Top 10 naishahmot (Studio Ghibli)

Studio Ghibli tunnetaan yleensä sen vahvoista naishahmoista. Erityisesti Hayao Miyazaki on todennut elokuvistansa näin:

"Many of my movies have strong female leads - brave, self-sufficient girls that don't think twice about fighting for what they believe in with all their heart. They'll need a friend, or a supporter, but never a saviour. Any woman is just as capable of being a hero as any man."       (Lähde: quora.com)

Ghibli tarjoaa monia naishahmoja, joihin pystymme samaistumaan tai muuten vain koemme ihailtavaksi tai kiehtovaksi. Otetaanpas selvää, mitkä top 10 naishahmoa ovat minusta ne mieluisimmat! (Pois lukien antagonistit sekä pienemmät sivuroolit.)

Teksti sisältää jonkin verran juonipaljastuksia.

10. HARU

Haru on hyvin hauska, mutta samalla myös tietyllä tavalla samaistuttava hahmo! Hän on aluksi melko surumielinen ja kömpelö, eikä meinaa millään ehtiä ajoissa kouluun aamuisin. Avomielisyys ja muiden auttaminen ovat kuitenkin piirteitä, jotka tulevat olemaan hänelle eduksi elokuvan edetessä. Monien muiden hahmojen tapaan hän oppii myös vähitellen olemaan oma itsensä, eikä enää vaadi itseltänsä liikoja. 

9.  SAN

Vaikka San onkin Prinsessa Mononokessa sivuroolissa, on hän hyvin mieleenpainuva hahmo. Hän elää susijumalten kasvattamana, koska hänen oikeat vanhempansa aikoinaan hylkäsivät hänet metsään. San on hyvin rohkea ja melko uhmakas, taisteleehan hän kuolemaakin uhaten luonnon ja eläinten puolesta. Sen lisäksi, että hän on fyysisesti taitava taistelemaan, on hän henkisestikin vahva, itsenäinen ja pysyy herkeämättä päätöksissään. Sanin luonne on samaistumiskannalta ajatellen ehkäpä turhankin kiivas minun makuuni, vaikka toisaalta pidän hänen vahvoista piirteistään erittäin paljon.

8. FIO

Fio on hyvin kunnianhimoinen, itsenäinen ja elämänmyönteinen nuori nainen. Kohdatessaan "lievästi" naisia aliarvioivan Porcon, päättää hän yksinkertaisesti todistaa olevansa enemmän kuin mitä kyseinen sika luulee. Siinä Fio onnistuukin vallan mainiosti, ja pian saa Porcokin sen huomata. Naisia aliarvioivat aatteet pystyy kuitenkin kyseisessä elokuvassa ymmärtämään, sijoittuuhan tuo sentään ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Fio onkin siis paljon aikaansa edellä. Sen lisäksi, että hän on näppärä mekaanikko, tarjoaa hän Porcolle tärkeää elämänmyönteistä asennetta. Eikä pidä unohtaa kunnon puhetta kunniasta, jonka hän ilmarosvoille pitää. Hyvä, Fio!

7. KIKI

Kiki on hyvin helposti samaistuttava hahmo. Noita-alokas muuttaa elokuvan alussa uuteen kaupunkiin itsenäistyäkseen. Kiki on hyvin reipas, ahkera ja ystävällinen. Uudessa kaupungissa hän etsii itselleen töitä, jotta oppisi pärjäämään taloudellisesti.  Vaikka kaikki tuo alkaa yllättävän nopeasti sujua, kohdataan myös niitä alamäkiä. Ulkopuolisuuden ja erilaisuuden tunne saa hänet kyseenalaistamaan itseään, ja niin seurauksena on dramaattisia käänteitä, kuten omien noitavoimien heikkeneminen. Kaikki tuo toimii erinomaisena vertauskuvana oikealle elämälle, miksi Kiki on oikein hyvä roolimalli minkä ikäiselle tahansa. 

6. NAUSICAÄ

Nausicaä saattaa hahmona olla välillä turhankin kaikkeen kykenevän tuntuinen, mutta silti hänen intohimo tutkia postapokalyptisen maailman saasteita ja jättiläisötököitä on vain erittäin kiehtovaa seurattavaa. Ja onhan Nausicaässa ideaalisten piirteiden lisäksi niitä vikojakin, kuten vaikeus hallita vihaansa, mihin katsoja voi pystyä jopa jollain tapaa samaistumaan. Ihailen Nausicaässa myös hänen avointa suhtautumista eläimiin ja etenkin Ohmuihin, joihin elokuvan muut hahmot taas suhtautuvat hieman varovaisemmin tai jopa vihaisesti.

