Studio Ghibli: minkä ikäisille?

Moni Studio Ghiblin elokuviin törmännyt on varmastikin huomannut, että ne eivät ole aivan tavanomaisimmasta päästä; niiden mustavalkoisuus loistaa poissaolollaan, juonet ovat monimutkaisia, ja tietyt kohtaukset saattavat herkimpiä jopa ahdistaa. Olen itse kohdannut siihen liittyvän haasteellisen pulman: ikärajat eivät aina kerro, minkä ikäiselle elokuva on oikeasti suunnattu.

Uskon, että monet vanhemmat saattavat joutua asian kanssa hyvinkin kinkkiseen tilanteeseen. Ainahan asiaan auttaa se, että katsoo itse ensin vanhempana elokuvan yksin, ja päättää vasta sen jälkeen, voiko sitä lapselleen vielä näyttää. Omissa aivoissani asia on jo hyvänkin tovin pyörinyt, joten päätin listata hieman elokuvia, joiden kanssa kannattaa olla tarkkaavaisempi. Toivottavasti tästä on mieltä askarruttaville apua! 
(Huom! Jätän listalta pois elokuvat, joilla jo ennestään on korkea ikäraja. Esim. Prinsessa Mononoke, K12)

Suosittelen mainitsemiani elokuvia jo hieman kokemusta omaaville kouluikäisille. Tarkkaa ikää on mielestäni hyvin hankala arvioida, ehkäpä herkimmille sellainen 8-10-v. haarukka lienee sopiva.

HENKIEN KÄTKEMÄ

Henkien kätkemä on helposti se, mikä ensimmäisenä mieleeni tulee. Jo asetelma siitä, että tyttö joutuu eroon vanhemmistaan ja jää jumiin rinnakkaismaailmaan, voi herkimpiä ahdistaa ja pelottaa kovastikin. Elokuvassa on monia pelottavia juttuja: vanhempien muuttuminen sioiksi, uhkaava noita sekä monet kummalliset otukset tuossa erikoisessa paikassa. Sen juonikaan ei ole yhdeltä istumalta helposti ymmärrettävissä, vaan vaatii pohdiskelua. Todennäköisin painajaisten aiheuttaja on kuitenkin sikakohtaus. Ainakin eräs tuntemani lapsi, joka katsoi leffan 6-vuotiaana, sai siitä monen yön painajaiset. Ei ole sen jälkeen uskaltanut elokuvaa uudelleen katsoa...

LIIKKUVA LINNA

Liikkuvassa linnassa on helposti monimutkaisin juoni. Sen ymmärtäminen jo pelkästään aikuiselle katsojalle on haasteellista. Elokuvan alkupuoliskolla ei taida niinkään olla mitään sen intensiivisempää kuin se, että Sophie loihditaan vanhukseksi. Toisessa puoliskossa lentelee silti jonkin verran pommeja, koska sota pyörii myös yhtenä teemana elokuvassa. Muutenkin juonen ymmärrys vaatii  aivoilta aika paljon pohdintaa sekä uusintakatseluja (ainakin näin minulla).

MARNIE -TYTTÖ IKKUNASSA

Marnie -tyttö ikkunassa käsittelee hyvin raskaita aiheita: masennusta ja itsensä hyväksymistä sekä anteeksiantoa. Elokuvan idea on varmasti aivan sumussa pienemmillä katsojilla. Päähenkilö kokee voimakasta itsevihaa sekä kokee olevansa hylätty. Mahdollista pelkoa aiheuttaa siilo, jossa huhutaan kummittelevan. Uskon kuitenkin, että elokuvasta voi toisaalta olla lapsille apuakin, etenkin jos samaistuu päähenkilöön. Teeman ymmärtäminen vaatinee kuitenkin pientä elämänkokemusta.

PRINSESSA KAGUYAN TARU

Prinsessa Kaguyan taru ei ole mikään tavanomaisin animaatioelokuva. Se sivuaa hyvin raskaita aiheita liittyen elämään ja sen väliaikaisuuteen. Elokuvassa ei taida niinkään pelottavia kohtauksia olla, mutta voimakkaita kuitenkin. Leffan teemat ovat kuitenkin sellaisia, että ne puhuttelevat todennäköisimmin aikuisia. Elokuvan kesto (yli 2 tuntia) ja sen hidastempoisuus tuskin lapsia houkuttelevatkaan.

TUULI NOUSEE

Tuuli nousee on hyvin, hyvin kypsä tarina Hayao Miyazakilta. Se on omaan makuuni jopa hidastempoisempi kuin Isao Takahatan (Eilisen kuiskaus, Prinsessa Kaguyan taru) elokuvat. En ole hyvään toviin tätä elokuvaa katsonut, mutta mitään väkivaltaista tai pelottavaa tässä ei taida tapahtua, muuta kuin maanjäristys alkupuoliskolla. Elokuva vaan ei ole lapsille suunnattu. 

