Arvostelu: Cruella (2021)

 CRUELLA

Ohjaus: Craig Gillespie

Pääosissa: Emma Stone, Emma Thompson, Joel Fry, Paul Walter Hauser, John McCrea, Emily Beecham, Mark Strong, Kayvan Novak, Kirby Howell-Baptiste

Genre: draama, komedia

Kesto: 2h 14min

Cruella on Disneyn uusin remake-elokuva piirretystä, ja sen saapumista Disneyplussaan onkin tullut jo odoteltua! Ihan remake-versioksi tosin sitä ei ehkä voisi sanoa, sillä se ei juurikaan kunnolla pohjaudu 101 Dalmatialaista-disney-klassikkoon, vaan se kertoo pahiksen syntytarinan. Hieman Pahatar-viboja siis tästä ehti kyllä saada, sillä siinäkin pahis on pääosassa.

Päähenkilönä toimii tyttö nimeltä Estella, joka jo lapsena omaa lahjakkuuksia muotiin liittyen, ja hän haluaisikin aikuisena ryhtyä muotisuunnittelijaksi. Lapsena hän menetti äitinsä ikävän onnettomuuden vuoksi ja jäi orvoksi. Estella lyöttäytyi kuitenkin yhteen kahden pojan, Jasperin ja Horacen, kanssa, ja yhdessä he hankkivat elantonsa varastamalla. Aikuisena Estella yrittää tähdätä kohti muotisuunnittelijan uraa, ja pian hän sen mahdollisuuden saakin herättämällä Paronittaren huomion taidoillaan.

Estellan lapsuus kuvataan melko lyhyesti, mutta siitä saa silti kaiken tarvittavan irti. Hahmolla vaikuttaisi olevan tavallaan kaksi puolta: toinen pyrkii olemaan äidin neuvoja noudattava kiltti tyttö, kun taas toinen puoli haluaisi olla rajumpi ja jopa pahimmillaan kostonhimoinen. Estellan muuttumista Cruellaksi kuvataan erittäin mielenkiintoisella tavalla tämän taustatarinan ja yllättävänkin ennalta-arvaamattoman tarinan avulla. Muut hahmot tuovat omalla tavallaan oivaa maustetta mukaan, erityisesti Estellan/Cruellan antagonistiksi päätyvä Paronitar on aivan mahtavasti onnistunut tapaus. 

Voi, kuinka sainkaan yllättyä! Cruella edustaa ehdottomasti Disneyn live action sovitusten parhaimmistoa, sillä se ei yritäkään olla vain vaisu kopio piirretystä, vaan on ihan oma tarinansa elokuvan roistosta. Vaikka aikoinaan myös Pahatar yllätti minut ihan positiivisesti, jätti sen ohuet sivuhahmot ja ennalta-arvattava juoni minut hieman kylmäksi. Disney tuntuukin ottaneen opiksi, sillä Cruellassa kaikilla keskeisillä hahmoilla on kunnolla luonnetta ja tarkkaan mietitty rooli, ja tarinaan on todella panostettu. Nimittäin täysin ennalta-arvattava leffa ei todellakaan ollut, etenkin eräs käänne tuli minulle aivan puskista. Muutenkin on kokonaisuus erittäin viihdyttävä, onnistuen olemaan samaan aikaan sekä hauska, jännittävä että nokkela.

Näyttelijäsuoritukset ovat myös oikein onnistuneita, mitään moitittavaa siltä saralta ei löydy. Erityisesti itse Cruellaa esittävä Emma Stone sekä Paronitarta näyttelevä Emma Thompson ovat elokuvan todelliset tähdet.

Tiivistettynä Cruella on erinomainen live action sovitus 101 Dalmatialaista-elokuvan pahiksesta. Tarina onnistuu olemaan yllättävänkin ennalta-arvaamaton ja nokkela, ja viihdyttävyyttä entisestään nostaa mainio huumori sekä sopiva jännityksen tuntu. Hahmot ovat kaikki hämmästyttävän onnistuneita tapauksia, ja heitä esittävät näyttelijät vetävät roolinsa mahtavasti. Tämä leffa kilpailee kyllä tällä hetkellä ykkössijasta Risto Reipas ja Nalle Puhin kanssa, kun Disneyn remake-versio-suosikeistani puhutaan...