5. CHIHIRO

Chihiro käy jo läpi aika merkittävää hahmokehitystä: valittavasta itkupillistä reippaaksi ja päättäväiseksi nuoreksi naiseksi! Kyseisestä muutoksesta onkin aikamoisia analyysejä kehitelty: mm. alussa vanhemmat muuttuivat sioksi, koska sellaisina Chihiro heidät näki, ja lopussa hän on sinut muuttamisen suhteen ja ei siksi enää löydä heitä sikojen joukosta. Aika nerokasta! Tuollaisia seikkoja ei ole itse huomannut ajatellakaan.

Chihiro käy läpi hyvin pelottavia tapahtumia, joissa kuka tahansa 10-vuotias lapsi olisi myös kauhuissaan. Hän kuitenkin oppii matkansa varrella löytämään sisimmästään rohkeuden, eikä edes kylpylän työntekijöitä syövä Kasvoton saa häntä enää vapisemaan. Sitä vastoin kohtelee Chihiro lopussa tuotakin hirviötä yllättävän lempeästi ja ottaa hänet jopa junamatkallensa mukaan. Nuori sankaritar omaa siis hyvin inhimillisiä piirteitä, joihin voi helposti samaistua.

4. SHIZUKU

Shizukuun on erittäin helppo samaistua, etenkin jos on (ollut) tilanteessa, että oma tulevaisuus ei kovin selkeältä vaikuta. Pidän erittäin paljon siitä, että Shizuku nimenomaan joutuu hieman tutkiskelemaan ja koettelemaan itseään, minkä kautta hän oppii ymmärtämään itseään paremmin. Hahmo näyttää myös totuudenmukaisella tavalla, kuinka itsensä vertaileminen muihin voi samaan aikaan niin innostaa kuin myös kuormittaa. Vaikka elokuvan aikana ei Shizuku vielä tavoitteisiinsa pääsekään, oppii hän ymmärtämään itseään paremmin.

3. ANNA

Anna kokee varmaankin eniten henkisiä ongelmia verrattuna muihin listan naisiin. Hän on hyvin sisäänpäin kääntynyt sekä kärsii masennuksesta ja itsevihasta. Onneksi hän löytää melkeinpä itsensä vastakohdan, Marnien, ja oppii tämän avulla pian ulospäinsuuntautuneemmaksi sekä suhtautumaan itseensä paremmin. Anna on niitä hahmoja, johon takuulla pystyy edes jossakin vaiheessa elämäänsä samoista asioista kärsinyt samaistumaan. Etenkin itse syrjimistä kokeneena koen Annan hyvin samaistuttavaksi. Henkisenä parantumisena tässä tapauksessa toimii rauhallinen maaseutu sekä anteeksiantaminen.

2. SOPHIE

Sophie käy läpi aika mittavan kehityskaaren: nimittäin mummosta nuoreksi naiseksi! Se ei kyllä ole mistään helpoimmasta päästä. Aluksi Sophie on itseään vähättelevä seinäruusu, joka periaatteessa pitääkin itseään sisäisesti vanhuksena. Luulisin, että tuosta syystä Turhattaren loitsu nimenomaan muuttaa hänet mummeliksi; heijastaakseen Sophien sisintä. Siksipä loppupeleissä Sophie onkin itse se, joka kyseisen kirouksen murtaa. Se on mielestäni hyvin nokkelasti toteutettu. Pystynkin heijastamaan omaa luonnettani Sophieen yllättävän paljon: aluksi saatan olla hieman ujo ja hiljainen, mutta pystyessäni olemaan oma itseni muiden seurassa olen puheliaampi ja avoimempi.

Sen lisäksi, että Sophie muuttuu elokuvan aikana vanhasta nuoreksi, antaa kirous kuitenkin hänelle tietynlaista vapautta elää omana itsenään: ujostelevasta neitokaisesta tuleekin suorasanainen ja utelias, mutta silti hyvin lempeä ja muista välittävä persoona. Sophie saattaa aluksi suhtautua uusiin tulokkaisiin epäilevästi, mutta loppujen lopuksi hyväksyy heidät kaikki avosylin osaksi perhettä.

1. TAEKO

Suosikkinaishahmoni Ghibliltä on Taeko. Taeko poikkeaa muista listan hahmoista selkeästi iällään; hän ei olekaan lähellä teini-ikää, vaan on 27-vuotias. Hänkin käy silti läpi tietynlaisia kasvukipuja, sillä häntä vaivaavat yhä lapsuuden muistot. Eron nuoren ja aikuisen Taekon välillä huomaa helposti: nuorempiversio on hyvin eloisa, herkkä ja haaveileva, kun taas aikuisversio on vakavampi, hillitympi sekä pohdiskeleva. Hänen muistonsa ovat niin todentuntuisia, että ainakin osaan niistä pystyy jollakin tasolla samaistumaan. Taeko käykin merkittävän hahmokehityksen läpi tullessaan sinuiksi menneiden ja itsensä kanssa. Hän on ehdottomasti yksiä persoonallisimpia näkemiäni animaatiohahmoja johtuen varmaan juuri siitä, että kyseinen elokuva on nimenomaan henkilödraama.

