Top 10 sivuhahmot, osa 2 (Studio Ghibli)

Viimeksi tein Top 10 sivuhahmot, osa 1 -listauksen. Nyt sitten on luvassa Top 10 sivuhahmot, osa 2. Tässä osassa lasken mukaan antagonistit ja ihmiset.

10. LIN

Henkien kätkemä

Lin on mielestäni yksiä mieleenpainuvimpia hahmoja Henkien kätkemästä. Hän vaikuttaa aluksi välinpitämättömältä Chihiroa kohtaan, mutta päätyy loppujen lopuksi avuksi ja tueksi hänelle. En tiedä, onko huijausta laskea Lin tähän top-listaan mukaan, sillä oikeastihan hän on jokin henki. Mutta koska hän näyttää ulkoapäin ihmiseltä, niin eiköhän se käy.

9. KUSHANA

Tuulen laakson Nausicaä

Kushana on tulkinnanvaraisesti Tuulen laakson Nausicaän "pahis". Hän ei silti ole läpeensä paha ihminen. Hänessä on itsekkäät puolensa, mitkä kuitenkin vain kuvastavat hyvin ihmisten luonnetta. Miksi en laita Kushanaa tämän korkeammalle on, että häntä ei syvennetä elokuvassa tarpeeksi. Sen sijaan mangassa hän oli jopa yksi lempihahmoistani. Siinä hänestä paljastui niin monia puolia, ja hänestä oikeasti oppi välittämään erittäin paljon.

8. KAMAJI

Henkien kätkemä

Nyt tulee taas pieni huijaus. Kamajihan ei ole ihminen, kuten ei myöskään Lin. Mutta päätin nyt katsoa asian läpi sormien, sillä jollain tapaa pidän kyseistä hahmoa hyvin ihmismäisenä. Kamaji on monien Henkien kätkemässä esiintyvien hahmojen tapaan sympaattinen tapaus. Hän saattaa aluksi vaikuttaa vaikeasti lähestyttävältä ja kylmältä, mutta on pohjimmiltaan loppujen lopuksi hyvin lämminhenkinen ja avulias Chihiro-tyttöä kohtaan. Kamajilla saattaa olla välillä hermot kireällä, sillä hänellä riittää töitä pannuhuoneessa. Onneksi hänellä on kuitenkin apunaan nokipallerot.

7. URSULA

Kikin lähettipalvelu

Ursula on minulle yksiä mieleenpainuvimpia hahmoja Kikin lähettipalvelusta. Hänellä on nimittäin erittäin suuri merkitys kasvukivuista kärsivälle Kikille. Kun Kiki menettää noitavoimansa eikä osaa enää lentää, pyytää Ursula häntä luoksensa viettämään aikaa. Sen lisäksi antaa hän Kikille hyvän neuvon: "Älä edes ajattele lentämistä." Sitten eräänä päivänä Kiki saattaisi vielä hyvinkin lentää ihan huomaamattaan. 

6. MARNIE

Marnie -tyttö ikkunassa

Marnie ei ole Marnie -tyttö ikkunassa -elokuvan päähenkilö, vaikka nimestä voisi helposti niin päätelläkin. Tyttönen asustaa hienossa kartanossa, ja hänen perheensä on rikas. Hänen vanhempansa ovat kuitenkin usein poissa kotoa, minkä vuoksi läsnä ovat suurimmaksi osaksi vain palvelijat. Palvelijat eivät ole kovin mukavaa porukkaa: he nimittäin kaltoinkohtelevat Marnieta. Minun käy Marnieta aina niin kovasti sääliksi, ja suren tietenkin hänen traagista kohtaloaan. Marnie on luonteeltaan ulospäinsuuntautunut ja iloinen. Ulkonäöltään hänen voi taas helposti todeta olevan yksiä kauneimpia hahmoja Ghibliltä.

5. TURHATAR

Liikkuva linna

Turhatar on aluksi hyvin julma tapaus, taikoohan hän nuoren Sophien vanhukseksi. Sulimanin poistaessa hänen taikavoimansa, muuttuukin Turhatar takaisin oikeaan ikäänsä - vanhukseksi. Ja aika herttaiseksi sellaiseksi. Siinä sitten saa katsoja taas oppitunnin Miyazakilta: paha ei välttämättä ole täysin paha. Onhan uusi Turhatar melkoisen sympaattinen tapaus. Hän kuitenkin havittelee yhä Haurun sydäntä, mikä todistaa, että täysin uudeksi hahmo ei ole muuttunut.

4. CURTIS

Porco Rosso

Porco Rosso on ehdottomasti Miyazakin hauskin elokuva, ja sivuhahmoista Curtis jää taatusti mieleen. Hän toimii leffassa eräänlaisena "pahiksena", aiheuttaessaan paljon ongelmia Porcolle. Curtis on ilkeyksistään huolimatta erittäin hauska ja tietyllä tapaa jopa höpsö hahmo. Hänen tietyt lausahdukset jaksavat yhä naurattaa minua.

