Arvostelu: Pom Poko ~ Heisei Tanuki Gassen Ponpoko (1994)

POM POKO

Ohjaus: Isao Takahata

Pääosissa: Shinchô Kokontei, Makoto Nonomura, Yuriko Ishida, Norihei Miki, Nijiko Kiyokawa, Shigeru Izumiya

Genre: anime, fantasia, komedia

Kesto: 1h 59min

Ikäraja: 7

Pom Poko (Heisei Tanuki Gassen Ponpoko) on vuonna 1994 ensi-iltansa saanut Studio Ghiblin elokuva, jonka ohjasi Isao Takahata. 

Tarina sijoittuu varsin realistiseen maailmaan, jonka metsän siimeksissä asuvilla eläimillä on kuitenkin fantasian omaisia kykyjä. Tuohon kastiin kuuluvat ketut ja supikoirat, jotka kykenevät muuttamaan muotoaan. Elokuvan keskiöön nousevat supikoirat eli tanukit. He joutuvat kapinalliseen vastakkainasetteluun ihmisten kanssa, jotka uhkaavat tuhota heidän elinaluettaan. Ihmiset nimittäin alkavat rakentamaan Tokiota pala palalta, ja sen seurauksena vuoret ja metsät hupenevat. 

Tanukeja nähdään yllättävän monessa muodossa: realistisen näköisinä ja ihmismäisesti kahdella jalalla kävelevinä. Välillä kasvot saavat myös hilpeämmän ulkomuodon, esimerkiksi innostumisen seurauksena. Myöhemmin tanukit alkavat käyttämään muuntaumiskykyään tosissaan hyödyksi, kun taistelu ihmisiä vastaan alkaa. 

Elokuva on luultavasti hilpein ja eniten japanilaiseen huumoriin nojaava anime, mitä olen nähnyt. Muun muassa sukukalleuksien venyttäminen epäuskottavan suureen muotoon saattaa meitä länsimaalaisia kovasti ihmetyttää ja jopa vieroksuttaa. Mielestäni elokuvan komediallinen puoli on kuitenkin oikein hyvin onnistunutta, en edes laskenut monestiko tuli naurettua. Toisaalta tuo samojen kikkojen toistaminen aina uudestaan ja uudestaan voi joissakin kohdissa alkaa hieman kyllästyttämään. Olisin itse kaivannut hieman jo uusia ideoita sekä selkeämpää etenemistä juonen suhteen.

Tanukihahmoja on niin monta, että ne jäävät loppupeleissä hyvin pintapuolisiksi ja melko unohdettaviksi. Itse en tosiaankaan edes yritä muistaa kunkin nimeä, sillä se olisi aivan mahdottomuus. Se, että selkeää päähahmoa tai päähahmoja ei ole, on valitettava miinus. Hahmot kun tuppaavat jäädä niin etäisiksi niiden suuren lukumäärän vuoksi.

Mikä kuitenkin tekee elokuvasta hyvinkin mielenkiintoista seurattavaa, on tanukien erikoistaito. He nimittäin kykenevät muuttamaan muotoaan vaikkapa miksi, esimerkiksi esineiksi ja jopa ihmisiksi. Se toimiikin suurena apuna heidän kapinoidessaan oikeita ihmisiä vastaan. Luvassa on monia hulvattomia tilanteita, joiden aikana saa nauraa vatsansa pohjasta asti. Kaikesta hauskuudestaan huolimatta on Pom Poko kuitenkin yllättävän traaginen. Se päättyy yllättävän surullisesti. En tosiaan sellaista loppua osannut edes odottaa. Toisaalta on mielestäni hyvä, että välillä nämä luontoteemaiset leffat eivät onnellista loppua saa. (Tosin Mononoken lopun voi tulkita aika monelta kantilta. Sekään ei mielestäni pääty kovin iloisesti, mutta ei nyt yhtä surullisesti kuitenkaan.) 

Mistä myös pidän tässä elokuvassa, on kuinka realistisesti se kuvaa luonnon kulkua. Tanukeilla olisi keväällä hormonien hyrräystä, mutta urokset joutuvat asuinalueen kapenemisen aikana hillitsemään itsensä ja elämään selibaatissa. Myös tietynlainen luonnonvalinta nousee esille lopussa. Luontohan periaatteessa suosii aina uuteen tilanteeseen parhaiten sopeutuvia yksilöitä, ja ne huonommin sopeutuvat sitten valitettavasti kärsivät ja lopulta menehtyvät. Kuten arvata siis saattaakin, on elokuvan pääteemana ihmisen ja luonnon väliset konfliktit, kuten Tuulen laakson Nausicaässa ja Prinsessa Mononokessa. Niihin kahteen verrattuna Pom Pokon keskiössä ovat kuitenkin vahvasti eläimet eivätkä ihmiset. Siispä tätä elokuvaa voisi pitää enemmänkin luonnonsuojelutarinana, eikä niinkään vain konfliktin esittelynä.