Listaamani elokuvat ovat enemmänkin sellaisia, jotka saattavat pienimpiä ja herkimpiä katsojia pelottaa tai ahdistaa (kahta viimeistä lukuunottamatta, jotka eivät vain ole lapsille suunnattuja). Lapsikatsojille suosittelen sen sijaan seuraavia elokuvia, ainakin aloitukseksi, jos Ghibli ei ole ennestään tuttu: Naapurini Totoro, Kikin lähettipalvelu, Ponyo rantakalliolla, Kätkijät, Kissojen valtakunta. 

Lisää tietoa erilaisten elokuvien ikäsuosituksista löytyy muun muassa seuraavilta sivustoilta: media avain, common sense media.

Arvostelu: Aladdin (2019)

ALADDIN (2019)

Ohjaus: Guy Ritchie

Pääosissa: Naomi Scott, Will Smith, Mena Massoud, Marwan Kenzari ja Nasim Pedrad

Genre: fantasia, romanttinen

Kesto: 2h8min

Ikäraja: 7

Aladdin (2019) on vuonna 2019 ensi-iltansa saanut live action-sovitus samannimisestä klassikkoanimaatiosta Aladdin (1992). Samana vuonna ilmestyi valkokankaille muun muassa Dumbo (2019), Leijonakuningas (2019) sekä Pahatar 2. Toivoin oikeasti pitäväni tästä elokuvasta, mutta joudun heti alkuun toteamaan, että kyseessä ei tosiaankaan ole mikään paras uusintaversio suositusta renesanssiajan klassikosta.

Arvostelu saattaa sisältää jonkin verran spoilereita.

Juonta on melko turha lähteä selittämään, sillä se seuraa animaatioversiota melko kaavamaisesti. Ainoat merkittävät muutokset ovat seuraavanlaisia: Jasminesta kukoistaa suurempi feministisyys ja Henki saa oman rakkaustarinan. Niin, ja vielä pitäisi se alkuperäinen tarina Aladdinistakin ahtaa tuohon kaikkeen mukaan. Kuinka se sitten mielestäni onnistui? Kehnosti, valitettavasti. Sanon jo heti suoraan, että elokuva olisi ollut paljon parempi, jos Naomi Scott olisi ollut pääroolissa, eli päähenkilönä olisikin seurattu Jasminea. Juonta olisi voitu muokata hänen aikaansaannosten mukaisesti, ja Henki ja Aladdin olisi voitu vain heittää kylmästi alamäkeen.

Värit kukoistavat uudessa Aladdinissa, mutta ne eivät tee kovin uskottavaa vaikutusta. Puvustukset ja korut näyttävät kyllä hienoilta, mutta köyhät ja likaiset kadut kiiltävät jostain ihmeen syystä silkkaa puhtautta. Ainakin omaan silmääni tuo pisti hyvin häiritsevänä seikkana. Tuntui, kuin tapahtumapaikkana olisi ollut teatterin esiintymislava. Maisemat huokuvat CGI-tyyliä hieman liiankin voimakkaasti, mikä sekin syö uskottavuutta tarinan maailmasta pois. Se jotenkin ei sopinut oikeiden ihmisten kanssa yhteen kovin hyvällä tavalla. Musiikki on ihan onnistunutta kelvolla tasolla. Arabian nights ei nostata ihokarvoja kuten alkuperäinen versio, ja Aladdinin One jump ahead raikuu puhdasta autotunea. Sen sijaan Jasminen uusi laulu Speechless sai minussa aikaan voimakkaita tunteita, ja kylmät väreet vilisivät ihoani pitkin. Se oli ainoa kohtaus, jossa oikeasti huomasin olevani uppoutuneena elokuvaan. Naomi Scott omaa tosiaankin vahvaa potentiaalia, ja hänen roolisuorituksensa kyseisessä kohtauksessa on erittäin hyvin onnistunut.

Itse Aladdinia näyttelevä Mena Massoud menetteli ihan sujuvasti, mutta tuntui silti yrittävän välillä liikaakin. Tietyt dialogit, jotka ovat suoraan animaatiosta kopioituja, tulivat tässä versiossa hieman puskista. Kasvojen reaktiot vastaan nuo dialogit eivät välillä mielestäni sopineet yhteen sitten ollenkaan. Seurauksena oli kulmakarvojen kohotusta ja mietiskelyä, että eivätkö näyttelijät voisi sentään edes yrittää. Tai sitten vika on käsikirjoituksessa, jota olisi pitänyt kenties hioa enemmän? Henkenä esiintyvä Will Smith teki vakuuttavan ja onnistuneen roolisuorituksen. Henki ei vain jotenkin tuntunut kovin tarpeelliselta tähän kokonaisuuteen. Hänelle lisätty rakkaustarina paisuttaa pidennettyä kestoa entisestään. Rakkaustarina Jasminen ja Aladdinin välillä jäi uupumaan tunnetta ja kemiaa. Hengen ja tämän sydämensä valitun välillä tuntui olevan, ironista kyllä, enemmän kemiaa kuin kahden pääparivaljakon muodostavan välillä.

