Studio Ghibli: hyvästit lapsuudelle

Yllättävän monessa ghiblin leffassa päähenkilö siirtyy elämässään eteenpäin - lapsuudesta aikuisuuteen. Se tarkoittaa isomman vastuun ottamista asioista, ja samalla myös se tietty viattomuus sen seurauksena vähitellen katoaa. Ghibli käsittelee aihetta esimerkiksi kasvutarinan tai menneisyyden muistelemisen kautta. Lapsuus on usein täynnä iloa ja mielikuvitusta, ja varmasti moni haluaisi vain palata sinne takaisin, koska silloin kaikki oli vielä helppoa ja yksinkertaista.

Kikin lähettipalvelussa Kiki muuttaa yllättävän aikaisin vuodeksi omilleen - nimittäin jo 13-vuotiaana. Hyvin realistisesti näytetään, kuinka raha ei kasva puussa, ja uudessa kaupungissa saattaa tuntea itsensä hyvinkin ulkopuoliseksi. Itselleni tämä elokuva sopi juuri täydellisesti viime syksynä, jolloin muutin synnyinkaupungistani toiselle paikkakunnalle, jossa ei ollut ennestään yhtäkään ainoaa tuttua. Pystyin siis melko hyvin samaistumaan Kikiin, mutta myös huomaamaan, että kyllä kaikki järjestyy aikanaan. 

Naapurini Totorossa mielikuvitukselliset pörröeläimet keksii ensin nuorempi sisarus nimeltä Mei. 10-vuotias Satsuki on lähellä murrosikää, ja elokuvan edetessä hahmo muuttuu jonkin verran. Tapahtuu tietynlaista suuremman vastuun ottamista. Pikkusisko on eksyksissä, eikä isä ole kotona. Hän ymmärtää myös äitinsä sairauden, joten kokee suurempaa pelkoa menettämisen mahdollisuudesta. Satsukin kypsymisen voi huomata muun muassa siitä, että aluksi hän on äänekkäämpi, mutta lopussa itkeminen on lähinnä vain nyyhkyttämistä.

Henkien kätkemässä Chihiro kiukuttelee vanhemmilleen, koska ei haluaisi muuttaa uuteen kotiin. Rinnakkaismaailma toimii hänelle kuin kasvupaikkana - lopussa Chihiro on selvästi kypsynyt. Erityisesti tämän voi huomata junakohtauksessa, josta erottuu kaksi Chihiroa: peilikuva visualisoi elokuvan alun alakuloista versiota, kun taas todellisuudessa Chihirolla on naamallaan hyvin päättäväinen ilme. Yksi erikoinen seikka on myös se, että hän katsoo junamatkallaan vain eteenpäin, eikä lainkaan taaksepäin; "kohti tulevaisuutta ja uutta, vaikka se kuinka pelottaisi ja olisi epämukavaa".

Tulikärpästen haudassa teini-ikäinen Seita ja hänen pikkusiskonsa Setsuko jäävät orvoiksi, kun heidän äitinsä kuolee ja koti tuhoutuu toisen maailmansodan ajan pommituksissa. Seita joutuu kantamaan täyden vastuun pikkusiskostaan, mikä ei ole helppoa ottaen huomioon olosuhteet ja sodan. Rahaa ei ole tarpeeksi, täti on julma ja nälänhätä on väistämätöntä. Elokuvassa näytetään, kuinka sodan seurauksena lapsi ei voikaan olla enää lapsi. On osattava olla aikuinen, jotta selviämiseen olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet.

Parhaimman jätin tietenkin viimeiseksi. 

Eilisen kuiskauksessa 27-vuotias Taeko matkustaa maalle ja alkaa muistelemaan 10-vuotiasta itseään. Hän pohdiskelee, että ei ole vielä täysin kuoriutunut perhoseksi, ja että siksi hänen nuorempi versionsa kummittelee hänelle. Elokuvan lopussa nuori Taeko johdattelee aikuista itseään kuuntelemaan omaa sydäntään ja seuraamaan unelmiaan. Niin lapsuus jää sitten taakse, kun itse kulkee eteenpäin.

Tällä elokuvalla oli minulle suuri merkitys viime kesänä, sillä se sai minut koko päiväksi pohdiskelemaan omia lapsuuden muistojani. Ennen muuttoa päätin jopa tehdä sen ansiosta pyöräilyretken lapsuuden maisemieni kautta - hyvästelin muun muassa lapsuuden kotini. Uskomatonta, kuinka haikeita tuntemuksia se saikaan minussa aikaan. Jotenkin sen jälkeen tuntui helpommalta muuttaa ja edetä eteenpäin, kun on hyvästellyt sen tietyn osan itsestään.

Pystyn nytkin hyvin helposti samaistumaan Taekoon ottaen huomioon elämänvaiheen ja tietyt tuntemukset lapsuuden muistoista.

Kyseisen elokuvan loppu on ehdottomasti kauneimpia, mitä olen nähnyt:

Jos video ei näy, tässä linkki sen osoitteeseen: https://www.youtube.com/watch?v=qu7Dw4NJmY4

(Huomasin, että uusimpiin postauksiin lisäämäni videot eivät enää näy mobiiliversiossa. Mistä lie sitten johtuu...?)

