNiq3p2PwfACFQAAAAAdAAAAABAN

Arvostelu: Atypical kaudet 1&2

ATYPICAL

KAUDET 1&2

Pääosissa: Keir Gilchrist, Jennifer Jason Leigh, Brigette Lundy-Paine, Michael Rapaport, Nik Dodani, Graham Rogers, Amy Okuda, Jenna Boyd, Fivel Stewart

Genre: draama, komedia

Jaksoja: 8 (kausi 1) ja 10 (kausi 2)

Jäin viikko sitten huomaamattani koukkuun Netflixin Atypical-sarjaan. En alkuun uskonut sen olevan mitenkään erityinen, ja vaikka sarjan nimi on joskus aiemminkin Netflixissä silmiini osunut, ei se herättänyt mielenkiintoani. Mutta kappas vaan, ensimmäisestä jaksosta lähtien olin aivan myyty, ja viikon sisällä kaksi kautta onkin jo tullut katseltua läpi!

Atypicalin päähenkilönä toimii 18-vuotias autistinen poika Sam Gardner. Hän haluaisi aloittaa seurustelun kuten muutkin ikätoverinsa. Sam ei kuitenkaan ole ihan tavallinen poika, sillä autismi korostaa tiettyjä piirteitä hänessä: hän esimerkiksi puhuu hyvin suorasanaisesti, hänellä on tietynlaisia pakkomielteitä, hän ahdistuu helposti liiassa melussa... Kahden ensimmäisen kauden aikana onkin mielenkiintoista seurata, kuinka hahmo muuttuu. Sam tuo suorasanaisuudellaan monia hauskoja tilanteita esille, mutta sarja ei kuitenkaan onneksi väännä hahmon autismista millään tavoin vitsiä. Sarja on pääosin aika komediapainotteinen, mutta se osaa silti myös luoda uskottavaa draamaa ja koskettavuutta oikeissa hetkissä. Samista hahmona myöskin oppii helposti pitämään, ja häneen pystyy samaistumaan.

Muita hahmoja ovat äiti Elsa Gardner, isä Doug Gardner, sisko Casey Gardner, Samin paras ystävä Zahid Raja sekä Samin terapeutti Julia Sasaki. Muitakin hahmoja sarjan edetessä mukaan ilmestyy. Jos joku hahmoista pääsi minua ärsyttämään, se on Samin äiti Elsa. Niin monesti raivostuin hänen tekemisistä ja käyttäytymisestä! Toisaalta hahmoa onneksi oppii viimeistään toisen kauden loppupuolella sympatisoimaan ja ymmärtämään, siitä plussaa. Elsa on aika ylisuojelevainen äiti, joka vähän väliä saattaa pelätä jotain pahaa tapahtuvan Samille. Isä Doug sen sijaan on oikein sympaattinen tapaus, joka on valmis antamaan enemmän tilaa Samille tämän halutessa muuttua hieman itsenäisemmäksi sarjan edetessä. Casey on aika kiusoitteleva ja hauska sisko, mutta antaa silti ymmärtää välittävänsä paljon veljestään. Suosikkihahmokseni  näin äkkiseltään valitsisin ehkäpä Samin ystävän Zahidin, jonka "nerouksille" sai kovasti nauraa. Pelkästään komediallinen hahmo ei kuitenkaan onneksi ole kyseessä, vaan hän aidosti välittää Samista ja pysyy tämän tukena. Kunnon bestis on siis todella kyseessä.

Sarja pohjustaa päähenkilönsä ja muutkin hahmot alussa erinomaisesti, eikä missään jaksossa tullut pienintäkään tunnetta, että katsojana olisi joistakin asioista pihalla. Keskeisimpiin hahmoihin todella kiintyy, minkä ansiosta draamalliset hetket onnistuvat aidosti olemaan pysäyttäviä ja koskettavia. Yllätyin eniten siitä, kuinka hauska sarja lopulta on kyseessä. En ainakaan nyt juuri saa mieleeni toista draamakomedia-sarjaa, jonka aikana olisin nauranut näin paljon! Ja silti homma ei ole vain vitsailua, vaan tunnelma osaa myös muuttua aidosti vakavaksi tarpeen tullen.