Ehdottomasti heikoimman lenkin vetää kuitenkin Marwan Kenzari, joka esittää Jafaria. Hänen vaisusta olemuksestaan puuttuu se pienikin potentiaalin kipinä, jota sentään Mena Massoudilla kuitenkin oli. Jafarista ei huou yhtään minkään tasoista uhkaavuutta. Tyyppi ei tunnu edes yrittävän. Siihen vielä päälle hänen hiljainen ja ei kovin maskuliininen äänensä, niin jo on kaikki toivo menetetty. Joka kerta, kun Jafar ilmestyi ruudulle, nauroin vatsani pohjasta asti hänen lattealle olemukselleen. En voi vieläkään ymmärtää, kuka neropatti keksi valita noin surkean näyttelijän tämän leffan pahiksen rooliin. Hän tuotti niin kamalan pettymyksen tahattomalla koomisuudellaan, että leffan tunnelmasta jäi uupumaan jännitystä.

Ihan vielä näin vertailun vuoksi lisäsin kuvan Ihmeiden onkalosta, joka esitetään animaatioversiossa uhkaavalla ja lumoavalla tavalla. Sen sijaan näytellyssä versiossa Ihmeiden onkalo on kuin hengetön kivipatsas, jonka sisältökin oli aivan mitäänsanomaton. Itse asiassa jos radikaalisti niitä kahta vertailee, tai mitä tahansa maisemia näiden kahden teoksen välillä, on hankala pidätellä nauruaan. 

Aladdin (2019) huokuu potentiaalia Jasminen uudenlaisesta roolitulkinnasta voimakkaalla Speechless-laulullaan. Muut roolisuoritukset sitten menettelevät tai jäävät ontumaan ilmaan, ja Jafar hukkuu viemäriin ilman minkäänlaista vaikutusta. Maisemien CGI-tyylinen animaatio on liiankin korostettua ja puvut yms puhtaita köyhillä kaduilla vieden mukanaan kaiken uskottavuuden maailmasta, johon tarina sijoittuu. Tylsäksi elokuva ei silti onneksi jäänyt. Se onnistui naurattamaan minua...mutta ikävä kyllä vain ironisella tasolla. Ihmettelen kyllä tosissani, että onko Disneyllä näin pahasti ideat ja luovuus hukassa. Omaan makuuni uusintaversio olisi voinut olla oikeinkin onnistunut Naomi Scottin osuuden puolesta. Tuntuukin, että Disneyllä oli selvästi uusia ideoita kalastushaavissaan tätä elokuvaa varten. He halusivat lisätä jotain uutta, mutta pelkäsivät menettävänsä uskollisuuden animaatiota kohtaan, minkä vuoksi lisäykset jäivät pelkiksi yrityksiksi. Minua oikeasti harmittaa, että näin kävi, sillä halusin todella pitää Aladdinista (2019). Jos kokonaisuus ei olisi näin täyteen ahdettu eikä Jafarin näyttelijä onneton ja tunnelman pilaava, tämä olisi ihan menevä pätkä.

Koska Speechless teki minuun suuren vaikutuksen, lisäänpä siitä videon trailerin lisäksi:

Elokuvan tiedot: www.wikipedia.com

Arvostelu: Prinsessa Mononoke ~ Mononoke-hime (1997)

PRINSESSA MONONOKE

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Yôji Matsuda, Yuriko Ishida, Yûko Tanaka, Kaoru Kobayashi, Akihiro Miwa, Masahiko Nishimura, Tsunehiko Kamijo, Mitsuko Mori ja Hisaya Morishige 

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 2h14min

Ikäraja: 12

Prinsessa Mononoke (Mononoke-hime, suom. Henkien prinsessa) on Hayao Miyazakin eeppinen elokuvaohjaus, joka on saanut Japanin ensi-iltansa 12.7.1997. Suomeen elokuva saapui vuonna 2001. Elokuva on Ghiblin ensimmäisiä, jossa hyödynnettiin tietokonetta apuna animoinnissa. Elokuva muistuttaa pääteemansa vuoksi jonkin verran Tuulen laakson Nausicaä-elokuvaa. Suurin ero niiden välillä on kuitenkin aikakausi, johon ne sijoittuvat. Siinä missä Tuulen laakson Nausicaän tarina sijoittuu kaukaiseen tulevaisuuteen, sijoittuu Prinsessa Mononoke muinaiseen menneisyyteen. 

Muistelen tämän olleen se Ghiblin leffa, jota minun oli aluksi melko hankala ymmärtää. Se sisältää paljon kulttuurisidonnaisia asioita, ja sen mustavalkoisuutta rikkova asetelma todellakin haastaa minkä ikäisen katsojan tahansa. Elokuvassa on juoneen niin monta merkityksellistä hahmoa, että motiivien ymmärtäminen oli itselläni hieman sumussa. Muistan, että en edes ensi kerralla katsonut tätä loppuun asti yhdeltä istumalta. Miyazakin omaperäinen mielikuvitus on samaan aikaan kiehtovaa ja outoa. Olen huomannut, että elokuva vaatii sataprosenttisesti katsojan huomion, jotta sen kokonaisuuden kunnolla ymmärtää.

