Aaltojen kuohu: teoriaa

Aaltojen kuohu on ensimmäinen Ghiblin elokuva, jota ei ohjannut Hayao Miyazaki tai Isao Takahata. Ohjaajana toimi Tomomi Mochizuki. Elokuva on ainoa, joka ei saanut teatterilevitystä. Se esitettiin vain TV:n kautta.

Teksti sisältää juonipaljastuksia.

Aaltojen kuohu on Studio Ghibliltä useimmiten se elokuva, jota pidetään Maameren tarinoiden ohella kaikista huonoimpana. Siksi siitä tuli myös hyvin mielenkiintoinen leffakokemus itselleni, ja yllättäen se jätti minulle suhteellisen positiivisen olon. Se ei ole varsinaisesti hyvä elokuva mielestäni, mutta ei huono tai tylsäkään. Mikä pahimmiten Aaltojen kuohussa minua kuitenkin tökki, ovat seuraavat seikat:

• Hahmojen motiivit ovat hyvin hyvin epäselviä. Kun esimerkiksi loppupuoliskolla Yutaka lyö Takua, minä katsojana reagoin näin: "Whaaaat??"
• Elokuva rakentaa jonkinlaista suhdetta Takun ja Rikakon välille, mutta siitä puuttuu melko häiritsevästi kemiaa. Koko elokuvan ajan kyseiset hahmot kun eivät vaikuta lainkaan pitävän toisistaan.
• Mikä rooli on sillä romanttisella musiikilla, jota välillä soitetaan?

Mutta, tuo kaikki saattaa olla yllättävänkin hyvin selitettävissä. Ja kyseinen jymy-uutinen sai ainakin minut näkemään Aaltojen kuohun aivan uudenlaisessa valossa. Törmäsin nimittäin Youtubessa seuraavanlaiseen videoon: "Ocean Waves - Studio Ghibli's (Accidental) Queer Film" (pääset videoon tästä). Mikä suomennettuna on suoraan niin, että kyseessä olisi oikeasti homosuhteesta kertova elokuva. 

Mitääää?! 

Mutta toisaalta... Muistan ensimmäisestä katselukerrastani, että aistin ihan pienehköjä viboja Takun ja Yutakan välillä. Heidän välillä tuntui olevan hienovaraisia katsahduksia, ja se miten Taku puhui hänestä, ei tuntunut "vain" ystävyyssuhteelta. Jotenkin tuolloin kuitenkin kumosin äkkiajatukseni tällaisella "No heillä nyt vain on niin vahva ystävyyssuhde"-toteamuksella. Ehkäpä ei sitten olekaan niin. Nyt Aaltojen kuohusta tulikin kyllä erittäin mielenkiintoinen elokuva. Ja tietenkin katsoin sen uudelleen, vaikka en siitä erityisen paljoa pidä.

Video, jonka linkkasin jo tähän postaukseen, sisältää paljon informaatiota kyseisestä teoriasta, mutta uusintakatselulla poimin tietenkin myös omia havaintojani (jotka saattavat olla aika samoja kuin mitä videossakin todetaan):