(Muokattu 18.11.2021)

Arvostelu: Prinsessa ja sammakko ~ the Princess and the Frog (2009)

PRINSESSA JA SAMMAKKO

Ohjaus: Ron Clements, John Musker

Pääosissa: Anika Noni Rose, Bruno Campos, Keith David, Michael-Leon Wooley, Jennifer Cody, Jim Cummings, Jenifer Lewis

Genre: animaatio, fantasia, komedia

Kesto: 1h 37min

Ikäraja: 7

Prinsessa ja sammakko (the Princess and the Frog) on vuonna 2009 ilmestynyt Disneyn 49. klassikkoelokuva. Olen luultavasti nähnyt tämän jo muksuna elokuvateattereissa, mutta jostain syystä en muista siitä mitään. Kun aloin keräilemään hankkimatta jääneitä disney klassikkoja DVD-kokoelmaani joskus muutama vuosi sitten, ostin myös tämän unholaan jääneen sadun. Nyt olisikin kiva välillä hypätä japanilaisanimaatioista sinne Disneyn maailmaan, ja mikäs sen parempi kuin valita arvosteltavaksi yksi suosikeistani!

Teksti sisältää jonkin verran spoilereita elokuvan alkupuolelta.

Päähenkilömme on Tiana, joka on pienestä pitäen unelmoinut ravintolasta, jonka hän perustaisi yhdessä isänsä kanssa. He ovat kuitenkin peräisin köyhistä olosuhteista, joten töitä on paiskittava rutkasti haluamansa eteen. Tianan ollessa aikuinen, on isä jo menehtynyt. Tämä oli jättänyt hänelle elämänviisaan neuvon, että ei koskaan pitäisi unohtaa sitä, mikä on oikeasti tärkeää. Se kultainen keskitie Tianalta hieman puuttuukin, sillä hän tuntuu raatavan töitä aivan sinne uuvuksiin asti. Juuri kun Tiana on saanut kerättyä tarpeeksi rahaa ravintolaansa varten, evätäänkin se tilaisuus häneltä. Iltatähden luona hän sitten pyytää nöyrästi apua, ja vierelle ilmestyykin sammakko. Sammakko ei ole kuka tahansa, vaan prinssi Naveen, ja hän pyytää Tianalta suudelmaa luullen tätä prinsessaksi. Ja sitten kaikki ei menekään niin kuin saduissa, vaan lopputuloksena on kaksi sammakkoa avuttomassa ja huvittavassa tilanteessa.

Mielestäni tässä elokuvassa saattaa hyvinkin olla kaikista uskottavin romanssi Disneyn animaatioista. Mikä tekee Tianan ja Naveenin suhteesta niin ainutlaatuisen, on se, kuinka he alkavat täydentämään toisiaan. Sitä on aivan upeaa seurata, ja siinä pysyy niin vahvasti mukana! Mielestäni on hienoa, että kerrankin disneyn romanssielokuvaan on saatu syvyyttä pääparivaljakon välille. Tiana ja Naveen ovat nimittäin melkeinpä toistensa ääripäitä: toinen on töitä paiskiva ja hieman jopa armoton itselleen, kun taas prinssi on kuin hälläväliä iloinen heinäsirkka. Sammakkoina nuo kaksi auttavat toisiaan siinä, missä toinen on heikompi (tai laiskempi, hahah).

Pääparivaljakon lisäksi elokuvassa on muitakin hahmoja, jotka eivät petä sympaattisuudellaan. On Tianan lapsuuden ystävä Charlotte, joka on melkoisen hemmoteltu ja suorasanainen, mutta silti niin hauska. Kyseinen hahmo on todella hyvin toteutettu, sillä hän ei päädykään mitenkään tyypilliseksi itsekkääksi neidoksi, vaan omaa lämmintä sydäntä ja ymmärrystä. Suolla Tiana ja Naveen tapaavat jazzaavan alligaattori Louisen, joka on aivan ihana! Tuo sympaattinen hirviö haluaisi päästä ihmisten joukkoon soittelemaan trumpettiaan. Sitten on vielä höpsö, mutta ystävällinen tulikärpänen Ray, joka sulattaa sydämen kuin sydämen kertoessaan rakastavansa iltatähti Evangelinea. 