Elokuvassa mennään heti suoraan asiaan. Lännestä saapunut riivattu villisikajumala hyökkää kylään, jossa prinssi Ashitaka asuu. Ashitaka saa demonilta kiroustartunnan käteensä, minkä seurauksena kylän eukko neuvoo häntä matkustamaan kauas länteen etsimään siihen parannuskeinoa. Kirous saa aikaan mystisiä kykyjä Ashitakassa, mikä näkyy hänen fyysisessä vahvuudessa ja paremmassa jousien tähtäystarkkuudessa. Toisaalta kirous on myös tuhoava, ja ilman parannusta se tappaa tartunnan saaneen hitaasti. Lännestä Ashitaka toivoo löytävänsä metsän ylimmän hengen, Peurajumalan, joka vastaa niin kuolemasta kuin elämästä. Sen sijaan hän joutuukin keskelle metsän eläinjumalien ja Rautakylän asukkaiden välistä sotaa. 

Matkatessaan erään kylän läpi, kohtaa Ashitaka epäilyksiä herättävän munkin nimeltä Jiko Bou. Tämä havittelee keisarin antaman luvan varjolla Peurajumalan päätä, koska huhujen mukaan sillä voi saavuttaa kuolemattomuuden. Jiko Bou edustaa elokuvassa ihmisen ahnetta ja itsekästä puolta. Eboshi on Rautakylän Valtiatar, jonka alaisina toimivat kiväärimiehet sekä sulatossa työskentelevät entiset ilotytöt. Sulaton naiset tarjoavat mukavasti huumoria synkkään tunnelmaan, eikä heistä voi olla pitämättä. Yhdeksi suurimmaksi sivuhahmoksi nousee myös susijumalten prinsessa San, eli prinsessa Mononoke. Hän edustaa elokuvassa vahvasti metsää ja eläinjumalia, eikä hän voi sietää ihmisiä. Kohdatessaan Sanin tuntee Ashitaka välittömästi vetoa tämän villiä olemusta kohtaan. Heidän tutustuminen aiheuttaa Sanille ristiriitaisia tunteita omasta identiteetistään. Hän ei fyysiseltä olemukseltaan ole susi, mutta ei henkisesti koe olevansa ihminenkään. Miyazaki on aina ollut tunnettu elokuviensa vahvoista naishahmoista, ja sitä juuri San, Eboshi ja Rautasulaton naiset parhaiten edustavatkin.

Elokuva käsittelee hyvin raskaita teemoja, joista keskeisimmäksi nousee ihmisen ja luonnon väliset konfliktit. Elokuvan kokonaisuus niin hahmoineen kuin lopetusratkaisuineen sitä edustavatkin juuri täydellisesti. Mitä yleensä Ghiblin päähenkilöihin tulee, niin Ashitaka ei ole mielestäni aivan persoonallisimmasta päästä. En kuitenkaan näe asiaa hirvittävän isona heikkoutena, koska se antaa katsojalle mahdollisimman puolueettoman näkemyksen kokonaisuudesta kumoten mustavalkoisuutta. Se, että Ashitaka ei selkeästi ole metsän tai Rautakylän puolella, ja että selkeää vihollista ei ole, toteuttavat sen juuri hyvin. Haluan tavallaan ajatella sen niin, että Ashitaka kuvastaa katsojaa, ja jää siksi melko sivusuuhun persoonallisuutensa puolesta. Sivuhahmot ovat sen verran laadukkaasti luotuja, että päähenkilön onttous ei pääse liiaksi häiritsemään.

Eboshi on juuri täydellinen antagonisti. Hänen taipumuksensa tuhota metsää raudan valmistamisen vuoksi antaisi helpostikin aihetta vihata häntä. Hahmosta löytyy silti hyvin inhimillisiä puolia, mitkä tekevät hänestä helposti lähestyttävän. Susijumalista keskeisimmäksi hahmoksi nousee niiden emo, Moro, joka on myös Sanin kasvattiäiti. Moro on ihmisten aiheuttamaa vihaa täynnä oleva otus, joka tuntuu elävän viimeisiä elinvuosiaan vain tappaakseen valtiatar Eboshin. Vaikka sympatiaa luulisi enemmän kallistuvan metsän asukeille, ovat he yhtä syyllisiä vihaan ja sotaan, joka heidän ja ihmisten välillä riehuu. Siinä missä ihminen tyhmyydessään valtaa lisää elinaluetta, joutuu metsä eläinjumalineen kinkkiseen vastakkainasetteluun kasvattamalla vihaa aina vain lisää. Eläimet ovat hyvin vihaisesti ärjyvää porukkaa ja ihan syystä. Ainoan poikkeuksen tekee Peurajumala, jonka ei havaita puhuvan elokuvassa lainkaan.