Elokuvasta voi mukavasti bongata muutamia eastereggejä kohtauksesta, jossa tanukit suorittavat Operaatio Mörköä. Nähdään Kiki Kikin lähettipalvelusta, Porco Porco Rossosta, Taeko Eilisen kuiskauksesta sekä Totoro Naapurini Totorosta.

Operaatio Mörkö, jonka aikana on kiva bongailla eastereggejä. Ylhäällä lentelee Taeko ja alhaalla taas Totoro.

Elokuvan animaatiotyyli on oikein hyvin onnistunutta, koska se on hyvin realistisesti ja yksityiskohtaisesti toteutettu. Tunnusmusiikki on mukavan hilpeän kuuloista, mikä saa hymyn huulille. Muuten musiikki ei mitenkään erityisesti jää mieleen tai onnistu nostattamaan tunteita, mikä on varsin poikkeuksellista Ghibliltä. Ehkäpä tällaisessa asetelmassa se nyt ei kuitenkaan niin iso miinus ole.

Pom Poko ei mielestäni ole aivan sitä parasta Studio Ghibliä. Sillä olisi potentiaalia paljon parempaankin. Samojen kikkojen toistelu on toisaalta hauskaa, mutta myös hieman kyseenalaistavaa seurattavaa. Juoni ei siis sen ihmeempiä vuoristoratoja pitkin kulje eteenpäin, eikä oikein sinne pointtiin aivan kunnolla päästä. Hahmot jäävät valitettavan pintapuolisiksi, koska jokainen heistä tuntuu olevan sivuroolissa. Leffan viihdyttävyystaso on kuitenkin hyvin korkealla. Tämä on nimittäin ehdottomasti hauskimpia näkemiäni animaatioita sitten ikinä. Nauraa saa ties kuinka moneen otteeseen, siitä isoa plussaa. Suosikkieni joukkoon Pom Poko ei yllä, mutta sanoisin sen olevan ihan katsastamisen arvoinen teos.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Prinsessa Kaguyan taru ~ Kaguya-hime no Monogatari (2013)

PRINSESSA KAGUYAN TARU

Ohjaus: Isao Takahata

Pääosissa: Aki Asakura, Kengo Kôra, Takeo Chii ja Nobuko Miyamoto

Genre: anime, draama, fantasia

Kesto: 2h 17min

Ikäraja: 7

Prinsessa Kaguyan taru (Kaguya-hime no Monogatari) on Studio Ghiblin tuottama anime-elokuva, joka sai ensi-iltansa vuonna 2013. Elokuva on Isao Takahatan (1935-2018) ohjaama, ja se jäi hänen joutsenlauluksi. Tämä elokuva tekeekin hyvin suuren poikkeuksen animaatiotyylillään, sillä se onkin vesivärimaalauksen tavoin toteutettu. Elokuva perustuu japanilaiseen kansansatuun nimeltä Bambunleikkaajan tarina. Teoksen tuottamiseen kului yhteensä kahdeksan vuotta, mikä onkin aika uskomatonta. Siitä välittyy automaattisestikin tunne, että Takahatalla oli kyseiseen projektiin palava halu.

Katsoin Prinsessa Kaguyan tarun ensimmäisen kerran vajaa vuosi sitten. Aiemmin en ollut Isao Takahatalta nähnyt kuin traagisen Tulikärpästen haudan sekä hassun ja oudon Pom Pokon. Tämä elokuva kuului ehdottomasti siihen kastiin, jota kohtaan minulla oli skeptisimmät ja alhaisimmat odotukset. Päässäni pyöri muun muassa ajatus, että voisiko vesivärimaalauksella tehty animaatio olla mieleeni. Mielessä kävi myös, että tämä saattaisi olla jotenkin liian taiteelliseksi muovattu. Ennakkoluulojeni vuoksi en tätä halunnut itselleni hankkia, joten lainasin sen kirjastosta. Mutta...heti tämän nähtyäni päätin, että hankin sen ehdottomasti kasvavaan Ghibli-kokoelmaani.