3. YUBABA

Henkien kätkemä

Yubaba on helposti yksiä mieleenpainuvimpia hahmoja Henkien kätkemästä. Hän on hyvin pelottava ja uhkaava, mutta samalla silti myös äitimäinen ja kunnianhimoinen kylpylän johtajatar. Hän tuo mahtavasti hyvän ja pahan hiuksenhienoa eroa esille kaikessa moniulotteisuudessaan. Yubaballa on montakin rautaa tulessa: hän on valtavan poikavauvan äiti, ylläpitää kylpylää ja tekee kaikenlaisia sopimuksia. Hänhän muun muassa käskyttelee Hakua ja varastaa Chihiron identiteetin. En halua laittaa Yubabaa tämän korkeammalle, koska hän tekee leffassa mielestäni enemmän pahoja kuin hyviä asioita. Hän pääsee silti näinkin korkealle, koska hän on niin hämmästyttävän moniulotteinen ja ennalta-arvaamaton hahmo.

2. DOLA

Laputa -linna taivaalla

Dola on aivan mahtava, ja hän on ehdottomasti Laputan parasta antia! Muistan sen kuin eilisen, että ensimmäisellä katselukerralla pidin häntä aluksi vain hyvin ilkeänä mummelina. Mutta voihan nyt, kuinka yllättävän pehmeä ja rakastava sisin ulkokuoren alta paljastuikaan. Dola onkin jälleen kerran yksi hyvä esimerkki Ghibliltä siinä mielessä, että kaikki ei ole aina niin mustavalkoista. Dola on erittäin hauska "badass"-tyyppinen nainen, jolla sisua ja upeita hetkiä riittää. Hänestä paljastuu myös hieman äitimäisempi puoli, kun hän huolehtii Sheetasta ja Pazusta.

1. EBOSHI

Prinsessa Mononoke

Ja voiton vie valtiatar Eboshi! Hän on yksinkertaisesti ehdoton suosikkihahmoni Prinsessa Mononokesta, ja sitä hän myös on mitä Ghiblin antagonisteihin tulee. Hän ei ole mustavalkoisen paha ihminen, vaan on vain ihan tavallinen rautasulattoa ylläpitävä johtajatar. Hän käyttäytyy ihan kuin oikeankin maailman ihmiset, mikä johtaa välillä siihen, että luonto siinä sivussa sattuu kärsimään. Hän pitää kovasti huolta kylänsä asukkaista. Erityisesti hienona piirteenä hänestä jää mieleen se, että hän auttaa ja hoitaa sairaita heidän tautiaan pelkäämättä.

Arvostelu: Pocahontas (1995)

 POCAHONTAS

Ohjaus: Mike Gabriel, Eric Goldberg

Pääosissa: Joe Baker, Christian Bale, Irene Bedard, Billy Connolly, James Apaumut Fall, Mel Gibson, Linda Hunt, John Kassir, Judy Kuhn, Danny Mann, Russell Means, David Ogden Stiers

Genre: animaatio, seikkailu, draama

Kesto: 1h 21min

Pocahontas on vuonna 1995 ilmestynyt Disneyn 33. klassikkoelokuva. Olen huomannut, että sitä pidetään hyvin usein yhtenä renesanssiajan heikoimpana filminä. Useasti sitä lynkanneet eivät pidä siitä, koska se poikkeaa niin paljon tarinan historiallisesta alkuperästä. Muistan lapsena katsoneeni elokuvaa ja pitäneeni siitä, mutta eipä minulla ollut hajuakaan mikä on sen opetus. Näin aikuisena se yllättäen puhutteleekin minua aivan uudella tavalla.

Tarina kertoo nimensä mukaisesti intiaanineidosta nimeltä Pocahontas. Hän on päällikön tytär, ja täten hänellä on myös velvollisuus naida isänsä valitsema sulhasehdokas. Sulhasehdokkaana on hyvin urhea ja komea soturi Kocoum, jolta hymyä soisi näkevän enemmän. Pocahontasia ei kyseinen mies kuitenkaan kiinnosta. Sen sijaan uskoo neito oman polkunsa johtavan jonnekin muualle. Eräänä päivänä heidän maahansa saapuu muukalaisia: vaaleaihoisia ihmisiä, joita johtaa kuvernööri Ratcliffe. Ahne kuvernööri on saapunut uusille maille löytääkseen kasapäin kultaa. Siispä hänen miehensä ryhtyvät töihin lapioiden kera, ja sillä välin kapteeni John Smith varmistaa, että "villeistä" ei ole harmia heille.

Elokuva on hyvin kypsä, mitä myöskin sen päähenkilö on. Pocahontas on nimittäin hyvin aikuismainen henkilö, vaikka hauskutteleekin välillä. Kun hän tapaa paikkoja tutkiskelevan John Smithin, kehittyy heidän välilleen tietynlainen yhteys. He rakastuvatkin toisiinsa ensisilmäyksellä, ja heidän välinen suhde on melko suuri osa tarinaa.

Tarina ei kuitenkaan ole vain täynnä romantiikkaa, vaan se käsittelee vakavia aiheita: ennakkoluuloja, sotaa sekä luonnon arvostamista. John Smith nimittää melkeinpä heti Pocahontasin väkeä villeiksi tuosta noin vain heitä tuntematta. Sen lisäksi John porukoineen aikoo tuhota luontoa ahneuden tähden. Pocahontas opettaakin miestä arvostamaan luontoa ja olemaan tuomitsematta toisia ulkonäön perusteella. Itse en ainakaan voi olla arvostamatta suuresti kyseisiä teemoja, joita käsitellään vieläpä lasten animaatioelokuvassa. Sota tulee yhdeksi keskeiseksi aiheeksi taas vaaleaihoisten ja intiaanien välisen konfliktin kautta: puhumattakaan toisilleen, ryhtyvät he päättömästi taistelemaan toisiaan vastaan. Tuollaisessa tilanteessa Pocahontas taas kehottaa muita puhumaan ja kuuntelemaan. 