Animaatiotyyli on tietenkin Miyazakille tyypillisesti hyvin kaunista. Metsä on kuvattu lumoavalla tavalla, ja tuntuu, kuin olisin itsekin saman metsän uumenissa temmeltelemässä. Ja musiikki...huhhuh. Joe Hisaishi esittelee ehdottomasti yksiä parhaita luomuksiaan tässä teoksessa. En osaisi edes omaa suosikkia niistä valita; on mahtipohtinen Legend of Ashitaka, uhkaa huokuva Demon God, lumoava Journey to the West, koskettava Mononoke Theme song sekä henkeäsalpaava Ashitaka and San. Musiikki saa aikaan minussa hyvin vahvoja tunteita, ja siihen vielä päälle lumoavan kauniit kohtaukset, niin jo on tunnelmallinen pakkaus koossa.

Elokuva ei tosiaankaan ole lapsille suunnattu. Sen voi huomata jo Ghiblin logon ilmestyessä ruudulle, jonka aikana uhkaavat rummut soivat. Monimutkaisen teeman lisäksi elokuvassa lentelee sen verran paljon verta ja irtopäitä, että ikärajaa onkin ihan suotuisaa noudattaa. Raakuustaso on melko samanlaista kuin Tulikärpästen haudassa.

Synkästä tunnelmastaan huolimatta voi Miyazakille tyypillisen lapsenmielisyydenkin huomata. Sitä edustavat kenties parhaiten Kodamat, jotka ovat pieniä ja söpöjä metsänhenkiä. 

Prinsessa Mononoke on hyvin kaunis mestariteos, jonka raskaat teemat ja syvällinen dialogi puhuttelevat katsojaa aidosti. Tarinassa on monta kerrosta ja paljon sivuhahmoja, miksi sitä voi olla hankala ensikatsomiselta ymmärtää. Elokuvasta on tässä parin vuoden sisällä kehkeytynyt jo yksi suosikeistani Ghibliltä, ja se onkin nykyään suosikkileffani Miyazakilta Liikkuvan linnan ja Henkien kätkemän ohella. Muutenkin Mononoke edustaa kiistatta parhaimmistoa kyseiseltä studiolta tai animesta ylipäätään. Kyseessä on tyylikkäästi ja moniulotteisesti toteutettu tarina ekosanomalla, joka ei kuitenkaan sorru mustavalkoisuuteen. Soundtrack taasen on ehdottomasti täyttä kultaa, eikä taatusti jätä ketään kylmäksi.

Mononoke Hime sanat suomeksi:

Sydämesi värisi kuin viritetty jousi

Kun kuunvalossa kosketin sinua

Kukaan ei tunne sydäntäsi

Näen sinut, kun aurinko painuu mailleen

Viekoittelevan kauniina mutta kylmänä

Kuin veitsen terä kiiltävä

Niin terävä ja häikäisevä

Kukaan ei tunne sydäntäsi

Surusi, huolesi ja tuskasi

Ovat kätköissä öisen metsän

Suljettu sydämesi

Maailmalle kuuluu

Mutta vain henget sen tuntea voi

Vain metsän henget sen tuntea voi

Tiesitkö?

Elokuvan alussa Ashitaka hyvästelee kylässään Kayan, joka kutsuu Ashitakaa isoveljeksi. Kutsumanimestä huolimatta hahmot eivät ole sukua toisilleen. Kaya on oikeasti Ashitakan kihlattu. (Lähde: ghibli.fandom.com)

Lue myös postaus, jossa mietteitä ja faktoja Prinsessa Mononokesta: Prinsessa Mononoke: fiilistelyä ja analyysiä.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Räyhä-Ralf valloittaa internetin ~ Ralph breaks the internet (2019)

RÄYHÄ-RALF VALLOITTAA INTERNETIN

Ohjaaja: Rich Moore, Phil Johnston

Pääosissa: John C. Reilly, Sarah Silverman, Gal Gadot, Taraji P. Henson, Jack McBrayer ja Jane Lynch

Genre: animaatio, seikkailu, komedia

Kesto: 1h56min

Ikäraja: 7

Räyhä-Ralf valloittaa internetin (Ralph breaks the internet) on Suomessa 1.2.2019 ensi-iltansa saanut Disneyn 56. klassikkoelokuva. Se on jatko-osa elokuvalle Räyhä-Ralf.

Elokuva jatkaa muutaman vuoden kuluttua siitä, mihin sen edeltäjässä jäätiin. Ralf ja Nelli ovat pysyneet parhaina ystävinä, mutta Nelli on hieman kyllästynyt samaa kaavaa toistavaan sekä ennalta-arvattavaan peliinsä Sokerihuumaan. Ralf yrittää piristää ystäväänsä rakentamalla tälle uuden radan, joka saa kuitenkin pelihallin pelaajat vain hämmilleen. Pian seurauksena onkin dramaattinen kohtalo, kun pelistä menee olennainen ohjausratti hajalle. Pelihallissa todetaan, että uusi ohjausratti olisi saatavilla eBayssa, mutta hinta ei paikan pomoa houkuttele. Sen sijaan Ralf saa idean sukeltaa internetiin hakemaan kyseisen varaosan, ja niin hän ja Nelli lähtevät matkaan.