Eräänä päivänä kylän bambunleikkaaja nimeltä Miyatsuko löytää erikoisen verson, jonka sisältä paljastuu peukaloisen kokoinen prinsessa. Miyatsuko uskoo, että taivas on siunannut häntä ja vaimoaan, ja niin he adoptoivat ja kasvattavat pienen tytön omana lapsenaan. Prinsessa ei ole kuten muut lapset; hän kasvaa huimaa vauhtia, aivan kuin bambunvesa. Prinsessa on elämän intoa ja energiaa pursuava lapsi, joka ystävystyy muiden kyläläisten kanssa. Erityisimmäksi ystäväksi hän saa pojan nimeltä Sutemaru, ja heidän välillä tuntuukin olevan eräänlainen nuppu, joka odottaa puhkeamistaan täyteen kukkaan. Pian Miyatsuko kuitenkin löytää metsästä kultaa ja kasan täyteliäitä kankaita. Hän on vakuuttunut, että tyttö kuuluu kasvattaa yleellisemmissä olosuhteissa, jotta tämä olisi tarpeeksi onnellinen. Siitä alkaakin välillä niin naurua kuin myös surua tarjoava etappi. Isä sokaistuu hyväntahtoisuudestaan huolimatta materialismin ja hienouden palvomiseen, eikä viitsi edes vaivautua ottamaan selvää tyttärensä tunteista. Äiti sitä vastoin on hyvin sydäntälämmittävä hahmo, joka myös hieman kyseenalaistaa miehensä vaatimuksia.

Elokuvan alussa pääsointuna vallitsee syntymän ja kevään ilo ja viattomuus, mutta myöhemmin raskaammat sävelet alkavat vähitellen vallata tunnelman. Yhdeksi kantaaottavaksi teemaksi nousee feministisyys, joka liittyy varmasti Japanin (tai minkä tahansa maan) entisaikoihin. Naisia on helppo esineellistää, ja heitä kohtaan on ne tietynlaiset odotukset. Elokuvassa sitä kuvastavat muun muassa kilpakosijat, jotka havittelevat neitokaista edes tätä tuntematta. Pian kartano, jossa prinsessa asustelee, muuttuukin melko brutaalisti vankilaksi, jossa hän ei voi olla enää oma itsensä. Myös toisen kahlitseminen nousee isän kautta esille, kun tämän katse on melko kapeasti vain oman navan alueella.

Sisältää spoilereita! (Alkavat ja päättyvät ***-merkkiin)

***

Takahata nostaa tärkeimmäksi seikaksi syntymän, elämän ja kuoleman. Vaikka aluksi asetelma loppuratkaisuineen saattaa vaikuttaa manipuloivalta ja saarnaavalta, ei se sitä oikeasti ole. Herra pikemminkin vain kyseenalaistaa, mitä kaikkea vaaditaan, jotta elämä olisi onnellista ja elämisen arvoista. Loppujen lopuksi onnellisuus tulee hyvinkin yksinkertaisista asioista, kuten vaikkapa kauniin kirsikkapuun alla temmeltämisestä. Kuoleman hyväksyminen on myös yksi esille nouseva asia. Loppuratkaisu ei niinkään ole minkään sortin rangaistus, vaikka aluksi niin epäilinkin. Kaikkihan me joskus vielä kuolemme. Ensin synnytään, sitten eletään ja viimeiseksi jätetään hyvästit maapallolle. Lopetus jättää pikemminkin sellaisen ajatuksen, että täytyisi osata arvostaa elämässä niitä kauniita ohikiitäviä hetkiä ja yksinkertaisia asioita. Helposti kaikkea tuota pitää vain itsestäänselvyytenä. Takahata nostaa myös kauniisti esille sen tosiasian, että elämään kuuluvat niin ilo, suru kuin myös viha. Jos pidätämme inhimilliset tunteemme, emme ole aitoja. Silloin on mahdotonta elää täyttä elämää.

***

Animaatiotyylinä toimii kauniisti toteutettu vesivärimaalaus, joka on samaan aikaan aavistuksen pelkistettyä sekä täyteliäistä. Erityisesti itse prinsessa Kaguyan ulkoasuun on panostettu tekemällä hänestä muista hahmoista selkeästi erottuva kaunokainen. Ihailin myös suuresti varjostuksia, jotka vangitsevat katseen kauneudellaan. Toki voisi kyseenalaistaa, pitikö elokuva tehdä juuri vesivärimaalauksen tavoin. En kuitenkaan usko, että tämä olisi toiminut tavallisella animaatiotyylillä yhtä hyvin. Vesivärimaalauksen jekku paljastuu etenkin kohtauksessa, jossa Kaguya juoksee vihaisena kartanosta pois. Kohtaus on täynnä voimakkaita tunteita, ja ainakaan itse en selviä siitä ilman kylmiä väreitä. 

Musiikki on kauniissa tasapainossa tunnelman kanssa. Säveltäjänä toimii Joe Hisaishi, jonka ääniraitoja kuullaan erityisesti Miyazakin elokuvissa. Hisaishi kun on kyseessä, ei tietenkään tunteelliselta musiikilta jäädä paitsi. Erityisesti lopputekstien aikana soiva Inochi no kioku saa kyyneleet tulvimaan silmiin, kun kyseistä laulua edes ajattelee. 