Arvostelu: Ponyo rantakalliolla ~ Gake no Ue no Ponyo (2008)

PONYO RANTAKALLIOLLA

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Hiroki Doi, Yuria Nara, Tomoko Yamaguchi, George Tokoro ja Yûki Amami

Genre: anime, fantasia, seikkailu

Kesto: 1h 41min

Ikäraja: 3

Ponyo rantakalliolla (Gake no Ue no Ponyo) on vuonna 2008 ensi-iltansa saanut Studio Ghiblin elokuva, jonka on ohjannut Hayao Miyazaki. Hän sai siihen inspiraatiota H.C. Andersenin Pienestä merenneidosta ja teki melko erikoisen päätöksen: animoinnissa ei käytetty lainkaan tietokonetta apuna, eli tämä on täysin käsin piirretty. Tämä on Laputa -linna taivaalla-elokuvan lisäksi ainoa Ghiblin joukosta, jonka olen nähnyt jo lapsena. Muistan, että katsoimme tämän koulussa ala-asteen lopulla, ja olihan tämä sellaisena söpönä ja hyvänmielen elokuvana jäänyt mieleeni. En muista sen kummemmin, mitä mieltä tästä olin. Uudelleenkatsastus tapahtui joskus vuosi sitten, eikä tämän lapsenmielisyys oikein vetänyt minua puoleensa. Mitä mieltä mahdan nyt tällä kertaa tästä olla?

Eräänä päivänä 5-vuotias Sosuke-poika löytää erikoisen kultakalan rantakallion luota. Kyseinen merenolento-parka on juuttunut saasteiden aallokoissa lasipurkkiin ja sitä mukaa ajautunut rannikolle. Hyväntahtoinen Sosuke pelastaa kultakalan ansasta, ottaa tämän mukaansa vesiämpäriin ja nimeää hänet Ponyoksi. Ponyo saa mystisiä kykyjä nuolaistuaan Sosuken verta tihkuvaa haavaa. Tämä kykenee myöhemmin muun muassa jopa muuttumaan ihmiseksi uusilla voimillaan. Ponyon isä, joka on meren alla asusteleva velho nimeltä Fujimoto, ei kuitenkaan ole kovin iloissaan lasten ystävyydestä. Niinpä hän tekee parhaansa, että Ponyo pysyttelisi meren alla kultakalana sen sijaan, että tämä hengailisi ihmisten ilmoilla.

Nyt Miyazaki onkin luonut aivan absurdin kokonaisuuden. Hänen tarinankerrontansa eivät toisaalta ole koskaan dialogien kautta selitettävissä olleetkaan, mutta nyt tuntuu, että missään ei ole mitään järkeä. Se ei tietenkään itsessään ole huono asia, etenkin kun kaikki tapahtuu loppujen lopuksi 5-vuotiaiden päiden sisällä. Onneksi Miyazakin vahvuutta on aina ollutkin se visuaalinen puoli. Se on nähtävissä tässäkin: hurjat aallot ovat huiman kaunista katseltavaa, minkä vuoksi tietyt kohtaukset ovat yllättävänkin voimakkaita aiheuttaen jopa kylmiä väreitä. Etenkin kohtaus, jonka aikana Ponyo juoksentelee aaltojen päällä, on aivan sanoinkuvaamattoman kauniisti onnistunut.

Hahmot ovat mukavasti onnistuneita tapauksia. Ponyo on pitkälti söpöydellä kuorrutettu puoliksi kala ja puoliksi ihminen, jossa on sitä tuttua vahvatahtoisuutta mukana. Hänen olemuksensa saa varmasti kyynisemmänkin ihmisen suupielet nousemaan ylöspäin. Sosuke on melko tavallinen pikkupoika, joka on kiltti ja utelias. Hänen ja Ponyon välille syntyy herttainen ystävyys, mitä tosin yritetään paisuttaa ehkäpä hieman epäuskottaviin mittasuhteisiin. Ponyo nimittäin muuttuu pysyvästi ihmiseksi, jos Sosuke vannoo tälle tosirakkautta. Toisaalta se "tosirakkaus" saattaa tässä tapauksessa tarkoittaakin lasten ystävyysrakkautta, riippuu kai hieman miten nämä asiat tulkitsee. Toinen vaihtoehto voisi olla, että Sosuken ja Ponyon viaton ystävyys symboloi ihmisen ja luonnon välistä suhdetta.

Sosuken äiti Lisa tarjoaa helposti aikuisille samaistumisen tarttumapintaa. Oma mies ei ole kovin paljoa läsnä ja tukena, minkä seurauksena lapsen- ja kodinhoito kaatuu pitkälti yksinään hänen omalle vastuulleen. Ponyon isä Fujimoto on ehdottomasti hauskin tapaus, jonka temppuiluja seuraa oikein mielellään. Kaiken kukkuraksi Lisa jopa pitää häntä aluksi vain epäilyttävänä hiipparina. Fujimotoa voisi pitää jonkin asteisena pahana tyyppinä, joka kuitenkin leppyy loppuratkaisun valjetessa. Muuten ei tosiaan tässä elokuvassa mitään varsinaista pahista ole. Ponyon äiti on hyvin kaunis merenjumalatar, joka suhtautuu myönteisesti oman lapsensa ja Sosuken väliseen ystävyyteen. Sosuken suhde äitiin sekä Ponyoon on onnistuttu luomaan erittäin lämminhenkisellä tavalla.