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.imdb.com, www.pinterest.com

Arvostelu: Mulan (2020)

 MULAN

Ohjaus: Niki Caro

Pääosissa: Yifei Liu, Donnie Yen, Li Gong, Jet Li, Jason Scott Lee, Yoson An, Tzi Ma, Rosalind Chao, Pei-Pei Cheng, Xana Tang, Ron Yuan, Jun Yu, Chen Tang, Doua Moua, Jimmy Wong

Genre: seikkailu, toiminta, draama
Kesto: 1h 55min

Nyt kun Mulanin live action-sovitus on vihdoin ja viimein saapunut Disney+ palveluun on aika ottaa selvää, onko se minkäänmoinen. 

Päähenkilönä seurataan tietenkin itse Hua Mulania. Vanhemmat yrittävät koulia hänestä Kiinan perinteiden mukaan hienoa neitoa, jonka velvollisuutena olisi suostua naimakauppoihin. Mulan on kuitenkin jo lapsesta asti erilainen kuin muut kaltaisensa: hän tykkää käyttäytyä hieman villimmin ja omaakin erikoisia chi-taitoja. Liitonsolmijalla menee kaikki tietysti pieleen kuten animaatiossakin. Pian isän täytyisi lähteä sotaan Rouran sotilaiden uhmatessa Kiinaa, mutta Mulan lähteekin salaa hänen puolesta. 

Tarina alkaa hyvin vakuuttavasti esitellen lähtöasetelman katsojalle selkeästi. Ikävä kyllä joudun jo heti alkuun kuitenkin toteamaan, että kaikki hahmot jäävät hyvin ontoiksi. Jopa itse päähenkilö eli Mulan tuntuu oudon etäiseltä, sillä hänestä ei tunnu saavan oikein mitään irti. Ensimmäisen puoliskon ajan hahmo on vielä ihan toimiva, mutta sen jälkeen ote hänestä lipsuu aivan kokonaan. Animaatioversion ystävät saattavat hieman pettyä, että Mushua, sirkkaa ja Li Shangia ei ole mukana hahmokaartissa. Itseäni kyseinen seikka ei onneksi kuitenkaan päässyt haittaamaan. Lohikäärme oli yksi keskeisimmistä symboleista alkuperäisessä versiossa, kun taas tässä se on ilmeisesti korvattu feeniksillä. 

Muita keskeisiä hahmoja ovat  Rouran sotilaiden johtaja Böri Khan sekä Xianniang. Böri Khan on harmillisen tylsä pahishahmo, sillä hän ei onnistu tuomaan minkäänlaista jännitystä tai uhkaa tunnelmaan. Hänestä on päähahmon tavoin ihan turha yrittää saada mitään irti. Xianniang on uusi lisäys hahmogalleriaan. Hän on jonkinlainen muodonmuuttaja-noita. Hän omaa siis fantasiamaisia kykyjä ja vaihtaa muotoaan ihmisen ja linnun välillä. Xianniang on aluksi mielenkiintoinen hahmo, mutta muuttuu loppua kohti erittäin hölmöksi. Hänelle kirjoitettu rooli on nimittäin hyvin laiskasti toteutettu, ja se sai minut tuntemaan ihan myötähäpeää.

Muutenkin leffan toinen puolisko on yhtä alamäkeä, antikliimaksia ja loistaa laiskuudellaan. Ensimmäinen puolisko vaikuttaa vielä potentiaaliselta, mutta sen jälkeen homma vain menee hyvin vaisuksi pettymysten sarjaksi. Kun yhdestäkään hahmosta ei alkujaan välitä, eikä tarinaankaan ole panostettu, tuntuu kaikki vain kumman tyhjältä ja ontolta. En varsinaisesti tuntenut ärsytystä tai muuta vastaavaa leffan aikana, vaan jotain vielä pahempaa - en nimittäin tuntenut yhtään mitään. Leffassa on toki toimintakohtauksia, mutta ne ovat vain hyvin tylsää ryminöintiä ja mätkintää ilman jännitystä tai tunnetta. 