• Elokuva käyttää alussa yllättävän paljon aikaa siihen, kuinka Takun ja Yutakan ystävyys alkoi ja kehittyi.
• Romanttinen musiikki alkaa soida, kun Yutaka saapuu samaan luokkahuoneeseen kuin Taku. 
• Kun luokkaretki perutaan, Yutakan kirjoitus sitä vastaan tekee Takuun vaikutuksen. Hän toteaa: "Siitä lähtien olen ajatellut Yutakasta eri tavalla kuin muista ystävistäni."
• Taku: "Harmikseni huomasin, että Yutaka oli kiinnostunut Rikakosta. Parasta unohtaa koko juttu. Tyttöjä kiinnostaa vain ulkonäkö. He eivät välitä sisäisestä kauneudesta." Sama monologi suoraan japanin kielisestä versiosta englanniksi käännettynä: "Women never understand how great you are." (Tämän löysin videon kommenttikentästä.) Eli Takun mielestä kukaan naisista ei voisi ymmärtää, kuinka upea ihminen Yutaka on. Kyseinen seikka on kyllä aikamoinen pommi! Tässä kohtaa alkaa ärsyttämään, että tuollaisia lauseita ei ole suommennettu tekstityksiin uskollisesti...
• Yutaka soittaa Takulle kertoakseen, että hän kävi Rikakon luona kylässä yksin. Taku suhtautuu asiaan hyvin epäkiinnostuneesti. Sen jälkeen Taku toteaa monologina: "Taidat pitää hänen kaltaisistaan tytöistä, Yutaka."
• Rikako vaikuttaa kiinnostuneelta Takusta vain silloin, kun hän käyttää tätä hyödyksi, esimerkiksi lainatessaan rahaa Takulta. Tuo johtaa siihen päätökseen, että tyttö ei ilmiselvästi ole ihastunut Takuun.
• Taku lupaa Rikakolle, että ei kerro kenellekään rahan lainauksesta. Silti hän kertoo siitä heti Yutakan ilmestyessä ruudulle, ilmeisesti koska tämä ei ole "ei kukaan". Toisin sanoen heidän välillä ei ole mitään salaisuuksia, miksi hän ei edes millisekunnin verran epäröi kertomatta asioita tälle.
• Yutakan ollessa treffeillä, puhui hän suurimmaksi osaksi vain Takusta: "Kävelimme ravintolasi ohi, joten aloin puhua sinusta." 
• Kun Takulle selviää, kuinka rumasti Rikako torjui Yutakan, hän suuttuu hyvin paljon.
• Kun Taku ja Yutaka tapaavat monen vuoden kuluttua riidan jälkeen, kävelevät he pitkin laituria ja taustalla soi se romanttinen musiikki. Yutaka: "Löin sinua, koska tukahdutit tunteesi minun takiani. Tajusin vasta silloin, että pidit Rikakosta." Sen jälkeen hahmot tuijottelevat merelle päin hymy naamalla. Elokuvan nimihän on muuten Aaltojen kuohu, ja kohtaus jossa aaltoja nähdään, on tämä nimenomainen. Jos Yutaka tarkoittikin, että löi Takua, koska tajusi tämän pitävän hänestä? Hän ei kirjaimellisesti sano niin, mutta tarkoittaa sitä vihjaisevalla tavalla. Kyseisen kohtauksen aikana he tavallaan klikkaavat, ja heidän välisen yhteyden voi kirjaimellisesti aistia musiikin soidessa taustalla. Kun kohtaus on ohi, kuullaan monologi: "Olimme rannalla tunnin ja palasimme koteihimme." Sen aikana näkyy laiturimaisema, mutta ei Takua eikä Yutakaa kuvassa. He ilmeisesti siis juttelivat vielä paljonkin heidän välisistä asioistaan...

Ongelma kokoelmaan on tietenkin leffan lopetus. Kenties elokuvantekijät aluksi halusivat elokuvasta Takun ja Yutakan suhteesta kertovan tarinan, mutta arastelivat, ja lopulta editoivat sen? Tai sitten Taku ei ollut homo vaan biseksuaali, ja lämpeni Rikakolle? Kyseiset pohdinnat saavat kyllä pään hieman sekaisin. Kokonaisuudessa ei siis ole hirvittävästi järkeä lopetuksen vuoksi, mikä tekee teoriasta hieman ristiriitaisen.

Ja onhan tämä kaikki tietenkin vain katsojien omaa pohdintaa ja havainnointia. Kukaan meistä ei oikeasti tiedä, voisiko tuo teoria olla totta. Omasta mielestäni se kyllä kävi järkeen, kun katsoin elokuvan uudelleen. Se selitti tiettyjä asioita, joita olen aiemmin ihmetellyt.

Heräsikö sinulla ajatuksia Aaltojen kuohusta?

Arvostelu: Inside Out ~ Mielen sopukoissa (2015)

INSIDE OUT

MIELEN SOPUKOISSA

Ohjaus: Pete Docter, Ronnie Del Carmen

Pääosissa: Amy Poehler, Phyllis Smith, Richard Kind, Bill Hader, Lewis Black, Mindy Kaling, Kaitlyn Dias, Diane Lane, Kyle MacLachlan

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h 35min

Inside Out -  Mielen sopukoissa on vuonna 2015 ilmestynyt Pixarin 15. klassikkoelokuva.

Katsoin elokuvan ensimmäisen kerran "hieman" myöhässä vasta viime syksynä. Odotukseni olivat liian korkealla tämän saaneen hypen takia, joten se ei aivan  vastannut niitä. Mutta, mutta... Koska minulla on käynyt aiemminkin sillä tavalla, että hype syö ilkeästi elokuvakokemuksesta pois, tiesin mitä tehdä: pidin pitkähkön tauon ja palasin vasta hiljattain tämä ääreen mahdollisimman avoimin mielin. On aina niin inhottavaa, kuinka hypetys ja kehut voivat vaikuttaa paljonkin leffakokemukseen. Olen käyttänyt samaa "tauko-kikkaa" parin muunkin leffan kohdalla, ja koska se on toiminut, ajattelin sen tepsivän myös nyt. Ja voin suoraan todeta, että odotukseni palkittiin. Rakastuin Inside Outiin nimittäin niin kovasti, että minun oli pakko katsoa se heti seuraavana päivänä uudelleen.