Tietenkin on sitten vielä perinteiseen tyyliin pahis, joka on mielestäni oikein hyvin onnistunut sellainen. Pahiksena toimii siis tohtori Facilier, joka on jonkinmoinen varjomies, jolla on yhteys henkimaailmaan. Ovelana hän onnistuu elokuvan alussa houkuttelemaan Naveenin ja tämän kuninkaallisen palvelijan Lawrencen tekemään kaupat. Lopputuloksena on sitten nenästä vedetty sammakko ja feikki Naveen. 

Musiikkilaulut ovat ehdottomasti yksiä parhaimpia ikinä. Tässä elokuvassa on vahvasti sellainen jazz-teema, minkä melkeinpä jokaisesta musiikkiosuudesta huomaa. Enpäs keksi minkään sortin moitetta musikaalipuolelta, mielestäni jokainen laulu joko täydentää tunnelmaa tai edistää juonta juuri loistavasti. On muun muassa Down in New Orleans, Almost there, Friends on the other side, When we're human, Ma belle Evangeline sekä Dig a little deeper. Tohtori Facilierin esittämä pahislaulu Friends on the other side on aivan huippu! Ehdottomasti kärkikastia, mitä Disneyn pahislauluihin tulee. Tianan esittämä Almost there on varmaankin yksiä suosikkejani tämän elokuvan ost:stä. Ja enkkudubista vielä sen verran, että se on täyttä kultaa. En ole tätä tainnut lainkaan suomeksi katsoakaan, enkä luultavasti koskaan aiokaan.

Kaiken kaikkiaan Prinsessa ja sammakko on parhaimpia näkemiäni disney klassikkoja, itse asiassa se on ollut yksi uudemmista disney-suosikeistani jo hyvän tovin. Tiana ei ole ainoastaan oikein hyvin onnistunut esimerkillinen sekä modernimpi versio perinteisistä prinsessoista, vaan myös helposti samaistuttava sellainen. Itse pystyn ainakin tietyllä tasolla samaistumaan häneen. Hän ja Naveen luovat uskomattoman tunnelmallisen, uskottavan sekä yllättävänkin syvällisen romanssin, jossa katsoja pysyy visusti mukana, jopa tuntien myös ne kaikki tunteet, mitä he käyvät läpi. Elokuva on lämminhenkisyyden lisäksi hyvin huumorintajuinen, eli useilta nauruilta ei vältytä. Musikaalina tässä ei ole yhtäkään turhaa väserrystä. Jazz-tyylinen musiikki on niin tarttuvaa, että leffaa katsoessa sitä tulee jopa ihan svengailtua itsekin kunkin laulun tahdissa. Elokuva jättää aina hyvin tyytyväisen olon ja mahtavan fiiliksen, ja minulle se on helposti Top 10 kamaa kun disneystä puhutaan. Olen myös katsonut elokuvan yllättävän useaan otteeseen ja tuntuukin, että siihen ei yksinkertaisesti kyllästy!

Auts, Charlotte! :D

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Paprika ~ Papurika (2006)

PAPRIKA

Ohjaus: Satoshi Kon

Pääosissa: Megumi Hayashibara, Tôru Furuya, Kôichi Yamadera, Katsunosuke Hori, Tôru Emori, Akio Ôtsuka

Genre: anime, draama, scifi, trilleri

Kesto: 1h 30min

Ikäraja: 12

"Tätä anime tekee aivoillesi"

Paprika (Papurika) on Satoshi Konin ohjaama elokuva, joka ilmestyi vuonna 2006. Se on Konin viimeinen elokuva, sillä hän menehtyi vuonna 2010. Hän ehti kyllä käydä seuraavan ohjausprojektinsa, Dreaming Machinen pariin, mutta sen työstäminen jäi kesken. Konin muita animeohjauksia ovat Perfect blue, Tokyo Godfathers sekä Millennium actress. Hyvin suosituksi noussut Christopher Nolanin elokuva Inception on saanut pientä kohua ja pohdintaa siitä, että se olisi kopioinut tai ainakin vähintään syntynyt inspiraation tuotteena Paprikasta. Molempia yhdistää yksi keskeinen seikka: kummassakin sekoittuvat todellisuus ja uni. Hiljattain Inceptionin nähneenä voin todeta, että kyseessä on kaksi aivan eri elokuvaa. Tulihan sitä bongattua muutamia samankaltaisuuksia Paprikaan, mutta niitä käytettiin eri konseptissa Inceptionissa. Nolan pikemminkin sai vain inspiraatiota elokuvaansa.