Tuttuja hauskoja sivuhahmoja on turha odottaa näkevänsä, sillä heidät on kylmästi riisuttu tästä jatko-osasta ulos. Okei, näkeehän heitä vilaukselta kera muutaman dialogin, mutta olennaisesti he eivät juonessa kulje mukana. Sen sijaan saamme uusia sivuhahmoja, joista en valitettavasti itse saanut kunnon otetta. Oikeastaan tuntuukin, että ainoa merkittävään rooliin astunut uusi hahmo on Shank, jonka kanssa Nelli ystävystyy. Ralf ja Nelli törmäävät tuohon gangstimaiseen autokilpailijaan voittaakseen rahaa. Shank oli ihan hyödyllinen palikka kokonaisuuteen tukemalla Nelliä uusissa päätöksissä, joihin taas Ralf pikemminkin suhtautui hyvin omistushaluisesti. Muutamissa kohtauksissa Shankin gangstimainen olemus sai kuitenkin jopa aavistuksen verran minut irvistämään. Aluksi jopa luulin, että hän päätyisi tyypilliseksi "twist-pahikseksi", mutta onneksi niin ei kuitenkaan käynyt.

Ralf itse vajoaa hyvin onnettomiin tekoihin mustasukkaisuuden ja omistushaluisuuden kasvaessa. Elokuva opettaa hyvällä tavalla, kuinka ystävyys voi silti toimia, vaikka mielenkiinnon kohteet olisivat kuinka erilaiset. Yhtenä keskeisenä teemana pyörii tietenkin myös internet, joka on esitettykin kiehtovalla tavalla. Kaikkea tuttua mahdollista voi bongata, muun muassa Instagramia, WhatsAppia, Twitteriä ja Youtubea. Ihmisten käyttäytyminen ja orjallisuus internetiä kohtaan nousee hyvin esille, mutta ei onneksi kuitenkaan nuhtelevasti. Näemme, kuinka helposti ihmiset ovat vedettävissä naruista suuntaan jos toiseenkin. Internet on houkutuksia ja jekkuja täynnä, ja vaikka niistä kuinka aina uudelleen valaistaan, niin silti niihin mennään halpaan. Ilkeä kommentointi tulee myös esille yhdessä kohtauksessa, ja se on esitetty oikein mainiolla tavalla; kuinka ilkeät kommentit kannattaa jättää vain omaan arvoonsa niistä sen kummemmin välittämättä.

Disney-faneille on luvassa yllätyskohtaus Oh my Disneyssä, jossa Nelli vierailee. Stereotyyppiset prinsessat tekevät itsestään pilaa Disneyn omalla kustannuksella, tarjoten kevyttä huumoria ilmaan. Ensin kohtausta voisi luulla jopa turhaksi, mutta siitä on itse asiassa hyötyä Nellille keskellä kriisiä. Itselleni oli ehkä pieni järkytys nähdä lapsuudesta tutut piirroshahmot paisutettuna 3D muotoon. (Taidan kuulostaa turhankin puolueelliselta, hahah.)

Animaatiotyyli on kaunista, ja tietenkin kehittynyt Disneyllä paljon. Eron selvästi huomaa, kun elokuvaa vertaa sen edeltäjään. Musiikki taas ei ollut todellakaan yhtä mieleenpainuvaa tai tunnelmaa nostattavaa. 

Elokuvan loppuratkaisu on toteutettu mielestäni hyvin. Ralf käy läpi muutamia oivallisia oppitunteja liittyen ystävyyten, ja Nelli oppii ymmärtämään paremmin itseään. Itseäni eniten häiritsi se, kuinka elokuvaa vedettiin hieman liian moneen suuntaan yhtä aikaa. Se haluaisi olla samaan aikaan niin internet-keskeinen kuin myös tarina ystävyydestä. Itselleni tuottaa jopa vaikeuksia saada kunnon kokonaiskuvaa rakennettua tästä. Huumori ei mielestäni ollut yhtä iskevää kuin viimeksi, ja kerronta tuntui välillä laahaavan paikoillaan. Sen seurauksena mielenkiintoni jopa herpaantui vähän väliä, mikä taas ei ole hyvä juttu. Odotuksia ei minulla kummoisemmin elokuvaa kohtaan ollut. Olen huomannut sen saaneen niin huonoa kuin myös yllättävän hyvää palautetta. Itselleni siitä jäi kuitenkin melko ristiriitaiset fiilikset. Hieman myös ihmettelin, kuinka Ralf voi vain jättää pelinsä ongelmia aiheuttamatta. Edellisessä elokuvassa pelissä jäämisestä oli vakavat seuraukset, kun taas tässä sillä ei tuntunut olevan niinkään merkitystä.