Pocahontasilla on siis katsojilleen tarjolla oikein esimerkillinen moraali. Hän on hyvin rauhallinen ja etsii vielä omaa polkuaan - kuitenkin hyvin päättäväisin mielin. Mitä vielä lisäksi kyseisessä hahmossa arvostan, on hänen tekemä ratkaisunsa elokuvan lopussa. Se taas osoittaa hahmon olevan epäitsekäs ja heimostaan välittävä prinsessa.

Pocahontasin eläinystävinä ovat Meeko-pesukarhu sekä Flit-kolibri, jotka toimivat pitkälti lasten viihdyttäjinä elokuvassa. Tuolta kantilta he ovat melko turhia, mutta itse en voi ainakaan olla nauramatta Meekolle, joka vähän väliä kiusaa Ratcliffen koiraa Perchyä. Pocahontasilla on kylästään ystävänä myös Nakoma, jonka kanssa hän välillä viettää aikaa. Sitten on tietenkin vielä Kaarnamuori, joka on leffassa eräänlaisessa isoäidin roolissa. Hän on siis puu, jolla on kasvot ja joka puhuu. Hänellä on tärkeä rooli Pocahontasin tukemisessa. John Smith on hyvin ennakkoluuloinen mies, joka on muiden vaaleaihoisten kanssa kotoisin Englannista.  Hän saakin Pocahontasilta kunnon valaistuksen liittyen luontoon sekä kahden erilaisen ihmisen väliseen kohtaamiseen. Smith toimii hahmona hyvin, mutta hänessä saisi olla enemmän särmää, sillä tällaisenaan hahmo jää hieman tylsänpuoleiseksi. Kuvernööri Ratcliffe on elokuvan pahis, ja hieman ontuva sellainen omaan makuuni. Hän onkin kenties elokuvan heikointa antia. En tiedä johtuisiko se siitä, että hän etsiskelee uudesta maasta vain kultaa heitellen lapioita miestensä kouriin. Ehkä hänen motiiviaan olisi voitu muovata jotenkin ytimekkäämmäksi. Ratcliffe onnistuu silti heittämään kapuloita rattaisiin etenkin mitä Thomasiin tulee. Thomas onkin sivuhahmoista se mieleenpainuvin, sillä hän käy jonkin verran hahmokehitystä läpi. 

Musiikit ovat teemojen lisäksi elokuvan parasta antia. Elokuva alkaa laululla Virginia company, jonka aikana englantilaiset valmistautuvat lähtöään varten. Sen jälkeen kuullaan Steady as the beating drum, jonka aikana saan aina ihanat kylmikset. Pocahontasin aloitus onkin ehdottomasti yksiä parhaimpia disneyltä. Se on jotenkin hivenen eeppisen tuntuinen. Just around the riverbend on erittäin kaunis laulu, jonka aikana Pocahontas pohdiskelee omia valintojaan ja tulevaisuuttaan. Kaarnamuori esittää laulun Listen with your heart, millä hän kehottaa intiaanineitosta kuuntelemaan sydämellään. Mine mine mine on elokuvan pahislaulu, ja valitettavasti en itse siitä juuri hirveästi välitä. Se on ihan kiva, mutta ei lukeudu minulla sinne parhaimpien pahislaulujen joukkoon. Colors of the wind on kaiketi elokuvan tunnetuin laulu, ja onhan se nyt hyvin kaunis. Sen aikana Pocahontas opettaa sekä katsojia että John Smithiä arvostamaan ja kunnioittamaan luontoa. Savages -laulu soi sodan syttyessä intiaanien ja englantilaisten välille. Moni voisi sen aikana pitää leffaa liian synkkänä lapsikatsojille, mutta itse asiassa jostain syystä pidin kyseisestä laulusta lapsena kovasti. Nyt tietenkin sen voi todeta olevan melko synkkä ja karukin laulu. 

Sitten siihen, mikä minua sapettaa aivan kovasti. Elokuvaan suunniteltiin alunperin laulua If I never knew you, mutta se leikattiinkiin siitä pois. Kuunneltuani kyseistä laulua monet kerrat siihen rakastuen, en voi olla olematta vihainen elokuvantekijöille, että he leikkasivat sen leffasta pois. Kyseessä on nimittäin erittäin kaunis ja koskettava laulu!

Elokuvan musiikit saavat minussa aikaan vahvoja tunteita, erityisesti se alkutunnari Steady as the beating drum. Todellisiin tunteen purkauksiin päästään kuitenkin vasta loppuratkaisussa, joka ei vieläkään epäonnistu saamaan minua herkistymään. Se on hyvin katkeransuloinen ja tehty erittäin voimakkaaksi musiikin avulla. Voin helpostikin todeta Pocahontasin lopetuksen olevan kaikista kaunein Disneyn elokuvien joukosta. 