Mutta oli miten oli, Perfect blue oli mielestäni niin hieno leffa, että päätin avautua muillekin Konin animeille. Olenkin ehtinyt sulatella Paprikaa tässä jo useamman kuukauden ajan, joten nyt voisi olla sopiva tilaisuus arvostella se.

Elokuvan juoni on suhteellisen suoraviivainen. Lyhyesti sanottuna tarina sijoittuu lähitulevaisuuteen, jolloin on keksitty DC minilaite, jonka avulla pystytään hallitsemaan ja tarkkailemaan unia. Sitä käytetään hyödyksi psykiatrisessa hoidossa, jonka kehittelytiimin pomona toimii päähenkilö Dr. Atsuko, jolla on unimaailmassa "toinen persoona" nimeltä Paprika. Pian kuitenkin DC minilaite varastetaan ja se aiheuttaa väärissä käsissä merkittäviä kaaoksia, pahimmassa tapauksessa sekoittaen unet ja todellisuuden keskenään. Siispä voro yritetään saada kiinni, ja samalla itse Atsuko käy hieman läpi tietynlaista tunteidensa kanssa sinuiksi tulemista.

Dr. Atsuko / Paprika on mielestäni oikein hyvin toteutettu hahmo. Todellisen maailman Atsuko on selvästi asiallisempi ja vakavampi kuin unimaailman Paprika. Paprika taas on hyvin rennon ja pirteän luontoinen sekä muutenkin värikkäämpi olemukseltaan. Yhdessä nuo kaksi muodostavat kiehtovan päähenkilön, mikä jo itsessään nappaa katsojan heti alussa mukaansa. En ensimmäisellä töllistelyllä edes heti tajunnut, että kyseessä on ilmeisesti se ja sama hahmo. Toisaalta taas he toimivat toisistaan riippumattomasti, joten en tiedä voisiko siitä tehdä aivan niin suoraa johtopäätöstä. 

Muita hahmoja ovat muun muassa DC minilaitteen keksinyt Tokita sekä etsivä Konakawa. Tokita on hieman reppana nörtti, joka on melkoisen ylipainoinen sekä luonteeltaan kuin lapsi. Atsuko toteaakin, että hän on kuin lapsi aikuisen miehen kehossa. Etsivä Konakawa taas on selvästi alusta asti hurmioitunut Paprikasta, eikä hän ole ainoa. Pääosin hahmot ovat hyvin onnistuneita tapauksia ja heidän puolestaan jännittää elokuvan edetessä, mutta tarinan roisto on pienehkö pettymys. Pahikseksi paljastuva hahmo onnistuu olemaan synkkä ja yllättävä tapaus, mutta hieman paremmin pohjustettua motiivia hänen teoilleen olisi voinut olla.

Elokuvan maailma on hyvin erikoisesti ja kiehtovasti luotu. Ero todellisuuden ja unien välille on kuilumaisesti tehty. Tosimaailma on jopa hieman ankea ja synkkä väreiltään, kun taas unet ovat täynnä kirkkaita monivärejä. Mielikuvitusrikkaus on samaan aikaan sekä ihastuttavaa että ahdistavaa antia: unimaailma on täynnä erikoisuuksia huvipuistoista ja nukeista aina erilaisiin vempeleihin asti. 

Ahdistavaa katseltavaa tämä jokseenkin ensimmäisellä katselukerralla oli. Aivot kun yrittävät ymmärtää unien merkitykset ja salat, mutta show ei odottele vaan jatkaa eteenpäin. Kun kärryiltä on pudottu, ei voi kuin ihmetellä kaikkea menoa. Kyllä tämä kuitenkin uusintakatseluilla ainakin helpommin avautui kuin Perfect blue, mikä johtuu varmasti siitä, että Paprikassa on aika selkeä juoni. Musiikki on oikein hyvin tunnelmaan sopivaa, erityisesti se ost, joka unitodellisuudessa soi. Animaatiotyyliä haluan taas hehkuttaa siitä, kuinka realistisesti hahmojen kasvojen piirteet on suunniteltu. Kuten jo Perfect bluen arvostelussa mainitsin, pidän siitä, kuinka välillä saa katsella animehahmoja, joilta erottuu silmistä ne ripset ja suusta huulet. Muutenkin tuli kiinnitettyä huomiota, että esimerkiksi otsassa tai poskipäissä on mukavasti korostuksia, tehden kustakin hahmosta erilaisen näköisen.