Tarina sijoittuu Riley-tytön mieleen, jossa näemme viisi tunnetta: Ilo, Suru, Kiukku, Pelko ja Inho. Ilo on periaatteessa elokuvan päähenkilö, sillä seuraamme tapahtumia pitkälti hänen näkökulmasta. Hän on sitä mieltä, että Rileyn pitäisi pysyä koko ajan mahdollisimman iloisena - mikä tietenkin johtaa siihen, että muut tunteet, erityisesti Suru, saavat jäädä sivuun. Muut tunteet kuin Ilo aiheuttaisivat nimittäin vain negatiivisia tai jopa katastrofaalisia seurauksia. Pian Suru alkaakin käydä käsiksi Rileyn muistoihin, jotka sen seurauksena muuttuvat iloisista surullisiksi. Siitä Ilo ei tietenkään pidä. Sitten sattuukin pienoinen vahinko, ja Ilo ja Suru päätyvät säilömuistiin. Heidän etsiessään tietä takaisin Rileyn mieleen, jäävät Kiukku, Pelko ja Inho toistensa armoille.

Riley-tyttö tarjoaa kasvullaan ja tunteiden käsittelyllään yllättävän paljon samaistumisen varaa katsojalle. Vaikka oma tilanne ei olisi juuri samanlainen koskaan ollut, välittyy elokuvan ydin välittömästi: elämään kuuluvat niin suru kuin myös ilo. Jos suruaan ei käsittele, ei voi myöskään olla enää iloinen. Tuo viesti kolahti ainakin minulle ja kovasti.

Ytimensä lisäksi elokuvan vahvuutta on kyky luoda ihmismieli kiehtovaksi ja helposti lähestyttäväksi niin aikuisille kuin myös lapsille. Minua ihmisen biologia on aina kiehtonut, niin tietenkin koko leffa on täyttä herkkua. Erityisesti pidän siitä, kuinka uskollisesti elokuva toteuttaa muistiin sekä moneen muuhun asiaan liittyvät seikat. Ihailin myös muun muassa perhe- ja harrastus-saarien ideaa. Niin nerokasta! Jos Inside Out olisi ilmestynyt ollessani lapsi, olisin varmasti ollut aivan innoissani. Silloin juuri kaikki Olipa kerran elämä-jaksot aina vetivät puoleensa, joten tämä elokuva olisi varmasti ollut kovasti mieleeni.

Voihan nyt, kuinka pahasti tunteisiin tämä tunteista kertova elokuva minulla meni. Tuntui kuin joku olisi reippaasti leikellyt sipulia. Elokuvan syvällisyys ja ydin ovat jotain niin nokkelaa ja koskettavaa, että ihan huomaamattani liikutuin enemmän kuin odotin. Inside Out saattaa hyvinkin olla tähän asti tunteita herättävin Pixar-leffa minulle. En yhtään ymmärrä, miksi tämä ei iskenyt minuun silloin puoli vuotta sitten. Kyseessähän on nimittäin helposti yksiä parhaimpia näkemiäni animaatioita ikinä. Tarkemmin sanottuna siitä taisi tulla Pixar-suosikkini. Minulla ei ole koskaan ollut yhtä ainoaa ykkössuosikkia Pixarilta, joten ehkäpä nyt sitten on? Yksi vaikuttava tekijä on varmasti myös kesän aikainen elämäntilanteeni, joten leffan teema puhutteli minua hyvin aidosti.

Elokuva tarjoaa haikeiden ja oivaltavien hetkiensä lisäksi paljon huumoria. Minulle hauskinta antia oli ehdottomasti Kiukku. Hänen into ottaa ohjat käsiinsä Rileyn mielessä kiero virne naamallaan ei pettänyt lainkaan. Myös Pelko ja Inho omasivat omat hauskat hetkensä, joissa sai kyllä naurahtaa. Kun Ilo ja Suru ovat poissa, Rileyn lausahdukset kuulostavat kolmesta sen hetkisestä tunteesta riippuen joko vihaisilta, pelokkailta tai sarkastisilta.