Muita hahmoja ovat muun muassa muorit vanhainkodista, jossa Lisa työskentelee, sekä Sosuken päiväkotikaverit. Ja tietenkin on myös meren uumenissa asustelevat Ponyon sisarukset.

Animaatiotyyli on hyvin erilaista, mikä tekeekin Ponyosta ihan mukavalla tavalla silmiinpistävän teoksen. Ulkoasu ei olekaan ultrahuoliteltua yksityiskohtineen, vaan enemmänkin kuin suoraan lasten värityskirjasta. Värit ovat yksinkertaisen pelkistettyjä, muistuttaen hyvin paljon puuvärillä tehtyä piirrosta. Miyazaki on onnistunut luomaan hyvin lapsenomaisen kokonaisuuden: aalloilla on silmät ja autot ja rakennukset ovat hienovaraisesti yksinkertaistettuja. Aivan kuin kaikki olisi jostakin lasten satukirjasta väännetty. Kokonaisuudessaan visuaalisuus antaa tietynlaisen "kodinomaisen tunteen". Toisin sanoen kaikki vaikuttaa jotenkin tutulta ja turvalliselta. Vaikka ihan Henkien kätkemän tai Liikkuvan linnan tasolle rima ei yllä, on Ponyo yllättävän vaikuttava elämys visuaaliselta puoleltaan.

Musiikin takana on jälleen Joe Hisaishi. Hän on kieltämättä onnistunut taas aivan mahtavasti sävellyksissään. Jo elokuvan intro lauluineen on kaunis, ja tietenkin loppumusiikkina kuultava soundtrack jää takuulla katsojien päähän soimaan. Ponyo, Ponyo, Ponyo fishy in the sea!

Ympäristöasiat pyörivät Miyazakille tyypillisesti kuvioissa hyvin vahvasti taas. Tällä kertaa ne nousevat esille meren kautta. Saasteet pyörivät kalaverkkojen seassa, ja Ponyon ihmiseksimuuntautumisella on tiedossa vakavia seurauksia. Ympäristöteema ei yllättäen ollut mielestäni yhtä puhutteleva kuin Miyazakin aiemmissa töissä. Se tuntui jotenkin jäävän toissijaiseksi taustalle.

Ponyo rantakalliolla on erittäin viehättävä ja iloa pursuava seikkailu, jossa katsoja pääsee jälleen Miyazakin loihtimana kokemaan asiat lapsen silmin. Absurdius saattaa aluksi hämmentää, mutta filmi nappaa ainakin siihen avoimesti suhtautuvat katsojat huoletta mukaansa. Luulisin, että juuri sen vuoksi tämä upposi minuun nyt huomattavasti paremmin kuin joskus aikaisemmin. Pitää osata heittäytyä hieman lapselliselle mielelle, ja yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa ihan innolla kaikessa mukana. Visuaaliselta puoleltaan taas elokuva on oikein upea, ja tietyissä kohtauksissa saa mahtavasti kylmiä väreitäkin. Tarinansa puolesta Ponyo kuitenkin jää jonkin verran heikommaksi kuin Miyazakin aiemmat elokuvat. Etenkin konfliktin ratkaisu lopussa tuntuu auttamatta liian helpolta, miksi siitä jää hieman vaisu maku. Tosin onhan leffan tarinassa muutenkin sellaista absurdiutta, mitä ei voi järjellä selittää, mutta lopetus voisi kuitenkin olla omaan makuuni hieman parempi.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: Kätkijät ~ Kari-gurashi no Arietti (2010)

KÄTKIJÄT

Ohjaus: Hiromasa Yonebayashi

Pääosissa: Mirai Shida, Ryunosuke Kamiki, Shinobu Otake, Keiko Takeshita, Tatsuya Fujiwara, Tomokazu Miura ja Kirin Kiki

Genre: anime, seikkailu, fantasia

Kesto: 1h34min

Ikäraja: sallittu

Kätkijät (Kari-gurashi no Arietti) on vuonna 2010 ensi-iltansa saanut elokuva, jonka on tuottanut Studio Ghibli. Ohjaajana toimi tällä kertaa aiemmin Ghiblillä vain animaattorin töitä tehnyt Hiromasa Yonebayashi, joka on myöhemmin ohjannut myös elokuvan Marnie -tyttö ikkunassa. Yonebayashi on kyseisen teoksen jälkeen jättänyt Ghibli-studion taakseen ja perustanut Studio Ponocin vuonna 2015. Hänen ensimmäinen elokuvaohjaus Ponocilla oli Mary ja noidankukka.