Paprika ei mielestäni saavuta aivan samanlaista monikerroksista ulottuvuutta kuin Perfect blue. Juoni on myös hieman yksinkertaisempi siihen verrattuna. Elokuva onnistuu silti kietomaan katsojan pauloihinsa kiehtovalla ideallaan,  rikkaalla värimaailmallaan sekä absurdilla mielikuvituksellaan. Tämä saattoi myös siksi upota itseeni yllättävän hyvin, koska se ei ole liian tieteisfantasiamainen. Pysyn tarpeeksi hyvin hollilla tarinasta, vaikka tietyt seikat ja kohtaukset jäävätkin hieman pimentoon. Hahmot ovat myös pääosin oikein hyvin onnistuneita tapauksia, erityisesti Atsukon / Paprikan puolesta pääsee keskivaiheen kliimaksissa jännittämään. Minulla Paprika nousi siis vahvasti klassikkoanimeksi kaikella erikoisuudellaan. Sitten ei muuta kuin kenties Konin muitakin teoksia jossain vaiheessa kurkistelemaan...

Elokuvan tiedot: www.imdb.com, www.wikipedia.com

Arvostelu: Pom Poko ~ Heisei Tanuki Gassen Ponpoko (1994)

POM POKO

Ohjaus: Isao Takahata

Pääosissa: Shinchô Kokontei, Makoto Nonomura, Yuriko Ishida, Norihei Miki, Nijiko Kiyokawa, Shigeru Izumiya

Genre: anime, fantasia, komedia

Kesto: 1h 59min

Ikäraja: 7

Pom Poko (Heisei Tanuki Gassen Ponpoko) on vuonna 1994 ensi-iltansa saanut Studio Ghiblin elokuva, jonka ohjasi Isao Takahata. 

Tarina sijoittuu varsin realistiseen maailmaan, jonka metsän siimeksissä asuvilla eläimillä on kuitenkin fantasian omaisia kykyjä. Tuohon kastiin kuuluvat ketut ja supikoirat, jotka kykenevät muuttamaan muotoaan. Elokuvan keskiöön nousevat supikoirat eli tanukit. He joutuvat kapinalliseen vastakkainasetteluun ihmisten kanssa, jotka uhkaavat tuhota heidän elinaluettaan. Ihmiset nimittäin alkavat rakentamaan Tokiota pala palalta, ja sen seurauksena vuoret ja metsät hupenevat. 

Tanukeja nähdään yllättävän monessa muodossa: realistisen näköisinä ja ihmismäisesti kahdella jalalla kävelevinä. Välillä kasvot saavat myös hilpeämmän ulkomuodon, esimerkiksi innostumisen seurauksena. Myöhemmin tanukit alkavat käyttämään muuntaumiskykyään tosissaan hyödyksi, kun taistelu ihmisiä vastaan alkaa. 

Elokuva on luultavasti hilpein ja eniten japanilaiseen huumoriin nojaava anime, mitä olen nähnyt. Muun muassa sukukalleuksien venyttäminen epäuskottavan suureen muotoon saattaa meitä länsimaalaisia kovasti ihmetyttää ja jopa vieroksuttaa. Mielestäni elokuvan komediallinen puoli on kuitenkin oikein hyvin onnistunutta, en edes laskenut monestiko tuli naurettua. Toisaalta tuo samojen kikkojen toistaminen aina uudestaan ja uudestaan voi joissakin kohdissa alkaa hieman kyllästyttämään. Olisin itse kaivannut hieman jo uusia ideoita sekä selkeämpää etenemistä juonen suhteen.

Tanukihahmoja on niin monta, että ne jäävät loppupeleissä hyvin pintapuolisiksi ja melko unohdettaviksi. Itse en tosiaankaan edes yritä muistaa kunkin nimeä, sillä se olisi aivan mahdottomuus. Se, että selkeää päähahmoa tai päähahmoja ei ole, on valitettava miinus. Hahmot kun tuppaavat jäädä niin etäisiksi niiden suuren lukumäärän vuoksi.

Mikä kuitenkin tekee elokuvasta hyvinkin mielenkiintoista seurattavaa, on tanukien erikoistaito. He nimittäin kykenevät muuttamaan muotoaan vaikkapa miksi, esimerkiksi esineiksi ja jopa ihmisiksi. Se toimiikin suurena apuna heidän kapinoidessaan oikeita ihmisiä vastaan. Luvassa on monia hulvattomia tilanteita, joiden aikana saa nauraa vatsansa pohjasta asti. Kaikesta hauskuudestaan huolimatta on Pom Poko kuitenkin yllättävän traaginen. Se päättyy yllättävän surullisesti. En tosiaan sellaista loppua osannut edes odottaa. Toisaalta on mielestäni hyvä, että välillä nämä luontoteemaiset leffat eivät onnellista loppua saa. (Tosin Mononoken lopun voi tulkita aika monelta kantilta. Sekään ei mielestäni pääty kovin iloisesti, mutta ei nyt yhtä surullisesti kuitenkaan.) 