Prinsessa Kaguyan taru on kokonaisuudessaan hyvin kaunis, koskettava ja monenlaisia tunteita herättävä taideteos. Vesivärimaalaus näyttää voimakkaissa kohtauksissa tunteet aivan jollain korkeammalla tasolla. Teemat ovat hyvin vahvasti varteenotettavia, joita Takahata tässä käsittelee. Loppuratkaisu sekä Inochi no kioku saivat minut herkistymään uskomattoman paljon. Kyyneleiden tulvalta ei vältytty, ja sydän tuntui särkyvän palasiksi. Voisi siis sanoa Takahatan tehneen sen taas. Hänen aikaisemmista teoksista Tulikärpästen hauta on kokonaisuudessaan jo itkettävä, ja Eilisen kuiskauksen loppuratkaisu on myös koskettava, mutta ei onneksi yhtä traaginen. Ainoaksi heikkoudeksi koen elokuvan keston, josta olisi voinut hieman leikata ylimääräistä pois. Aivan niin tiivis ei siis kokonaisuus mielestäni ollut. Mitenkään pitkästyttäväksi tarina ei silti onneksi missään vaiheessa käynyt. Hidastempoisuus ja rauhallisesti sykkivä tarina saattaa joidenkin katsojien kärsivällisyyttä kuitenkin koetella. Kyseessä onkin hyvin kypsä tarina, kuten teemoistakin voi jo päätellä. Takahatan teokset tuntuvatkin olevan vielä enemmän ensisijaisesti aikuisille suunnattuja verrattuna muihin studion elokuviin.

Inochi no kioku sanat suomeksi:

Kosketuksesi tuottama ilo

Ylsi syvälle, syvälle sisimpääni

ja levisi kaikkialle

Kehoni joka sopukkaan

Vaikka kaukana olenkin

Ja kaikki on mieltä vailla

Ja vaikka koittaa päivä

Elämäni viimeinen

Kaikki tässä hetkessä

Menneisyydestä rakentuu

Tapaamme jälleen, olen siitä varma

Jossakin muistojemme mailla

Minulle antamasi lämpö

Yltää syvälle, syvälle sisimpääni

Se minut saavuttaa, valtaa kokonaan

Kaukaa, menneisyyden takaa

Sydämeni tasainen liekki

Intohimon tuli sisintäni valaisee

Se hiljalleen kipua lievittää

Vaikka surisin sydänjuuriani myöten

Kaikki tässä hetkessä

Valaa toivoa tulevaisuuteen

Muistan sen, olen siitä varma

Jossakin muistojemme mailla

Kaikki tässä hetkessä

Menneisyydestä rakentuu

Tapaamme jälleen, olen siitä varma

Jossakin muistojemme mailla

Kaikki tässä hetkessä

Luo toivoa tulevaisuuteen

Muistan sen, olen siitä varma

Jossakin muistojemme mailla

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: Naapurini Yamadat ~ Hôhokekyo Tonari no Yamada-kun (1999)

NAAPURINI YAMADAT

Ohjaus: Isao Takahata

Pääosissa: Hayato Isobata, Yukiji Asaoka, Masako Araki, Naomi Uno ja Touru Masuoka

Genre: anime, komedia

Kesto: 1h44min

Ikäraja: 7

Naapurini Yamadat (Hôhokekyo Tonari no Yamada-kun) on vuonna 1999 ilmestynyt Isao Takahatan ohjaama elokuva, jonka on tuottanut Studio Ghibli. Vaikka tämä näyttääkin ulkoapäin käsinpiirretyltä, on tämä poikkeuksellisesti kokonaan tietokoneella animoitu. Elokuva perustuu Hisaichi Ishiin yonkoma mangaan nimeltä Nono-chan.

Tarinassa seurataan Yamada-perheen tuiki tavallista elämää komediamaustein. On isoäiti, isä, äiti sekä sisarukset Noboro-veli ja Nonoko-sisko. Perhe joutuu erilaisiin hauskoihin tilanteisiin: lapsi eksyy kauppareissulla, vanhemmilla on keskenään kotiaskareista riitaa ja isoveljellä kutkuttelee vatsassa ensi-ihastuksen tunteita.

Mitään juonta ei siis elokuvassa ole. Se koostuu erilaisista osioista, eli lopputulos on aika jaksottainen. Hyvin kevyttä menoa on tiedossa, ja elokuvan parasta antia ovatkin ehdottomasti sen hauskat ja jopa hieman samaistuttavatkin hetket ja tilanteet. Mitään sen suurempaa tavoitetta ei leffassa ole, vaan se on aikalailla sellainen rento ja huumorintajuinen elokuva. Pituus omaan makuuni tuntuu tietyissä paikoin, ja leffaa olisikin kenties voitu hieman tiivistää. Suhteellisen hyvin mielenkiinto silti jaksaa pysyä yllä, sillä sen verran monet makoisat naurut tämä tarjoaa. Hahmot myöskin toimivat tarinassa hyvin, vaikka ne eivät ihan niitä mieleenpainuvimpia Ghibliltä lopulta ole.