Kätkijät perustuu englantilaisen kirjailijan Mary Nortonin lastenkirjaan nimeltä The Borrowers. Elokuvassa näkyy myös Hayao Miyazakin kädenjälki, sillä hän on tehnyt käsikirjoituksen siihen.

Peukaloisen kokoinen 14-vuotias Arietta perheineen kuuluu kätkijöiden sukuun, ja he asustavat erään talon lattialautojen alla. Tuiki tavallinen arki saa uusia kuvioita, kun sairas poika nimeltä Shô tulee nauttimaan rauhallisesta elämästä äitinsä lapsuuden kotiin. Kätkijöiden sääntöjen mukaan inhimaliset eli ihmiset eivät saisi heitä nähdä. Arietta lähtee ensimmäiselle kätkemisreissulleen isänsä kanssa, eikä kaikki suju kuin pitäisi. Valitettavasti Shô sattuu näkemään Ariettan, ja niin peukaloiset alkavat suunnitella muuttoa uuteen kotiin. Samalla Arietta kuitenkin päättää tutustua tuohon suurikokoiseen poikaan isänsä kielloista huolimatta, ja luvassa on ainutlaatuinen, mutta lyhyt ystävyys.

Arietta on seikkailunhaluinen ja uskalias sankaritar, mutta omaa silti niitä hyvin inhimillisiäkin puolia. Hän odottaa malttamattomana ensimmäistä kätkemismatkaansa, ja hänen intonsa paistaa läpi kohtausten ilman dialogejakin. Shô on hieman huonossa kunnossa oleva nuori, jota odottaa lähitulevaisuudessa sydänleikkaus. Hänen äitinsä on vahvasti sidottuna työmatkoihin, joten yksinäisyys jonkin verran hohtaa läpi. Shô on tutustumishaluisuuden lisäksi yllättävän suorasanainen tokaistaessaan, että kätkijöiden pieni lukumäärä johtaa lopulta sukupuuttoon. Elokuva lähestyykin kuolemaa hellällä, mutta uskaliaalla tavalla juuri sitä kautta sekä Shôn sydänsairauden avulla. Aluksi suorapuheisuus ja kätkijöiden muuton aiheuttava ristiriitaisuus on täynnä teräviä sävyjä, mutta asteittain Ariettan ja Shôn välille kehkeytyy lämminhenkinen ja vertaistukea tarjoava ystävyys.

Muita hahmoja ovat tietenkin Ariettan äiti nimeltä Hemmeli ja isä nimeltä Podi. Isä on kätkijöiden säännöissä hyvin tarkka ja yrittääkin asettaa tiukat rajat ihmisten ja heidän välille. Äiti on lempeä, mutta hyvin helposti pelästyvä arkajalka. Talossa asustelee myös taloudenhoitaja nimeltä Haru, joka astuu elokuvassa tietynlaisen pahiksen rooliin. Hahmo vaikuttaa uteliaalta höpsöltä, josta paistaa läpi itsekkyys ja kontrolloimisen halu. Emäntänä talossa toimii Shôn isotäti nimeltä Sadako Maki, joka on hyvin leppoisa ja ystävällinen luonteeltaan. Myöhemmin kätkijät saavat yhden lisähahmon, Petterin, joka pelastaa jalkansa venäyttäneen Podin sateesta. Petteri vaikuttaa luonteeltaan villiltä erakolta, ja tämä jopa metsästelee heinäsirkkoja ruoaksi jousellaan.

Elokuvan maailma on luotu aivan sanoinkuvaamattoman kiehtovaksi. Kätkijöille ihmisten maailma on täynnä suuria ääniä niin vesipisaroista ja sokeripalasen tippumisesta aina kahvinkeittimiin ja hanoihin asti. Visuaalisuus tarjoaa hyvin herkullisella tavalla runsaasti yksityiskohtia ja näyttää monia näppäriä liikkumistapoja pienille ihmisille. Lattialautojen alla hyödynnetään tikkaina nauloja, kiipeämisvälineinä muun muassa tarran palasia sekä kengistä ulos työntyviä teriä. Ulkosalla kauniisti vihertävät lehtien varret toimivat peukaloisille kuin puunoksat ihmisille. 

Animaatiotyyli on siis sanomattakin ainutlaatuisen kaunista ja lumoavaa. Myös musiikki on ehdottomasti mainitsemisen arvoista. Tällä kertaa ohjat soundtrackin tuottamiseen on ottanut ranskalainen artisti nimeltä Cécile Corbel. Hän tuli Ghiblille tunnetuksi lähettämällään fanikirjeellään, jonka ohessa oli myös hänen oma albuminsa. Ghiblin elokuvientekijät olivat vaikuttuneita Cécilen musiikista, ja niin he päättivät tehdä yhteistyötä hänen kanssaan tässä teoksessa. Cécile esittää itse säveltämänsä laulun Arrietty's song jopa viidellä kielellä: japaniksi, englanniksi, saksaksi, italiaksi sekä bretoniksi. Kyseinen laulu kuuluu Ghiblin kauneimpien soundtrackien joukkoon haikeudellaan ja upeudellaan.