Säilömuistissa Ilo ja Suru tapaavat Rileyn lapsuuden mielikuvitusystävän nimeltä 

Bing Bong, johon liittyvä seikka sai minut kyllä herkistymään. Etenkin kun miettii vielä syvemmälle kyseistä asiaa: Bing Bong edustaa Rileyn lapsuuden viattomuutta. Ensimmäisellä katselukerralla olin aivan varma, että Bing Bong päätyisi twist-pahikseksi, mikä saattoi tuolloin myös vaikuttaa katselukokemukseeni häiritsevällä tavalla. Olenkin hyvin helpottunut, että elokuvassa ei mitään tyypillistä pahista ole, sillä sellaista ei mielestäni tässä edes tarvita. Periaatteessa elokuva enemmänkin tavoittaa harmaita sävyjä: Ilo tekee hyvin radikaalisisti huonoja valintoja, mutta kasvaa tarinan edetessä. Se tekeekin Inside Outista yllättävän moniulotteisen elokuvan.

Animaatiotyyli on niin upeaa, että en saa siitä tarpeekseni. Tämä on kyllä yksi niistä elokuvista, joka ei toimisi muutoin kuin tietokoneanimoituna. Kaikki se luovuus ja mielikuvitusrikkaus, mitä pään sisällä käytetään, aah! Muistot on esitetty palloina, jotka kulkevat omia reittejään ja tarpeen vaatiessa hävitetään, kun ne ovat olleet käyttämättöminä pidemmän ajan. Jokainen tunne taas on animoitu mukavasti näyttämään juuri omanlaiseltaan.

Kaiken kaikkiaan Inside Out on hämmästyttävän syvällinen, nerokas ja tunteita herättävä mestariteos! Sen voimavara piilee ytimessä, joka käsitellään tässä yllättävän moniulotteisella tavalla, mikä tarjoaa katsojalle reflektoinnin varaa sen suhteen. Viesti saattaa olla yksinkertainen ja tuntua aluksi itsestäänselvältä, mutta se on loppujen lopuksi hyvin voimakas ja tärkeä sellainen. Se koskettaa meitä kaikkia, sillä tunnetustihan ihmismieli on monimutkainen kokonaisuus. Elokuva naurattaa ja itkettää, ja siitä tuli helposti yksi suosikkianimaatioistani ikinä. Se tulee kyllä omalla kohdallani kestämään useita katselukertoja, ja uskon sen auttavan minua tulevaisuudessa vaikeina hetkinä.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Poika ja peto ~ Bakemono no Ko (2015)

POIKA JA PETO

Ohjaus: Mamoru Hosoda

Pääosissa: Kôji Yakusho, Aoi Miyazaki, Shôta Sometani, Suzu Hirose, Kazuhiro Yamaji

Genre: anime, seikkailu, toiminta

Kesto: 1h 59min

Poika ja peto (Bakemono no Ko) on vuonna 2015 ilmestynyt Mamoru Hosodan ohjaama elokuva. Muistan vieläkin, että viivyttelin elokuvan katsastamista pidemmänkin tovin, sillä sen nimi ja mainosjuliste eivät vakuuttaneet minua. Mutta voi, kuinka tämä minut sitten yllättikään!

Ihmispoika Ren on juuri menettänyt äitinsä eikä isän olinpaikastakaan ole tietoa. Niinpä hän pakenee kotoaan kera vihan ja hylkäämisen tunteen. Kadulla hän tapaa erikoisen hirviön, jota hän sitten seuraa sitäkin erikoisempaan rinnakkaismaailmaan. Aluksi Ren on kauhuissaan, että mihin ihmeeseen hän on joutunut. Paikka kuhisee karvaisia, torahampaisia ja kärsäisiä kookkaita otuksia. Pian hän kohtaa jo aikaisemmin näkemänsä pedon, Kumatetsun, jonka olisi tarkoitus koulia pojasta taistelija. Kumatetsu nimittäin pyrkii olemaan rinnakkaismaailman seuraava hallitsija, mutta tarvitsee kyseisen paikan saavuttaakseen oppipojan itselleen.

Ren on hyvin sisukas poika, joka osaa pitää puolensa ja pistää tarpeen vaatiessa hanttiin muiden käskytellessä häntä. Kumatetsu taasen on hyvin jääräpäinen erakko, jolla henkistä kasvun varaa tosiaan on. Peto-oppipoika suhteen alkaessa kumpikin osapuoli hyötyy mainiosti. Tärkein seikka on tietenkin Renin kasvaminen pojasta aikuiseksi.

Muilla hahmoilla on tärkeä rooli kasvutarinan tukemisessa. Ihmismaailmassa vieraillessaan tapaa Ren Kaede-tytön, joka opettaa häntä lukemaan ja toimii muutenkin henkisenä tukena. Rinnakkaismaailmassa taas mukana kulkevat Kumatetsun kaverit Tatara ja Hyakushubo. Sitten on vielä tietenkin Iozen, joka Kumatetsun tavoin kamppailee hallitsijan paikasta.