Animaatiotyyliltään elokuva on helposti klassikoiden joukosta niitä kauneimpia. Erityisesti metsäiset taustat joissa on violetin sävyä mukana, ovat todellista silmänruokaa.

Pocahontas on mielestäni erittäin kaunis ja koskettava disney elokuva. Se on toki hieman vakavahenkisempi animaatio, mutta eipä sen teemoja ajatellen siihen mikään liika hassuttelu sopisikaan. Ja onhan leffalla oikeasti hauskat hetkensä, jotka ainakin minua jaksavat yhä naurattaa. Elokuvalla on yllättävänkin kypsä päähenkilö, joka tuo kaunista moraalia ja sanomaa esille. Itselläni meni lapsena kyseiset seikat ohi, mutta nykyään en voi muuta kuin arvostaa elokuvaa siltä kantilta. Pahis on kuitenkin omaan makuuni aika iso heikkous leffassa, koska hänen persoonallisuus ja motiivi jäävät aika laimeiksi. Lisäksi John Smithin ja Pocahontasin suhde tuntuu jonkin verran kiirehdityltä. Leffasta leikattu If I never knew you -laulu olisikin hienosti tuonut syvyyttä näiden kahden hahmon välille.

Elokuvalle on tehty myöhemmin jatko-osa Pocahontas II: Matka uuteen maailmaan. Olen nähnyt sen joskus lapsena ja muistan, että se oli kyllä hyvin huono ja pisti vain vihaksi (erityisesti lopetus pilasi ihan täysin ensimmäisen leffan idean, vaikka historiallisesti todenmukaisempi onkin).

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Kaksin karkuteillä ~ Tangled (2010)

KAKSIN KARKUTEILLÄ

Ohjaus: Nathan Greno, Byron Howard

Pääosissa: Mandy Moore, Zachary Levi, Donna Murphy

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 40min

Nyt olen jotenkin saanut pitkästä aikaa kunnon disney-maratonibuumin päälle, ja blogiini saattaa lähitulevaisuudessa ilmestyä monenkin disney-klassikon arvostelu. Postaustahtini saattaa jonkin ajan päästä hieman hidastua opiskelujen alkamisen vuoksi, mutta kirjoittelen uusia arvosteluja sitten aina kun ehdin. 

Kaksin karkuteillä (Tangled) on vuonna 2010 ilmestynyt disneyn 50. klassikkoelokuva. Se on poikkeuksellisesti yksi niistä disneyn tietokoneanimoiduista leffoista, jonka olen nähnyt jo suurin piirtein sen ilmestymisvuotenaan. Muistan, että se tuli suoraan televisiosta, ja sitä katsoessa sai kyllä nauraa kovasti ääneen. 

Olipa kerran vanha nainen nimeltä Gothel, joka löysi eräänä päivänä taikakukan. Taikakukkaa hyödyksi käyttävän Gothelin tarvitsee vain laulaa sille laulu, niin hän  nuorenee. Myöhemmin taikakukka kuitenkin poimitaan läheisen valtakunnan kuningatarta varten, sillä tämä on sairastunut ja odottaa lasta. Siitä Gothel ei tietenkään pidä ja päättää hommata nuorentavan kasvinsa takaisin. Se ei kuitenkaan onnistu aivan mutkitta. Kasvia kun ei periaatteessa enää ole, vaan se on käytetty sairaaseen kuningattareen. Sen sijaan kukan taikavoimat ovatkin siirtyneet kuningattaren vastasyntyneelle lapselle, Tähkäpäälle, mikä ilmenee tämän kultaisina hiuksina. Niinpä Gothel kidnappaa ja piilottaa lapsen torniin kasvattaen hänet omanaan, jotta voi hyödyntää tyttösen taikahiuksia itsekkäisiin tarkoituksiinsa. Vuosia kuluu, ja pian Tähkäpää onkin jo nuori nainen ja halukas itsenäistymään. Gothel on kuitenkin opettanut hänet pelkäämään ulkomaailmaa eikä ole sallinut tornista poistumista kertaakaan. Onneksi eräänä päivänä torniin eksyy varas nimeltä Flynn Rider, jonka kanssa Tähkäpää voisi yhdessä karata pois "äidin" helmoista.

Tarina on siis hyvin perinteinen prinsessaseikkailu, mutta ei missään määrin tylsä tai kulunut sellainen. Tavanomaisen juonen vastapainona toimii oikein mainiosti onnistunut huumori sekä seikkailuntuntu. Lisäksi Tähkäpää on hahmona halukas irrottautumaan kahleistaan äitiä sekä yksitoikkoista tornia kohtaan. Aluksi hän on toki aivan kriisissä, että voiko hän vain sillä tavalla häippäistä menemään, mutta vähitellen hän ryhdistäytyy matkaa varten. Perimmäisin syy Tähkäpään innolle lähteä tornista on seuraavanlainen: aina syntymäpäivänään hän näkee taivaalla hehkuvat valot, jotka ovat kuningaskunnan kadonneelle prinsessalle lähetettyjä lyhtyjä. Hän itse ei tietenkään tiedä olevansa se kadonnut prinsessa. 

Flynn Rider on mukava sekoitus humoristista dialogia sekä tietynlaista karismaattisuutta. Hän on ahne rosvo, joka päätyi torniin paetessaan vartijoita. Flynn nimittäin varasti valtakunnan linnasta kruunun parin toverinsa kanssa. 