Elokuvan juoni on hyvinkin suoraviivainen, mutta sen tunnelmassa on jotakin hyvin ainutlaatuisen herkkää ja aidosti koskettavaa. Toiminnallisuuden sijaan elokuva lähinnä hengittää ja kertoo tarinansa kiireittä tarjoten lumoavan kauniita yksityiskohtia sisältävän maailman katsojalle imaistavaksi. Tietenkin Harun vaikutuksesta elokuva saa pientä jännityksen tuntuakin keskivaiheilla. Hahmoihin olisi kuitenkin voitu lisätä huomattavasti enemmän syvyyttä, ja Ariettan ja Shon välistä ystävyyttä olisi myös voitu kehittää hieman enemmän. Juonestakin jotain pientä tuntuu jäävän puuttumaan, mutta tunnelmansa ja visuaalisuuden puolesta Kätkijät on erittäin nautinnollista seurattavaa.

Arrietty's song sanat suomeksi:

Olen 14-vuotias kaunokainen iloinen pikku nainen

Kauan lattialankkujen kätköissä olen viettänyt Kätkijän töissä

Joskus iloa koen, joskus taas en laisin

Kunpa jonkun tavata saisin

Haluan tuulen sotkevan tukan ja taivaita tuijottaa

Sulle kedolta haluan poimia kukan

Ulkona katson maailmaa uutta

Perhoset tanssii ja kutsuu mua katsomaan tätä ihanuutta

Mikään ei muutu lain pienessä maailmassain

Voin sitä sietää, mutta tahdon tietää sinusta yhä enemmän

Elämä iloni ja suruni yhteen kietoo kuin lyhteen

Haluan tuulen sotkevan tukan ja taivaita tuijottaa

Sulle kedolta haluan poimia kukan

Ulkona katson maailmaa uutta

Perhoset tanssii ja kutsuu sua katsomaan tätä ihanuutta

Alla auringon kukkakedolla haluan kanssasi aina olla

Muistot kätkee sydän pieni tässä uudessa maailmassa

Löydän oman tieni 

Elokuvan tiedot: www.wikipedia.com, www.imdb.com

Arvostelu: Vaiana ~ Moana (2016)

VAIANA

Ohjaus: Ron Clements, John Musker

Pääosissa: Auli'i Cravalho, Dwayne Johnson, Rachel House, Temuera Morrison, Jemaine Clement, Nicole Scherzinger ja Alan Tudyk

Genre: animaatio, seikkailu, fantasia

Kesto: 1h47min

Ikäraja: 7

Vaiana (Moana) on vuonna 2016 ilmestynyt Disneyn 56. klassikkoelokuva. 

Tarina sijoittuu maailmaan, jossa täysi- ja puolijumalat ovat totta ja merellä on sielu. Eräällä Motunui-saarella asustaa päällikön tytär nimeltä Vaiana, joka on lapsesta asti tuntenut suurta vetoa merta kohtaan. Isä ei kuitenkaan tykkää tytön aikeista edes ylittää riuttaa, kuten voi arvatakin. Isoäiti sitä vastoin kertoo tarinoita siitä, kuinka tasapaino oikeasti ei ole ollut kohdallaan siitä päivästä lähtien, kun puolijumala-Maui varasti Te Fitin sydämen. Kyseinen legenda vaikuttaisi olevan totta, sillä myös Vaianan kotisaarella alkaa ruoka saastua epäkelvoksi ja kalatkin huveta. Pian Vaianalle selviää, että meri on valinnut hänet suorittamaan tehtävää, jonka avulla tasapaino Polynesian alueelle saataisiin takaisin. Isoäidin kannustamana nuori prinsessa lähtee matkaan.

Vaiana on päähenkilönä hyvin seikkailunhaluinen ja rohkea prinsessa. Hän on myös hyvin päättäväinen kohdatessaan vastahakoisen Mauin, joka ei millään haluaisi tehdä yhteistyötä hänen kanssaan. Jotain pintaa syvempää olisin silti Vaianasta halunnut vielä saada irti. Hän vain vaikuttaa jotenkin liiankin ideaaliselta nykyesikuvalta, miksi olisin halunnut löytää hänestä niitä vikojakin. Pidän silti siitä, kuinka hän jaksaa sinnitellä sitkeänä puolijumalan kohdatessaan. Mauin suostutteleminen ei tosiaan ole mistään helpoimmasta päästä. Tyyppi ei aluksi ole innokas ottamaan vastuuta vanhoista kepposistaan, mutta tuulet suuntaavat onneksi lopulta myönteisesti heidän yhteiselle seikkailulle. Mukana matkaa myös erittäin hassu kukko nimeltä Heihei, josta tulikin oikea shown varastaja minulle. Heihei on hyvin outo tapaus yleensäkin Disneyn eläinten joukosta, sillä hän ei varsinaisesti edistä juonta millään tavalla. Siltä kantilta koko elukan voisi kokea turhaksikin, mitä tämä ehkä hieman on. Mutta koska itse sain vain mukavasti nauraa tuolle tyhjäpäiselle kukolle, en koe kyseistä hahmoa leffan huonona puolena.