Juoneltaan sarja ei ole mitenkään ihmeellinen tapaus, minkä jotkut voivat kokea miinukseksi. Minuun jonkin sortin "arkinen tavanomaisuus" tässä tapauksessa kuitenkin vain upposi erinomaisesti ja piti minut jatkuvasti otteessaan.

Atypical edustaa ehdottomasti Netflix-alkuperäissarjojen laadukasta puolta, ja suosittelenkin sitä kiinnostuneille huoletta! Siihen jäi heti ensimmäisestä jaksosta lähtien koukkuun, ja koska jaksojen pituus on vain n. 30 minuuttia, katsoi sarjan kaksi kautta helposti viikon sisällä läpi. Sarja pitää draaman ja komedian täydellisessä tasapainossa, minkä ansiosta tarina sekä naurattaa että koskettaa. Hahmot ovat pääosin onnistuneita tapauksia ja heistä katsojana aidosti välittää. Ainoastaan Samin äiti Elsa pääsi nyppimään jonkin verran, mutta viimeistään 2. kauden loppupuoliskolla hahmo muuttuu mukavammaksi. Positiivisin mielin käynkin sitten seuraavaksi 3. kauden kimppuun...

Sarjan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.imdb.com, www.nypost.com, eu.usatoday.com

Arvostelu: Tyttö, joka huusi sutta ~ Ulven kommer (2020)

TYTTÖ, JOKA HUUSI SUTTA

Pääosissa: Bjarne Henriksen, Flora Ofelia Hofman Lindahl, Christine Albeck Borge, Peter Plaugborg, 

Genre: draama, mysteeri

Jaksojen lkm: 8

Jakson kesto: n. 59min

Yle Areenaan on hiljattain saapunut uusi tanskalainen tv-sarja. Alkuun en tiennyt siitä mitään, mutta vanhempieni innostuessa siitä he suosittelivat sitä myös minulle. Sarja nappasi kuin nappasikin minut heti ensimmäisen jakson alkuminuuteilta lähtien mukaansa, ja tuntui suorastaan tuskalliselta että ei ehtinyt ahmia kaikkia jaksoja yhden päivän sisään...

14-vuotias tyttö Holly on kirjoittanut koulussa aineen, joka antaa hälyttäviä vihjailuja hänen perheen sisäisistä tapahtumista. Holly syyttää aineessaan isäpuoltansa väkivaltaisuudesta, ja huolestunut opettaja ottaa yhteyttä sosiaalityöntekijä Lars Madseniin. Lars saapuu koululle keskustelemaan tytön kanssa, joka väittää että isäpuoli on lyönyt häntä. Lars jututtaa koulussa myös Hollyn pikkuveljeä Theoa, jolla vieläpä sattumoisin on käsi kipsissä. Sosiaalityöntekijä pistää heti tuulemaan ja saakin lapset jo vuorokauden sisällä sijoitettua sijaiskotiin. Vanhemmat ovat tietenkin aivan järkyttyneitä asiasta, ja niin edessä onkin kiivas selvittely siitä, mikä on totta ja mikä ei. Onko Holly vain vaikeassa iässä oleva teinityttö, vai onko hänen ainekirjoituksessaan kenties jotain perää?

Kuten alussa jo mainitsinkin, sarja nappasi minut välittömästi ensiminuuteilta mukaansa. Asetelma on hyvin kutkuttava ja jännittävä, painavimpana syynä se, että kaikkea ei heti paljasteta katsojalle. Jakso jaksolta pääsemme aina kerroksen verran lähemmäs totuutta vielä sitä tietämättä. Sarjan tunnelma on hyvin mukaansaimaiseva kaikessa mysteeriydessään. Vielä sen kaiken kruunaa se, että tapahtumat tuntuvat luonnollisen uskottavilta ja draama on väkevästi ilmaistua. Jos kyseessä olisi Hollywoodin tuottama sarja, pauhaisi taustalla takuuvarmasti yliampuva musiikki, ja draamakin saattaisi olla vaarasssa joutua liioitelluksi. Pohjoismaissa onneksi käytetään muita, uskottavampia kikkoja filmatisoinneissa. 