Animaatiotyyli on hyvin pelkistettyä verrattuna moniin muihin Ghibleihin, ja jos tosiaan ei etukäteen tietäisi, erehtyisi tätä luulemaan ihan käsinpiirretyksi. Vaatimattomampaan animaatiotyyliin kyllä tottuu leffan edetessä, mutta ei se tosiaan mielestäni sitä kauneinta mahdollista Ghibliä ole. Tällaiseen huumoripainotteiseen leffaan se kuitenkin sopii ihan hyvin. Musiikkinsa puolestakin teos on ihan onnistunut, vaikka kappaleet eivät ole kovin mieleenpainuvia.

Naapurini Yamadat ei ole ihan parasta Studio Ghibliä, mutta oikein hauskaa ja kevyttä katseltavaa se siitä huolimatta on. Juonta olisi omaan makuuni ehkä voinut olla selvemmin mukana, vaikka episodimaisuus ei sinänsä ole huono asia. Isoimmat pisteet elokuva saakin huumoristansa ja melko samaistuttavistakin perhetilanteista, jotka ovat oikein hauskaa seurattavaa. Hirveän mieleenpainuva kokonaisuus ei ole, mutta varmasti joskus uudelleenkin tämän ääreen voisi palailla, sillä sen verran mukavat naurut se tarjoaa.

Elokuvan tiedot: www.wikipedia.com

Arvostelu: Eilisen kuiskaus ~ Omohide Poro Poro (1991)

EILISEN KUISKAUS

Ohjaus: Isao Takahata

Pääosissa: Miki Imai, Yôko Honna ja Toshirô Yanagiba

Genre: animaatio, draama

Kesto: 1h59min

Ikäraja: 12

Eilisen kuiskaus (Omohide Poro Poro) on Isao Takahatan ohjaama Studio Ghiblin elokuva, joka sai Japanissa ensi-iltansa 20.7.1991. Se on vanhimpien Ghiblin leffojen joukosta se, jolla kesti kauiten aikaa levittäytyä Suomeen asti. Ensi-ilta Suomessa oli tosiaan vasta 9.12.2016, eli noin kolme vuotta sitten. 

27-vuotias Taeko matkustaa maalle kauas Tokion liikenteen hälinästä, ja alkaa samalla muistelemaan viidesluokkalaista itseään. Nuorena hän kaipasi aina maaseudulle, ja siellä hän nyt aikuisenakin tuntuu olevan iloisimmillaan. Hänet noutaa juna-asemalta Toshio-niminen mies, joka on sukua maaseudulla asuville Taekon ystäville. Maaseudulla Taeko auttelee muita peltotöissä ja tutustuu Toshioon, ja ennen kuin hän huomaakaan, he tulevat yllättävän hyvin toimeen keskenään. 

Nykyisyyden ja menneisyyden välillä matkataan, ja se tapahtuu hyvin selkeästi ja tasaisesti. 10-vuotias Taeko on hyvin eloisa ja herkkä, ja on läsnä kuin kummitellakseen aikuiselle itselleen, tekeekö tämä oikeita valintoja ja elääkö tämä juuri sellaista elämää, jota haluaa. Ensi-ihastuksen muisteleminen kutittaa vatsanpohjaa, ja eksoottisen hedelmän maistaminen ensimmäistä kertaa on jotain aivan suurta nuorelle Taekolle. Murrosikään kasvaminen tyttönä kuvastetaan myös keskeisenä aiheena. Pojat kiusoittelevat tyttöjä kurkkimalla hameiden alle, ja tytöt taas yrittävät puolustaa itseään, ettei uusissa, aikuistumiseen liittyvissä asioissa ole mitään hävettävää. Unelmia myös mahtuu nuoren Taekon elämään, ja niiden särkyminen kuvataan hauraalla tavalla. 

Isao Takahata on kyllä saanut aikaan jotain hyvin mestarillista jälkeä tämän elokuvan kanssa. Ensinnäkin Taeko on Ghibliltä tai animaatioelokuvista ylipäätään poikkeuksellisen syvällinen ja aikuisille helposti samaistuttava hahmo. Hänen muistonsa ja nykyminän mietiskely tarjoavat katsojalle suunnattoman paljon itsereflektion ja pohdiskelun aihetta. Myös tunteita Eilisen kuiskaus onnistuu katsojassa herättämään aivan laidasta laitaan, ja viimeistään loppuratkaisun aikana saan ainakin itse pyyhkiä silmäkulmiani. Kyseessä on mielestäni ehdottomasti yksi kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista ikinä, miksi onkin harmi, että se tuntuu olevan Ghiblin joukossa aika sivuun jäänyt helmi. (Toisaalta eräänä hyvin mielenkiintoisena seikkana se, että Eilisen kuiskaus on Tulikärpästen haudan ja Prinsessa Kaguyan tarun (jotka ovat kaikki Takahatan teoksia) lisäksi ainoa Ghibli-elokuva, joka on saanut Rotten tomatoes-sivustolla kriitikoilta täydet 100%.)