Elokuvan alussa tutuksi ehti tulla lähinnä Vaianan isä sekä isoäiti. Isoäidin ollessa kannustava Vaianaa kohtaan, on isä sitä vastoin kieltoja päähän nipottava tyyppi. Hetken kuluttua kuitenkin selviää syy, miksi isä on niin kovasti meren luokse menemistä vastaan. Isoäidin suhde Vaianaan sai mielestäni aikaan yllättävän lämminhenkisen vaikutuksen, ja myöhemmin se jopa onnistui hieman koskettamaan minua. 

Varsinaista pääpahista ei loppujen lopuksi elokuvassa ole, mikä on ihan mukavaa vaihtelua. Yhdessä vaiheessa sankarit kohtaavat Kakamora-nimisiä olentoja, jotka söpöstä ulkokuorestaan huolimatta ovat myrkkynuolia ampuvia tuholaisia. Myöhemmin nähdään suurikokoinen Tamatoa-rapu, josta ainakin itselleni kehkeytyi aikamoinen "highlight". Esittäähän tämä jopa hyvin mieleenpainuvan laulun Shiny. Tamatoa on hyvin onnistunut pahis, vaikka tämä omaakin vain yhden kohtauksen verran hohtoa koko elokuvasta. Kyseinen hahmo jää juonen kannalta hiukan turhanoloiseksi kuten Kakamoratkin, mutta onnistuu silti toimimaan kokonaisuudessa hyvin huvittavan olemuksensa ansiosta. Lopussa tietenkin kohdataan myös Te Ka, kun Vaiana pyrkii palauttamaan Te Fitin sydämen. Loppuratkaisu onnistui kivasti yllättämään twistillään, mikä oli positiivinen asia.

Tarinassa itseäni jää lopulta kuitenkin hieman tökkimään se, että siitä puuttuu jännitystä. Kun kyseessä on seikkailuelokuva ja kohdataan hankaluuksia, kuuluisi sitä jännitystä olla mukana. Vaiana onkin yllättävän kevyt elokuva kokonaisuudessaan verrattaessa moniin muihin disneyn prinsessaleffoihin. Leffan pituus tuntuu myös tietyissä kohdin ehkäpä sen vuoksi, että seikkailupaikka pysyttelee melko samana koko ajan ja hahmogalleria jää aika kapeaksi. 

Animaatiotyyli on hyvin kaunista, etenkin meren kuvaustyyliä tuli ihailtua paljon. Pidin siitä, kuinka sen liikkumista hyödynnettiin juuri oivallisesti jo elokuvan alussa. Missä Vaiana erityisesti loistaa muiden Disneyn CGI-elokuvien joukossa, on sen upeat musikaalinumerot. Yhtäkään laulua ei tullut vastaan, joka olisi käynyt turhaksi tai tylsäksi. Erityisesti mieleeni jäivät jo aikaisemmin mainitsemani Shiny sekä tietenkin Vaianan esittämä How far I'll go. Myös Mauin esittämä You're welcome on hyvin tarttuva, ja We know the way on myös mainitseminen arvoinen kaikessa upeudessaan.

Vaiana on hyvin kevythenkinen prinsessaseikkailu-elokuva, jonka parissa viihtyy mainiosti etenkin huumorin, kauniin animaatiotyylin ja upean musiikin ansiosta. Tarinasta jää hieman harmillisesti omaan makuuni uupumaan jännitystä ja synkkyyttä, mutta se ei silti tee elokuvasta huonoa. Hieman myös liikaa kierrätyksen makua tässä on, kun sitä vertailee muihin disneyn prinsessaleffoihin. Kevyenä hyvän mielen elokuvana Vaiana kuitenkin ajaa asiansa moitteettomasti, vaikka se ei aivan omissa kirjoissani nouse samalle tasolle kuin vaikkapa Kaksin karkuteillä ja Frozen.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: Liikkuva linna ~ Hauru no Ugoku Shiro (2004)

LIIKKUVA LINNA

Ohjaus: Hayao Miyazaki

Pääosissa: Chieko Baishô, Takuya Kimura, Akihiro Mira, Tatsuya Gashûin ja Ryûnosuke Kamiki

Genre: anime, fantasia, seikkailu, romanssi

Kesto: 1h59min

Ikäraja: 7

Liikkuva linna (Hauru no Ugoku Shiro) on vuonna 2004 ensi-iltansa saanut elokuva, jonka on ohjannut Hayao Miyazaki. Se perustuu löyhästi Diana Wynne Jonesin samannimiseen romaaniin. Varmaankin merkittävin muutos, minkä Miyazaki elokuvassa teki, on sota. Hän sai inspiraatiota sodanvastaiseen teemaan vuonna 2003 riehuneesta Irakin sodasta. Vuonna 2013 Miyazaki kertoi elokuvan olevan hänen suosikkiluomuksensa: "Halusin ilmaista, että elämä on elämisen arvoista, enkä usko kyseisen asian muuttuneen".