Elokuvassa ei loppujen lopuksi ole vain yhtä ainoaa juonta. Se on aluksi pitkälti kasvutarina, mutta viimeisessä kolmanneksessa mukaan hyppää myös rajua toimintaa muodossa "finaalitaistelu". Siinä Poika ja pedon tasapaino hieman horjuu. Jotkut taas ovat ilmeisesti kokeneet toisen kolmanneksen tavallaan turhaksi, kun taas itse nautin tarinasta aivan täysin siemauksin kunnes viimeinen kolmannes alkaa. Finaalikamppailu ei sinänsä leffan tasoa kamalasti laske, mutta itse pahis jää harmillisen pohjustamattomaksi. Etenkin kun hänen motiivinsa tuntui olevan selkeä, mutta sen perusteella kyseiselle hahmolle olisi pitänyt suoda paremmin kirjoitettu rooli. 

Kyseisistä naarmuistaan huolimatta pidän elokuvasta paljon. Odotukseni olivat hyvin alhaiset ja epäluuloiset, mutta tämä kyllä onnistui vetämään minut mukaansa huoletta. Seikkailussa tärkeintä ei tässä tapauksessa ole jatkuva toiminta vaan pikemminkin oppiminen ja henkisen kasvun käsitteleminen.

Elokuvasta voi selvästi aistia, että se on ottanut jokseenkin vaikutteita Ghiblin tuotannosta. Erityisesti alussa mieleen tulee Henkien kätkemä, sillä tässäkin tarinassa lapsi joutuu jumiin rinnakkaismaailmaan. Poika ja pedon yliluonnollinen maailma on kuitenkin mukavasti aivan erilainen omilla otuksillaan ja säännöillään. Tietenkään se ei nyt osu lähellekään Henkien kätkemän visuaalista mielikuvitusrikkautta, mutta eipä sen tarvitsekaan.

Animaatiotyyliä tuli kyllä silmillä kovasti ihailtua. Ulkokuoressa on selkeästi tapahtunut kehitystä etenkin verrattaessa Hosodan ensimmäiseen elokuvaohjaukseen. Tässä tapauksessa visuaalisuus loistaa kuitenkin enemmän realistisemmalla puolella, kuten Tokion kaduilla kaikkine yksityiskohtineen, eikä niinkään itse rinnakkaismaailmassa. 

Poika ja peto on todella hyvin onnistunut anime-elokuva. Se kärsii pienestä tasapainon horjumisesta välillä, ja viimeinen kolmannes ei täysin tyydytä. Se ei kokonaisuudessaan ole mielestäni yhtä tiivis kuin vaikkapa samaisen ohjaajan The Girl who leapt through time, mutta se onnistuu silti pitämään minut mainiosti otteessaan. Seikkailu ei ole vain ryminöintiä vaan täynnä lämminhenkisyyttä, huumoria ja pidettäviä hahmoja. Tai no, yhdestä hahmosta en oikein vieläkään pidä. Nyt tarkoitan siis Jiromarua, joka on aika ärsyttävä mielestäni... Pientä miinusta tietenkin tuottaa myös pahis, jonka tarinankaari oli mielenkiintoinen mutta ei tarpeeksi käsitelty. Muutoin hahmoporukka on pidettävä ja toimivat hyvin ytimen ympärillä. Elokuva kuuluu helposti sinne todella hyvien animeleffojen joukkoon minulla, ja suosittelen sitä lämpimästi.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: A Whisker Away ~ Nakitai watashi neko wo kaburu (2020)

A WHISKER AWAY

Ohjaus: Jun'ichi Satô, Tomotaka Shibayama

Pääosissa: Mirai Shida, Natsuki Hanae

Genre: anime, seikkailu, fantasia

Kesto: 1h 44min

A Whisker Away (Nakitai watashi neko wo kaburu, eng. Wanting to cry, I pretend to be a cat) on melko uunituore anime-elokuva, jonka ovat tuottaneet Studio Colorido, Toho Animation ja Twin Engine. Se on julkaistu Netflixissä, josta myös itse tietenkin sen katsoin.