Mistä myös pidän tässä elokuvassa, on kuinka realistisesti se kuvaa luonnon kulkua. Tanukeilla olisi keväällä hormonien hyrräystä, mutta urokset joutuvat asuinalueen kapenemisen aikana hillitsemään itsensä ja elämään selibaatissa. Myös tietynlainen luonnonvalinta nousee esille lopussa. Luontohan periaatteessa suosii aina uuteen tilanteeseen parhaiten sopeutuvia yksilöitä, ja ne huonommin sopeutuvat sitten valitettavasti kärsivät ja lopulta menehtyvät. Kuten arvata siis saattaakin, on elokuvan pääteemana ihmisen ja luonnon väliset konfliktit, kuten Tuulen laakson Nausicaässa ja Prinsessa Mononokessa. Niihin kahteen verrattuna Pom Pokon keskiössä ovat kuitenkin vahvasti eläimet eivätkä ihmiset. Siispä tätä elokuvaa voisi pitää enemmänkin luonnonsuojelutarinana, eikä niinkään vain konfliktin esittelynä.

Elokuvasta voi mukavasti bongata muutamia eastereggejä kohtauksesta, jossa tanukit suorittavat Operaatio Mörköä. Nähdään Kiki Kikin lähettipalvelusta, Porco Porco Rossosta, Taeko Eilisen kuiskauksesta sekä Totoro Naapurini Totorosta.

Operaatio Mörkö, jonka aikana on kiva bongailla eastereggejä. Ylhäällä lentelee Taeko ja alhaalla taas Totoro.

Elokuvan animaatiotyyli on oikein hyvin onnistunutta, koska se on hyvin realistisesti ja yksityiskohtaisesti toteutettu. Tunnusmusiikki on mukavan hilpeän kuuloista, mikä saa hymyn huulille. Muuten musiikki ei mitenkään erityisesti jää mieleen tai onnistu nostattamaan tunteita, mikä on varsin poikkeuksellista Ghibliltä. Ehkäpä tällaisessa asetelmassa se nyt ei kuitenkaan niin iso miinus ole.

Pom Poko ei mielestäni ole aivan sitä parasta Studio Ghibliä. Sillä olisi potentiaalia paljon parempaankin. Samojen kikkojen toistelu on toisaalta hauskaa, mutta myös hieman kyseenalaistavaa seurattavaa. Juoni ei siis sen ihmeempiä vuoristoratoja pitkin kulje eteenpäin, eikä oikein sinne pointtiin aivan kunnolla päästä. Hahmot jäävät valitettavan pintapuolisiksi, koska jokainen heistä tuntuu olevan sivuroolissa. Leffan viihdyttävyystaso on kuitenkin hyvin korkealla. Tämä on nimittäin ehdottomasti hauskimpia näkemiäni animaatioita sitten ikinä. Nauraa saa ties kuinka moneen otteeseen, siitä isoa plussaa. Suosikkieni joukkoon Pom Poko ei yllä, mutta sanoisin sen olevan ihan katsastamisen arvoinen teos.

Elokuvan tiedot: www.imdb.com

Arvostelu: Anohana ~ The flower we saw that day (2011)

ANOHANA

THE FLOWER WE SAW THAT DAY

Ohjaus: Tatsuyuki Nagai

Pääosissa: Miyu Irino, Ai Kayano, Haruka Tomatsu, Takahiro Sakurai, Saori Hayami, Takayuki Kondô

Genre: anime, draama

Jaksojen lkm: 11

Anohana on vuonna 2011 ilmestynyt animesarja, jota pidetään hyvin usein yhtenä eniten tunteita herättäneenä animena. Tässä puolen vuoden sisään minun on tullut katsottua se jo kahdesti, ja yhä jäi vahva fiilis, että tulen sen mielelläni katsomaan vielä uudelleenkin. Se käy hyvin kätevästi, sillä jaksoja on vain 11, ja kunkin jakson kesto on likimain 20 minuuttia. 

(Vink! Tämä anime löytyy Netflixistä.)

Sarjassa on viisi keskeistä hahmoa, jotka kuuluivat lapsena samaan ystäväporukkaan. Ajan saatossa etäisyys heidän välille on kasvanut. Kaikki tuo alkoi siitä, kun porukan kuudes hahmo, Menma, yllättäen kuoli. Eräänä päivänä Menma ilmestyy haamuna päähenkilön Jintan elämään. Pian selviää, että porukan olisi aika palata koolle ja toteuttaa Menman viimeinen toive, jotta tämä voisi löytää rauhan.