Olen itse lukenut myös kirjan, johon tämä perustuu, ja kyseessä on tosiaankin kaksi aivan erilaista teosta. Suurimmat erot niiden välillä ovat erilaisen juonen lisäksi seuraavanlaisia: elokuva keskittyy enemmän rakkauteen, ja siinä pyörii myös sota. Kirjassa taas keskitytään varsinkin aluksi enemmän päähenkilön taustaan, ja rakkaus ei ole yhtä painotettua. Mielestäni molemmat teokset tavallaan täydentävät toisiaan. Pidän silti enemmän tästä Miyazakin versiosta hänen omilla näkemyksillään ja mielikuvituksellaan. 

Eräänä päivänä hattukaupassa työskentelevä Sophie päättää mennä tapaamaan siskoaan, mutta hän joutuukin kujalla sotilaiden ahdistelemaksi. Onneksi paikalle sattuu velho nimeltä Hauru, joka pelastaa hänet tukalasta tilanteesta. Myöhemmin Sophie joutuukin mustasukkaisen Turhatar-noidan loihtimana vanhukseksi, ja niin hän päättää jättää hyvästit kodillensa sekä hattukaupalle. Hukkamaalla seikkaillessaan hän löytää tiensä Haurun liikkuvaan linnaan, johon hän päättää jäädä siivoojaksi. Niin edessä on valtava seikkailu täynnä uusia ystäviä, rakkautta sekä sodan syttyessä myös taistelua.

Elokuva tarjoaa ehdottomasti monia sympaattisia hahmoja, joista ei voi olla pitämättä. Hukkamaalla Sophie kohtaa linnunpelättimen nimeltä Nauris, joka opastaa hänet linnaan. Linnassa taas Sophie tutustuu Haurun oppipoikaan Markureen sekä tulidemoni Calciferiin. Markure on hieman pikkuvanha nuori poika, joka suhtautuu aluksi Sophien uteliaisuuteen komentelevalla sävyllä. Calcifer on ehdottomasti hauskin tapaus koko hahmokaartista. Ärjyvällä tulidemonilla on myös iso merkitys, sillä tämä itse asiassa liikuttaa linnaa. Nauriskin jää liittoutuneena jengiin, ja hän onkin omaan makuuni se sympaattisin hahmo. Hauru on ehdottomasti komein miekkonen, mitä animaatioelokuvista voikaan löytyä. En yhtään olisi yllättynyt, jos joku olisi pikkutyttönä ollut häneen ihastunut. Piilottelevan ulkokuoren alta paljastuu kuitenkin pinnallinen ja itsekäs persoona vailla sydäntä. Turhatar taas on aluksi häijy tapaus, mutta myöhemmin hän käy läpi rajuja ulkomuodon muutoksia pehmentyen. Hämmennys on suurta kyseisen hahmon kohdalla. Ensin on paha, sitten ei. Eukko pitää silti visusti kiinni pakkomielteestään Hauruun.

Erityisimmät hahmot ovat kuitenkin loppujen lopuksi niin Sophie kuin myös Hauru. Mikä juuri elokuvasta tekeekin aivan mainion, on kyseisten hahmojen kehityskaaret. Aluksi Sophie on ujo, sisäänpäin kääntynyt sekä huonon itsetunnon omaava neitokainen. Hän ei usko olevansa mitään erityistä sekä vähättelee omaa ulkonäköään. Hauru taas on aluksi melko lapsellinen, pinnallinen sekä itsepäiseltä vaikuttava nuori mies. Hän jopa itse toteaa, että ei ole järkeä elää, jos ei ole kaunis. Pidän niin siitä, kuinka molemmat hahmot alkavat vähitellen kärjistää toistensa piirteitä päätyen lopuksi täydentämään toisiaan. Heidän välinen täydentämis-yhteys tuo molemmista parhaimmat puolet esille.

Sophien kirousta ja sen muutosta ei selitellä sen kummemmin kuin vain visuaalisesti, mikä on vain tyypillistä Miyazakia. Se onkin juuri täydellisesti toteutettu. Elokuva paljastaakin, kuinka kaikki on vain omasta itsestä kiinni. Jos koet olevasi ruma vanhus, niin silloin et muuta peilistä näekään kuin oman kuvitelmasi. Sophien ulkonäön muutokset selittyvätkin juuri mielialojen ja itsevarmuuden kasvamisen mukaan.

Yhtenä teemana elokuvassa tosiaan pyörii sota. Mielestäni näytetäänkin hyvin mielenkiintoisella tavalla Haurun ja muiden velhojen kautta, kuinka sota tavallaan muuttaa ihmistä. Tässä tapauksessa sota tekee ihmisestä pysyvästi "hirviön", mikä toikin hieman mieleeni Porco Rosson. Tuosta elokuvasta taas välittyy tunne, että "sota tekee ihmisistä sikoja". Liikkuvassa linnassa tosiaan lentelee sotapommeja melko rajustikin näyttäen, kuinka rakennukset palavat ilmiliekeissä ja tuhoutuvat. Miyazaki viestittää kauniisti, kuinka sota on aina päätöntä ja järjetöntä kuin mikä.