Muita merkittäviä hahmoja ovat tietenkin leffan pahis Gothel, Tähkäpään sidekick Pascal sekä vartijoiden hevonen Maximus. Gothel on hyvin itsekeskeinen ihminen, jolla ei lämmintä sydäntä juuri ole. Hän on olevinansa suojelevainen äitihahmo, mutta pohjimmiltaan julma ja kylmä tyyppi. Pascal on omaan makuuni yksiä unohdettavimpia sidekickejä disneyltä. Hänellä on toki omat hauskat reaktionsa eri tilanteissa ja kameleonttina hän vaihtaa mukavasti välillä väriään, mutta muutoin hahmo ei ole kovin muistettava. Maximus taas on minulle se hahmo tässä leffassa, joka helposti varastaa show'n mennen tullen. Hän on erittäin hauska ja yllättävän viisas ottaen huomioon, että hän on hevonen. Hänen ja Flynnin välillä on hauskasti sähäkkää, mikä ei kuitenkaan alennu missään vaiheessa kohelluksen tasolle.

Musikaali Kaksin karkuteillä muidenkin disneyn prinsessaleffojen tapaan tietenkin on. Aluksi musikaalinumerot eivät meinanneet millään jäädä päähäni soimaan, mutta kuunneltuani niitä leffan katsomisen lisäksi vapaa-ajalla, on tullut helposti hyräiltyä I've got a dream-laulua. Muita lauluja ovat mm. Tähkäpään alussa esittämä When will my life begin, Gothelin pahislaulu Mother knows best ja romanttinen laulu I see the light. When will my life begin toimii reippaana aloituksena Tähkäpään ensiesittelylle tornissaan. Mother knows best on ihan hyvin onnistunut, mutta ei osu lähellekään disneyn parhaimpia pahislauluja. I see the light on hyvin kaunis laulu ja se sopii juuri täydellisesti sille luotuun romanttiseen kohtaukseen.

Kaksin karkuteillä on erittäin loistava leffa! Siinä on mukavasti komediaa ja seikkailuntuntua hyvillä päähahmoilla sekä mahtavalla hevos-sidekickillä höystettynä. Tähkäpää on pohjimmiltaan perinteinen, mutta ei silti täysin passiivinen prinsessa. Hänen ja Flynnin välille on onnistuttu luomaan mukavasti kemiaa. Musikaalinumerot eivät ole hirveän muistettavia tapauksia, mutta I've got a dream jää kyllä yllättävän helposti päähän soimaan. Kyseessä on helposti disneyn prinsessaleffojen joukosta sitä parempaa päätä edustava leffa, joka kannattaa kyllä katsoa edes Maximuksen ja Flynnin vuoksi, sillä kyseiset hahmot ovat yksiä hauskimpia ja muistettavimpia disneyltä!

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

 

Arvostelu: Kaunotar ja Hirviö ~ Beauty and the Beast (1991)

 KAUNOTAR JA HIRVIÖ

Ohjaus: Gary Trousdale, Krik Wise

Pääosissa: Robby Benson, Jesse Corti, Rex Everhart, Angela Lansbury, Paige O'Hara, Jerry Orbach, Bradley Pierce, David Ogden Stiers, Richard White

Genre: animaatio, fantasia, romanssi

Kesto: 1h 24min

Kaunotar ja Hirviö (Beauty and the Beast) on vuonna 1991 ilmestynyt disneyn 30. klassikkoelokuva. Se saa nyt suuren kunnian minulta siinä mielessä, että se on ensimmäinen arvostelemani disneyn renesanssiajan klassikko. Kaunotar ja Hirviö on tuttu jo lapsuudestani, mutta muistan etten pienenä oikein siitä välittänyt. Sen sijaan teini-iän paikkeilla sekä nyt aikuisena olen oppinut pitämään siitä todella paljon. Sen voikin helposti todeta olevan sellainen disney elokuva, josta todennäköisesti pitää aikuisena enemmän kuin lapsena.

Olipa kerran itsekäs ja epäystävällinen prinssi, joka asusteli omassa linnassaan palvelijoiden kanssa. Eräänä iltana ovelle koputteli vanha muori anoen yösijaa, minkä vastapalvelukseksi prinssi saisi kauniin ruusun lahjaksi. Prinssi kuitenkin torjui muorin pyynnön inhoten tämän rumuutta. Siihen taas eukko totesi, että kauneus voi olla sisäistä kauneutta. Prinssi torjui pyynnön kylmästi uudelleen, minkä jälkeen eukko muuttui kauniiksi haltiattareksi. Rangaistukseksi kylmäsydämisyydestään sekä kyvyttömyydestään rakastaa haltiatar muutti prinssin pelottavaksi hirviöksi sekä linnan palvelijat huonekaluiksi. Haltiatar antoi prinssille taikapeilin sekä ruusun. Taikapeili toimisi prinssin näköreittinä ulkomaailmaan ja ruusu taas aikapommina loitsun mahdolliseen purkautumiseen. Kun prinssi täyttää 21 vuotta, alkaisi ruusu kukkia. Jos prinssi oppisi rakastamaan ja saisi vastarakkautta, taika raukeaisi. Jos ruusu kuitenkin ehtii kuihtua ennen kyseistä ehtoa, prinssi jää ikuisesti hirviöksi.