Hahmoista on onnistuttu tekemään sopivalla tavalla mysteerisiä siten, että emme tiedä heistä vielä kaikkea. Siitä huolimatta he tuntuvat hyvin helposti lähestyttäviltä, ja tunnetasot välittyvät heidän kautta erittäin voimakkaasti katsojalle. Huomasin useassa kohtauksessa, erityisesti viimeisessä jaksossa, että sydämeni pomppasi taukoamatta rinnassa. Vaikka kyseessä ei ole varsinaisesti mikään trilleri vaan pikemminkin draama epätasapainoisesta perheestä, sai se minut useaan otteeseen hyvin jännittyneeksi. 

Aina tällaisissa filmatisoinneissa, joissa ydin paljastuu vasta lopussa on pelkona se, että lopetus ei olisi tyydyttävä. Tyttö, joka huusi sutta onnistui silti hoitamaan senkin asian erinomaisella tavalla. Ketään ei loppujen lopuksi mustamaalattu täysin, sillä sarja varmisti vielä viimeisillä minuuteillaankin, että katsoja tuntee sympatiaa jokaista hahmoa kohtaan. Sen käsittelemät aiheet antavatkin jonkin verran pohdiskeltavaa katsojalle.

Tyttö, joka huusi sutta on kaikin puolin suorastaan täydellinen draamasarja. Se nappaa katsojan mukaansa heti ensimmäisellä jaksollaan, eikä sen katselemista malttaisi millään jättää kesken. Mitä emotionaaliseen tasoon ja tapahtumiin tulee, ei sarja todellakaan päästä katsojaansa kovin helpolla. Draama tuntuu luonnollisen uskottavalta mutta silti voimakkaalta, vaikka mitään taustamusiikkia ei mukana olisikaan. Tunnelma on hyvin intensiivinen ja mukaansaimaiseva. Myös sarjan kesto oli juuri sopiva kaikessa tiiviydessään, eikä se jättänyt toivomisen varaa minkään suhteen. Minulta Tyttö, joka huusi sutta saa täydet pisteet, ja se on helposti yksiä vaikuttavimpia näkemiäni sarjoja ikinä!

Sarjan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.imdb.com, www.episodi.fi, www.nabolandskanalene.no

Arvostelu: Ylpeys ja ennakkoluulo ~ Pride and Prejudice (1995)

YLPEYS JA ENNAKKOLUULO

Pääosissa: Jennifer Ehle, Colin Firth, Susannah Harker, Julia Sawalha, Alison Steadman, Benjamin Whitrow, Crispin Bonham-Carter, Polly Maberly, Lucy Briers

Genre: draama, romanssi

Kesto: 5h 27min

Jaksojen lkm: 6

Ylpeys ja ennakkoluulo (Pride and Prejudice) on Jane Austenin romaaniin (1813) perustuva BBC:n vuonna 1995 ilmestynyt minisarja. Romaanista on tehty myös elokuvasovituksia, joista olen nähnyt vuonna 2005 ilmestyneen. Tämä minisarja on kuitenkin henkilökohtainen suosikkifilmatisointini. Se ei ole muuttunut silmissäni huonommaksi missään vaiheessa, vaan jaksaa yhä naurattaa ja koskettaa minua kerta toisensa jälkeen.

Teos on minulle tuttu myös romaanin muodossa, sillä olen lukenut sen joskus muutama vuosi sitten. Sarja tuntuu seuraavankin sitä todella uskollisesti. Pidin erittäin paljon tästä myös kirjan muodossa - sen lukeminen sujui helposti ja myös se onnistui naurattamaan minua useaan otteeseen. Suosittelen siis sarjan katsomisen lisäksi ehdottomasti romaanin lukemista, se on myös aivan mainio.