Eilisen kuiskaus on vahvasti "slice of life"-elokuva, ja samalla se on kenties Tulikärpästen haudan ohella Ghiblin realistisin teos. Rytmi on poikkeuksellisen hidas, mutta siitä huolimatta paljon tapahtuu,  ja nostalginen sekä melankolinen tunnelma imaisee voimakkaasti mukaansa. Jos "slice of life"- taikka "nostalgiset elokuvat"-genre ei kiinnosta, ei tämä elokuva välttämättä toimi halutulla tavalla. Mutta jos haluaa sukellella menneisyyteen ja pohdiskella nykyistä itseään, saattaa tämä elokuva hyvinkin iskeä. Minuun se on tehnyt ja yhä tekee pysyvän vaikutuksen, koska pystyn samaistumaan sen päähenkilöön niin erinomaisesti. Tarina on hyvin syvällinen, loppuun asti hiottu ja keskittyy koko ajan olennaiseen. Toki lapsuuden muistojen lisäksi tarjolla on jonkin verran ympäristöteemaa maaseutuun liittyvien seikkojen ansiosta, mutta nekin jollain tapaa onnistuvat aina aidosti kiinnostamaan minua.

Animaatiotyyli on hyvin kaunista. Menneisyys on kuvattu pastelliväreillä ja ei niin yksityiskohtaisesti, mikä erottaa sen selkeästi nykypäivän realistisemmasta kuvaustyylistä. Kun itsekin muistelemme asioita ja tapahtumia, tuskin paikkojen yksityiskohdat ovat mieleen painuneet. Menneisyyden kuvaustyyli on tuolla saralla hyvin nerokkaasti mietitty. Herkkä tunnusmusiikki nostattaa ihokarvat pystyyn, ja toimii juuri erinomaisena soundtrackinä hiljaiselle ja hidastempoiselle, muistoja tulvivalle animaatiolle.

Eilisen kuiskaus on hyvin koskettava ja kaunis aikuisten anime-elokuva, joka kuvaa realistisella tavalla sitä, kuinka se tietty osa lapsuuden minäämme on aina läsnä. Se reflektoi osittain valintojamme ja haaveitamme, ja kenties jopa yrittää ohjata meitä oikeaan suuntaan. Elokuvan loppuratkaisu on toteutettu juuri täydellisellä tavalla. Lopputekstejä kannattaa jäädäkin katsomaan, koska se tapahtuu niiden aikana. Nuori Taeko johdattelee aikuista itseään tekemään viimein sen oikean valinnan, jotta tämä olisi onnellinen omana itsenään. Ja niin ote menneisyydestä vähitellen hiljenee, ja lopputuloksena on kuoriutunut perhonen, kuten Taeko elokuvassa itse kuvaileekin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että kyseessä on yksi Studio Ghiblin sekä yleensä yksi parhaimmista elokuvista ikinä! Takahata on luonut hyvin persoonallisen ja syvällisen mestariteoksen, joka tarjoaa paljon samaistumisen ja pohdiskelun varaa katsojalle.

Loppulaulun Ai wa Hana, Kimi wa Sono Tane sanat suomeksi:

Se pois huuhtoo kaiken hyvän

Rakkaus on joki

Se sieluun viiltää haavan syvän

Rakkaus on veitsi

Se on jano sammumaton

Niin sanotaan, että rakkaus on

Mutta rakkaus on kukka elämän

Ja sinä siemen kukan elävän

Kun pettymystä aina kaihtaa

Sydän ei uskalla elämän tanssiin vaihtaa

Kun pelkää heräämistä päivään uuteen

Unelmat eivät vaihdu todellisuuteen

Kun sydäntään ei laske lentoon

Se ei tartu ystävyyteen hentoon

Kun kuolemaa käy pelkäämään

Ei voi keskittyä elämään

Pitkä yö, aivan yksin

Pitkä tie, aivan yksin

Rakkaus ei saavu oven taa

Kun sitä eniten odottaa

Muista, kun on sydäntalvi ja hanki

Että siemen on vain lumen vanki

Keväällä rakkaus auringon huolen pitää

Että siemenestä kukka itää

Faktoja:

• Elokuvan japaninkielinen nimi Omohide Poro Poro tarkoittaa englanniksi "Memories come tumbling down".
• Elokuvassa päähenkilö Taeko katsoo lapsena televisiosta puppet show:ta "Hyokkori Hyotanjima", joka oli suosittu lastenohjelma siihen aikaan (1966). Myöhemmin elokuvassa Taeko laulaa ohjelman tunnuslaulua piristääkseen itseään.
• Koska Walt Disney Company toimii yleensä Ghiblin elokuvien levittäjänä Yhdysvalloissa, hankki se tietenkin oikeudet tämänkin leffan levittämiseen. Disney päätti kuitenkin olla julkaisematta Eilisen kuiskausta Yhdysvalloissa sen vuoksi, että elokuvassa käsitellään kuukautisia. Studio Ghiblin elokuvien levittämiseen liittyvä ehto sopimuksessa kielsi Disneytä muuttamasta tai poistamasta kuukautisiin liittyviä seikkoja leffasta. Siispä GKIDS hankki oikeudet elokuvaan ja julkaisi englanninkielisen dubbausversion jota levitti Universal Pictures.
• Elokuva perustuu mangasarjaan, jossa päähenkilönä toimii pieni tyttö. Kohtaukset, joissa päähenkilö Taeko nähdään aikuisena, ovat ohjaaja Isao Takahatan luomia. Aikuisosiot antoivat elokuvalle juonen ja olivat yhteydessä alkuperäisen mangasarjan osioihin siten, että ne kuvastivat päähenkilön lapsuutta.
• Elokuvaa pidetään uraauurtavana saavutuksena Japanissa, koska hahmojen liikkeet puhuessa ja hymyillessä, erityisesti nykypäivä-/aikuisosioissa, esitettiin siten kuinka siihen aikaan realismia pidettiin ennätyksellisenä.
• Yleensä Japanissa ääninäyttely tehdään vasta kun animointi on valmis, mutta Eilisen kuiskaus poikkeuksellisesti dubattiin ensin: näin animaattorit saivat animaation sovitettua dialogiin hyvin. Lapsuusosioissa homma tehtiin kuitenkin päinvastoin, eli animointi ensin ja sitten dubbaus. Sillä pyrittiin tuomaan kontrastia lapsuus- ja aikuisosioiden välille.
• Perheen syödessä ananasta, he eivät vaikuta pitävän siitä. Tuohon aikaan Japanissa tuontihedelmät olivat kalliita ja eivät olleet muodissa. Useimmat japanilaiset olivat syöneet ainoastaan säilykeananasta eivätkä olleet koskaan nähneetkään tuoretta ananasta. Omaa pohdintaa: Taekon perhe siis mitä luultavimmin söi ananasta, joka ei ollut vielä kypsynyt. Siksi he eivät pitäneet siitä. Spoilereita: Vielä syvempää pohdintaa: Taekon perhe tuomitsi ananaksen ennen kuin se oli kypsä, samoin kuin he tuomitsivat Taekon kun hän ei osannut matematiikkaa. Ananas saattoi siis hyvinkin toimia vertauskuvana Taekosta Eilisen kuiskauksessa! (Eli ts. he tuomitsivat ananaksen liian nopeasti, eivätkä antaneet sille kärsivällisinä aikaa näyttää, että kyseessä voi olla oikeinkin lupaava tapaus.)

Elokuvan tiedot: www.wikipedia.com, www.imdb.com

Arvostelu: Tulikärpästen hauta ~ Hotaru no Haka (1988)

TULIKÄRPÄSTEN HAUTA

Ohjaus: Isao Takahata
Pääosissa: Tsutomu Tatsumi, Ayano Shiraishi, Yoshiko Shinohara ja Akemi Yamaguchi
Genre: animaatio, draama, sota
Kesto: 1h33min
Ikäraja: 12

Tulikärpästen hauta (Hotaru no Haka) on 16.4.1988 Japanissa ensi-iltansa saanut Studio Ghiblin elokuva. Se valmistui siis samana vuonna kuin Naapurini Totoro. Tulikärpästen haudan on ohjannut Isao Takahata, joka tunnetaan erityisesti hänen realistisemmasta tyylistään. Hänen elokuvansa ovat myös jopa puhtaammin aikuisille suunnattuja, sisältäen hyvin raskastakin pureskeltavaa katsojalle. Hayao Miyazakin ollessa se yksi suosituimpia ohjaajia Japanissa, on Isao Takahata helposti jäänyt hänen varjoonsa. Siihen ei mielestäni löydy tarpeeksi hyvää eikä pätevää syytä. Takahatan realistinen, mutta kaunista tunnelmaa huokuvat elokuvat ovat juurikin niitä eniten tunteita herättäviä Ghiblin tuotannosta. 
Tulikärpästen hauta perustuu Akiyuki Nosakan samannimiseen, osittain omaelämäkerralliseen romaaniin.