Animaatiotyyli on aivan silmiä ruokkivalla tavalla kaunista. Jälleen kerran yksityiskohdat, maisemat ja hahmot ovat Miyazakin taidokkaalla kädenjäljellä kiehtovasti luotuja. Musiikki on tietenkin Joe Hisaishin ansiosta kaunista kuin mikä. Muistan vieläkin, että ennen kuin olin edes nähnyt tätä elokuvaa, soittolistoillani pyöri usein the Merry-go-round of life, joka on aivan käsittämättömän kaunis valssi.

Itse liikkuva linna on tietenkin hyvin kiehtova, vaikka se ulkoapäin näyttääkin olevan pelkkä neliraajainen romukasa. Sieltä on ulospääsy erikoisella kiekolla, jossa on eri värejä. Yhdestä väristä pääsee kuninkaalliseen kaupunkiin, toisesta taas esimerkiksi hukkamaalle. Elokuvan maailma jo itsessään on hyvin erikoinen velhoineen, noitineen sekä demoneineen, mikä on vain tavallista arkea tässä tapauksessa. 

Juoni oli aluksi melko monimutkainen, mutta se onkin vain mielestäni elokuvan parhaimpia puolia. Tämä vaatiikin kunnon huomion katsojalta. Jokaisen katselukerran jälkeen huomaa aina, kuinka tietyillä dialogeilla jo elokuvan alkumetreillä on oikeasti iso juonellinen merkitys. Myös tietyt visuaaliset yksityiskohdat toimivat kuin ratkojina avaten elokuvan moniulotteisuutta. Itse tosiaan pidän siitä, että sitä kenties huomaa aina jotain uutta, mitä ei edellisellä katselukerralla välttämättä niinkään noteerannut. Tuolla saralla tämä elokuva on kuin palapeli, jota kokoaa isolla ilolla. Juonen monimutkaisuus ja tulkinnanvaraisuus ei kuitenkaan välttämättä ole aivan kaikkien makuun. Miyazakin tyyli jättää asioita mielikuvituksen/tulkinnan varaan on ihan katsojasta riippuen joko hyvä tai huono asia. 

Liikkuva linna on täynnä mahtavia hahmoja ja sisältää aivan uskomattoman kauniin juonen. Se on hyvin moniulotteinen, syvällinen sekä harmaasävyinen elokuva, kuten monet muutkin Miyazakin teokset. Päähenkilö on helposti samaistuttava inhimillisillä puolillaan sekä kehityskaarellaan. Samaa antia tarjoaa tietenkin myös Hauru omilla vioillaan ja kehityksellään. Arvostan myös suuresti teemoja, jotka elokuvassa pyörivät. Sodanvastaisuuden lisäksi korostuu perheen ja läheisten merkitys, mikä tuokin elokuvasta sen lämminhenkisen puolen esille. Itseeni eniten alusta asti tässä on vedonnutkin yllättävän kypsä tarina ja ne ihanan sympaattiset hahmot. Mutta mikä tästä elokuvasta todella tekee omissa silmissäni mestariteoksen, on kuinka se onnistuu imaisemaan katsojansa kokonaisvaltaisesti mukaansa. Sillä on myös ollut suuri merkitys omaan elämääni. Se oli jotain sellaista, mitä en ole ikinä nähnyt, ja rakastuin siihen todenteolla. Muistan, kuinka koukussa tähän silloin olin. Lyönkin vaikka vetoa, että tämä on se Ghiblin leffa, jota minun on tullut katsottua eniten. Kyseessä on ehdottomasti yksi suurimmista suosikkielokuvistani ikinä.

Faktoja:

• Mamoru Hosodan oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän jäikin projektista yhtäkkiä pois. Siispä Hayao Miyazaki astui ohjaajan asemaan.
• Spoilereita: Leffassa on monia symboleja. Linna symboloi Haurua itseään: todella voimakas mutta epäjärjestyksessä oleva sotku. Musta portaali symboloi Haurun psyykettä ja alitajuntaa. Calcifer on tietenkin linnan (ja Haurun) sydän kirjaimellisesti. Markuren on mietiskelty symboloivan Haurun "lapsekasta puolta". Sophie aloittaa siivoamalla ja järjestelemällä paikkoja ja onnistuu voittamaan Markuren ja Calciferin puolelleen. Lopussa hän viimein kykenee auttamaan Haurua sormuksella joka johtaa hänet mustaan portaaliin. Hän käy tämän menneisyydessä ja auttaa Haurua sovittelemaan tämän menneisyyden ja tunteet (sydämensä) nykyiseen tilaan.
• Spoilereita: Kirjassa, johon leffa perustuu, paljastuu että Sophie on noita. Leffassa tämä ei kuitenkaan suoranaisesti paljastu, vaan kyseinen seikka jää enemmänkin katsojan tulkinnanvaraan. Itse veikkailisin että Sophie saattaa hyvinkin olla myös leffassa tietämättään noita. Esim. Calcifer säilyy hengissä vaikka Sophie heittikin vettä tämän päälle, ja lopussa Sophie onnistuu palauttamaan Haurulle tämän sydämen takaisin ilman että Calcifer kuolisi.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com