Jinta on aluksi hyvin sosiaalisesti eristäytynyt muista ihmisistä, kun Menma yhtäkkiä ilmestyy hänen elämäänsä. Ensin Jinta luulee kyseessä olevan stressistä johtuvaa harhakuvitelmaa, joka jatkuvasti häiritsee ja kiusaa häntä. Vähitellen entiset ystävykset, Jinta, Anaru, Tsurumi, Poppo sekä Yukiatsu, kokoontuvat taas yhteen sen seurauksesta, että Menma on ilmestynyt kuolleista. Aluksi kukaan ei ole uskoa Jintaa, sillä hän on jostain syystä ainoa, joka kykenee näkemään Menman. Viimeistään fyysisten esineiden liikuttelujen ja paperille kirjoittamisen seurauksesta porukka alkaa vähitellen uskoa, että heidän kuollut ystävänsä on läsnä. Niinpä he tekevät kaikkensa, jotta Menman toiveen toteutuminen onnistuisi.

Vaikka aluksi vain toiveen toteuttaminen vaikuttaisi olevan se oleellisin asia tässä sarjassa, niin todellisuudessa se on hahmojen kehittyminen. Jokainen hahmo on täynnä vikoja itsekkyydestä ja mustasukkaisuudesta aina omantunnon tuskiin asti. Jokaisen motiivit ja ajatukset kytkeytyvät menneisyyteen, jossa välillä myös hypätään. Mielestäni on hienosti toteutettu, kuinka jokainen hahmo alkaa loppua kohti myöntämään omia virheitään ja kivuliaita ajatuksiaan, joita he ovat monen vuoden ajan sisällään pitäneet. Kullakin on omanlainen suhteensa Menmaan, ja pikkuhiljaa selviää myös todellinen syy hänen ilmestymiselleen.

Mikä viimeistään tässä animessa avaa kyynelkanavat, on ehdottomasti viimeinen jakso, jossa on paljon tunteiden purkauksia ja katkeransuloista sävyä. Sarja onnistuu surullisuudestaan huolimatta olemaan masentamaton ja yllättävän huumorintajuinenkin. 

Animaatiotyyli on mielestäni hyvin onnistunutta. Ero menneisyyden ja nykypäivän välille on tehty hienosti muun muassa värien sävyjä vaihtelemalla. Elokuvan soundtrack eli alkutunnari on todella hyvin onnistunut, ja tulee taatusti uudelleenkatsomisen yhteydessä herättämään tunteita. Muukin musiikki on todella hyvin onnistunutta ja pysyy täydellisessä tasapainossa elokuvan haikeahkon tunnelman kanssa. 

Anohana on loppujen lopuksi yllättävän lyhyt anime, sisältäen ainoastaan 11 jaksoa, joiden kestokin on vain noin 20 minuuttia. Kuitenkaan ei jäänyt yhtään sellaista tunnetta, että jotain olisi jäänyt puuttumaan. Mielestäni tuo suhteellisen lyhyt kesto on jo yksinään takaamassa sen, että mitään turhaa tai ylimääräistä ei tähän sarjaan ole tungettu. Kuhunkin hahmoon on keskitytty hyvin ja tuotu esille jokaisen tunteet ja vikojen syyt. Hahmot ja tapahtumat ovat helposti samaistuttavia tapauksia, koska ne eivät kiillä täydellisyydestä. Ainoa hahmo, joka tuntui jäävän ehkä turhankin viattomaksi, on itse Menma. Hän on olemukseltaan hyvin kiltti ja ajattelee aina muita ennen itseään. Toisaalta tuo kiltteys ja ystävällisyys saattaa mennä välillä hieman liiankin pitkälle ottaen huomioon, ettei kyseisestä hahmosta juuri vikoja löydy.

Kaiken kaikkiaan Anohana on erinomaisesti onnistunut animesarja. Se onnistuu olemaan samaan aikaan pirteä ja koskettava. Sarja tarjoaa hyvin laadukkaasti suunniteltuja hahmoja, joista kukaan ei jää liian alikehitetyksi tai avonaiseksi. Ainoastaan Menma jäi sellaiseksi tapaukseksi, josta olisi saanut löytyä kaiken puhtauden alta niitä vikojakin. Sarjan kesto on mukavan tiiviin oloinen, eikä siinä tunnu olevan mitään turhaa. Sen kulkua seuraa isolla mielenkiinnolla odottaen, mitä kaikkea hahmojen menneisyydestä ja sisimmästä paljastuu. Tämä on myös ensimmäinen ja tähän asti ainoa animesarja, joka on saanut minut herkistymään. 

Muita animesarjoja, joita voin suositella (genrestä riippumatta): 

Erased, 

Violet Evergarden, 

Your lie in April

Lähteet: www.imdb.com