Tarina sijoittuu Englantiin. Pääosassa on nuori nainen nimeltä Elizabeth Bennet, joka on perheessään toiseksi vanhin tytär. Hänen sisaruksiaan ovat Jane-esikoinen, Mary, Kitty ja Lydia-kuopus. Koska perheen isä ei ole saanut poikaa perillisekseen, tulisi kunkin tyttären yrittää onnensa mukaan saada naimakumppaniksi rikas mies. Pian lähistölle asettuukin juuri sopivasti varakas herra Bingley, joka sattumoisin osoittaa kiinnostusta Bennetin vanhinta tytärtä Janea kohtaan. Tanssiaisissa hommat alkavat edetä, ja katsojalle tulee  tutuksi myös Bingleyn ystävä herra Darcy. Darcyn ylpeä ja jopa röyhkeä käytös tekee inhottavan vaikutuksen Elizabethiin. Siinä kahden välille muodostuvien epämiellyttävien mutta toisaalta mielenkiintoisten sävyjen myötä sarja nappaa katsojan mukaansa. Onko Elizabeth vain ennakkoluuloinen ja huhut herra Darcysta paikkaansa pitämättömiä, vai onko kyseinen herra niin kylmä kuin antaa ymmärtää?

Sarjan aikasijoitus (1700-1800) on todella mukavasti otettu huomioon niin puvustuksissa, ympäristöissä kuin myös hahmojen käytöksissä. Aina sarjaa katsoessa tuntuu kuin olisi itsekin sillä samalla aikakaudella eikä nykyajan teknologian pyörteissä. Hyppäys aikaan jolloin matkustettiin hevosvaunuilla ja varakkuus ja sukupuoli määräsi ihmisen paikan yhteiskunnassa, on jotain aivan erilaista ja aina hyvin mielenkiintoista katseltavaa. Sarja tekee kokonaisuudessaan hyvin uskottavan vaikutuksen aikasijoitukseensa nähden.

Päähahmo Elizabethin näyttelijä Jennifer Ehle tekee erittäin mahtavan roolisuorituksen. Hän sopii juuri mainiosti suorapuheisen ja vahvasti elekieltä käyttävän naisen saappaisiin. Muistan joskus aikaisemmin pitäneeni Elizabethiä melko vähäeleisenä hahmona, mutta hänhän juuri maittavasti elehtii eri tilanteissa silmillään. Herra Darcya näyttelevä Colin Firth on myös aivan loistava. Hahmo on etenkin aluksi sosiaalisesti taitamaton ja hieman töksähtelevä, ja sen roolin Colin Firth suorittaa oikein mainiosti. En voisi kuvitella kummankaan rooliin muita näyttelijöitä, sillä nuo kaksi hoitavat hommansa erittäin hyvin. Heidän väliset kanssakäymiset ovat mielenkiintoista ja välillä jopa hilpeää seurattavaa.

Monia romanttisia hömppiä sun muita nähneenä on pakko todeta, että tarina ei yllättäen ole niiden monien muiden romanssien tapaan mitenkään imelä tai kliseinen. Romanssit on tässä käsitelty niin mukavalla ja raikkaalla otteella, että  voisin huoletta suositella tätä ihan mieskatsojillekin. Se ei myöskään ole mitään tyypillistä pusipusipainoitteista romantiikkaa, vaan keskittyy esittämään tunteet hienovaraisemmalla tavalla: hahmojen eleillä, silmäkontakteilla ja mainioilla dialogeilla. Toisin sanoen romanttiset tunteet saa katsojana mukavasti aistia rivien välistä. Pelkkää romantiikkaa on turha luulla sarjassa vain olevan. Tämä on nimittäin jopa suorastaan yksiä viihdyttävimpiä katsomiani sarjoja: se onnistuu saamaan katsojansa aidosti nauramaan monen monet kerrat. Erityisesti mainitsemisen arvoisia Elizabethin ja Darcyn lisäksi ovat rouva ja herra Bennet. Rouva Bennet eli perheen äiti on hauska ylihysteerisyydellään ja sentimentaalisuudellaan, kun taas herra Bennet on välillä vaimoansa kiusoitteleva isäntä.