Mukana on onneksi ensimmäisen puoliskon aikana muutama hauska hetki Yaon ja Lingin ansiosta, joissa saa nauraa. Kyseiset hahmot ovatkin tuttuja jo piirretystä, ja he tarjoavat myös siinä mukavasti huumoria.

Kokonaisuudessaan Mulan on harmillisen ontto ja vaisu elokuva. Se tuntuu hyvin laiskasti tehdyltä uusintaversiolta, aivan kuin elokuvantekijät eivät vain olisi jaksaneet panostaa siihen kunnolla. Sitä jaksoi kyllä katsella ensimmäisen puoliskon ajan, mutta sen jälkeen etäisyys niin hahmoihin kuin itse tarinaan vain kasvoi kasvamistaan. Toimintakohtaukset ovat yhtä ryminöintiä ja niiden jännitys ja uhkaavuus loistavat poissaolollaan. Juoni muuttuu lopussa hyvin antiklimaattiseksi etenkin pahiksen osalta. Loppupuoliskoon mahtuu myös muutama myötähäpeällinen hetki, erityisesti se kuinka Xianniangin hahmo toteutettiin. Itse Mulan taas jää hyvin mitäänsanomattomaksi hahmoksi, josta ei oikein saa missään vaiheessa mitään irti. Eniten jäi kuitenkin ehkäpä ihmetyttämään se, kuinka kylmäksi tämä emotionaalisella tasolla minut jätti. Tässä kohtaa ei voi muuta kuin huokaista, että kuinka alas Disney on vajonnut...

Edit: Loppuun on vielä lisättävä se, että leffa ei oikein tuntunut tietävän haluaako se olla kypsempi vai lapsellisempi versio animaatiosta. Vaikka animaatioversiossa on Mushu tuomassa huumoria jonkin verran, on se kokonaisuutena huomattavasti kypsempi ja vakavampi (ja herran jestas jopa realistisempi) tähän uutukaiseen verrattuna. Olin alkuun "okei"-asenteella sen suhteen, että Mulanilla on yliluonnollisia voimia, mutta ne tekivät tietyistä kohtauksista vain hyvin lapsellisia sekä itse nimikkohahmosta tylsän kaikessa täydellisyydessään. On siis hyvin epäselvää, että mikä edes on tämän tekeleen kohdeyleisö, ja mitä se haluaa olla... Mutta selvää on, että animaatioversio hakkaa tämän 100-0. En oikein osaa suositella tätä kenellekään.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Kuvat: www.wikipedia.com, www.empireonline.com, www.deadline.com

Arvostelu: Risto Reipas ja Nalle Puh ~ Christopher Robin (2018)

RISTO REIPAS JA NALLE PUH

Ohjaus: Marc Forster

Pääosissa: Ewan McGregor, Hayley Atwell, Bronte Carmichael, Mark Gatiss, Oliver Ford Davies

Genre: draama, komedia

Kesto: 1h 44min

Risto Reipas ja Nalle Puh (Christopher Robin) on Disneyn tuottama live action remake -elokuva, joka ilmestyi vuonna 2018. Se poikkeaa monista muista uusintaversioista sillä tavalla, että se ei olekaan kopio edellisestä/edellisistä piirretyistä, vaan enemmänkin jatkoa niille. 

Elokuvan päähenkilönä on tietenkin itse Risto Reipas, ja ensin pääsemme seuraamaan hänen lapsuuttaan ja ajanviettoa Puolen hehtaarin metsässä ennen sisäoppilaitokseen lähtöä. Mukana on kaikki vanhat ystävykset: Nalle Puh, Ihaa, Tikru, Nasu, Kani, Kenguru, Ruu sekä Pöllö. Pian elokuva hyppääkin Riston aikuisuuteen, jossa tämä tapaa tulevan vaimonsa Evelynin. Myöhemmin he saavat lapsen nimeltä Madeline. Risto on kuitenkin hyvin uppoutunut työntekoon ja on siksi paljon poissa perheensä parista, jolloin juuri sopivasti Nalle Puh eksyy Lontooseen hänen luokse.