Päähenkilönä seurataan tyttöä nimeltä Miyo, joka tekee heti alussa katsojalle selväksi, kuinka palavasti ihastunut hän on poikaan nimeltä Hinode. Miyo on hyvin energinen ja suorasanainen, eikä vaikuta lainkaan häpeävän tilanteissa, joissa jo ehkä pitäisi sillä tavalla reagoida. Hinode on etenkin aluksi melko välinpitämätön Miyota kohtaan, mutta tyttönen ei anna sen lannistaa. Hän menee jopa niin pitkälle, että löytäessään fantastisen kyvyn muuttua kissaksi naamarin avulla, lähestyy hän sitä kautta kohti Hinodea. Hinode nimittäin vaikuttaa pitävän hänen kissamuodostaan kovastikin, paitsi että hän ei tietenkään tiedä kissan olevan oikeasti Miyo.

Miyo on päähenkilönä hyvin hauska ja hieman sellainen, josta ei tiedä, ottaako hänet tosissaan vai ei. Hänen hyperaktiivisuus ja noloilut menevät nimittäin niin pitkälle, että välillä hänen toivoisi hieman rauhoittuvan. Välillä nähdään toki synkempiäkin vivahteita, joita hän käy läpi, mutta ne eivät oikein sovi yhteen hänen ylipirteyden kanssa. Siinä hieman katsojana ei siis pysty ottamaan päähenkilöä tarpeeksi tosissaan. Miyo on kuitenkin kaikinpuolin ihan okei hahmo, jonka salaperäinen lähestyminen Hinodea kohtaan voi aikaansaada katsojassa hieman ristiriitaisia tunteita. Hinode on tietenkin melkein päinvastainen tapaus hiljaisuudellaan. Hänellä on omat henkiset pulmansa, joita hän käy läpi. Kissana Miyo tietenkin tukee häntä parhaansa mukaan. 

Muut hahmot ovat sellaisia ihan mukiinmeneviä, eivät siis mitään hirvittävän muistettavia tapauksia. Yhdeksi keskeiseksi hahmoksi nousee tietenkin "naamarimyyjä", joka on tavallaan tämän elokuvan pahis. Mielestäni kyseinen hahmo jäi melko hölmöksi. Hänen motiivejaan ei tuotu tarpeeksi hyvin esille, ja se finaalikamppailu hänen ja päähahmojen välillä oli tietenkin ennalta-aavistettavissa. Tuntuu, että tähän elokuvaan ei olisi välttämättä pahista edes ollenkaan tarvittu, miksi se tuntuikin hieman väkisin väännetyltä jutulta.

Tärkeiksi aiheiksi elokuvassa nousevat itsensä hyväksyminen ja rakkaus. Elokuvan tunnelma vaihtelee välillä pomppivasti hassusta ja ei niin vakavasti otettavasta yhtäkkiä sydäntäsärkevään ja surulliseen. Olihan tässä yllättävän surullisiakin hetkiä koettavissa, joissa sai hieman tunteilla. Itseäni jäi harmittamaan, että Miyon läheiset jäivät melko etäisiksi hahmoiksi. Eritoten olisin halunnut ymmärtää Miyota hahmona vielä paremmin. Hänen menneisyyttä avattiin hitusen, mutta ei tarpeeksi. Siellä vaikutti olevan raskaitakin asioita koskien muun muassa hänen suhdetta äitiinsä, mitä olisin mielelläni halunnut nähdä käsiteltävän vielä lisää.

Fantasiaa elokuvassa tietenkin on, sillä päähenkilöhän muuttuu aina välillä kissaksi. Sainkin tästä melkoisen vahvoja viboja Ghiblin Kissojen valtakuntaan. Tuntuisi, että tämä teos on ottanut hieman vaikutteita siitä. Fantasiamaailma jää tässä elokuvassa mielestäni kuitenkin harmilliseksi pintaraapaisuksi. Se käsitellään jotenkin hieman ohimenevästi. Voi olla, että siksi se ei minua edes liiemmin houkutellut, ja halusin loppupuolella leffan vain palaavan jo tavalliseen maailmaan. 

Visuaalisuus on tietenkin todella kaunista, joskin hahmojen animoinnilta olisin toivonut hieman enemmän. Musiikista ei tule oikein mieleen mitään erityistä mainittavaa. Se ei siis mitenkään ihmeempää ollut, mutta ei muistaakseni huonoakaan.

A Whisker Away on omaan makuuni ihan mukiinmenevä anime-elokuva. Se tuntuu sellaiselta "ihan kivalta". Sen hahmot toimivat ihan hyvin, vaikka ne olisivat voineet hieman syvennetympiäkin olla. Tunnelma tuntuu välillä kummallisesti poukkouilevalta: se vaihtuu yhtäkkiä ei niin vakavasta surulliseen. Juoni on melko yksinkertainen ja helposti ennalta-aavistettavissa. Kyllä se silti jaksoi mielenkiinnon ihan kivasti pitää yllä, joskin leffan pituus tuntui välillä. Joko sisältö olisi voinut olla sujuvammaksi tehty tai sitten kestoa olisi voitu lyhentää. 