Ylpeys ja ennakkoluulo on kaiken kaikkiaan erinomainen minisarja, ja se on mielestäni paras Austenin romaanista tehty filmatisointi. Se herättää tunteita laidasta laitaan, erityisesti se onnistuu saamaan katsojansa nauramaan yllättävän monet kerrat. Tarina sijoittuu tunnelmaltaan, hahmoiltaan sekä ulkoasultaan uskottavasti omaan aikaansa, niin että sitä on katsojana ihan itsekin kyseiseen aikaan uppoutuneena. Hahmot sekä näyttelijät pelaavat kertakaikkiaan loistavasti yhteen, erityisesti päärooleissa olevat Jennifer Ehle ja Colin Firth. Filmiä voi helposti suositella myös mieskatsojille sekä kyynisemmällekin ihmiselle, sillä romantiikka ei yllättäen ole mitenkään ylipainotetun tai kliseisen tuntuista.

Sarjan tiedot: www.imdb.com 

Arvostelu: Anohana ~ The flower we saw that day (2011)

ANOHANA

THE FLOWER WE SAW THAT DAY

Ohjaus: Tatsuyuki Nagai

Pääosissa: Miyu Irino, Ai Kayano, Haruka Tomatsu, Takahiro Sakurai, Saori Hayami, Takayuki Kondô

Genre: anime, draama

Jaksojen lkm: 11

Anohana on vuonna 2011 ilmestynyt animesarja, jota pidetään hyvin usein yhtenä eniten tunteita herättäneenä animena. Tässä puolen vuoden sisään minun on tullut katsottua se jo kahdesti, ja yhä jäi vahva fiilis, että tulen sen mielelläni katsomaan vielä uudelleenkin. Se käy hyvin kätevästi, sillä jaksoja on vain 11, ja kunkin jakson kesto on likimain 20 minuuttia. 

(Vink! Tämä anime löytyy Netflixistä.)

Sarjassa on viisi keskeistä hahmoa, jotka kuuluivat lapsena samaan ystäväporukkaan. Ajan saatossa etäisyys heidän välille on kasvanut. Kaikki tuo alkoi siitä, kun porukan kuudes hahmo, Menma, yllättäen kuoli. Eräänä päivänä Menma ilmestyy haamuna päähenkilön Jintan elämään. Pian selviää, että porukan olisi aika palata koolle ja toteuttaa Menman viimeinen toive, jotta tämä voisi löytää rauhan.

Jinta on aluksi hyvin sosiaalisesti eristäytynyt muista ihmisistä, kun Menma yhtäkkiä ilmestyy hänen elämäänsä. Ensin Jinta luulee kyseessä olevan stressistä johtuvaa harhakuvitelmaa, joka jatkuvasti häiritsee ja kiusaa häntä. Vähitellen entiset ystävykset, Jinta, Anaru, Tsurumi, Poppo sekä Yukiatsu, kokoontuvat taas yhteen sen seurauksesta, että Menma on ilmestynyt kuolleista. Aluksi kukaan ei ole uskoa Jintaa, sillä hän on jostain syystä ainoa, joka kykenee näkemään Menman. Viimeistään fyysisten esineiden liikuttelujen ja paperille kirjoittamisen seurauksesta porukka alkaa vähitellen uskoa, että heidän kuollut ystävänsä on läsnä. Niinpä he tekevät kaikkensa, jotta Menman toiveen toteutuminen onnistuisi.