Risto Reipas luulee tulleensa hulluksi työstressistä, kun hän yhtäkkiä tapaa monen kymmenen vuoden päästä Nalle Puhin. Puh kertoo, että hän lähti etsimään tätä, koska Puolen hehtaarin metsässä on kumman synkkää ja kaikki sen asukkaat ovat kadonneet. Aluksi Risto hangoittelee vastaan, mutta lopulta hän suostuu auttamaan Puhia ja lähtee käväisemään pitkästä aikaa Puolen hehtaarin metsässä. 

Voi että, kuinka hauska ja suloinen kokonaisuus nyt onkaan kyseessä. Etenkin siinä, kun Puh oleskelee Riston kanssa Lontoossa, saa monet kerrat nauraa. Puh ei tietenkään vähä-älyisenä karhuna ymmärrä, että ei kannattaisi puhua muiden ihmisten nähden. Siinä sitten ovatkin kaikki hämillään. Muutenkin päästelee Puh monia hauskoja lausahduksia suustaan. 

Pidän todella paljon kaikkien hahmojen toteutuksista. Puh on se sama hupsu karhu kuin piirretyissäkin, mutta tässä versiossa jopa filosofinen. Risto on tietenkin aikuisena enemmän vakava ja ei aluksi innostu esimerkiksi ilmapalloista tai leikeistä sitten yhtään. Ihaa ja Tikru saivat selvästi Puhin ohella eniten ruutuaikaa, kun taas Pöllö, Kenguru, Kani ja Ruu jäivät enemmän sivuun. Aluksi se hieman harmitti, mutta tietysti nyt on vahvasti kyse Puhin paluusta. Ihaa tunnetaan erityisesti tämän pessimistisyydestä, ja sitä kyllä kovasti taas riitti. Sitä sai jopa ihan naurahtaa tämän synkille toteamuksille. Tikru on tietenkin se sama ylienerginen ja hännällään pomppiva hassuttelija. Myös Nasu pääsi hieman enemmän esille kuin loput hahmogalleriasta, ja hän oli yhä se pelokas arkajalka, mutta silti todella suloinen sellainen.

Tietenkin tärkeissä rooleissa ovat myös Riston vaimo Evelyn sekä tytär Madeline. Yhdessä koko hahmojoukkue luo elokuvan edetessä sydäntälämmittävän ja huumorintajuisen ilmapiirin, jota ei voi kyllä sitten yhtään vastustaa. Elokuvan ytimenä hehkuu loppupeleissä se, kuinka sitä kaikista tärkeintä asiaa ei saisi missään vaiheessa elämäänsä sivuuttaa tai unohtaa. Elämä on nyt, aika ei odottele. Niin filosofisia pohdintoja tämä elokuva toteaa. 

Monesti olen törmännyt siihen, että elokuva kompastuisi siihen, kuka sopii sen kohdeyleisöksi parhaiten. Vaikka elokuva tietty menee hieman sinne synkkyyden rajalle välillä, ei mielestäni tässä mitään kovin pelottavaa tapahdu. Muutenkin kyseessä on selvästi varttuneemmalle väelle sekä aikuisille tarkoitettu nostalgisointifilmi, etenkin jos on Nalle Puhista koskaan pitänyt. Ja minä ehdottomasti kuulun tuohon kategoriaan. Olen muutenkin sitä mieltä, että ei nyt täysin pehmoisilla ja ylipirteillä elokuvillakaan saisi lapsiaan kasvattaa, sillä sekään ei ole hyväksi. 