Eräässä pikkukylässä asustelee nuori neito nimeltä Belle, joka ei oikein sovi muiden kyläläisten joukkoon. Sen huomaakin jo Bellen introlaulusta. Belle on nimittäin innokas lukemaan ja on hieman omaan maailmaansa uppoutunut kuljeksija. Muiden asukkaiden hyljeksien häntä, sen sijaan komea ja roteva mies Gaston on ihastunut häneen. Hyväsydäminen tai lempeä ei kyseinen mies ole, vaan itsekeskeinen ja leuhka, ja hän ei missään vaiheessa viitsisi ottaa selvää muiden tunteista. Hänelle tärkeintä on omien etujensa ja halujensa saavuttaminen. Bellen isä Maurice on kuitenkin onneksi lempeä keksijä, joka ei vähättele tytärtään. Maurice on hieman sellainen hauskaksi tehty isähahmo, kuten myös Aladdinin sulttaani. Osaa silti Maurice olla rohkea ja päättäväinenkin tarpeen tullen.

Kun Maurice matkaa kohti messuja uuden keksintönsä sekä hevosen Philipin kanssa, eksyvätkin he oikealta polulta. Pelottava metsä säikäyttää Philipin niin pahasti, että tämä karkaa takaisin kotiin ilman Mauricea. Maurice-parka jää ypöyksin susien jahtaamaksi, mutta löytää onneksi karun linnan, jonne hän menee pyytämään yösijaa. Taianomaiset huonekalut toivottavat hänet tervetulleeksi, mutta pian linnan isäntä, Hirviö, saapuukin paikalle ja vangitsee hänet. Kotiin palannut Philip varoittaa Belleä pulassa olevasta isästä, ja niin neito lähtee etsimään häntä. Linnassa Belle päättää jäädä isänsä sijasta vangiksi, mikä tietenkin tarjoaa Hirviölle mahdollisuuden purkaa taika.

Bellen ja Hirviön välillä on aluksi vain epämiellyttäviä sävyjä. Hirviö kun on hyvin lyhytpinnainen ja hieman muita kuuntelematon tapaus, ja Belle taas juuri vangiksi joutunut surumielinen neito. Belle ei kuitenkaan ole millään tavoin konservatiivinen "neito pulassa", vaan osaa olla määrätietoinen. Hän ei todellakaan ole muiden pompoteltavissa. Sen lisäksi on hän hyvin utelias, jopa niin utelias, että uskaltautuu käväisemään länsisiivessä Hirviön kiellosta huolimatta. Seurauksena on sitten agressiivisuutta ja Bellen pakeneminen linnasta. Sudet ovat metsässä nälissään neidon ja hevosen kimpussa, mutta onneksi Hirviö tulee paikalle pelotellen sudet pois. Hirviö saa kuitenkin vakavan haavan käteensä ja menettää tajuntansa. Belle aikoo sen jälkeen livistää pois paikalta, mutta tuntee auttamisen halua Hirviötä kohtaan. Sitten kaksikko alkaakin pikkuhiljaa lämmetä toisilleen.

Muita hahmoja ovat muun muassa Gastonin kätyri Töppö, Lumière, Könni, Rouva Pannu sekä Kippo. Töppö on kyllä yksiä höpsöimpiä (hyvällä tavalla) kätyreitä, koska hän on vain niin puhdas naurunaihe koko leffan ajan. Hahmolla on silti suuri merkitys Gastonin pahislaulussa. Lumière on hyvin kohtelias ja herrasmiesmäinen kyntelikkö, jolla on hieman sutinaa erään pölyhuiskan kanssa. Könni taas on kuin Lumièren vastakohta: sääntöjen puolella oleva tiukkis, jonka pitäisi vähän relata. Hänen ja Lumièren välinen ystävyys onkin hauskasti toteutettu. Rouva Pannun voi helposti todeta olevan kaikista äitimäisin hahmo elokuvasta. Hän on heti alussa ystävällinen Bellelle, ja yrittää kannustaa Hirviötäkin käyttäytymään paremmin. Kippo on hyvin suloinen muki, ja hän on rouva Pannun poika. Hänellä on yllättävän suuri merkitys juonelle elokuvan loppupuolella.

Kuten jo alussa mainitsinkin, elokuva on minulle poikkeuksellisesti sellainen, josta olen oppinut pitämään enemmän vasta vanhempana. Hirviön ja Bellen välinen suhde vaatiikin varmasti hieman ymmärrystä, sillä se ei ole tavanomaisimmasta päästä. Hahmot kun eivät aluksi oikein pidä toisistaan, vaan kumpikin oppii rakastamaan toinen toistaan juonen edetessä. 