Vaikka aluksi vain toiveen toteuttaminen vaikuttaisi olevan se oleellisin asia tässä sarjassa, niin todellisuudessa se on hahmojen kehittyminen. Jokainen hahmo on täynnä vikoja itsekkyydestä ja mustasukkaisuudesta aina omantunnon tuskiin asti. Jokaisen motiivit ja ajatukset kytkeytyvät menneisyyteen, jossa välillä myös hypätään. Mielestäni on hienosti toteutettu, kuinka jokainen hahmo alkaa loppua kohti myöntämään omia virheitään ja kivuliaita ajatuksiaan, joita he ovat monen vuoden ajan sisällään pitäneet. Kullakin on omanlainen suhteensa Menmaan, ja pikkuhiljaa selviää myös todellinen syy hänen ilmestymiselleen.

Mikä viimeistään tässä animessa avaa kyynelkanavat, on ehdottomasti viimeinen jakso, jossa on paljon tunteiden purkauksia ja katkeransuloista sävyä. Sarja onnistuu surullisuudestaan huolimatta olemaan masentamaton ja yllättävän huumorintajuinenkin. 

Animaatiotyyli on mielestäni hyvin onnistunutta. Ero menneisyyden ja nykypäivän välille on tehty hienosti muun muassa värien sävyjä vaihtelemalla. Elokuvan soundtrack eli alkutunnari on todella hyvin onnistunut, ja tulee taatusti uudelleenkatsomisen yhteydessä herättämään tunteita. Muukin musiikki on todella hyvin onnistunutta ja pysyy täydellisessä tasapainossa elokuvan haikeahkon tunnelman kanssa. 

Anohana on loppujen lopuksi yllättävän lyhyt anime, sisältäen ainoastaan 11 jaksoa, joiden kestokin on vain noin 20 minuuttia. Kuitenkaan ei jäänyt yhtään sellaista tunnetta, että jotain olisi jäänyt puuttumaan. Mielestäni tuo suhteellisen lyhyt kesto on jo yksinään takaamassa sen, että mitään turhaa tai ylimääräistä ei tähän sarjaan ole tungettu. Kuhunkin hahmoon on keskitytty hyvin ja tuotu esille jokaisen tunteet ja vikojen syyt. Hahmot ja tapahtumat ovat helposti samaistuttavia tapauksia, koska ne eivät kiillä täydellisyydestä. Ainoa hahmo, joka tuntui jäävän ehkä turhankin viattomaksi, on itse Menma. Hän on olemukseltaan hyvin kiltti ja ajattelee aina muita ennen itseään. Toisaalta tuo kiltteys ja ystävällisyys saattaa mennä välillä hieman liiankin pitkälle ottaen huomioon, ettei kyseisestä hahmosta juuri vikoja löydy.

Kaiken kaikkiaan Anohana on erinomaisesti onnistunut animesarja. Se onnistuu olemaan samaan aikaan pirteä ja koskettava. Sarja tarjoaa hyvin laadukkaasti suunniteltuja hahmoja, joista kukaan ei jää liian alikehitetyksi tai avonaiseksi. Ainoastaan Menma jäi sellaiseksi tapaukseksi, josta olisi saanut löytyä kaiken puhtauden alta niitä vikojakin. Sarjan kesto on mukavan tiiviin oloinen, eikä siinä tunnu olevan mitään turhaa. Sen kulkua seuraa isolla mielenkiinnolla odottaen, mitä kaikkea hahmojen menneisyydestä ja sisimmästä paljastuu. Tämä on myös ensimmäinen ja tähän asti ainoa animesarja, joka on saanut minut herkistymään. 

Muita animesarjoja, joita voin suositella (genrestä riippumatta): 

Erased, 

Violet Evergarden, 

Your lie in April

Lähteet: www.imdb.com

Arvostelu: True blood kausi 1

TRUE BLOOD

KAUSI 1

Ilmestymisvuosi: 2008

Jaksojen lkm: 12

Ikäraja: 16

(Koko teksti on spoilerivapaa)

True blood on niitä sarjoja, jotka ovat pysyneet todellisina kestosuosikkeina minulla. Innostus vampyyrijuttuihin alkoi joskus 12-vuotiaana Twilightista (kyllä, tästäkin tuli joskus pidettyä, nyt ihmettelen että miksi), teini-ikäisenä sitten alkoi kuume Vampyyripäiväkirjojen kanssa ja myöhemmin myös True bloodin kanssa.