Risto Reipas ja Nalle Puh on todella sympaattinen, sydäntälämmittävä ja eritoten filosofinen nostalgiapakkaus erityisesti niille, jotka ovat lapsena Nalle Puhia katselleet. Itse olen lapsena monet kerrat katsellut sitä TV-sarjaa, ja myös Nasun suuresta elokuvasta olen kovasti pitänyt. Huumoria ja aikuisille tarjoavaa pureskeltavaa riittää, miksi hieman varttuneempi väki saanee tästä parhaiten jotain irti. Varautua saa myös koskettavuuteen, sillä tämä kyllä sai minulla pienoisia surun tunteitakin aikaan. Kokonaisuudessaan hyvin koskettava ja lämminhenkinen uudelleenfilmatisointi, ja niistä disneyn remake-elokuvista ehdottomasti paras.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Aladdin (2019)

ALADDIN (2019)

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Naomi Scott, Will Smith, Mena Massoud, Marwan Kenzari ja Nasim Pedrad

Genre: fantasia, romanttinen

Kesto: 2h8min

Ikäraja: 7

Aladdin (2019) on vuonna 2019 ensi-iltansa saanut live action-sovitus samannimisestä klassikkoanimaatiosta Aladdin (1992). Samana vuonna ilmestyi valkokankaille muun muassa Dumbo (2019), Leijonakuningas (2019) sekä Pahatar 2. Toivoin oikeasti pitäväni tästä elokuvasta, mutta joudun heti alkuun toteamaan, että kyseessä ei tosiaankaan ole mikään paras uusintaversio suositusta renesanssiajan klassikosta.

Arvostelu saattaa sisältää jonkin verran spoilereita.

Juonta on melko turha lähteä selittämään, sillä se seuraa animaatioversiota melko kaavamaisesti. Ainoat merkittävät muutokset ovat seuraavanlaisia: Jasminesta kukoistaa suurempi feministisyys ja Henki saa oman rakkaustarinan. Niin, ja vielä pitäisi se alkuperäinen tarina Aladdinistakin ahtaa tuohon kaikkeen mukaan. Kuinka se sitten mielestäni onnistui? Kehnosti, valitettavasti. Sanon jo heti suoraan, että elokuva olisi ollut paljon parempi, jos Naomi Scott olisi ollut pääroolissa, eli päähenkilönä olisikin seurattu Jasminea. Juonta olisi voitu muokata hänen aikaansaannosten mukaisesti, ja Henki ja Aladdin olisi voitu vain heittää kylmästi alamäkeen.

Värit kukoistavat uudessa Aladdinissa, mutta ne eivät tee kovin uskottavaa vaikutusta. Puvustukset ja korut näyttävät kyllä hienoilta, mutta köyhät ja likaiset kadut kiiltävät jostain ihmeen syystä silkkaa puhtautta. Ainakin omaan silmääni tuo pisti hyvin häiritsevänä seikkana. Tuntui, kuin tapahtumapaikkana olisi ollut teatterin esiintymislava. Maisemat huokuvat CGI-tyyliä hieman liiankin voimakkaasti, mikä sekin syö uskottavuutta tarinan maailmasta pois. Se jotenkin ei sopinut oikeiden ihmisten kanssa yhteen kovin hyvällä tavalla. Musiikki on ihan onnistunutta kelvolla tasolla. Arabian nights ei nostata ihokarvoja kuten alkuperäinen versio, ja Aladdinin One jump ahead raikuu puhdasta autotunea. Sen sijaan Jasminen uusi laulu Speechless sai minussa aikaan voimakkaita tunteita, ja kylmät väreet vilisivät ihoani pitkin. Se oli ainoa kohtaus, jossa oikeasti huomasin olevani uppoutuneena elokuvaan. Naomi Scott omaa tosiaankin vahvaa potentiaalia, ja hänen roolisuorituksensa kyseisessä kohtauksessa on erittäin hyvin onnistunut.