Kaunotar ja Hirviö on tietenkin musikaali. Pidän kaikista lauluista, paitsi siitä uudesta Taas kun oon ihminen, jonka skippaan joka katselukerralla. Se on kuitenkin kai ihan okei kokea kyseinen rallatus turhaksi, koska alunperinhan se oli leikattu leffasta, mutta myöhemmin taas lisätty siihen. Muut laulut ovat kuitenkin oikein hyviä. Jo lasikuvausintron aikana kuultava musiikki saa ihoni kananlihalle. Belle on todella kauniisti onnistunut avauslaulu, jonka aikana pääsemme heti näkemään hyvin elokuvan lähtöasetelman. Vieraamme tuo hyvin esille linnan hahmojen ystävällisyyden ja ruoanlaittotaidot, hahah. Sen aikana olen tosin aina hieman ihmetellyt, että söikö Belle edes ollenkaan. Gaston on hyvin hauska laulu. Se ei poikkeuksellisesti olekaan kovin synkkä kuten monet muut pahislaulut. Se kuitenkin tuo hyvin esille Gastonin itserakasta luonnetta. Mä aavistan on jo yksiä suosikkilaulujani disneyltä. Se on aivan tavattoman kaunis ja herkkäpiirteinen. Sen aikana Bellen ja Hirviön välisen kemian voi vain aistia niin ihanasti. Tyttö sekä hän on tietenkin se tunnetuin laulu koko elokuvasta. Ja voin helposti todeta kyseessä olevan parhaimpia romanttisia lauluja, mitä disneyltä voikaan löytyä. Muutenkin kyseinen tanssikohtaus on jotain niin sielua hivelevän kaunista. Jotain jo kertoo se, että tämän aikuisen silmät vuotivat kyseisen kohtauksen aikana. Myöhemmin kuullaan vielä laulu Hyökätään, joka tuo mukavasti uhkaa ja jännitystä tarinaan.

Kaunottaressa ja Hirviössä on ehdottomasti kaikista maagisin ja sielukkain tunnelma disney-klassikkojen joukosta. Varmaankin siksi se avasi kyynelkanavani. Tanssikohtaus on vain jotain niin sanoinkuvaamattoman upeaa musiikkeineen, että ei siinä voi olla herkistelemättä sen kauneudelle. Transformaatiokohtaus on myös yhä upean ja koskettavan tuntuinen, ja elokuvan lopetus on hyvin kaunis. 

Animaatiotyyliltään elokuva on tietenkin sitä tuttua renesanssiajan kauneutta. Pidän leffan värikkäästä tyylistä. Erityisesti lasikuvausintro on kaunis ulkoasultaan ja huokuu kutkuttavasti pientä mystisyyttä. 

Kaunotar ja Hirviö on erittäin upea disney-klassikko. Se on hyvin maaginen ja ajaton elokuva, johon tulen tuskin koskaan kyllästymään. Sen kauneus on jotain sellaista, että se etenee ihan sieluun asti, miksi se myöskin herättää minussa tunteita. Belle on mielestäni helposti parhaimpia naishahmoja disneyltä, sillä hänessä on omaa tahtoa ja hyväsydämisyyttä. Hirviökin on oikein mahtava hahmo, sillä hänen luonteen muutosta seurailee joka kerta ilolla. Mitä myös arvostan elokuvassa, on sen opetus koskien sisäistä kauneutta. Minulle Kaunotar ja Hirviö on siis ehdottomasti mestariteos!

Mainitsemisen arvoinen on tietenkin vielä lopputekstien laulu Beauty and the Beast, jonka esittää erittäin kauniin lauluäänen omaava Céline Dion. Sekään ei koskaan epäonnistu herättämään minussa tunteita.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Zootropolis ~ Eläinten kaupunki (2016)

ZOOTROPOLIS

ELÄINTEN KAUPUNKI

Ohjaus: Byron Howard, Rich Moore, Jared Bush

Pääosissa: Ginnifer Goodwin, Jason Bateman, Idris Elba, Jenny Slate, Nate Torrence, Bonnie Hunt, Don Lake

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 48min

Zootropolis -Eläinten kaupunki (Zootopia) on vuonna 2016 ilmestynyt Disneyn 55. klassikkoelokuva. Itse en jostain syystä nähnyt elokuvaa sen ilmestymisvuotenaan, vaan katsoin sen ensimmäisen kerran vasta ihan muutama kuukausi sitten. Olen kyllä ollut joidenkin disney ja pixar elokuvien kanssa hieman jäljessä, heh heh...

Tarinan keskiössä seurataan Judy-pupua, joka on jo lapsesta asti haaveillut poliisin urasta. Maaseudulla, josta hän on kotoisin, ei kuitenkaan uskota hänen kykenevän siihen. Aikuisena Judy kuitenkin suuntaa nokkansa kohti Zootropolista: kaupunkia, jossa kaikenlaiset eläimet elävät sovussa ja tasa-arvossa. Tai niin ainakin hän uskoo. Aloitettuaan poliisin hommat järkätään hänelle kuitenkin vain parkkipirkon hommia eikä suinkaan etsintätöitä. Judy on nimittäin pupuna pienikokoinen, eivätkä suurikokoisemmat eläimet usko hänen kykyihinsä vähätellen häntä. Sama vähättely siis jatkuu kuin lapsenakin, mikä on hieman surullista seurattavaa. Judyn sisällä on kuitenkin vahva yritteliäisyyden halu, eikä hän ole helposti luovuttavaa tyyppiä. Myöhemmin mahdollisuus ryhtyä kunnon töihin avautuu hänelle, ja työkumppanikseen Judy värvää viekkaan oloisen ketun nimeltä Nick, jonka hän oli jo aikaisemmin tavannut.