Tästähän on siis alunperin kirjasarja, jonka ensimmäistä osaa aloin sitten mielenkiinnosta lukemaan. Pian kuitenkin huomasin, että siitähän on tv-sarjakin, ja tietenkin se tv-sarja sitten houkutteli enemmän. Olen jälkeenpäin silti lukenut sarjan ensimmäisen kirjan, ja se oli oikein hyvä. Ensimmäinen kausi seuraakin sitä melko uskollisesti, ainoa ero on ihan viimeisessä kohtauksessa, jossa kirjasta yksi lempihahmoistani jätettiin pois. Mutta pitemmittä puheitta, tämä on pysynyt uskollisesti yhtenä suosikkisarjanani (paras vampyyriaiheinen mitä tiedän) eikä tätä oikein voi olla katsomatta vähintään kahden vuoden välein.

JUONI

True bloodin tarina sijoittuu pikkukaupunkiin nimeltä Bon Temps. Päähenkilönä seurataan Sookie Stackhousea, joka omaa telepaattisia kykyjä eli kykenee siis lukemaan muiden ajatuksia. Ainoan poikkeuksen siihen vaikuttaisi tekevän vampyyrit, mikä pidemmän päälle ajateltuna on ihan järkevää (kuolleitahan he ovat). Sookie työskentelee tarjoilijana Merlotte's:n baarissa, jonka omistaa Sam Merlotte, ja eräänä päivänä sinne saapuu vampyyri Bill Compton. Sookie haluaa tietenkin väistämättä tutustua tuohon muukalaiseen, jonka seurassa hän voi olla kuulematta tämän ajatuksia. 

Sookien ja Billin lisäksi muutakin draamaa ja ihmissuhteita riittää kovasti jo ensimmäisen kauden aikana. Yhdeksi (sivu)juoneksi muodostuu myös murhamysteeri. Joku vaikuttaisi harrastavan vampyyrien kanssa tehtailevien naisten kuristamista, mikä tuo omalta osaltaan jännitystä mukaan.

Tarinan maailmasta vielä sen verran, että ihmiset ja vampyyrit pyrkivät siis elämään sopusoinnussa. Eli poikkeuksellisesti sarja, jossa vampyyrit eivät ole salaisuus. Nimi true blood tulee kirjaimellisesti keinotekoisesta verestä, jota vampyyrit juovat sen sijaan että tappaisivat ihmisiä ravinnokseen (ainakin jokseenkin, heheh).

HAHMOT

Sookie Stackhouse (Anna Paquin) on siis päähenkilö, ja pääosin ihan hyvin onnistunut sellainen. Ensimmäisissä jaksoissa Anna Paquin tosin vaikuttaa jonkin verran jäykältä roolissaan, mutta loppua kohti hänen hahmonsa muuttuu uskottavammaksi. Tietyt ilmeet ja irvistykset tosin eivät välillä mene oikein läpi (ainakaan minulla). Mutta onneksi sivuhahmot saavat hyvin paljon ruudun aikaa, ja ovatkin paljon mielenkiintoisempia tapauksia muutenkin. Sookie tosiaan osaa lukea muiden ajatuksia erottaen niin visuaalisia kuvia kuin myös puheita muiden päiden sisältä. Kyseinen taito tulee olemaan hyödyksi muun muassa murhaajan selvittämisessä. Sookie osaa myös pitää puolensa ja on hyvin itsenäinen.

Bill Compton (Stephen Moyer) on siis ensimmäinen vampyyrituttavuutemme. Itse en pidä tyyppiä kovin hottiksena, heheh. Se pokaali menee ehdottomasti eräälle toiselle. Stephen Moyer on Paquinin tavoin aluksi hieman jäykkä, mutta roolisuoritus vain paranee paranemistaan kauden edetessä. Heidän välinen suhde onnistuu myös olemaan uskottava, koska heti ensimmäisenä he eivät hyppää sänkyyn. Bill on hyvä tyyppi ja kohtelee Sookieta hyvin, mutta ei kuitenkaan lukeudu niihin suosikkihahmojeni joukkoon.