Itse Aladdinia näyttelevä Mena Massoud menetteli ihan sujuvasti, mutta tuntui silti yrittävän välillä liikaakin. Tietyt dialogit, jotka ovat suoraan animaatiosta kopioituja, tulivat tässä versiossa hieman puskista. Kasvojen reaktiot vastaan nuo dialogit eivät välillä mielestäni sopineet yhteen sitten ollenkaan. Seurauksena oli kulmakarvojen kohotusta ja mietiskelyä, että eivätkö näyttelijät voisi sentään edes yrittää. Tai sitten vika on käsikirjoituksessa, jota olisi pitänyt kenties hioa enemmän? Henkenä esiintyvä Will Smith teki vakuuttavan ja onnistuneen roolisuorituksen. Henki ei vain jotenkin tuntunut kovin tarpeelliselta tähän kokonaisuuteen. Hänelle lisätty rakkaustarina paisuttaa pidennettyä kestoa entisestään. Rakkaustarina Jasminen ja Aladdinin välillä jäi uupumaan tunnetta ja kemiaa. Hengen ja tämän sydämensä valitun välillä tuntui olevan, ironista kyllä, enemmän kemiaa kuin kahden pääparivaljakon muodostavan välillä.

Ehdottomasti heikoimman lenkin vetää kuitenkin Marwan Kenzari, joka esittää Jafaria. Hänen vaisusta olemuksestaan puuttuu se pienikin potentiaalin kipinä, jota sentään Mena Massoudilla kuitenkin oli. Jafarista ei huou yhtään minkään tasoista uhkaavuutta. Tyyppi ei tunnu edes yrittävän. Siihen vielä päälle hänen hiljainen ja ei kovin maskuliininen äänensä, niin jo on kaikki toivo menetetty. Joka kerta, kun Jafar ilmestyi ruudulle, nauroin vatsani pohjasta asti hänen lattealle olemukselleen. En voi vieläkään ymmärtää, kuka neropatti keksi valita noin surkean näyttelijän tämän leffan pahiksen rooliin. Hän tuotti niin kamalan pettymyksen tahattomalla koomisuudellaan, että leffan tunnelmasta jäi uupumaan jännitystä.

Ihan vielä näin vertailun vuoksi lisäsin kuvan Ihmeiden onkalosta, joka esitetään animaatioversiossa uhkaavalla ja lumoavalla tavalla. Sen sijaan näytellyssä versiossa Ihmeiden onkalo on kuin hengetön kivipatsas, jonka sisältökin oli aivan mitäänsanomaton. Itse asiassa jos radikaalisti niitä kahta vertailee, tai mitä tahansa maisemia näiden kahden teoksen välillä, on hankala pidätellä nauruaan. 

Aladdin (2019) huokuu potentiaalia Jasminen uudenlaisesta roolitulkinnasta voimakkaalla Speechless-laulullaan. Muut roolisuoritukset sitten menettelevät tai jäävät ontumaan ilmaan, ja Jafar hukkuu viemäriin ilman minkäänlaista vaikutusta. Maisemien CGI-tyylinen animaatio on liiankin korostettua ja puvut yms puhtaita köyhillä kaduilla vieden mukanaan kaiken uskottavuuden maailmasta, johon tarina sijoittuu. Tylsäksi elokuva ei silti onneksi jäänyt. Se onnistui naurattamaan minua...mutta ikävä kyllä vain ironisella tasolla. Ihmettelen kyllä tosissani, että onko Disneyllä näin pahasti ideat ja luovuus hukassa. Omaan makuuni uusintaversio olisi voinut olla oikeinkin onnistunut Naomi Scottin osuuden puolesta. Tuntuukin, että Disneyllä oli selvästi uusia ideoita kalastushaavissaan tätä elokuvaa varten. He halusivat lisätä jotain uutta, mutta pelkäsivät menettävänsä uskollisuuden animaatiota kohtaan, minkä vuoksi lisäykset jäivät pelkiksi yrityksiksi. Minua oikeasti harmittaa, että näin kävi, sillä halusin todella pitää Aladdinista (2019). Jos kokonaisuus ei olisi näin täyteen ahdettu eikä Jafarin näyttelijä onneton ja tunnelman pilaava, tämä olisi ihan menevä pätkä.

Koska Speechless teki minuun suuren vaikutuksen, lisäänpä siitä videon trailerin lisäksi:

Elokuvan tiedot: www.wikipedia.com