Elokuva kertoo siis ainoastaan nisäkkäistä ja heidän kaupungistaan Zootropoliksesta. Ihmisiä ei tarinaan kuulu lainkaan. Nisäkkäät ovat kuitenkin tietyllä tapaa hyvin ihmismäisiä. Erityisesti päähahmot Judy sekä Nick ovat suorastaan uskomattoman hyvin luotuja hahmoja, sillä katsoja pystyy helposti samaistumaan heihin. Hahmoissa on nimittäin yllättävän paljon syvyyttä, mihin en ole kovin usein disney elokuvissa törmännyt. Judy on hyvin sisukas ja periksiantamaton nainen, jolla riittää alamäkiä matkansa varrella. Suuren unelman tavoittaminen ei ole helppoa, ja läpi käytävä matka vaatii hahmokehitystä, mikä onkin mainiosti toteutettu. Nick taas esitetään hyvin rentona sekä ovelana kettuna, joka kantaa kuitenkin sisällään melko suuriakin menneisyyden haavereita. Hän pyrkii olemaan näyttämättä tunteitaan, eli on melko päinvastainen tapaus verrattuna avoimesti tunteelliseen Judyyn. Erityisesti pidän heidän välisen ystävyyden kehittymisestä, mikä on todella kauniisti ja uskottavasti toteutettu.

Tarina on täynnä etsintä-jännitystä, itsetunnon käsittelyä sekä taistelua ennakkoluuloja ja stereotypioita vastaan. Ennakkoluulot on mielestäni onnistuttu muodostamaan elokuvassa todella nokkelasti: esimerkiksi kettujen oletetaan olevan ainoastaan ovelia valehtelijoita ja pupujen söpöjä tyhmyreitä. Pedot ja saaliseläimet pyrkivät elämään kaupungissa tasa-arvoisesti, mutta aina se ei tunnu sujuvan mutkitta. Etenkin kun epäilyttäviä petojen käyttäytymishäiriöitä alkaa ilmetä, on nisäkkäiden yhteishenki horjua. 

Elokuva on yllättävän montaa asiaa yhtä aikaa: humoristinen, synkkä, jännittävä ja jopa koskettava. Olen yleensä kokenut disney elokuvat sellaisiksi, että ne eivät juuri tunteisiini kunnolla mene (muutamia poikkeuksia lukuunottamatta). Zootropolis oli kuitenkin yllättävän aidosti koskettava tapaus. Erityisesti kohtaus, jossa käydään Nickin takauma läpi, tuntui sydämessäni jotenkin kovasti. Toinen todella koskettava kohtaus on mielestäni se, jossa Nick ja Judy selvittelevät välejään. Yllätyin tosiaan myös siitä, kuinka synkkä ja jännittäväkin tarina on. Se tekee elokuvasta kokonaisuudessaan hyvin monipuolisen pakkauksen: saa jännittää, nauraa ja tunteilla. Erityisesti hulvaton kohtaus on se, jossa pääkaksikko asioi laiskiasten toimistossa. Lisäksi elokuva on helposti yksiä kypsimpiä disneyltä, sillä sen teemat puhuttelevat mitä luultavimmin hieman vanhempia katsojia.

Elokuvan heikoimmaksi lenkiksi koen twist-pahiksen (kyllä, jälleen yhdessä uudemmassa disney leffassa on twist-pahis), joka kyllä sinällään tuli yllätyksenä minulle, mutta jäi hieman ontuvaksi. Muutenkin pidin elokuvasta omassa asetelmassaan ennakkoluuloineen ja hahmokehityksineen niin paljon, että en edes olisi kaivannut tähän mitään pahista. Koko pahis on siis mielestäni jopa aika turha, ja disney olisikin jo vihdoin ja viimein saanut tehdä rohkean teon: heittää yksitoikkoiset pahikset kylmästi alamäkeen.

Visuaaliselta puoleltaan Zootropolis on aivan upea. Maisemat yksityiskohtineen ruokkivat silmiäni mukavasti. Musikaali ei elokuva ole, vaan sisältää taustamusiikkia välillä. Pidänkin kovasti alussa kuultavasta laulusta Try everything, jonka esittää Shakira. 

Kehua haluan vielä antaa Judyn ääninäyttelijästä, Ginnifer Goodwinista, joka suorittaa roolinsa aivan mahtavasti. Olen muutenkin aina pitänyt kyseistä näyttelijää lahjakkaana, ja hän todellakin sopii tunteellisen pupun rooliin mainiosti. 

Zootropolis on todella upeasti onnistunut elokuva. Se on erittäin älykäs ja syvällinen leffa, miksi sitä ei edes oikein uskoisi disneyn teokseksi. Se on myös yksi niistä harvoista disney elokuvista, joka on puhutellut minua näin aidosti. Päähahmot Judy ja Nick ovat helposti parhaimmiten ja laadukkaimmin luotuja persoonia, mitä kyseiseltä studiolta voikaan löytyä. Heihin on helppo samaistua, sillä he ovat hyvin ihmismäisiä, ja muutenkin heidän alamäkensä koskettavat aidosti. Heikoimman lenkin vetää pahis, johon liittyvä twisti jäi omaan makuuni hieman ontuvaksi. Muuten kyseessä on erittäin laadukas animaatio, jota ei voi kuin suositella kaikille. Toivottavasti disney tekee tulevaisuudessakin yhtä hyviä elokuvia.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com