Sam Merlotte (Sam Trammell) on yllättäen sellainen tapaus, josta oppii pitämään hyvinkin paljon sarjan edetessä. Muistelen, että en kauden alussa juurikaan välittänyt hänestä. Etenkään, kun kolmiodraamakuvio (Sookie+Bill+Sam) muistutti etäisesti niin Twilightista kuin myös Vampyyripäiväkirjoista. Onneksi Samille keksitään kuitenkin muutakin puuhaa kuin vain Sookien perässä roikkuminen. Siitä hatunnostoa sarjan tekijöille. Samista selviää myös salaperäisiä asioita, joita en viitsi spoilata.

Lafayette (Nelsan Ellis) kuuluu ehdottomasti suosikkihahmoihini! Hän on hyvin hauska tapaus ja osaa pitää puolensa niin henkisesti kuin fyysisestikin. Hänen tietyt dialogit onnistuvat aina naurattamaan niin mukavasti. Lafayette on Sookien ystävän Taran serkku, ja hän työskentelee myös Merlotte's:n baarissa. Hän kaupittelee vampyyrin verta, johon myös Sookien veli Jason sotkeutuu.

Eric Northman (Alexander Skarsgård), vampyyri, on se kuuluisa tapaus, jolle annan hottispokaalin. Hän on helposti paras syy katsoa tätä sarjaa. Eric ei vielä ensimmäisessä kaudessa omaa kovin suurta roolia. Hän työskentelee omassa baarissaan Fangtasiassa (Toratasiassa, näin hauskasti suomeksi käännettynä).

Muita hahmoja:

Jason (Ryan Kwanten), joka on hieman tomppeli veli sekä rakastaa naida jokaista vastaan tulevaa naista.

Tara (Rutina Wesley), joka on välillä ärsyttävä ja välillä taas ei. Hän on melko tempperamenttinen tapaus näin lyhyesti sanottuna.

Pam (Kristin Bauer van Straten), vampyyri, joka Ericin tavoin työskentelee Fangtasiassa.

Andy (Chris Bauer), joka poliisina tutkii murhamysteeriä.

Ja monia muitakin hahmoja on, mutta niiden luettelemiseen menisi hyvä tovi.

VAMPYYRIEN TOTEUTUS

Yksi suuri syy siihen, miksi tämä on paras näkemäni vampyyriaiheinen filmatisointi, on ehdottomasti vampyyrien toteutus. He eivät esimerkiksi kimmellä auringon valossa toisin kuin Twilightissa. He kirjaimellisesti palavat auringossa, ja siksi myös nukkuvat päivät arkuissa. Vampyyrien kuoleminen on melko erikoisesti päätetty; he kirjaimellisesti muuttuvat epämääräiseksi verimurskaksi kuoltuaan (vrt. Vampyyripäiväkirjoissa vampyyrin kuoltua hänestä tulee jokin ihmeen nukke).

ARVIO

True blood kausi 1 ei mielestäni ala kovin lupaavasti, mutta selkeä ylämäki on viimeistään puolessa välissä odotettavissa. Se johtuu varmasti päähahmojen roolisuoritusten paranemisesta sekä siitä, että enemmän mielenkiintoisia seikkoja paljastuu. Olen muutenkin aina pitänyt enemmän seuraavista kausista. Ja koska Eric on ehdoton suosikkihahmoni, ja hänen osuus sarjan edetessä kasvaa, niin on se myös osasyynä tuohon. Kömpelöstä alustaan huolimatta tämä ensimmäinen kausi on oikein hyvin onnistunut ja koukuttava. Sen jälkeen jää janoamaan lisää kausia.

Lähteet: www.imdb.com