Elokuva sijoittuu Japaniin, jossa riehuu toisen maailmansodan lopun ajan pommitukset ja nälänhätä. Teini-ikäinen Seita ja hänen neljävuotias pikkusiskonsa Setsuko jäävät auttamatta orvoiksi, kun heidän äitinsä kuolee pommitusten seurauksena. Seita kerää hädänvaralle säilötyt ruuat heidän palaneesta kodistaan, ja muuttaa Setsukon kanssa tätinsä luokse asumaan. Tädin kylmä luonne kuitenkin paljastuu niin sisaruksille kuin katsojalle hyvin pian. Hän pitää orpolapsia vain loisina, jotka eivät tee töitä kuten muut talon asukkaat. Hän jopa ahnehtii osan Seitan rahalla ostetusta riisistä, mikä saa varmasti kenet tahansa näkemään punaista. Vaikka asetelma ei ole loppujen lopuksi kovin mustavalkoinen, näkyy julma ahneus ja armottomuus välittömästi. Niinpä Seita ja Setsuko päättävät pärjätä omillaan, ja muuttavat autioon luolaan asumaan. Raskas taistelu nälänhädän keskellä on vaikeaa ja toivotonta, ja lapsuudelle on jätettävä hyvästit, kun on aika ottaa isompi vastuu kaikesta. 

Tarina on yllättävänkin moniulotteisesti toteutettu, sillä päähenkilö Seita on kaukana yksiulotteisen hyvästä persoonasta. Hän pyrkii kyllä toimimaan parhaansa mukaan, mutta ei voi silti välttyä ylpeyden tunteelta, josta kasvaa aika ikävä muuri mahdolliselle avun pyynnölle tätiä kohtaan. Tädin käyttäytyminen on kyllä hyvin kamalaa, sitä ei käy kieltäminen. Setsuko taas on ihanan aidon ja viattoman oloinen pikkutyttö, josta on vaikea olla pitämättä. Siinä missä Seita näkee sodan julmuudet suoraan, tuo Setsuko kaunista iloa ja toivoa kaiken sen keskelle.

Sodan maailma on kuvattu elokuvassa pelottavan realistisesti ja karusti. Asioita ei kaunistella, vaan tarina kerrotaan juuri niinkuin kuuluukin. Vaikka aikuisten maailma on synkkää ja ahnetta kuin mikä, on sitä kaikkea pehmittämässä ne kauniit ohikiitävät hetket. Yksi mieleenpainuvimmista kohtauksista onkin se, jossa Seita kätkee tulikärpäsiä, ja päästää ne illalla hohtamaan pimeässä luolassa. Kohtaus on kaunis ja antaa katsojalle tilaa hengittää brutaaliuden keskellä. Tulikärpästen symboli sodasta kärsivistä lapsista on herkästi ja kauniisti toteutettu. 

Tunnelma elokuvassa on hyvin kaunis hauraalla ja sydäntäsärkevällä tavalla. Vaikka pääsointu on paikoitellen raskas ja synkkä, on sen vastapainona iloa ja aitoa kauneutta myös mukana. Iso merkitys on henkeäsalpaavalla musiikilla, joka vain tehostaa tuota kaikkea entisestään. 

Yhdessä kohtauksessa elokuvasta voi huomata pienen "eastereggin". Sisarusten peseytyessä rannalla, on siellä hyvin tutunnäköinen isoäiti lapsenlapsensa kanssa. Kaksi hahmoa vaikuttaisivat olevan Naapurini Totorossa esiintyvät isoäiti sekä Kanta.

Tulikärpästen hauta on hyvin kaunis ja tunteita herättävä mestariteos. Se on samalla myös helposti parhaimpia näkemiäni elokuvia ikinä. Leffan vaikutus on etenkin tunneskaalalla yllättävän voimakas: pitkästä aikaa uudelleenkatsoessa yllätyin, kuinka suuria vihan tunteita se minussa saikaan aikaan. Erityisesti se kaikki epäreiluus  on vain niin julmaa ja sydäntäsärkevää seurattavaa. Leffa on myös erittäin erikoinen tapaus sotaelokuvien joukosta. Itse sotaan ei niinkään keskitytä, vaan sen seurauksiin viattomille lapsille, jotka joutuvat sodan päättömästä maailmasta tahtomattaan kärsimään. Vaikka Takahata väitti ettei elokuva ole suoranaisesti sodanvastainen teemaltaan, saa se katsojassa siihenkin liittyviä pohdintoja aikaan. 

Lue myös: 

• Tulikärpästen hauta: tietoa, pohdintaa ja synkkää teoriaa
  

Bonusfakta:

• Hedelmäkarkit, joita Setsuko elokuvan aikana syö, ovat Sakuma Confectionary Companyn tuottamia. Oikeassa elämässä niitä alettiin valmistamaan vuonna 1949, neljä vuotta siitä eteenpäin, mihin elokuvan tapahtumat sijoittuvat. Muutaman vuoden kuluttua elokuvan ilmestymisen jälkeen Sakuma julkaisi rajoitetun erän hedelmäkarkkipurkkeja, jollainen elokuvassa esiintyy. Joissakin karkkipurkeissa oli myös kuva Setsukosta.

Lähteet: fi.wikipedia.org, www.imdb.com