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: A Silent Voice ~ Koe no Katachi (2016)

A SILENT VOICE

Ohjaus: Naoko Yamada

Pääosissa: Miyu Irino, Saori Hayami, Aoi Yûki, Kenshô Ono, Yûki Kaneko, Yui Ishikawa, Megumi Han

Genre: anime, draama

Kesto: 2h 10min

A Silent Voice (Koe no Katachi) on vuonna 2016 ilmestynyt anime-elokuva, jonka on ohjannut Naoko Yamada ja tuottanut Kyoto Animation. Se perustuu samannimiseen mangaan, jonka on kirjoittanut Yoshitoki Ôima.

Elokuvassa seurataan poikaa nimeltä Shoya, joka alkaa innostua kiusaamaan samalle luokalle tullutta tyttöä nimeltä Shoko. Shoya on jo alun alkaenkin melko vilkkaan oloinen poika, ja hän saa tietenkin uudesta tulokkaasta vettä myllyynsä kun selviää, että tämä on kuuro. Hän pilailee useat kerrat tämän kustannuksella, ja muut luokkalaiset joko nauravat mukana tai vaikenevat asiasta. Pian äärimmäinen kynnys kiusaamisessa saavutetaan, ja Shoko vaihtaa koulua. Koulun opettajien selvitellessä todellista kiusaajaa, kääntävät kaikki luokkalaiset selkänsä Shoyalle: hän on se joka aloitti kaiken, joten hän saa myös tuta tuntea kiusaamisensa seuraukset. Vaikka asetelma ei ole yksipiippuinen ja muidenkin pitäisi myöntää se oma osallistumisensa kiusaamiseen, väännetään Shoyasta mustavalkoisesti paha poika. Niin sitten käy, että kiusaajasta tuleekin kiusattu.

Elokuvan asetelma onkin hyvin kiehtova kaikessa erikoisuudessaan. Kerrankin päähenkilönä ei seurata kiusattua, vaan kiusaajaa. Onkin uskomatonta, kuinka itse kiusaajaa kohtaan alkaa elokuvan edetessä tuntemaan sympatiaa. Shoya on lapsena helposti yksipuolisesti vihattava hahmo, mutta kun tämän näkee saavan kaiken syyn niskoillensa, alkaa katsojana vähitellen olemaan hänen puolellaan ja haluavan muidenkin luokkalaisten myöntävän erheensä. Shoya onkin vanhempana aivan erilainen kuin lapsena: sosiaalisesti eristäytynyt ja yksinäinen. Mistä erityisesti pidän, on että hänen eristäytyminen muista ihmisistä näytetään hienolla tavalla: kaikilla ohikulkijoilla, jotka Shoya on sulkenut pois elämästään, on ruksit naaman edessä. Sillä korostetaan uskottavasti, kuinka täynnä syyllisyyttä ja syrjäänvetäytyneisyyttä hahmo on. 

Shoko on alusta loppuun asti kuitenkin se hahmo, joka kerää eniten sympatiaa puolelleen. Hän ei tosiaankaan ansaitsisi sitä kaikkea kurjuutta, mitä moni hahmo hänelle elokuvan aikana aiheuttaa. Hän vaikuttaa niin hyväntahtoiselta, mutta ei kuitenkaan naiivilla tavalla. Shoko on hämmästyttävän aidosti luotu persoona, joka yksinkertaisesti haluaa uskoa, että jokaisessa on jotain hyvää. Kaikki se kiusaaminen, niin henkinen kuin fyysinenkin, on välillä niin kamalaa katseltavaa, että siinä saa ihan itkuaan pidätellä. Vaikka Shoko onkin enemmän sivuroolissa, pääsee katsoja kurkistelemaan hänenkin sisimpäänsä ja huomaamaan, että hymyilevä tyttönen saattaa kantaa mukanaan hyvinkin rikkinäistä itsetuntoa.