Räyhä-Ralf valloittaa internetin tarjoaa arvokkaita opetuksia ystävyydestä ja internet-käyttäytymisestä, mutta elokuva jäi omaan makuuni melko tasapaksuksi kokonaisuudeksi, josta en saanut oikein kunnolla otetta. Vaikka sillä oli paljon uutta tarjottavaa kiehtovassa internet-asetelmassa, sen tarina ja hahmot eivät  onnistuneet missään vaiheessa tempaisemaan minua kunnolla mukaansa. Tietysti ei tiedä, jos mielipiteeni muuttuu uudelleen katsomisen jälkeen vielä joskus.

Elokuvan tiedot: www.wikipedia.com

Arvostelu: Sydämen kuiskaus ~ Mimi wo Sumaseba (1995)

SYDÄMEN KUISKAUS

Ohjaus: Yoshifumi Kondô
Pääosissa: Yoko Hônna, Issei Takahashi, Shigeru Muroi, Takashi Tachibana, Shigeru Tsuyuguchi, Maiko Kayama ja Yoshimi Nakajima
Genre: animaatio, draama, romanttinen
Kesto: 1h46min
Ikäraja: S

Sydämen kuiskaus (Mimi wo Sumaseba, suom. Jos kuuntelet tarkasti) on Yoshifumi Kondôn ohjaama anime-elokuva, jonka käsikirjoituksen on tehnyt Hayao Miyazaki. Se on saanut Japanissa ensi-iltansa 15.7.1995. Suomeen se on saapunut viiveellä vasta vuonna 2009. Se on ensimmäinen teatterilevityksen saanut Studio Ghiblin elokuva, jota ei ohjannut Hayao Miyazaki tai Isao Takahata. Sydämen kuiskaus on harmillisesti Yoshifumi Kondôn sekä ensimmäinen että viimeinen elokuvaohjaus, sillä hän menehtyi vuonna 1998. Elokuva perustuu samannimiseen mangaan, jonka on kirjoittanut Aoi Hiiragi.

Lukuintoinen tyttö Shizuku viettää viimeiset kesälomapäivänsä kirjoja ahmimalla. Hän huomaa lainauskorteista, että eräs Seiji Amasawa on lainannut kaikki kirjat ennen häntä. Eräänä päivänä junassa matkustaessaan hänen viereensä istuu erikoinen kissa. Hämmästyksissään Shizuku seuraa kyseistä kissaa, ja tämä johdattaa hänet kauniille asuinalueelle kukkulalle. Siellä hän huomaa viehättävän liikkeen, jossa on muun muassa silmiinpistävä kissanukke nimeltä Paroni Humbert von Gikkingen. Shizuku ihastuu kyseiseen paikkaan oitis, ja hänestä tuntuukin, että suuri tarina olisi alkamassa. Pian Shizukulle selviää, että liikkeen omistaja on mysteerisen pojan, Seiji Amasawan, isoisä.

Seiji vaikuttaa ensin hieman ärsyttävältä tyypiltä Shizukua kohtaan, mutta tutustuttuaan toisiinsa, alkaa Shizukun ja Seijin välille kehkeytyä kemiaa. Shizuku huomaa, että Seiji on hyvin kunnianhimoinen nuorukainen. Tämä tähtää viulunveistäjäksi, ja aikookin matkustaa Italiaan opiskelemaan alaansa. Seijin määrätietoisuus tekee Shizukuun suuren vaikutuksen, ja se inspiroi häntä etsimään omaa tietänsä elämässä. Hän jopa kokee hieman epävarmuutta tulevaisuutensa suhteen, koska hänellä ei ole vielä unelma-ammattia kuten Seijillä. Shizuku päättää koetella itseään kirjoittamalla kirjan, mikä ei ole aivan helpoimmasta päästä.

Elokuvan hahmot ovat hyvin realistisia ja helposti samaistuttavia. Etenkin päähenkilönä toimiva Shizuku, joka etsii vielä omaa paikkaansa sumuinen tulevaisuus edessään. Seiji taas on hyvä esimerkki siitä, kuinka palava halu unelmia kohtaan auttaa niiden saavuttamisessa. Seijin isoisä tukee Shizukua kertoen hänelle viisaasti, kuinka sekä Seijin että Shizukun sisällä on vielä karkea hiomaton timantti. Sillä viestitetään kauniisti, että kukaan ei ole seppä syntyessään, ja pohjalta on pakko aloittaa, vaikka edessä onkin raskas matka. 

Elokuvan tunnelma on ihanan maaginen, vaikka kyseessä on tosiaan yksi Ghiblin realistisimmista animaatioista. Sydämen kuiskauksen taianomaisuus onkin kätkettynä sen arjen kauniisiin yksityiskohtiin, jotka saivat minut ensimmäisellä katselukerralla aivan mykistyneeksi. En ollut koskaan nähnyt mitään vastaavanlaista aiemmin. Esimerkiksi Shizukun löytämässä liikkeessä oleva kissanukke kätkee isoisän traagisen rakkaustarinan sisäänsä. Myös kello, jota isoisä korjaa liikkeessä, sai minut aivan äimistyneeksi. Juuri tuollaisia arjen ihmeitä ja hämmästyksiä arvostan suuresti.