Muut hahmot tuovat omat näkemyksensä asetelmaan. Joku on sivustakatsoja, hiljaisella tavalla kiusaamiseen osallistuva tai sitten jotain muuta. Sivuhahmoja on loppujen lopuksi niin paljon, että aivan jokaiseen elokuva ei ehdi keskittyä kunnolla. Onneksi heissä oli kuitenkin paljon sellaista, mitä jäi kyllä mielenpäälle kutkuttamaan. Luokkalaisista mieleeni jäivät erityisesti Ueno sekä Kawai. Ueno on varmaankin se hahmo, jota helpoiten vihaa. Yllätyksekseni ymmärsin kyseistä hahmoa kuitenkin melko hyvin. Hänhän itsekin toteaa, että sanoo asiat vain suoraan niin kuin ajattelee. Katsojana tietenkin toivoisi, että hahmo kuitenkin ajattelisi ensin ennen kuin puhuu tai tekee ja menisi välillä itseensä. Vaikka nyt en tietenkään hänen tekojaan puolustele, niin hänen motiivinsa tuntuivat silti olevan yllättävänkin selitettävissä. Minun ajoittain punaiseksi vaatteekseni päätyi Uenon sijaan Kawai. Näin hänessä paljon sellaista, mihin olen usein kouluissa törmännyt: joku luo itsestään puhtaan kuvan ja teeskentelee olevansa muuta kuin on.

Elokuva onnistuu laittamaan katsojansa siis todella pohtimaan luokkadynamiikkaan sekä ylipäätään kiusaamiseen liittyviä asioita. Omat kokemukset ja muistot kouluajoilta varmasti heräävät henkiin: millaisessa asemassa olet ollut, ja mitä tunteita olet kenties pidätellyt sisälläsi. Sen lisäksi A Silent Voice käsittelee muun muassa anteeksiantamista ja itsensä hyväksymistä. Katsoja pysyy emotionaalisella tasolla mukana alusta loppuun asti haluten ymmärtää hahmojen sisimmät ja motiivit.

Elokuvan musiikin kanssa on sanoinkuvaamattoman kaunista työtä tehty. Jos tarkasti kuuntelee voi huomata, että pianonsoitot on ilmeisesti äänitetty kirjaimellisesti pianon sisältä: musiikki kuulostaa tavallaan epätäydelliseltä ja pedaalin vaikutus on melko voimakas. Sillä selvästi yritetään heijastaa elokuvan  sanomaa: kuuntele muiden sisäistä ääntä. Usein on todettukin, että Shoko on se joka ei kyennyt kuulemaan, ja Shoya on se joka ei kuunnellut. Musiikki on kaiken kaikkiaan todella kauniissa tasapainossa jokaisen kohtauksen ja hahmojen mielentilojen kanssa. Erityisesti mainitsemisen arvoinen musiikkiosuus on Lit, joka kuullaan vasta ihan lopussa. Siinä tapahtui ainakin itselläni melkoinen tunteiden purkaus. Muutenkin elokuvan lopetus oli mielestäni juuri täydellisesti toteutettu ja jätti hyvin tyytyväisen olon.

Animaatiotyyli vaati itseltäni aluksi hieman totuttelua, mutta se onnistuu omalla tavallaan olemaan todella kaunista katseltavaa. Etenkin ihailen aina animeissa, kuinka maisemiin ja yksityiskohtiin jaksetaan panostaa. Hahmojen kasvot ja hiukset ovat kullakin omanlaiset, luoden kustakin erilaisen näköisen. 

Kaiken kaikkiaan A Silent Voice on todella emotionaalisesti latautunut kokonaisuus, joka kantaa sisällään hyvin tärkeitä aiheita. Koulukiusaamisesta on aina useita tarinoita kehitelty, mutta tämä teos tekee miellyttävän poikkeuksen. Sen päähenkilönä seurataankin kiusaajaa ja seurauksia, joita hän joutuu kokemaan sen takia. Tärkeänä osapuolena nähdään silti myös itse kiusattu ja kuinkä hän ei ole kaikkea sitä, miltä ulkoapäin näyttää. Katsoja saa avartaa mieltään näiden kahden keskiössä olevan henkilön lisäksi vielä sivuhahmoihin, joilla on kullakin omanlaisensa uskottava asema siinä kaikessa. Jos jotain olisin kaivannut elokuvalta lisää, on joidenkin sivuhahmojen syventäminen. Tässä tapauksessa elokuva on vahvasti koulukiusaamisdraama, miksi tietenkin hahmokehitys tuntuu tärkeältä. Sivuhahmoja on niin paljon, että aivan jokaiseen heistä elokuva ei kahden tunnin kestostaan huolimatta ehdi syventyä tarpeeksi. Onneksi yllättävän paljon katsoja heihin kuitenkin ehtii paneutua. Etenkin toisella katselukerralla sivuhahmoihin uppoutuminen tapahtui minulla jo huomattavasti paremmin. 

A Silent Voice on hyvin koskettava ja välillä raskaaltakin tuntuva elokuva, joka pistää katsojan tosissaan pohdiskelemaan aiheitaan. Se on yksiä tunteita herättävimpiä ja kauneimpia näkemiäni anime-elokuvia.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com