Animaatiotyyliä ei voi muuta kuin kehua. Kyseessä on yksi näyttävimmistä Ghiblin elokuvista, koska sen yksityiskohtiin ja maisemiin on panostettu todella hyvin. Kauniin realistinen piirrosjälki imaisee minut aivan mukaansa, ja tuntuu kuin eläisin elokuvan maailmassa itsekin. Musiikkina kuullaan Yuji Nomin sävellyksiä, jotka vahvistavat elokuvan kaunista tunnelmaa. Aika ajoin kuullaan myös John Denverin laulu Take me home, Country roads, jonka Shizuku kääntää japaniksi kuorokerhoaan varten. Shizuku sanoittaa laulun omista tunteistaan, joilla hän heijastaa epävarmaa tulevaisuuttaan. Take me home, Country roads jää takuulla päähän soimaan. Sama laulu kuullaan jo elokuvan alkutunnarina Olivia Newton-Johnin esittämänä, jota ainakaan itse en voi olla välillä kuuntelematta vapaa-ajallani. Newton-John esittää laulun todella kauniisti, ja se taitaakin olla suosikki versioni kyseisestä laulusta.

Elokuvassa on yksi Hayao Miyazakin ohjaama kohtaus, jonka aikana Shizuku lentelee kissanukke-Paronin kanssa. Se on ainoa elokuvassa esiintyvä kohtaus, joka sisältää fantasiaelementtejä. Se kuitenkin tapahtuu Shizukun mielikuvituksessa, joten elokuvan realistisuuden kanssa se ei ole ristiriidassa. Kohtaus kuvaa kauniisti Shizukun intoa kirjoittaa omaa kirjaansa, ja siinä esiintyvät pilvet ja rakennukset jäävät taaemmas korkealle osana todellista kaupunkia, kun kohtaus kiitää ohi. 

Sydämen kuiskaus on hyvin sydäntä lämmittävä, koskettava ja ihana elokuva, joka käsittelee oman polkunsa etsimistä kauniilla tavalla. Sen sivuteemoina pyörivät myös romantiikka sekä pienoiset draamat kouluelämässä. Teinidraama on elokuvassa yllättävän hyvin onnistunutta, ja sen kulkua seuraa mukavasti mielenkiinnolla. Romanssi on oikeastaan yhtenä pääelementtinä Shizukun ja Seijin välillä, ja sekin on toteutettu oikein hyvin. Muistan katsoneeni Sydämen kuiskauksen juuri Laputan jälkeen Ghibliin tutustuessani. Vaikka voin helposti todeta omalla kohdallani kaiken lähteneen liikkeelle Laputasta, on Sydämen kuiskaus se elokuva, joka todella vakuutti minut Studio Ghiblin maailmaan vaikuttavalla ulkonäöllään, kauniilla tarinallaan sekä uskottavilla hahmoillaan.

Shizukun versio Take me home, Country roads suomeksi:

Unelmoin elämästä omin päin

En enää pelkää yksinäisyyttäin

Ikävä sisälläni pitkään elin

Vahvaa ihmistä teeskentelin

Maalaistie, tämä vanha tie

Uskon näin, kaikki kääntyy parhain päin

Tie mua kuljettaa, vaikka koti on jäänyt taa

Maalaistie minut kotiin vie

Kun väsyn kävelemään

Kotikaupungin mielessäni nään

Jyrkkä tie, vuorten välissä vilkkuen

Päätökselleni hiljaa ilkkuen

Maalaistie, tämä vanha tie

Uskon näin, kaikki kääntyy parhain päin

Tie mua kuljettaa, vaikka koti on jäänyt taa

Maalaistie minut kotiin vie

Vaikka joskus suruissani nyyhkäisen

Kyyneleen silmäkulmasta pyyhkäisen

Jalat kuljettaa mua tietä pitkin

Vie pois muistot, joiden vuoksi itkin

Maalaistie, tämä vanha tie

Minut voi kotikaupunkiin kuljettaa

Mutta se aika on jäänyt taa

Ei enää kotiin vie tämä maalaistie

Maalaistie, sen tiedän vain

Olen huomennakin ennallain

Toivon sitä salaa, mutta kotiin en palaa

Faktoja:

• Sydämen kuiskaus on ensimmäisiä Ghiblejä, joissa käytettiin tietokonetta apuna animoinnissa. Esimerkkinä kohtaus, jossa Shizuku lentelee kissanukke Paronin kanssa.
• Kaupunki, johon elokuva sijoittuu, on mallinnettu Seiseki Sakuragaokan mukaan, joka on mäkinen kaupunki Tama Hillsissä, Länsi-Tokiossa.
• Spoilereita: Lopputekstien aikana nähdään Shizukun ja Seijin kulkevan polkupyörällä sillan yli. Myöhemmin nähdään, että Yuko tapaa Sugimuran sillalla ja he kävelevät yhdessä pois. (Mikä tarkoittaa tietty sitä, että Yuko ja Sugimura päätyivät yhteen.)

Elokuvan tiedot: www.cinemamondo.fi, www.wikipedia.com, www.imdb.com